Lue keskustelun säännöt.
Kateelliset! Teettekö asioiden "uudelleenkirjoitusta" päässänne ?
26.05.2021 |
Aloitin keskustelun eilen rajattomuudesta. En löytänyt juuri ketään kommentoimaan, joka kokisi samoin, ajattelin että kateus on ehkä lähestyttävämpi aihe. Laitan tuon keskustelun seuraavaan kommenttiin linkkinä.
Minussa kateus aiheuttaa pakonomaisen ”uudelleenkirjoittamisen” tarpeen. Jos jollain on kaunis piha niin ajattelen että he pystyy siihen koska heillä ei ole lapsia, ja koska heillä ei ole lapsia niin heidän elämä on sisällötöntä ja köyhää.
Tämän jälkeen voin sääliä heitä ja minulle tulee esim hyvä olo jos saan auttaa heitä pihansa kanssa. Mutta jos se kukoistaa ja he hankkii vaikka lapsia, niin tässä vaiheessa mulla on taas jo paljon tietoa jolla voin tyynnytellä itseäni. Että se mies on niin rassukka eikä olis halunnut lapsia ja ne on onnettomia. Ja taas voin sääliä heitä.
Ja heidän elämänsä on mun silmissä VAAN tätä. Jos heillä sitten on vaikka jotkut pihajuhlat missä ne vaikuttaa onnellisilta niin saatan suuttua todella pahasti päiviksi ja taas on pakko keksiä joku millä saan ne ”järjestykseen” päässäni.
Tää aiheuttaa myös huomattavaa ahdistusta välillä :(
Kokeeko muut samanlaista? Huomaatteko että teette näin siinä tilanteessa? Minkälainen tausta ja lapsuus teillä on ollut? Turvaton?
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs entinen ystävä kertoi itse olleensa mulle aina kateellinen. No olihan sieltä välillä tullut piikkiä ja pokasi "vahingossa" mun poikaystävän (ei tiennyt meidän eronneen), mutta en kuitenkaan ottanut kateutta tarpeeksi vakavasti. Sitten kuulin, miten hän oli kääntänyt monet mun elämäni asiat aivan päälaelleen tarkoituksena esittää mut huonossa valossa muille ihmisille. Hän esitti tietävänsä mun ajatukset asioista, vaikka todellisuudessa kertoi omia ajatuksiaan, jotka oli sijoittanut minuun. Lisäksi valehteli monenlaista ja loi siis minusta itse keksimänsä tyypin ja pyrki löytämään yleisön, jolle näitä mustamaalauksiaan esitti.
Tätä se rajattomuus juuri tarkoittaa. Hän tunsi muka minut paremmin kuin kukaan, vaikka tosiasiassa esitti vain omia ajatuksiaan! Kieroa ja outoa, mutta olin jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota, miten hän muka tiesi muiden ajatukset ja asiat paremmin kuin nämä itse. Johtuen siitä, että käytti muita ihmisiä omassa teatterissaan.
Sanomattakin selvää, että jatkossa pysyn erossa jokaisesta, joka osoittaa pienintäkin merkkiä kateudesta. Tai ihan sama mistä pahan puhuminen ja muiden jutuista vitsailu johtuu. Kun pysyy erossa, niin ei tule ongelmia.
Kateuden myöntäminen tuntuu olevan joillekin ihmisille yksi tapa oikeuttaa oma kateellisuutensa, mutta toki se kateus jatkuu.
Toinen mitä olen huomannut on, että jotkut kateelliset tunnistavat ihmiset, jotka ovat heille "liikaa" ja alkavat idolisoimaan heitä. Suitsuttavat ja kehuvat, jotta itsestä ei tuntuisi aivan niin pahalta, mutta siinäkin on tarve häivyttää rajoja itsen ja tämän idolisoinnin kohteen välillä. Koska sillä tavalla pääsee osaksi tähtipölyä, ihan kuin itse olisi tuo ihminen.
Kiitos huomiosta, uskomatonta, mutta totta, niin hän on kertonut tehneensä asioita, jotka todellisuudessa olen tehnyt minä. Kun kuulin näistä, niin kuulosti kun olisin jossain elokuvassa. Eihän kukaan normaalisti tee tuollaista.
Kyllä on hullua. Tuossa on jo sitten valehtelua. Eikö ihminen häpeä valehteluaan?
