Lue keskustelun säännöt.
Kateelliset! Teettekö asioiden "uudelleenkirjoitusta" päässänne ?
26.05.2021 |
Aloitin keskustelun eilen rajattomuudesta. En löytänyt juuri ketään kommentoimaan, joka kokisi samoin, ajattelin että kateus on ehkä lähestyttävämpi aihe. Laitan tuon keskustelun seuraavaan kommenttiin linkkinä.
Minussa kateus aiheuttaa pakonomaisen ”uudelleenkirjoittamisen” tarpeen. Jos jollain on kaunis piha niin ajattelen että he pystyy siihen koska heillä ei ole lapsia, ja koska heillä ei ole lapsia niin heidän elämä on sisällötöntä ja köyhää.
Tämän jälkeen voin sääliä heitä ja minulle tulee esim hyvä olo jos saan auttaa heitä pihansa kanssa. Mutta jos se kukoistaa ja he hankkii vaikka lapsia, niin tässä vaiheessa mulla on taas jo paljon tietoa jolla voin tyynnytellä itseäni. Että se mies on niin rassukka eikä olis halunnut lapsia ja ne on onnettomia. Ja taas voin sääliä heitä.
Ja heidän elämänsä on mun silmissä VAAN tätä. Jos heillä sitten on vaikka jotkut pihajuhlat missä ne vaikuttaa onnellisilta niin saatan suuttua todella pahasti päiviksi ja taas on pakko keksiä joku millä saan ne ”järjestykseen” päässäni.
Tää aiheuttaa myös huomattavaa ahdistusta välillä :(
Kokeeko muut samanlaista? Huomaatteko että teette näin siinä tilanteessa? Minkälainen tausta ja lapsuus teillä on ollut? Turvaton?
Kommentit (277)
Eiköhän tässä ole huonommuuden tunteista perimmillään kysekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Päteehän tuo muihinkin asioihin että selitellään itselleen asiat niin kuin haluaa.
Vauva-palstan antia vuosien varrelta:14
Argumentti: Naiset tienaavat vähemmän kuin miehet keskimäärin.
Vasta-argumentti: SÄ ET IKINÄ MITÄÄ REIKÄÄ SAANU!!!!1
Argumentti: Lapsien tekeminen on suurin ympäristöä kuormittava asia yksilön kohdalla.
Vasta-argumentti: VARMAA PERÄKAMMARISTA HUUTELET ETKÄ IKINÄ EMÄTINTÄ SAISIKAAN MUAHAHAHAHAHA!!!!!!!!!!!!!!!!!!!
Argumentti: Ehkäisypillereiden syöminen on tyhmää ympäristön ja terveyden näkökulmasta.
Vasta-argumentti: MIKSI PAKOTAT SYÖMÄÄN NIITÄ??????????? ET VASMASTI OLE IKINÄ REIKÄÄ EDES SAANU MENE ULILAUDALLE SIITÄ ITKEMÄÄN!!!!!!!!!!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muista että vaikka olisit miten kade, se ei oikeuta sinua vahingoittamaan ketään millään tavalla.
Kateus on äärimmäisen pahuuden alkujuuri eikä sitä kannata ruokkia. Kateelliset on huonoimpia mitä olla voi, kateutensa takia. Terveissä suhteissa ei ole vastakkainasettelua.
Mutta, onko kateus ja narsismi samaa?En usko, että kateellisuudestaan kärsivää ihmistä auttaa, kun julistetaan, että hän on ”huonointa mitä olla voi” kun yrittää kateellisuuttaan käsitellä. Paremminkin auttaisi tukea sitä, että jokainen on arvokas omana itsenään, vaikka naapurilla olisi hienompi auto ja serkulla kivempi kukkapenkki.
Mutta ehkä minäkin tässä vaan jollain kierolla tavalla lohduttelen itseäni 😏
Huonommuuden tunteestahan se kumpuaa, ja näin patologinen todennäköisesti on jo traumatasoista. Lapsuudessa on varmasti ollut turvatonta, eikä sisaruksillakaan varmasti kovin hyvin mene, jos sellaisia on.
