Lue keskustelun säännöt.
Kateelliset! Teettekö asioiden "uudelleenkirjoitusta" päässänne ?
26.05.2021 |
Aloitin keskustelun eilen rajattomuudesta. En löytänyt juuri ketään kommentoimaan, joka kokisi samoin, ajattelin että kateus on ehkä lähestyttävämpi aihe. Laitan tuon keskustelun seuraavaan kommenttiin linkkinä.
Minussa kateus aiheuttaa pakonomaisen ”uudelleenkirjoittamisen” tarpeen. Jos jollain on kaunis piha niin ajattelen että he pystyy siihen koska heillä ei ole lapsia, ja koska heillä ei ole lapsia niin heidän elämä on sisällötöntä ja köyhää.
Tämän jälkeen voin sääliä heitä ja minulle tulee esim hyvä olo jos saan auttaa heitä pihansa kanssa. Mutta jos se kukoistaa ja he hankkii vaikka lapsia, niin tässä vaiheessa mulla on taas jo paljon tietoa jolla voin tyynnytellä itseäni. Että se mies on niin rassukka eikä olis halunnut lapsia ja ne on onnettomia. Ja taas voin sääliä heitä.
Ja heidän elämänsä on mun silmissä VAAN tätä. Jos heillä sitten on vaikka jotkut pihajuhlat missä ne vaikuttaa onnellisilta niin saatan suuttua todella pahasti päiviksi ja taas on pakko keksiä joku millä saan ne ”järjestykseen” päässäni.
Tää aiheuttaa myös huomattavaa ahdistusta välillä :(
Kokeeko muut samanlaista? Huomaatteko että teette näin siinä tilanteessa? Minkälainen tausta ja lapsuus teillä on ollut? Turvaton?
Kommentit (277)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Tarkoitatko epäreiluuden toistumista sillä, että vanhempasi tukevat taloudellisesti siskoasi, mutta eivät sinua? Sehän ei ole menneisyyttä, vaan tätä päivää. Oletko puhunut asiasta vanhemmillesi?
Rahallahan on paitsi symbolinen myös käytännön merkitys. Kilpailu vanhempien suosiosta voi jatkua elämän loppuun asti ja usein jatkuukin, jos siemenet on kylvetty jo lapsena vertailemalla lapsia toisiinsa. Tasan saman verran antaminen ja tasajaon vahtiminen on myös yksi keino lisätä kateutta, vaikka se ehkä kuulostaakin yllättävältä. Lapsen tulee saada se mitä hän tarvitsee eikä saman verran kuin sisar. Tällainen ajattelu ehkäisee kateutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä teen tarkistulistoja tuntemuksistani päässäni. En muuten tunnistaisi ajatuksiani tai pysyisi perässä niissä. Se on vaikeeta ja ahdistavaa ja välillä mietin epäilenkö itseäni liikaakiin. Terapeutti auttaa.
Huomaan että välillä lipsun ja harmillisesti se tuottaa mielihyvää ja vie pois ahdistusta. Se on siis pakonomaista ja tunnen paljon epäonnistumisen tunteita.
Lisäksi monet asiat ovat minulle niin todellisia, että niiden taakse näkeminen aiheuttaa epävarmuutta asioissa, joissa en ole ennen ollut epävarma. Että juuri jos joku on (kuviteellisena esimerkkinä) ostanut auton tai talon tai tehnyt piharemontin, niin vaikka mulla on nämä samat niin se aiheuttaa kateutta ja ajattelen että meitä on tässä kahdittu tai ihailtu, ja me ollaan jotenkin jossain roolissa asiassa.
Just mieheni ja terapeuttini huomauttanut että yhden ihmisen lähipiirissä aika moni ihminen ostaa auton. Miksi just ME edes oltaisiin se esimerkki, jos joku on? Tähän alueelle on muuttanut satoja ihmisiä, ja jos haluaa tän tyyppiselle, niin vaihtoehtoja ei ole loputtomasti. Että ehkä se syy on siellä. Lisäksi mä oon ihan uustulokas koko alueella, muilla voi olla lapsuudenmuistoja, kokemuksia ja sukulaisia täällä. En välttämättä liity asiaan mitenkään!!
Voi olla että meen vaan lopullisesti aivan sekaisin kaikesta tästä mutta en usko että mulla on mitään vaihtoehtoja. En tiedä mikä on totta ja mikä ei. Haluan uskoa että kuitenkin kaikki se kapasiteetti jolla oon pystynyt valehtelemaan itselleni on niin iso että jos valjastan sen päinvastaiseen niin selviän.