Itse varmaan uskoi ne kertomansa asiat. Ne vain muuttuivat todeksi? Vähän samaa kuin ap kertoo eli muuttaa tosiasiat toiseksi omassa mielessään. Kertoili totena täysin perättömiä juttuja minusta, missä vain jutun alku oli totta. Esim että olen saanut auton työnantajalta vaikka ostin sen itse. Niissä pointti oli että muka hyödynsin työnantajaa ja muitakin ihmisiä vaikka itsellään oli ennemmin sellainen tapa. Jos vaikka lainasin jotain ei sitä saanut enää takaisin.
Näin kun kirjoittaaa ihmettelen kyllä
Miten pitkämielinen olinkaan. Oli hänessä tietysti hyvätkin puolet mutta silti.Tämä on narsistin toimintaa . Projisoi toisen hyvät teot ja ominaisuudet itseensä ja heijastaa omat huonot tekonsa ja ominaisuutensa toiseen. Narsisti ei tunne häpeää vaan pakenee omalla toiminnallaan häpeää. Minä olen myös joutunut kuulemaan miten kaksi henkilöä kertoo minun tekemät hyvät teot ominaan. Se on tosi pöyristyttävää ja se vielä ettei nämä edes häpeä. Sanomattakin selvää ettei kuulu minun lähipiiriini enää vaikka olivat lähimpiä sukulaisia.
Vau, oikeasti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs entinen ystävä kertoi itse olleensa mulle aina kateellinen. No olihan sieltä välillä tullut piikkiä ja pokasi "vahingossa" mun poikaystävän (ei tiennyt meidän eronneen), mutta en kuitenkaan ottanut kateutta tarpeeksi vakavasti. Sitten kuulin, miten hän oli kääntänyt monet mun elämäni asiat aivan päälaelleen tarkoituksena esittää mut huonossa valossa muille ihmisille. Hän esitti tietävänsä mun ajatukset asioista, vaikka todellisuudessa kertoi omia ajatuksiaan, jotka oli sijoittanut minuun. Lisäksi valehteli monenlaista ja loi siis minusta itse keksimänsä tyypin ja pyrki löytämään yleisön, jolle näitä mustamaalauksiaan esitti.
Tätä se rajattomuus juuri tarkoittaa. Hän tunsi muka minut paremmin kuin kukaan, vaikka tosiasiassa esitti vain omia ajatuksiaan! Kieroa ja outoa, mutta olin jo aikaisemminkin kiinnittänyt huomiota, miten hän muka tiesi muiden ajatukset ja asiat paremmin kuin nämä itse. Johtuen siitä, että käytti muita ihmisiä omassa teatterissaan.
Sanomattakin selvää, että jatkossa pysyn erossa jokaisesta, joka osoittaa pienintäkin merkkiä kateudesta. Tai ihan sama mistä pahan puhuminen ja muiden jutuista vitsailu johtuu. Kun pysyy erossa, niin ei tule ongelmia.
Kateuden myöntäminen tuntuu olevan joillekin ihmisille yksi tapa oikeuttaa oma kateellisuutensa, mutta toki se kateus jatkuu.
Toinen mitä olen huomannut on, että jotkut kateelliset tunnistavat ihmiset, jotka ovat heille "liikaa" ja alkavat idolisoimaan heitä. Suitsuttavat ja kehuvat, jotta itsestä ei tuntuisi aivan niin pahalta, mutta siinäkin on tarve häivyttää rajoja itsen ja tämän idolisoinnin kohteen välillä. Koska sillä tavalla pääsee osaksi tähtipölyä, ihan kuin itse olisi tuo ihminen.
Kiitos huomiosta, uskomatonta, mutta totta, niin hän on kertonut tehneensä asioita, jotka todellisuudessa olen tehnyt minä. Kun kuulin näistä, niin kuulosti kun olisin jossain elokuvassa. Eihän kukaan normaalisti tee tuollaista.
Kyllä on hullua. Tuossa on jo sitten valehtelua. Eikö ihminen häpeä valehteluaan?