Miten purkaa?
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vahingollinen kateus kirjoitti:
Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.
Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.
Minä kyllä epäilen, että suurin osa oppii vain kutsumaan kateuttaan jollain hyväksyttävämmällä nimellä ja oikeuttamaan sitä paremman kuuloisilla syillä. Itse perustunne ei siitä vielä katoa.
Saahan sitä kaikenlaista epäillä. Kateellisen ihmisen luonteeseen kuuluu nähdä asia niin että kaikki muutkin ovat kateellisia.
No tähän voisi taas vastata, että tuon oikeuttamisen ja muuksi kutsumisen tunnistaa siitä, että ihminen kieltää koko kateuden tunteen olemassaolon itsessään 🤷♀️ Mene ja tiedä näistä psykologisoinneista. Kieltoreaktionhan tunnistaa siitä, että henkilö kerta kaikkiaan kiistää asian x liittymisen ollenkaan itseensä 😅 Miten siis kukaan voi itse tietää, onko asia omalla kohdalla niin vai näin.
Niin siis. Jos asia ei kertakaikkiaan liity itseen mitenkään, niin eihän sellaisesta normaali ihminen ole kateellinen? Ei kateus ole ainoa negatiivinen tunne, joka voi kummuta toisten ihmisten ominaisuuksista, omaisuudesta, vapaa-ajasta tai ihmissuhteista.
Jos naapurini ovat nyt varanneet Thaimaan matkan tammikuulle, en ole siitä kateellinen, vaikka itsekin haluaisin jo elää normaalia elämää koronan keskellä. Marjukan ja Jorman reissu ei ole minulta pois: sen seurauksena netti ei kaadu joka kerta, kun yritän selata lentoja. Thaimaan rajat tuskin sulkeutuvat Marjukan ja Jorman jäljiltä. Matkustusmahdollisuuteni tuskin korreloivat suoraan Marjukan ja Jorman reissun kanssa.
Joten miksi ihmeessä olisin tässä tapauksessa kateellinen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä teen tarkistulistoja tuntemuksistani päässäni. En muuten tunnistaisi ajatuksiani tai pysyisi perässä niissä. Se on vaikeeta ja ahdistavaa ja välillä mietin epäilenkö itseäni liikaakiin. Terapeutti auttaa.
Huomaan että välillä lipsun ja harmillisesti se tuottaa mielihyvää ja vie pois ahdistusta. Se on siis pakonomaista ja tunnen paljon epäonnistumisen tunteita.
Lisäksi monet asiat ovat minulle niin todellisia, että niiden taakse näkeminen aiheuttaa epävarmuutta asioissa, joissa en ole ennen ollut epävarma. Että juuri jos joku on (kuviteellisena esimerkkinä) ostanut auton tai talon tai tehnyt piharemontin, niin vaikka mulla on nämä samat niin se aiheuttaa kateutta ja ajattelen että meitä on tässä kahdittu tai ihailtu, ja me ollaan jotenkin jossain roolissa asiassa.
Just mieheni ja terapeuttini huomauttanut että yhden ihmisen lähipiirissä aika moni ihminen ostaa auton. Miksi just ME edes oltaisiin se esimerkki, jos joku on? Tähän alueelle on muuttanut satoja ihmisiä, ja jos haluaa tän tyyppiselle, niin vaihtoehtoja ei ole loputtomasti. Että ehkä se syy on siellä. Lisäksi mä oon ihan uustulokas koko alueella, muilla voi olla lapsuudenmuistoja, kokemuksia ja sukulaisia täällä. En välttämättä liity asiaan mitenkään!!
Voi olla että meen vaan lopullisesti aivan sekaisin kaikesta tästä mutta en usko että mulla on mitään vaihtoehtoja. En tiedä mikä on totta ja mikä ei. Haluan uskoa että kuitenkin kaikki se kapasiteetti jolla oon pystynyt valehtelemaan itselleni on niin iso että jos valjastan sen päinvastaiseen niin selviän.