Pimeitä hetkiä ja aikoja ja ajatuksia tulee ihan joka päivä. Täälläkin on viestejä joita en pysty käsittelemään avoimesti vaan herkkähipiäisyys ja kiukkuinen musta hyökkäys ja raivo meinaa nousta. Typerykset, kateelliset pikkusieluiset keittiöpsykologit siellä, ylemmyydentuntoiset holhoavat ääliöt. Mutta itseänihän siellä
peiliin katselen ja sehän siinä on sietämätöntä.ap
Terapia auttaa sinua näkemään projektiosi, mutta myös introjektiosi. Koska rajasi ovat jääneet epäselviksi, tarvitset apua siihen mikä on sinua ja mikä muita eli sinun ei tarvitse ottaa sisääsi mitään mikä ei kuulu sinuun. Tarkoitan esimerkiksi täällä olevia kommentteja, joita et koe omaksesi.
Rajojen tunnistaminen ja puolustaminen on psykoterapian tärkeimpiä tehtäviä olipa ihmisen ongelma mikä tahansa. Kun objektisuhteet ovat pielessä, on vakaan minuuden saavuttaminen mahdollista vain siten, että sinua autetaan tunnistamaan omat ja vieraat tunteet, siis myös sisäistyksen (introjektiot), joita vanhempasi ja tähänastinen elämäsi ovat sinuun tuottaneet. Tällä tarkoitan ainesta, joka saa sinut vertailemaan itseäsi muihin ja kokemaan huonommuutta. Tuollaiset asiat ovat yksilöllisiä eikä sellaista työtä voi tehdä missään muualla kuin psykoterapiassa.
Vaikka tässä on annettu varsin synkkä kuva kateudesta, niin ainakin itselleni on selvää, että meissä kaikissa on myös tällaista mustaa ja demonista psykodynamiikkaa, jos ei kateuteen, niin johonkin muuhun asiaan liityen, ja se on myös hyvin inhimillistä. Ketään ei voi muuttaa tuomitsemalla eikä halveksimalla, vaikka kateuden aiheuttamat pahat teot ja vahingot tunnustettaisiinkin. Mitään tosiasiallista vahinkoa ei ole tapahtunut kateellisten ajatusten vuoksi ja pahan puhuminenkaan ei useimmiten tuota vahinkoa, koska muut osaavat suhteuttaa kuulemaansa.
Yksi näkökulma kateuteen on sekin, että toistamme samaa mitä olemme itse saaneet kokea lapsena. Se miten ihminen ajattelee ja käyttäytyy on hämmästyttävän usein kopio siitä mitä hän on itse saanut kokea. Vähättely, vertailu, mitätöinti, ylistäminen ja ohittaminen ovat sitä samaa mitä kateellinen itsekin on saanut kokea. Kaltoinkohdeltu vauva ja lapsi oppii käyttämään väkivaltaa sen sijaan, että itse olisi sen kohteena, ellei hän vajoa passiivisuuteen, masokismiin tai psykoosiin. Nämä kaksi roolia (samaistuminen aggressoriin tai uhrin rooli) ovat ehkä jopa ainoita ihmissuhteen rooleja, jotka hän tunnistaa ja uusintaa. Kateushan on väkivaltaista tunkeutumista toisen alueelle tai ainakin sellaisen yritys.
Ketään ei voi muuttaa mitenkään muutenkaan kuin tuomitsemalla. Vain ihminen itse kykenee muuttamaan itseään. Tuomitsemisen, tai siis sen kertomisen mitä mieltä on kateellisista ihmisistä, ei olekaan tarkoitus muuttaa ketään, vaan kertoa ettei itse pidä kys. toiminnasta, ja mitä mieltä sellaista harjoittavista on. Pahan puhuminen ja ikävien asioiden toivominen ystävälle joka luulee että ystävä on oikeasti ystävä eikä vihamies, tuottaa kyllä vahinkoa kateuden kohteelle. Tämähän on ihan selvä asia. Ei ole mitään mystisiä "muita" jotka pitävät huolen siitä että yksi voi käyttäytyä miten sattuu, "mukauttamalla" kuulemaansa, vaan se yksi mukauttaa oman toimintansa vastaamaan niitä muita ihmisiä. Ihan samalla tavalla kuin sitä väkivaltaista käytöstäkään ei tarvitse muiden katsella, vaan sitä käyttävä menee itseensä ja hoitaa ongelmansa sysäämättä sitä muiden kannettavaksi.