Itse varmaan uskoi ne kertomansa asiat. Ne vain muuttuivat todeksi? Vähän samaa kuin ap kertoo eli muuttaa tosiasiat toiseksi omassa mielessään. Kertoili totena täysin perättömiä juttuja minusta, missä vain jutun alku oli totta. Esim että olen saanut auton työnantajalta vaikka ostin sen itse. Niissä pointti oli että muka hyödynsin työnantajaa ja muitakin ihmisiä vaikka itsellään oli ennemmin sellainen tapa. Jos vaikka lainasin jotain ei sitä saanut enää takaisin.
Näin kun kirjoittaaa ihmettelen kyllä
Miten pitkämielinen olinkaan. Oli hänessä tietysti hyvätkin puolet mutta silti.Tämä on narsistin toimintaa . Projisoi toisen hyvät teot ja ominaisuudet itseensä ja heijastaa omat huonot tekonsa ja ominaisuutensa toiseen. Narsisti ei tunne häpeää vaan pakenee omalla toiminnallaan häpeää. Minä olen myös joutunut kuulemaan miten kaksi henkilöä kertoo minun tekemät hyvät teot ominaan. Se on tosi pöyristyttävää ja se vielä ettei nämä edes häpeä. Sanomattakin selvää ettei kuulu minun lähipiiriini enää vaikka olivat lähimpiä sukulaisia.
Millaisia hyviä tekoja halusivat omia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Kyllä kai myöntäminen on välttämätön askel, jotta asiassa pääsisi eteenpäin. Vaikka kaikki eivät pääse, ei se silti poista välttämättömyyttä.
Syiden pohtiminen voi olla myös asian käsittelyä, ei aina ”oikeuttamista”.
Tässä on nyt monilla vähän semmoinen meininki, että jos joku tunnustaa olevansa edes joskus edes vähän kateellinen, hän on kaikin puolin sitten huono ihminen ja hänet kuuluu lynkata. Mikään, mitä hän sanoo tai tekee ei voi olla enää hyvää.
Kuitenkin pitäisi erottaa tunteet ja teot. Kateuden tunne voi olla vain ihmisen oma kiusa, ei se _välttämättä_ johda mihinkään ilkeyteen tai pahoihin tekoihin. Tässä nyt moni täydentää itse mukaan paljonkin huonoa käytöstä, mutta kyllähän kateellinen voi osata käyttäytyä.
Tunteita ei yleensä ole tapana pyydellä anteeksi. Niitä voi itse haluta oppia säätelemään paremmin, mutta se on yksityistä hommaa, ei kuulu muille.
Kaikki syiden pohtiminen ei ole oikeuttamista, mutta uhrina esiintyminen on. Se on ohutnahkaisen narsistin keino nimenomaan eli muiden pitää ymmärtää aina häntä, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää muita. Pohjimmiltaan paksu- ja ohutnahkainen ovat logiikaltaan samanlaisia, ohutnahkainen vain hakee huomionsa uhriutumalla, kun taas paksunahkainen mahtailee.
Jos kateus ei johda pahan toivomiseen ja tekemiseen, niin voidaan kysyä onko se enää kateutta. Ajatukset vaikuttavat käytökseen, vaikuttavat puheisiin ja asenteisiin, joten tunteita ja ajatuksia ei voi erottaa vuorovaikutustilanteista. Sikäli krooninen kateus harvoin säilyy yksityisasiana, vaikka kateellinen sitä yrittäisikin hillitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Nämä siis ovat uhrina esiintymistä. Syiden pohtiminen tarkoittaa vastuun ottamista omista tunteista ja teoista eikä vastuun sysäämistä jonnekin muualle ja mahdollisimman kauas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Kyllä kai myöntäminen on välttämätön askel, jotta asiassa pääsisi eteenpäin. Vaikka kaikki eivät pääse, ei se silti poista välttämättömyyttä.
Syiden pohtiminen voi olla myös asian käsittelyä, ei aina ”oikeuttamista”.
Tässä on nyt monilla vähän semmoinen meininki, että jos joku tunnustaa olevansa edes joskus edes vähän kateellinen, hän on kaikin puolin sitten huono ihminen ja hänet kuuluu lynkata. Mikään, mitä hän sanoo tai tekee ei voi olla enää hyvää.
Kuitenkin pitäisi erottaa tunteet ja teot. Kateuden tunne voi olla vain ihmisen oma kiusa, ei se _välttämättä_ johda mihinkään ilkeyteen tai pahoihin tekoihin. Tässä nyt moni täydentää itse mukaan paljonkin huonoa käytöstä, mutta kyllähän kateellinen voi osata käyttäytyä.