Pimeitä hetkiä ja aikoja ja ajatuksia tulee ihan joka päivä. Täälläkin on viestejä joita en pysty käsittelemään avoimesti vaan herkkähipiäisyys ja kiukkuinen musta hyökkäys ja raivo meinaa nousta. Typerykset, kateelliset pikkusieluiset keittiöpsykologit siellä, ylemmyydentuntoiset holhoavat ääliöt. Mutta itseänihän siellä
peiliin katselen ja sehän siinä on sietämätöntä.ap
Siskoni on kateellinen ystävälleen joka erosi petturimiehestään :D Hänen oma miehensä ei ole petturi, eikä hän halua erota miehestään, mutta on kateellinen kun kaveri "uskalsi" lähteä kökkösuhteestaan vaikka oli lapsiakin, eikä siskollani nyt ole ketään ketä katsoa alaspäin. Siskoni tietää itsekin että koko ajatus on ihan naurettava.
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muista että vaikka olisit miten kade, se ei oikeuta sinua vahingoittamaan ketään millään tavalla.
Kateus on äärimmäisen pahuuden alkujuuri eikä sitä kannata ruokkia. Kateelliset on huonoimpia mitä olla voi, kateutensa takia. Terveissä suhteissa ei ole vastakkainasettelua.
Mutta, onko kateus ja narsismi samaa?En usko, että kateellisuudestaan kärsivää ihmistä auttaa, kun julistetaan, että hän on ”huonointa mitä olla voi” kun yrittää kateellisuuttaan käsitellä. Paremminkin auttaisi tukea sitä, että jokainen on arvokas omana itsenään, vaikka naapurilla olisi hienompi auto ja serkulla kivempi kukkapenkki.
Mutta ehkä minäkin tässä vaan jollain kierolla tavalla lohduttelen itseäni 😏
Totta. Uskonkin että tuon lainaamasi viestin on kirjoittanut ihminen jolle tällainen kateellinen tyyppi on tehnyt vahinkoa. Eli ihan ymmärrettävä näkökanta, joskaan ei kovin hedelmällinen kirjoitus.
Kyllä mäkin ymmärrän alkoholismia, ja toivoisin että he pääsisivät riippuvuudestaan eroon, mutta en suurin surminkaan halua lähipiiriini yhtään alkoholistia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Se, että olet kokenut epätasa-arvoista kohtelua sisarussuhteessa on rikkomus sinua vastaan. Se on epäreilua.
Se, mikä ei ole epäreilua, on että jollain on kiva piha tai että ne hankkii lapsia. Ei ole epäreilua, että pariskunta jota autat, alkaa voimaan paremmin. Sellainen tosiaan pitäisi lauhkeasti hyväksyä, ihan peräti iloita toisen puolesta.
Lapsuutta ei pidä velloa. Mutta sen ääreltä löytyy usein syy. Jos sinne ei mene, ei sitä löydy, eikä sen yli voi päästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Ei paranna elämänlaatua sitten kun sen huomaa. Sen sijaan on paljon kateellisia ihmisiä jotka toivovat muille pahaa, ja kun sitä pahaa sitten muille tapahtuu, niin he kokevat tyydytystä. Saivat ansionsa mukaan kun olivat niin olevinaan. Vaikka eivät olleet, vaan elivät vain omaa elämäänsä johon kuului ihan samalla tavalla iloja ja suruja kuin muidenkin elämään. Eli kateellinen kokee kyllä kateudestaan mielihyvää kun kateus saa ns. "täyttymyksen" toisen epäonnessa. Yleensä sitten kun omalle kohdalle sattuu jotain pysäyttävää, ja niin huomaa omat vinoumansa, kuten ap:lle on käynyt miehensä toimesta.