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole kateutta, että vaadin asioita itselleni, jotka minulle kuuluu. Hölmö.
Miksi jonkun toisen asiat kuuluisi sinulle?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Tarkoitatko epäreiluuden toistumista sillä, että vanhempasi tukevat taloudellisesti siskoasi, mutta eivät sinua? Sehän ei ole menneisyyttä, vaan tätä päivää. Oletko puhunut asiasta vanhemmillesi?
Rahallahan on paitsi symbolinen myös käytännön merkitys. Kilpailu vanhempien suosiosta voi jatkua elämän loppuun asti ja usein jatkuukin, jos siemenet on kylvetty jo lapsena vertailemalla lapsia toisiinsa. Tasan saman verran antaminen ja tasajaon vahtiminen on myös yksi keino lisätä kateutta, vaikka se ehkä kuulostaakin yllättävältä. Lapsen tulee saada se mitä hän tarvitsee eikä saman verran kuin sisar. Tällainen ajattelu ehkäisee kateutta.
En katsoisi yhden lapsen suosimista kateudeksi toisen niskaan, vaan tuossa tapahtuu silkka vääryys, ja sen kokeminen vääryytenä on täysin normaalia. Itse en esimerkiksi koskaan ole ollut kateellinen sisarukselleni jolle vanhempani ovat aina antaneet kaiken minun jäädessä ilman. Sen sijaan olen kokenut rakkaudettomuutta tämän takia. Olen kokenut etten ole antamisen arvoinen, mutta sisarukseni on.
Vierailija kirjoitti:
Sääliä saa ilmaiseksi - Kateus pitää ansaita.
Kateus ei liity kohteeseen, vaan siihen kuka kadehtii. Kade on kade kaikille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuttavani maalailee kateudesta toisille avioeroa vaikka ovat onnelisia. Samoin väiitää toista perhettä alkoholisoituneeksi jossa ei ole mitään perää. Luokittelen mielessäni kateelliseksi. Yritä olla tämän kanssa vähän tekemisissä. On rasittava.
Ilkeyden syy voi olla myös vain halu vahingoittaa. Vaikuttaa pahalla, kun ei hyvällä pärjää. Vaarallisin on lähellä.
Heillä ei ole omaa elämää, omia ideoita. On lähes inhimillistä kertoa olevansa kateellinen vs jos kertoisi sen varsinaisen syyn: että on tylsämielinen, joka on tylsääkin tylsempi. Jotkut vaan on niin tylsiä, ettei mitään. He eivät esim kestä olla yksin, vaan pitää loisia ajatuksetkin. Pahinta lajia parasiitit, ajatusvarkaat, elämävarkaat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuttavani maalailee kateudesta toisille avioeroa vaikka ovat onnelisia. Samoin väiitää toista perhettä alkoholisoituneeksi jossa ei ole mitään perää. Luokittelen mielessäni kateelliseksi. Yritä olla tämän kanssa vähän tekemisissä. On rasittava.
Ilkeyden syy voi olla myös vain halu vahingoittaa. Vaikuttaa pahalla, kun ei hyvällä pärjää. Vaarallisin on lähellä.
Heillä ei ole omaa elämää, omia ideoita. On lähes inhimillistä kertoa olevansa kateellinen vs jos kertoisi sen varsinaisen syyn: että on tylsämielinen, joka on tylsääkin tylsempi. Jotkut vaan on niin tylsiä, ettei mitään. He eivät esim kestä olla yksin, vaan pitää loisia ajatuksetkin. Pahinta lajia parasiitit, ajatusvarkaat, elämävarkaat.
Vahingoittamisen halulle syynä voi olla kateus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Terapeuttini on myös saanut minut ymmärtämään, että en oikeastaan siedä tilannetta missä joku autettavani muuttuu "paremmaksi" kuin minä. Riennän apuun kun jonkun parisuhde on ongelmissa ja saan nautintoa siitä auttamisesta, mutta muutun myrkyksi jos tämä parisuhde alkaa menestyä paremmin kuin oma...sepostan itselleni kuinka heillä ei oikeasti mene hyvin, sen sijaan että käyttäytyisin kuin normaali ihminen: olisin onnellinen heidän puolestaan!!
ap
Linkki keskusteluun: https://www.vauva.fi/keskustelu/4170813/johtuuko-rajaton-kaytos-alkohol…;
Voihan se olla noinkin, mutta vaikea arvata, miten tämä aloittajan terapia nyt sitten toimii. Siis millä tavalla aloittaja ”muuttuu myrkyksi”?