Tunteita ei yleensä ole tapana pyydellä anteeksi. Niitä voi itse haluta oppia säätelemään paremmin, mutta se on yksityistä hommaa, ei kuulu muille.
Kaikki syiden pohtiminen ei ole oikeuttamista, mutta uhrina esiintyminen on. Se on ohutnahkaisen narsistin keino nimenomaan eli muiden pitää ymmärtää aina häntä, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää muita. Pohjimmiltaan paksu- ja ohutnahkainen ovat logiikaltaan samanlaisia, ohutnahkainen vain hakee huomionsa uhriutumalla, kun taas paksunahkainen mahtailee.
Jos kateus ei johda pahan toivomiseen ja tekemiseen, niin voidaan kysyä onko se enää kateutta. Ajatukset vaikuttavat käytökseen, vaikuttavat puheisiin ja asenteisiin, joten tunteita ja ajatuksia ei voi erottaa vuorovaikutustilanteista. Sikäli krooninen kateus harvoin säilyy yksityisasiana, vaikka kateellinen sitä yrittäisikin hillitä.
Tämä avasi minulle joidenkin kommenttien ilkeyttä.
Itse olen oppinut, että kateus on tunne tyyppiä ”miks tolla on ja mulla ei ole!” Ei kateuteen liity sinänsä pahan toivomista tai tekemistä. Toki joku voi kateuden ajamana sellaiseen yltyä, mutta ei pahuus ole kateuden välttämätön piirre. Epäreiluuden tunne liittyy kateuteen kiinteämmin, mutta ei sekään ihan välttämätön ole.
Mutta minä siis olenkin se, jolla oli todella kateellinen ja hemmoteltu pikkusisko. Siskon kateutta ymmärrettiin ja hyviteltiin meidän perheessä jatkuvasti.
Itselleni onkin helppo myöntää, että kärsin välillä kateuden tunteesta. En ole silti vähääkään pahantahtoinen. Kiinnostavaa, että monen mielestä tämä ei siis ole lainkaan kateutta! Ja pitääkin varoa puheitaan, moni voi luulla minun tunnustavan jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitan, jos puhun kateudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Kyllä kai myöntäminen on välttämätön askel, jotta asiassa pääsisi eteenpäin. Vaikka kaikki eivät pääse, ei se silti poista välttämättömyyttä.
Syiden pohtiminen voi olla myös asian käsittelyä, ei aina ”oikeuttamista”.
Tässä on nyt monilla vähän semmoinen meininki, että jos joku tunnustaa olevansa edes joskus edes vähän kateellinen, hän on kaikin puolin sitten huono ihminen ja hänet kuuluu lynkata. Mikään, mitä hän sanoo tai tekee ei voi olla enää hyvää.
Kuitenkin pitäisi erottaa tunteet ja teot. Kateuden tunne voi olla vain ihmisen oma kiusa, ei se _välttämättä_ johda mihinkään ilkeyteen tai pahoihin tekoihin. Tässä nyt moni täydentää itse mukaan paljonkin huonoa käytöstä, mutta kyllähän kateellinen voi osata käyttäytyä.
Tunteita ei yleensä ole tapana pyydellä anteeksi. Niitä voi itse haluta oppia säätelemään paremmin, mutta se on yksityistä hommaa, ei kuulu muille.
Kaikki syiden pohtiminen ei ole oikeuttamista, mutta uhrina esiintyminen on. Se on ohutnahkaisen narsistin keino nimenomaan eli muiden pitää ymmärtää aina häntä, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää muita. Pohjimmiltaan paksu- ja ohutnahkainen ovat logiikaltaan samanlaisia, ohutnahkainen vain hakee huomionsa uhriutumalla, kun taas paksunahkainen mahtailee.
Jos kateus ei johda pahan toivomiseen ja tekemiseen, niin voidaan kysyä onko se enää kateutta. Ajatukset vaikuttavat käytökseen, vaikuttavat puheisiin ja asenteisiin, joten tunteita ja ajatuksia ei voi erottaa vuorovaikutustilanteista. Sikäli krooninen kateus harvoin säilyy yksityisasiana, vaikka kateellinen sitä yrittäisikin hillitä.