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Tässä oli hyvää, raatorehellistä ”it is what it is” henkeä! koska kuinka usein me luetaan tai kuullaan kun joku toteaa et hei kaikki on kateellisia, se on vaan eteenpäinajava voima jne”
Ei. Se on kateellisuutta. Se on noloa ja keskenkasvuista. Tunkkainen tuulahdus jostain lapsuuden kipeästä hetkestä. Se on ensimmäinen asia joka pitäs tulla mieleen.
Joillain ihmisillä on tapana tulkita että kaikki eripura ihmissuhteissa on kateellisuutta häntä kohtaan. Se on aina keino olla rehellisesti arvioimatta itseään. Olla katsomatta itseensä sellaisena kuin on.
Silloin se yhteisön paine muuttuu vain polttoaineeksi tuolle kateelliselle. Ja siinä kohtaa ihminen alkaa jäädä yksin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Tässä oli hyvää, raatorehellistä ”it is what it is” henkeä! koska kuinka usein me luetaan tai kuullaan kun joku toteaa et hei kaikki on kateellisia, se on vaan eteenpäinajava voima jne”
Ei. Se on kateellisuutta. Se on noloa ja keskenkasvuista. Tunkkainen tuulahdus jostain lapsuuden kipeästä hetkestä. Se on ensimmäinen asia joka pitäs tulla mieleen.
Joillain ihmisillä on tapana tulkita että kaikki eripura ihmissuhteissa on kateellisuutta häntä kohtaan. Se on aina keino olla rehellisesti arvioimatta itseään. Olla katsomatta itseensä sellaisena kuin on.
Silloin se yhteisön paine muuttuu vain polttoaineeksi tuolle kateelliselle. Ja siinä kohtaa ihminen alkaa jäädä yksin.
Miten voit samassa viestissä sanoa että kateellisuutta on olemassa, mutta sitten kuitenkin väittää ettei sitä ole olemassa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Tässä oli hyvää, raatorehellistä ”it is what it is” henkeä! koska kuinka usein me luetaan tai kuullaan kun joku toteaa et hei kaikki on kateellisia, se on vaan eteenpäinajava voima jne”
Ei. Se on kateellisuutta. Se on noloa ja keskenkasvuista. Tunkkainen tuulahdus jostain lapsuuden kipeästä hetkestä. Se on ensimmäinen asia joka pitäs tulla mieleen.
Joillain ihmisillä on tapana tulkita että kaikki eripura ihmissuhteissa on kateellisuutta häntä kohtaan. Se on aina keino olla rehellisesti arvioimatta itseään. Olla katsomatta itseensä sellaisena kuin on.
Silloin se yhteisön paine muuttuu vain polttoaineeksi tuolle kateelliselle. Ja siinä kohtaa ihminen alkaa jäädä yksin.
Miten voit samassa viestissä sanoa että kateellisuutta on olemassa, mutta sitten kuitenkin väittää ettei sitä ole olemassa?
Koska niinhän se on todellisuudessakin. Sitä on ja ei ole. Minä en esimerkiksi koskaan ole ajatellut, että välirikkoni tai muiden tyytymättömyys minuun tai huomioimatta jättäminen liittyisi kateellisuuteen. Joillekin tämä on ensimmäinen ajatus. On perusteltua kysyä, voiko joku olla niin kertakaikkisen kadehdittava että ei vaan pysty ylläpitämään vastavuoroisia ihmissuhteita? Tunnen paljon ihmisiä, rikkaita ja kuuluisiakin, joilla ei ole asiassa mitään ongelmaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Tässä oli hyvää, raatorehellistä ”it is what it is” henkeä! koska kuinka usein me luetaan tai kuullaan kun joku toteaa et hei kaikki on kateellisia, se on vaan eteenpäinajava voima jne”
Ei. Se on kateellisuutta. Se on noloa ja keskenkasvuista. Tunkkainen tuulahdus jostain lapsuuden kipeästä hetkestä. Se on ensimmäinen asia joka pitäs tulla mieleen.