Terapeuttikin kuitenkin elää sillä, että terapiassa ihmisistä löytyy ongelmia.
Hiukan myös suhtaudun kriittisesti lapsuuden kokemusten penkomiseen. Itse olin lapsena musta lammas, siskoni suosikkilapsi. Sisko oli todella kateellinen aina ja avoimesti, jos minä sain jotain. Lohdutukseksi hän sai yleensä jotain parempaa tai yhtä hyvää (yhtä hyvä ei yleensä kelvannut, vaan silloin epäili saaneensa sittenkin vähemmän ja vaati lisää hyvityksiä). Minua kehuttiin siitä, että en ollut ollenkaan kateellinen, vaan lauhkeasti sallin sisaren suosimisen. Mitäpä minä olisin edes tarvinnut!
Nyt aikuisena sisko on saanut vanhemmilta paljon merkittävää taloudellista ”apua”. Hän ei ole enää lainkaan kateellinen, vaan hyveellisenä kertoo päässeensä tuosta täysin yli (kukaan ei tosin luota, etteikö siskon kateus palaisi, jos siihen ilmenisi joskus joku aihe). Minulla taas alkaa kateuden tunne nostaa päätään, kun olen saanut etäisyyttä kotiin, jossa kateus oli minulta kielletty ja vain siskolle sallittu tunne. Epäreiluus tuntuu vaan niin räikeältä.
Kateuden tunteelleni on siis selitys. Se ei kumminkaan auta sitä, että tuo tunne ei paranna yhtään kenenkään elämänlaatua. Näin aikuisena ihmisenä pitää vaan päästä omasta kateuden tunteesta yli ja ohitse, ei todellakaan kannata velloa ja kaivella menneisyyttä, jota ei pysty mitenkään korjaamaan.
Toisaalta taas, jos se epäreiluus toistuu koko ajan edelleen, onko todellakin oltava NIIN epäkateellinen, että sen edelleen vaan lauhkeasti hyväksyy?
Tarkoitatko epäreiluuden toistumista sillä, että vanhempasi tukevat taloudellisesti siskoasi, mutta eivät sinua? Sehän ei ole menneisyyttä, vaan tätä päivää. Oletko puhunut asiasta vanhemmillesi?
Rahallahan on paitsi symbolinen myös käytännön merkitys. Kilpailu vanhempien suosiosta voi jatkua elämän loppuun asti ja usein jatkuukin, jos siemenet on kylvetty jo lapsena vertailemalla lapsia toisiinsa. Tasan saman verran antaminen ja tasajaon vahtiminen on myös yksi keino lisätä kateutta, vaikka se ehkä kuulostaakin yllättävältä. Lapsen tulee saada se mitä hän tarvitsee eikä saman verran kuin sisar. Tällainen ajattelu ehkäisee kateutta.
Tukeminen on vähän absurdi sana ehkä, kun molemmat olemme hyvätuloisia aikuisia. Siskolla hiukan minua paremmat tulot, jos sillä on väliä kun molemmat pärjäisivät omillaan oikein hyvin. Lahjoitukset ovat kumminkin isoja, ei mitään kymppitonneja vaan satoja tuhansia.
Siis summia, joiden säästämiseen menee hyvätuloisellakin kymmeniä vuosia.
Olen puhunut vanhemmille epätasapuolisuudesta, mutta he vain syyttävät minua kateelliseksi tai ahneeksi. Kun heidän mielestään hyvät asiat ”sopivat” siskolle ja minulle ilmeisesti ”sopivat” huonot asiat. Nimittäin jos suutun, aletaan paiskoa mt-syytöksiä ja muuta aivan asiatonta, ja manataan kuinka joudun köyhyyteen tätä menoa (mitä tuskin käy, minulla on hyvä ammatti ja työ).
Tilanne on kaikkiaan epäreilu, on aina ollut, enkä minä voi sitä muuttaa. Olenkin ottanut etäisyyttä. Joudun nyt kumminkin muun riesan lisäksi käymään läpi kateuden tunteita, kun ne olivat minulta ”kiellettyjä” silloin kun niitä olisi yleensä kuulunut tuntea. Riesa sekin, mutta enköhän minä tästäkin selviä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin ap, että minun silmissäni olisit ”parantunut” siinä vaiheessa, kun menet pyytämään anteeksi niiltä ihmisiltä, joista olet ajatellut pahasti siksi, että itse olit kateellinen. Voi olla, ettet ole kaikkia heitä satuttanut, et ehkä merkinnyt osalle heistä niin paljon, mutta jos sinä merkitsit jollekin paljon ja sinä myrkytit sen ihmissuhteen suhtautumalla tähän toiseen ihmiseen halveksivasti, niin sä olet todellakin anteeksipyynnön velkaa.