Tämä avasi minulle joidenkin kommenttien ilkeyttä.
Itse olen oppinut, että kateus on tunne tyyppiä ”miks tolla on ja mulla ei ole!” Ei kateuteen liity sinänsä pahan toivomista tai tekemistä. Toki joku voi kateuden ajamana sellaiseen yltyä, mutta ei pahuus ole kateuden välttämätön piirre. Epäreiluuden tunne liittyy kateuteen kiinteämmin, mutta ei sekään ihan välttämätön ole.
Mutta minä siis olenkin se, jolla oli todella kateellinen ja hemmoteltu pikkusisko. Siskon kateutta ymmärrettiin ja hyviteltiin meidän perheessä jatkuvasti.
Itselleni onkin helppo myöntää, että kärsin välillä kateuden tunteesta. En ole silti vähääkään pahantahtoinen. Kiinnostavaa, että monen mielestä tämä ei siis ole lainkaan kateutta! Ja pitääkin varoa puheitaan, moni voi luulla minun tunnustavan jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitan, jos puhun kateudesta.
Pahuuden sijasta käyttäisin sanaa aggressiivisuus. Kateus on aggression suuntaamista muihin ja puolustusmekanismi, josta on haittaa sekä itselle että muille. Sen avulla pyritään pienentämään muita, jotta oma huonommuuden tunne olisi paremmin hallittavissa. Puolustusmekanismi suojaa nimensä mukaisesti minän rakenteita eikä ole yhteydessä tässä ja nyt - realiteetteihin eli on peräisin kauempaa henkilöhistoriasta.
Kateudella voidaan tietysti tarkoittaa monenlaista, mutta sillä on myös sanakirjamerkitys, joka sulkee pois hyväntahtoisen kateuden. Psykoanalyyttinen määritelmä kateudesta on synkkyydessään suoraa jatkumoa kuolemansynnin määritelmälle kristillisestä kulttuurista eivätkä muut kuin kristilliset kulttuurit näe kateutta yhtään sen myönteisemmin.
Ns. positiivinen psykologia on ainoana pyrkinyt määrittämään kateutta uudella tavalla eli viestinä siitä mitä minä oikeasti haluan ja tavoittelen. Se kuitenkin tavoittaa vain pienen osan kateuden maailmasta. Suurin osa arkisista kateuden ilmaisuista nimittäin ei kerro viestiä siitä mihin kateellinen voisi suunnata, vaan tavoitteena on vain hetkellinen pilaamisen aiheuttama mielihyvä. Esimerkiksi muiden kustannuksella tapahtuva vitsailu saa käyttövoimansa kateudesta. Melanie Klein puhuu kateudesta kaiken elävän tuhoamistaipumuksena eli kaikki elävä ja luonnollinen herättää halun tuhota, koska luovuus ja kiitollisuus omasta elämästä on kateuden vastakohta.
Tunnistan käytöksen, mutten itsessäni. Hyvä, että tiedostat. Nyt pystyt muuttamaan suhtautumistasi.
Nimittäin siitä ystävästä, jota elämä on kolhinut ja jota sitten lykästää ja elämä muuttuu paremmaksi, voi kohtelusi tuntua julmalta. Se tuntuu siltä, että ystävänä haluisit hänelle lisää onnettomuutta ja epäonnistumisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Kyllä kai myöntäminen on välttämätön askel, jotta asiassa pääsisi eteenpäin. Vaikka kaikki eivät pääse, ei se silti poista välttämättömyyttä.
Syiden pohtiminen voi olla myös asian käsittelyä, ei aina ”oikeuttamista”.
Tässä on nyt monilla vähän semmoinen meininki, että jos joku tunnustaa olevansa edes joskus edes vähän kateellinen, hän on kaikin puolin sitten huono ihminen ja hänet kuuluu lynkata. Mikään, mitä hän sanoo tai tekee ei voi olla enää hyvää.
Kuitenkin pitäisi erottaa tunteet ja teot. Kateuden tunne voi olla vain ihmisen oma kiusa, ei se _välttämättä_ johda mihinkään ilkeyteen tai pahoihin tekoihin. Tässä nyt moni täydentää itse mukaan paljonkin huonoa käytöstä, mutta kyllähän kateellinen voi osata käyttäytyä.