Joillain ihmisillä on tapana tulkita että kaikki eripura ihmissuhteissa on kateellisuutta häntä kohtaan. Se on aina keino olla rehellisesti arvioimatta itseään. Olla katsomatta itseensä sellaisena kuin on.
Silloin se yhteisön paine muuttuu vain polttoaineeksi tuolle kateelliselle. Ja siinä kohtaa ihminen alkaa jäädä yksin.
Miten voit samassa viestissä sanoa että kateellisuutta on olemassa, mutta sitten kuitenkin väittää ettei sitä ole olemassa?
Koska niinhän se on todellisuudessakin. Sitä on ja ei ole. Minä en esimerkiksi koskaan ole ajatellut, että välirikkoni tai muiden tyytymättömyys minuun tai huomioimatta jättäminen liittyisi kateellisuuteen. Joillekin tämä on ensimmäinen ajatus. On perusteltua kysyä, voiko joku olla niin kertakaikkisen kadehdittava että ei vaan pysty ylläpitämään vastavuoroisia ihmissuhteita? Tunnen paljon ihmisiä, rikkaita ja kuuluisiakin, joilla ei ole asiassa mitään ongelmaa.
eihän tuossa ole mitään järkeä :D
Aloittaja sanoo olevansa kateellinen, mutta sinä kiistät tämän, vaikka myännät että hän on kateellinen :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kateuden anatomia on niin piilotettu, salainen ja häpeällinen, että sitä reflektoivia ihmisiä ei juuri näe. Paha voi olla, ja sitä käsitellä, mutta kukaan, ei kukaan, halua myöntää olevansa kateellinen.
Kateellisuus piilotetaan myös itseltä. Miksi? Miksi se on niin häpeällinen ja rikkova tunne?
Kateus on varmasti infantiilireaktioita. Sellaisia, joiden käsittely tasapainoisella tavalla opitaan lapsuudessa. Jos tässä prosessissa menee rikki, niin on ikuisesti lapsen tasolla. Kuka meistä haluaisi myöntää haluavansa juoda äitinsä maitoa, kakata vaippaan tai muutakaan lapsellista? Sille on pakko kääntää selkä.
Siksi meillä ei ole kateellisille vertaisryhmää, -tukea tai rakentavia ajatuksia siitä, miten mennä eteenpäin. Kateudesta ei puhuta, siksi sitä ei itsessä tunnisteta. Noidankehä.
Kiitos tästä avauksesta.
Kateus nyt vain on noloa ja keskenkasvuista. Minä en ole koskaan ollut kade(paitsi lapsena) mutta olin tosi pitkään sitä mieltä että minun sanani on pätevämpi kuin muiden sana, ja minä olen oikeassa, ja muut väärässä. Välillä kävin naurettavuuden puolella, ja keksin täysin vetisiä selityksiä miksi muka silti olin jollain tavalla oikeassa, vaikka jäin housut kintussa kiinni värrässäolemisestani :D
Saatoin yrittää vakuuttaa itseäni vielä myöhemmin omassa päässäni, ja kun se ei onnistunut, vaan tajusin olleeni vain lapsellinen ja nolo siinä vängätessäni, niin häpesin syvästi.
Pääsin kuitenkin tässä piirteessäni eteenpäin, enkä enää ole ollenkaan sitä mieltä että olisin oikeassa aina, vaan tosi usein olen myös väärässä. En myöskään koskaan enää vänkää (muut kuin mieheni kanssa :p ) jos huomaan että emme pääse keskustelukumppanin kanssa yhteisymmärrykseen, vaan esitän sovinnollisesti että pitäkäämme omat mielipiteemme.
Mielestäni siis on ihan oikein että kateellinen menee itseensä ja tekee kateudelleen jotain, koska se on lapsellista olla kateellinen toisille. Ja nimen omaan nyt oikeasti kateellinen, eikä mitään oisipa kiva lähteä itsekin lomalle Espanjaan!