Et ikinä pääse tuosta kateutesi itsellesi kamalan mielen aiheuttamisesta eroon, ellet pysty ajattelemaan, että sä olet mahdollisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen sille hyvinvoivalle ja se, että sinä aloit ajattelemaan hänestä pahaa oli sinun rikkeesi, joka sinun on korjattava.Minä taas en näe että ihminen parantuu sillä että pyytää anteeksi, mikäli edelleen silti jatkaa ikävää toimintaansa. Anteeksi voi pyytää tekemäänsä pahaa siksi että on siitä pahoillaan aidosti, mutta ei se muuta tulevia pahantekemisiä, jollei niitä jätä ihan oikeasti tekemättä.
Eihän nyt kukaan mitään tuollaista pyydä anteeksi, jos ei oikeasti kadu toimiaan! Ja kyllähän sen anteeksipyynnöstä tunnistaa, onko väärintekijä muuttunut ihmisenä, vaiko ei. Jos hänestä näkee, että hänellä on hyvä mieli, vasta kun hänelle annetaan asia anteeksi, kyseessä on aito muutos. Jos taas henkilö vain haluaa pyytää anteeksi, mutta ei suhtaudu siihen niin, että hän myös haluaa saada asian anteeksi, niin silloin puhe on yhtä tyhjän kanssa ja pelkkää löpinää.
Jos joku ei ole edes huomannut, että hänen hyvinvointiaan arvostellaan, en katsoisi, että kyseessä on sen kaltainen tärkeä ystävä tai ihminen, jolta tarvitsisi edes mennä pyytämään anteeksi.
Mutta jos on tuollaista käytöstä, mitä aloituksessa kuvailtiin, niin mikäli se on ulottunut myös niihin parhaisiin ystäviin, niin onpa aika lapsellista kuvitella, etteivät he ole sitä suhtautumista huomanneet.
Ja jos sitten eivät ole, niin ehkei kyse ollutkaan parhaasta ystävästä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sä ylipäätään aloit tajuta tän kaiken? Että olet kateellinen jne ja sulla on ongelmia?
En tiedä onko tähän mitään yksiselitteistä vastausta.. Oli paljon pahaa oloa ja konflikteja joista syytin muita.. Mun mies on saanut myös kärsiä kun on joutunut tavallaan yrittää täyttää kaikkien muiden miesten kriteerejä ja tekemisiä, joita olen muissa parisuhteissa kadehtinut. Kai nyt erityisesti viimeiset vuodet kun kaikki tuntuu olevan niin menestyneitä ja omissa elämissään kiinni, niin mies alkanut tajuta tai vaan halunnut sanoa ääneen että elän jossain fantasiamaailmassa.
Jos oon sanonut että no niillä onkin niin outo parisuhde ja tms. niin mies on alkanut tivaamaan että mistä tiedän, ja alkanut vaan osoittamaan sormella, että tuo on omaa tulkintaa ja että en edes tunne jotain tyyppiä tarpeeksi hyvin sanoakseni noin.
Ei oo mennyt kotona hyvin siis, ja vuosia oon aina yrittänyt löytää kaikki pienimmätkin käytöksen vinoumat ja lapsuuden traumat miehestä. Sitten voi aina syyttää miehen psykologisia ongelmia ja keskittyä niihin. Ja samaa oon aina tehnyt muillekin. Että syy ei ole mun vuorovaikutustaidoissa, kuuntelutaidossa tai vastavuoroisuuden puutteessa ja kateudessa ja päsmäröinnissä, vaan se toinen ihminen ei vaan oo tarpeeksi henkisesti kypsä, sen lapsuus on tehnyt siitä sulkeutuneen tai ihan mitä vaan, jotta ei tarvii omaa käytöstä miettiä. Mähän olen vaan avulias ja rehellinen, mitä vikaa siinä muka on?
Ei tää mikään oo mistään yksittäisestä asiasta lähtenyt. Mutta se että mies on ollut vähän lähtökantimissa avasi isoimmat portit.
ap
Mullekin kävi aikoinaan noin, että yhtäkkiä vaan tajusin että olen itse aika paska. Kateellinen en tosin ole koskaan ollut , mutta muilla tavoin mulkero kyllä.