Tunteita ei yleensä ole tapana pyydellä anteeksi. Niitä voi itse haluta oppia säätelemään paremmin, mutta se on yksityistä hommaa, ei kuulu muille.
Kaikki syiden pohtiminen ei ole oikeuttamista, mutta uhrina esiintyminen on. Se on ohutnahkaisen narsistin keino nimenomaan eli muiden pitää ymmärtää aina häntä, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää muita. Pohjimmiltaan paksu- ja ohutnahkainen ovat logiikaltaan samanlaisia, ohutnahkainen vain hakee huomionsa uhriutumalla, kun taas paksunahkainen mahtailee.
Jos kateus ei johda pahan toivomiseen ja tekemiseen, niin voidaan kysyä onko se enää kateutta. Ajatukset vaikuttavat käytökseen, vaikuttavat puheisiin ja asenteisiin, joten tunteita ja ajatuksia ei voi erottaa vuorovaikutustilanteista. Sikäli krooninen kateus harvoin säilyy yksityisasiana, vaikka kateellinen sitä yrittäisikin hillitä.
Tämä avasi minulle joidenkin kommenttien ilkeyttä.
Itse olen oppinut, että kateus on tunne tyyppiä ”miks tolla on ja mulla ei ole!” Ei kateuteen liity sinänsä pahan toivomista tai tekemistä. Toki joku voi kateuden ajamana sellaiseen yltyä, mutta ei pahuus ole kateuden välttämätön piirre. Epäreiluuden tunne liittyy kateuteen kiinteämmin, mutta ei sekään ihan välttämätön ole.
Mutta minä siis olenkin se, jolla oli todella kateellinen ja hemmoteltu pikkusisko. Siskon kateutta ymmärrettiin ja hyviteltiin meidän perheessä jatkuvasti.
Itselleni onkin helppo myöntää, että kärsin välillä kateuden tunteesta. En ole silti vähääkään pahantahtoinen. Kiinnostavaa, että monen mielestä tämä ei siis ole lainkaan kateutta! Ja pitääkin varoa puheitaan, moni voi luulla minun tunnustavan jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitan, jos puhun kateudesta.
Pahuuden sijasta käyttäisin sanaa aggressiivisuus. Kateus on aggression suuntaamista muihin ja puolustusmekanismi, josta on haittaa sekä itselle että muille. Sen avulla pyritään pienentämään muita, jotta oma huonommuuden tunne olisi paremmin hallittavissa. Puolustusmekanismi suojaa nimensä mukaisesti minän rakenteita eikä ole yhteydessä tässä ja nyt - realiteetteihin eli on peräisin kauempaa henkilöhistoriasta.
Kateudella voidaan tietysti tarkoittaa monenlaista, mutta sillä on myös sanakirjamerkitys, joka sulkee pois hyväntahtoisen kateuden. Psykoanalyyttinen määritelmä kateudesta on synkkyydessään suoraa jatkumoa kuolemansynnin määritelmälle kristillisestä kulttuurista eivätkä muut kuin kristilliset kulttuurit näe kateutta yhtään sen myönteisemmin.
Ns. positiivinen psykologia on ainoana pyrkinyt määrittämään kateutta uudella tavalla eli viestinä siitä mitä minä oikeasti haluan ja tavoittelen. Se kuitenkin tavoittaa vain pienen osan kateuden maailmasta. Suurin osa arkisista kateuden ilmaisuista nimittäin ei kerro viestiä siitä mihin kateellinen voisi suunnata, vaan tavoitteena on vain hetkellinen pilaamisen aiheuttama mielihyvä. Esimerkiksi muiden kustannuksella tapahtuva vitsailu saa käyttövoimansa kateudesta. Melanie Klein puhuu kateudesta kaiken elävän tuhoamistaipumuksena eli kaikki elävä ja luonnollinen herättää halun tuhota, koska luovuus ja kiitollisuus omasta elämästä on kateuden vastakohta.
Minä olen aina käsittänyt kateellisuuden pahantahtoisena tunteena enkä ymmärrä miksi joku haluaa ilmoittaa olevansa kateellinen hymyillen jne. En ainakaan itse koe oloani mukavaksi jos joku kertoo kadehtivansa, se ei ole mikään tavoite tai päämäärä ja en pidä siitä, mitä se minulle tarkoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on monesti sellainen kombo tässä asiassa, että koen kateutta mutta myös näen asian epäoikeudenmukaisena. Monestihan myös se jos huomauttaa jostain epäoikeudenmukaisuudesta nähdään vain kateellisuutena.