Voimme ymmärtää toisiamme, mutta kyllä yhteisö näyttää miten sen sisällä ollaan, joten ei voi alkaa paapomaan kaikkien kaikkia tunteita. Kateellinen myös saa siitä omasta kateudestaan itselleen jotain, ehkä tuttuutta, on tottunut olemaan kade, joten se on turvallinen tunne, ja sen taakse voi piilottaa sellaista itseltään jota ei halua itsessään nähdä.
Tässä oli hyvää, raatorehellistä ”it is what it is” henkeä! koska kuinka usein me luetaan tai kuullaan kun joku toteaa et hei kaikki on kateellisia, se on vaan eteenpäinajava voima jne”
Ei. Se on kateellisuutta. Se on noloa ja keskenkasvuista. Tunkkainen tuulahdus jostain lapsuuden kipeästä hetkestä. Se on ensimmäinen asia joka pitäs tulla mieleen.
Joillain ihmisillä on tapana tulkita että kaikki eripura ihmissuhteissa on kateellisuutta häntä kohtaan. Se on aina keino olla rehellisesti arvioimatta itseään. Olla katsomatta itseensä sellaisena kuin on.
Silloin se yhteisön paine muuttuu vain polttoaineeksi tuolle kateelliselle. Ja siinä kohtaa ihminen alkaa jäädä yksin.
Miten voit samassa viestissä sanoa että kateellisuutta on olemassa, mutta sitten kuitenkin väittää ettei sitä ole olemassa?
Koska niinhän se on todellisuudessakin. Sitä on ja ei ole. Minä en esimerkiksi koskaan ole ajatellut, että välirikkoni tai muiden tyytymättömyys minuun tai huomioimatta jättäminen liittyisi kateellisuuteen. Joillekin tämä on ensimmäinen ajatus. On perusteltua kysyä, voiko joku olla niin kertakaikkisen kadehdittava että ei vaan pysty ylläpitämään vastavuoroisia ihmissuhteita? Tunnen paljon ihmisiä, rikkaita ja kuuluisiakin, joilla ei ole asiassa mitään ongelmaa.
eihän tuossa ole mitään järkeä :D
Aloittaja sanoo olevansa kateellinen, mutta sinä kiistät tämän, vaikka myännät että hän on kateellinen :D
Kyse on varmaan siitä, että sinä et ymmärrä mitä tarkoitan ja minä en ymmärrä, mitä yrität kysyä.
Kateellisuuteen ei ole mitään hyviä apuja. On vaan lässytyksiä positiivisuudesta ja se että oikeasti kerrottaisiin mitä ne haitalliset ajatusmallit jne on, loistaa poissaolollaan.
Mustasukkaisuus on toinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vahingollinen kateus kirjoitti:
Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.
Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.
Minä kyllä epäilen, että suurin osa oppii vain kutsumaan kateuttaan jollain hyväksyttävämmällä nimellä ja oikeuttamaan sitä paremman kuuloisilla syillä. Itse perustunne ei siitä vielä katoa.
Saahan sitä kaikenlaista epäillä. Kateellisen ihmisen luonteeseen kuuluu nähdä asia niin että kaikki muutkin ovat kateellisia.
No tähän voisi taas vastata, että tuon oikeuttamisen ja muuksi kutsumisen tunnistaa siitä, että ihminen kieltää koko kateuden tunteen olemassaolon itsessään 🤷♀️ Mene ja tiedä näistä psykologisoinneista. Kieltoreaktionhan tunnistaa siitä, että henkilö kerta kaikkiaan kiistää asian x liittymisen ollenkaan itseensä 😅 Miten siis kukaan voi itse tietää, onko asia omalla kohdalla niin vai näin.
Voisiko tässä toimia jonkinlainen tietoinen harjoitus? Ottaa yksi kerrallaan mielensä käsittelyyn jonkun läheisen ihmisen. Mistä hänessä pidän? Mitä ihailen? Missä hän on parempi kuin minä? Onko hän minua kauniimpi? Onko hänellä parempi parisuhde? Paksummat hiukset? Parempi ura? Hienompi talo? Enemmän elämänkokemusta?