Itsellä tärkein pointti oli tajuta se kuuluisa oma vastuu. Vastuu itsestä, omista tekemisistä, sanomisista ja omasta elämästä. Että ei, nämä eivät ole muiden vastuulla, ainoastaan minun vastuullani. Jos huudan jollekin väärintekijälle naama punasena, niin se huutaminen on ihan minun oma valintani ja vastuuni, kuten myös se väärintekijän tekemiset ainoastaan hänen omalla vastuullaan.
Tällä hetkellä katselen läheltä tilannetta jossa aviopari päätyi eroon. Toinen syyttää että sen vika kun juo vaan koko ajana, ja toinen syyttää että se juominen on sen toisen vika ja syy. Kumpikaan ei umpimielisenä ymmärrä omaa vastuutaan tilanteessa. Jos me kaikki ottaisimme vastuun omista tekemisistämme, niin maailma olisi aika paljon parempi paikka.
On myös tilanteita, joissa huono käytös on VAIN sen toisen vastuulla, eikä niin, että jos toinen käyttäytyy huonosti, niin uhreja ei muka synny, vaan uhrikin oli vastuussa. Aitoja ihmissuhteiden uhreja on olemassa, vaikkei kaikissa tapauksissa niin olekaan.
Esim. narsistien uhrit ovat uhreja, eivät vastuussa siitä, miten toimivat narsistin manipuloidessa heitä. Manipulointi on sellainen asia, että siinä ei vastapuolta voi vastuuttaa manipuloiduksi tulemisesta.
Muutenhan kyse ei olisi manipulaatiosta.Tästä olemme eri mieltä, enkä lähde kinaamaan. Elämässä on useita oppitunteja joista pitää opiksi ottaa, tai jää vajaaksi. On 100% väärin käyttää toisia ihmisiä hyväkseen. Tästä syystä myös on todella tärkeää ymmärtää se oma vastuu omasta elämästä, eikä sitä saa luovuttaa kenellekään. Mkäli nämä opetettaisiin jo pienille lapsille, niin narsismin uhrejakin olisi vähemmän. Elämän tärkeimpiä asioita on vastuu omasta itsestään.
Narsistin uhriudessa ei ole kyse epävastuusta omasta elämästä. Sinun periaatteillasi toisiin ei saisi siis lainkaan luottaa, silloinhan et ollut itse vastuussa siitä, että asia tapahtuu.
Jos et tajua mitään manipuloinnista, ei kannata esiintyä jonain vastuunkannon asiantuntijana.
Lisäksi typerä perustelu, että ”jokaiselle kannattaisi”, millähän lailla jokainen voi huolehtia siitä, että hänet kasvatetaan oikein?
Onkohan kateus joku monilapsisissa perheissä kasvaneiden ongelma? Olen ainoa lapsi, enkä tunnista kateutta ainakaan siinä mielessä, kuin siitä puhutaan tässä ketjussa. Eli että nähdessäni jollakulla jotain, mitä minulla ei ole, yrittäisin ajatella siitä toisesta jotain negatiivista :O
Koska jos olet ainoa lapsi, jolla on kaikkea mitä tarvitsee, kenelle sä ikinä olisit kateellinen? Jos vielä on ihan ok-näköinen ja löytää kumppanin?
En vain tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä teen tarkistulistoja tuntemuksistani päässäni. En muuten tunnistaisi ajatuksiani tai pysyisi perässä niissä. Se on vaikeeta ja ahdistavaa ja välillä mietin epäilenkö itseäni liikaakiin. Terapeutti auttaa.
Huomaan että välillä lipsun ja harmillisesti se tuottaa mielihyvää ja vie pois ahdistusta. Se on siis pakonomaista ja tunnen paljon epäonnistumisen tunteita.
Lisäksi monet asiat ovat minulle niin todellisia, että niiden taakse näkeminen aiheuttaa epävarmuutta asioissa, joissa en ole ennen ollut epävarma. Että juuri jos joku on (kuviteellisena esimerkkinä) ostanut auton tai talon tai tehnyt piharemontin, niin vaikka mulla on nämä samat niin se aiheuttaa kateutta ja ajattelen että meitä on tässä kahdittu tai ihailtu, ja me ollaan jotenkin jossain roolissa asiassa.
Just mieheni ja terapeuttini huomauttanut että yhden ihmisen lähipiirissä aika moni ihminen ostaa auton. Miksi just ME edes oltaisiin se esimerkki, jos joku on? Tähän alueelle on muuttanut satoja ihmisiä, ja jos haluaa tän tyyppiselle, niin vaihtoehtoja ei ole loputtomasti. Että ehkä se syy on siellä. Lisäksi mä oon ihan uustulokas koko alueella, muilla voi olla lapsuudenmuistoja, kokemuksia ja sukulaisia täällä. En välttämättä liity asiaan mitenkään!!