En varsinaisesti kirjoita uusiksi tilanteita ja mene siihen "happamia sanoi kettu" -luokkaan, vaan toivon vain jotain pientä pahaa ihmisille joista olen kateellinen. Pääasiassa omat kateudenkohteeni liittyvät puhtaasti rahaan ja materiaan. Minulla on jo onnellinen suhde ja keskiluokkainen työ, mutta kaverina on esim. lääkäri joka häpeilemättä leuhkii rahoillaan ja kuinka kiertää veroja, se aiheuttaa yhtä aikaa kateutta mutta myös koen että se on epäreilua, kun jo varakkaalle ihmisille mahdollistetaan veronkierto. Toivon aina välillä, että hänelle tulisi vaikka jokin pieni vamma, joka estäisi työn teon vaikka muutamaksi vuodeksi ja sitten saisi palata normaaliin.
Kyllä tuo aika sairasta on toivoa noin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika mielenkiintoista, jos kateellinen tosiaan ajattelee noin. Menee paljon energiaa muiden asioihin ja aivan turhaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihmettelijöitä riittää mutta vieläkään kukaan ei ole tunnustanut kärsivänsä samasta.
Mutta kärsiikö ap tästä?
Joku totesi, että kateellinen voi myöntää kateutensa ja oikeuttaa sen samalla. Olen kateellinen, koska asiani ovat huonosti. Olen kateellinen, koska lapsuuteni oli niin surkea. Olen kateellinen, koska muut ovat saaneet kaiken helpommalla.
Omia ajatuksia voi kyseenalaistaa, mutta se on varmaan vaikeaa, jos ei huomaa ajattelussaan mitään outoa.
Kyllä kai myöntäminen on välttämätön askel, jotta asiassa pääsisi eteenpäin. Vaikka kaikki eivät pääse, ei se silti poista välttämättömyyttä.
Syiden pohtiminen voi olla myös asian käsittelyä, ei aina ”oikeuttamista”.
Tässä on nyt monilla vähän semmoinen meininki, että jos joku tunnustaa olevansa edes joskus edes vähän kateellinen, hän on kaikin puolin sitten huono ihminen ja hänet kuuluu lynkata. Mikään, mitä hän sanoo tai tekee ei voi olla enää hyvää.
Kuitenkin pitäisi erottaa tunteet ja teot. Kateuden tunne voi olla vain ihmisen oma kiusa, ei se _välttämättä_ johda mihinkään ilkeyteen tai pahoihin tekoihin. Tässä nyt moni täydentää itse mukaan paljonkin huonoa käytöstä, mutta kyllähän kateellinen voi osata käyttäytyä.
Tunteita ei yleensä ole tapana pyydellä anteeksi. Niitä voi itse haluta oppia säätelemään paremmin, mutta se on yksityistä hommaa, ei kuulu muille.
Kaikki syiden pohtiminen ei ole oikeuttamista, mutta uhrina esiintyminen on. Se on ohutnahkaisen narsistin keino nimenomaan eli muiden pitää ymmärtää aina häntä, mutta hänen ei tarvitse ymmärtää muita. Pohjimmiltaan paksu- ja ohutnahkainen ovat logiikaltaan samanlaisia, ohutnahkainen vain hakee huomionsa uhriutumalla, kun taas paksunahkainen mahtailee.
Jos kateus ei johda pahan toivomiseen ja tekemiseen, niin voidaan kysyä onko se enää kateutta. Ajatukset vaikuttavat käytökseen, vaikuttavat puheisiin ja asenteisiin, joten tunteita ja ajatuksia ei voi erottaa vuorovaikutustilanteista. Sikäli krooninen kateus harvoin säilyy yksityisasiana, vaikka kateellinen sitä yrittäisikin hillitä.
Tämä avasi minulle joidenkin kommenttien ilkeyttä.