Ennen kaikkea, mitä hän voisi minulle opettaa kaksin sellaisesta asiasta, jossa olen ajatellut olevani parempi? Onko ajatus kiusallinen? Voisiko lapseton ystäväsi kertoa sinulle elämänkokemuksesta, jota sinulla ei ole?
Minkälaisia tuntemuksia nämä ajatukset herättää? Tuleeko heti jotain alentavaa mieleen "No on, mutta...?" Onko se totta? Miksi ajattelet näin? Ajatteletko vain asioita, jotka ei saa sinussa kiusallisia tunteita heräämään, vältteletkö jotain ajatusta?
Toinen esimerkki:
Onko tapanasi myös ajatella, että asiat johtuvat sinusta? Saat lapsen - > joku muu saa = minä olin hieno esimerkki, tämä liittyy minuun.
Muutat jonnekkin -> joku muukin muuttaa = minun esimerkkiäni on seurattu, olen tärkeä tekijä toisen elämässä.
Nuo ajatustavat ovat rajattomuutta, ja kyvyttömyyttä ymmärtää muiden auktoriteettia ja itsenäisyyttä suhteessa itseen. Ne on myös tapoja tyynnytellä itseä kateutta kohtaan, koska kun ottaa roolin toisen ihmisen elämässä siinä, mistä on kateellinen, niin voi edelleen tuntea ylemmyyttä, eikä merkityksettömyyttä. Suosittelitko jota kuta työhönsä, ja nyt hänellä ura kiitää. Sinun ansiotasi? Ei taida ihan pelkästään olla.
Tarkastelepa näitä mielessäsi. Kyllä sinä pystyt siihen, olethan niin tarkkanäköinen muiden ihmisten ongelmien, ihmissuhteiden ja psykologisten traumojen kanssa. Miksi et siis omiesi?
Olen itse huomannut, että alan kilpailla kateellisten kanssa, koska minua ärsyttää se että he nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Mikäköhän ongelma sekin on :D Luettelen mieluusti kaikki omat saavutukseni ja omistukseni kun kateellinen yrittää painaa alas, ja lopulta dynamiikka on tosi outo.
Lukuunottamatta tätä yhtä ihmistä, mulla ei ole mitään tarvetta, kiinnostusta tai edes tietoista ajatusta sen suhteen, että joillain ihmisillä on enemmän asioita x kun mulla. Heidän puolestaan olen vaan iloinen. Jotenkin tulee olo että sitä kateellista lähtee härnäämään. En vaan halua olla kenenkään kynnysmatto.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vahingollinen kateus kirjoitti:
Kateus on normaali tunne ja jokainen sitä kokee, jos sen kykenee tunnistamaan itsessään. Se ei ole haitallista, jos sen kykenee käsittelemään itsessään rakentavasti. Monet ihmiset eivät kykene ja tuo tunne muuttuu ilkeilyksi, piikittelyksi ja toisen vahingoittamiseksi sanoilla, jopa teoilla. Tämänkin palstan ketjuissa tätä huomaa paljon. Tosin tätä palstaa lukiessa havaitsee usein myös selkeitä mielenterveyden ongelmia.
Kateus on lapsellinen tunne josta kasvetaan ulos samalla kun aikuistutaan. Se etteivät kaikki kasva siitä ulos ei tarkoita että se on normaalia enää aikuisella ihmisellä.
Minä kyllä epäilen, että suurin osa oppii vain kutsumaan kateuttaan jollain hyväksyttävämmällä nimellä ja oikeuttamaan sitä paremman kuuloisilla syillä. Itse perustunne ei siitä vielä katoa.
Saahan sitä kaikenlaista epäillä. Kateellisen ihmisen luonteeseen kuuluu nähdä asia niin että kaikki muutkin ovat kateellisia.