Voi olla että meen vaan lopullisesti aivan sekaisin kaikesta tästä mutta en usko että mulla on mitään vaihtoehtoja. En tiedä mikä on totta ja mikä ei. Haluan uskoa että kuitenkin kaikki se kapasiteetti jolla oon pystynyt valehtelemaan itselleni on niin iso että jos valjastan sen päinvastaiseen niin selviän.
Pimeitä hetkiä ja aikoja ja ajatuksia tulee ihan joka päivä. Täälläkin on viestejä joita en pysty käsittelemään avoimesti vaan herkkähipiäisyys ja kiukkuinen musta hyökkäys ja raivo meinaa nousta. Typerykset, kateelliset pikkusieluiset keittiöpsykologit siellä, ylemmyydentuntoiset holhoavat ääliöt. Mutta itseänihän siellä
peiliin katselen ja sehän siinä on sietämätöntä.ap
Terapia auttaa sinua näkemään projektiosi, mutta myös introjektiosi. Koska rajasi ovat jääneet epäselviksi, tarvitset apua siihen mikä on sinua ja mikä muita eli sinun ei tarvitse ottaa sisääsi mitään mikä ei kuulu sinuun. Tarkoitan esimerkiksi täällä olevia kommentteja, joita et koe omaksesi.
Rajojen tunnistaminen ja puolustaminen on psykoterapian tärkeimpiä tehtäviä olipa ihmisen ongelma mikä tahansa. Kun objektisuhteet ovat pielessä, on vakaan minuuden saavuttaminen mahdollista vain siten, että sinua autetaan tunnistamaan omat ja vieraat tunteet, siis myös sisäistyksen (introjektiot), joita vanhempasi ja tähänastinen elämäsi ovat sinuun tuottaneet. Tällä tarkoitan ainesta, joka saa sinut vertailemaan itseäsi muihin ja kokemaan huonommuutta. Tuollaiset asiat ovat yksilöllisiä eikä sellaista työtä voi tehdä missään muualla kuin psykoterapiassa.
Vaikka tässä on annettu varsin synkkä kuva kateudesta, niin ainakin itselleni on selvää, että meissä kaikissa on myös tällaista mustaa ja demonista psykodynamiikkaa, jos ei kateuteen, niin johonkin muuhun asiaan liityen, ja se on myös hyvin inhimillistä. Ketään ei voi muuttaa tuomitsemalla eikä halveksimalla, vaikka kateuden aiheuttamat pahat teot ja vahingot tunnustettaisiinkin. Mitään tosiasiallista vahinkoa ei ole tapahtunut kateellisten ajatusten vuoksi ja pahan puhuminenkaan ei useimmiten tuota vahinkoa, koska muut osaavat suhteuttaa kuulemaansa.
Yksi näkökulma kateuteen on sekin, että toistamme samaa mitä olemme itse saaneet kokea lapsena. Se miten ihminen ajattelee ja käyttäytyy on hämmästyttävän usein kopio siitä mitä hän on itse saanut kokea. Vähättely, vertailu, mitätöinti, ylistäminen ja ohittaminen ovat sitä samaa mitä kateellinen itsekin on saanut kokea. Kaltoinkohdeltu vauva ja lapsi oppii käyttämään väkivaltaa sen sijaan, että itse olisi sen kohteena, ellei hän vajoa passiivisuuteen, masokismiin tai psykoosiin. Nämä kaksi roolia (samaistuminen aggressoriin tai uhrin rooli) ovat ehkä jopa ainoita ihmissuhteen rooleja, jotka hän tunnistaa ja uusintaa. Kateushan on väkivaltaista tunkeutumista toisen alueelle tai ainakin sellaisen yritys.
Äiti tiesi isän harjoittamasta insestistä, mutta oli mustasukkainen ja raivoisan kade. Alistaminen, nöyryyttäminen, mitätöinti. En voi koskaan käsittää tuota huonoutta.
En ikinä vajoaisi noiden paskojen tasolle, huonous on heidän ominaisuutensa.
En ole vahingoittanut ketään.
Ei kaikki muutu vanhemmikseen.