Itse olen oppinut, että kateus on tunne tyyppiä ”miks tolla on ja mulla ei ole!” Ei kateuteen liity sinänsä pahan toivomista tai tekemistä. Toki joku voi kateuden ajamana sellaiseen yltyä, mutta ei pahuus ole kateuden välttämätön piirre. Epäreiluuden tunne liittyy kateuteen kiinteämmin, mutta ei sekään ihan välttämätön ole.
Mutta minä siis olenkin se, jolla oli todella kateellinen ja hemmoteltu pikkusisko. Siskon kateutta ymmärrettiin ja hyviteltiin meidän perheessä jatkuvasti.
Itselleni onkin helppo myöntää, että kärsin välillä kateuden tunteesta. En ole silti vähääkään pahantahtoinen. Kiinnostavaa, että monen mielestä tämä ei siis ole lainkaan kateutta! Ja pitääkin varoa puheitaan, moni voi luulla minun tunnustavan jotain aivan muuta kuin mitä tarkoitan, jos puhun kateudesta.
Pahuuden sijasta käyttäisin sanaa aggressiivisuus. Kateus on aggression suuntaamista muihin ja puolustusmekanismi, josta on haittaa sekä itselle että muille. Sen avulla pyritään pienentämään muita, jotta oma huonommuuden tunne olisi paremmin hallittavissa. Puolustusmekanismi suojaa nimensä mukaisesti minän rakenteita eikä ole yhteydessä tässä ja nyt - realiteetteihin eli on peräisin kauempaa henkilöhistoriasta.
Kateudella voidaan tietysti tarkoittaa monenlaista, mutta sillä on myös sanakirjamerkitys, joka sulkee pois hyväntahtoisen kateuden. Psykoanalyyttinen määritelmä kateudesta on synkkyydessään suoraa jatkumoa kuolemansynnin määritelmälle kristillisestä kulttuurista eivätkä muut kuin kristilliset kulttuurit näe kateutta yhtään sen myönteisemmin.
Ns. positiivinen psykologia on ainoana pyrkinyt määrittämään kateutta uudella tavalla eli viestinä siitä mitä minä oikeasti haluan ja tavoittelen. Se kuitenkin tavoittaa vain pienen osan kateuden maailmasta. Suurin osa arkisista kateuden ilmaisuista nimittäin ei kerro viestiä siitä mihin kateellinen voisi suunnata, vaan tavoitteena on vain hetkellinen pilaamisen aiheuttama mielihyvä. Esimerkiksi muiden kustannuksella tapahtuva vitsailu saa käyttövoimansa kateudesta. Melanie Klein puhuu kateudesta kaiken elävän tuhoamistaipumuksena eli kaikki elävä ja luonnollinen herättää halun tuhota, koska luovuus ja kiitollisuus omasta elämästä on kateuden vastakohta.
Minä olen aina käsittänyt kateellisuuden pahantahtoisena tunteena enkä ymmärrä miksi joku haluaa ilmoittaa olevansa kateellinen hymyillen jne. En ainakaan itse koe oloani mukavaksi jos joku kertoo kadehtivansa, se ei ole mikään tavoite tai päämäärä ja en pidä siitä, mitä se minulle tarkoittaa.
En minäkään kateuden kohteelle menisi asiasta avautumaan, kiusallinen ajatus! Siinähän on kuitenkin se ”miksi tuo enkä minä” pohjavireenä, vaikkei se johtaisikaan mihinkään ”toivon kostoksi pahaa tuolle, mokoma ällötys” -johtopäätökseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä näitä turvattoman lapsuuden vellojia ja itkijöitä. Ainut tilanne jossa turvaton lapsuus on vaarallinen on jos on hevonen.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä näitä turvattoman lapsuuden vellojia ja itkijöitä. Ainut tilanne jossa turvaton lapsuus on vaarallinen on jos on hevonen.
:D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on narsistin toimintaa . Projisoi toisen hyvät teot ja ominaisuudet itseensä ja heijastaa omat huonot tekonsa ja ominaisuutensa toiseen. Narsisti ei tunne häpeää vaan pakenee omalla toiminnallaan häpeää. Minä olen myös joutunut kuulemaan miten kaksi henkilöä kertoo minun tekemät hyvät teot ominaan. Se on tosi pöyristyttävää ja se vielä ettei nämä edes häpeä. Sanomattakin selvää ettei kuulu minun lähipiiriini enää vaikka olivat lähimpiä sukulaisia.