No tähän voisi taas vastata, että tuon oikeuttamisen ja muuksi kutsumisen tunnistaa siitä, että ihminen kieltää koko kateuden tunteen olemassaolon itsessään 🤷♀️ Mene ja tiedä näistä psykologisoinneista. Kieltoreaktionhan tunnistaa siitä, että henkilö kerta kaikkiaan kiistää asian x liittymisen ollenkaan itseensä 😅 Miten siis kukaan voi itse tietää, onko asia omalla kohdalla niin vai näin.
Voisiko tässä toimia jonkinlainen tietoinen harjoitus? Ottaa yksi kerrallaan mielensä käsittelyyn jonkun läheisen ihmisen. Mistä hänessä pidän? Mitä ihailen? Missä hän on parempi kuin minä? Onko hän minua kauniimpi? Onko hänellä parempi parisuhde? Paksummat hiukset? Parempi ura? Hienompi talo? Enemmän elämänkokemusta?
Ennen kaikkea, mitä hän voisi minulle opettaa kaksin sellaisesta asiasta, jossa olen ajatellut olevani parempi? Onko ajatus kiusallinen? Voisiko lapseton ystäväsi kertoa sinulle elämänkokemuksesta, jota sinulla ei ole?
Minkälaisia tuntemuksia nämä ajatukset herättää? Tuleeko heti jotain alentavaa mieleen "No on, mutta...?" Onko se totta? Miksi ajattelet näin? Ajatteletko vain asioita, jotka ei saa sinussa kiusallisia tunteita heräämään, vältteletkö jotain ajatusta?
Toinen esimerkki:
Onko tapanasi myös ajatella, että asiat johtuvat sinusta? Saat lapsen - > joku muu saa = minä olin hieno esimerkki, tämä liittyy minuun.
Muutat jonnekkin -> joku muukin muuttaa = minun esimerkkiäni on seurattu, olen tärkeä tekijä toisen elämässä.
Nuo ajatustavat ovat rajattomuutta, ja kyvyttömyyttä ymmärtää muiden auktoriteettia ja itsenäisyyttä suhteessa itseen. Ne on myös tapoja tyynnytellä itseä kateutta kohtaan, koska kun ottaa roolin toisen ihmisen elämässä siinä, mistä on kateellinen, niin voi edelleen tuntea ylemmyyttä, eikä merkityksettömyyttä. Suosittelitko jota kuta työhönsä, ja nyt hänellä ura kiitää. Sinun ansiotasi? Ei taida ihan pelkästään olla.
Tarkastelepa näitä mielessäsi. Kyllä sinä pystyt siihen, olethan niin tarkkanäköinen muiden ihmisten ongelmien, ihmissuhteiden ja psykologisten traumojen kanssa. Miksi et siis omiesi?
Olen itse huomannut, että alan kilpailla kateellisten kanssa, koska minua ärsyttää se että he nostaa itsensä muiden yläpuolelle. Mikäköhän ongelma sekin on :D Luettelen mieluusti kaikki omat saavutukseni ja omistukseni kun kateellinen yrittää painaa alas, ja lopulta dynamiikka on tosi outo.
Lukuunottamatta tätä yhtä ihmistä, mulla ei ole mitään tarvetta, kiinnostusta tai edes tietoista ajatusta sen suhteen, että joillain ihmisillä on enemmän asioita x kun mulla. Heidän puolestaan olen vaan iloinen. Jotenkin tulee olo että sitä kateellista lähtee härnäämään. En vaan halua olla kenenkään kynnysmatto.
Tai projektioiden kohde. Olen minä, ja kukaan muu mua ei ala määrittelemään, oli seuraus sitten riita tai ei.
En usko, että kateellisuudestaan kärsivää ihmistä auttaa, kun julistetaan, että hän on ”huonointa mitä olla voi” kun yrittää kateellisuuttaan käsitellä. Paremminkin auttaisi tukea sitä, että jokainen on arvokas omana itsenään, vaikka naapurilla olisi hienompi auto ja serkulla kivempi kukkapenkki.
Mutta ehkä minäkin tässä vaan jollain kierolla tavalla lohduttelen itseäni 😏