Ensimmäisessä viestissä kysyit, onko muilla samanlaista. Tunnistan ilmiön myös itsessäni. On aika mindfuck saada itsensä kiinni noista ajatuksista. Muistan, että kaverini kertoi eräästä tuttavasta, joka oli kohtuu menestynyt urheilija. Aivoni käänsivät asian niin, että on sääli että moni urheilija ei hanki ammattia ja kun ura loppuu, jäävät tyhjän päälle. En osannut siinä hetkessä iloita tuttavan menestyksestä. Nyt menee jo paremmin. Olen tyytyväinen omaan elämääni, se helpottaa kateuden tunteita. Koita löytää rauha oman elämäsi kanssa, toteuttaa itseäsi, niin uskon kateuden hillittävän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielenkiintoinen, hämmentävä ja osittain vaikeaselkoinen ketju. Olen tottunut ajattelemaan hyvin eritavalla kateudesta. En ole ajatellut, että kateuteen liittyisi automaattisesti ajatus siitä, että toivoo toiselle pahaa. Vaan ennemminkin ajatus siitä, etta voikun tuo asia olisi itselläkin noin.
Tässä ketjussa puhuttua kateutta en tunnista omassa elämässä lainkaan. En itsessä, enkä toisissa. Saatikka, että olisin joskus törmännyt siihen, että joku jopa toteuttaa pahat ajatuksensa kateuden vuoksi. Pahoihin tekoihin olen kyllä törmännyt, mutta niiden motiivi on ollut kyllä jossain muualla kuin kateudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei se ole kateutta, että vaadin asioita itselleni, jotka minulle kuuluu. Hölmö.
Miksi jonkun toisen asiat kuuluisi sinulle?
Heh. Kateus on siitä outoa, että kateellisen mielestä todellakin muiden hyvät jutut kuuluisivat hänelle eikä näe asiassa mitään outoa.
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen, hämmentävä ja osittain vaikeaselkoinen ketju. Olen tottunut ajattelemaan hyvin eritavalla kateudesta. En ole ajatellut, että kateuteen liittyisi automaattisesti ajatus siitä, että toivoo toiselle pahaa. Vaan ennemminkin ajatus siitä, etta voikun tuo asia olisi itselläkin noin.
Tässä ketjussa puhuttua kateutta en tunnista omassa elämässä lainkaan. En itsessä, enkä toisissa. Saatikka, että olisin joskus törmännyt siihen, että joku jopa toteuttaa pahat ajatuksensa kateuden vuoksi. Pahoihin tekoihin olen kyllä törmännyt, mutta niiden motiivi on ollut kyllä jossain muualla kuin kateudessa.
Et siis ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan pahaa toisista selän takana, moittivat uudistunutta ulkonäköä, väittävän, että on saanut työpaikan muilla kuin ammatillisilla ansioilla jne.
Harvinaisen naiivia, jos uskot kaiken juoruilun mitä muista kerrotaan olevan totta. Itse taas ajattelen, että suurin osa tuollaisista p-puheista on valetta ja perustuu kateuteen. Kaikki jotka puhuvat pahaa muista toistuvasti käyttelevät värikynää anteliaasti ja ovat epäluotettavia. Menevät ö-mappiin heti mun tuttavapiirissä eli heille ei kerrota mitään henkilökohtaisia asioita.
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kateus joku monilapsisissa perheissä kasvaneiden ongelma? Olen ainoa lapsi, enkä tunnista kateutta ainakaan siinä mielessä, kuin siitä puhutaan tässä ketjussa. Eli että nähdessäni jollakulla jotain, mitä minulla ei ole, yrittäisin ajatella siitä toisesta jotain negatiivista :O
Koska jos olet ainoa lapsi, jolla on kaikkea mitä tarvitsee, kenelle sä ikinä olisit kateellinen? Jos vielä on ihan ok-näköinen ja löytää kumppanin?
En vain tajua.
Sama kokemus mulla ainoana lapsena. Jotenkin tuo liittyy kasvatukseen ja kodin ilmapiiriin, koska sitten taas tunnen suurperheen tai oikeastaan kaksikin (toinen hyvin läheinen ja toinen enemmän tuttava), jossa ei ole mitään kateutta, vaan ovat tosi läheisiä keskenään.
Kun ei ole ollut kilpailijaa kotona, niin kaipa se ei anna mitään syytä olla kade ja kun vanhemmat muutenkaan eivät ole ruokkineet kateutta ja olleet itse kateellisia, niin en ole sitä perinytkään. En rehellisesti sanottuna koskaan ole tuntenut kateutta, en muista edes ohimenevästi tunteneeni sellasta. Olen aina halunnut olla just minä kaikkine puutteineenkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sanoisin ap, että minun silmissäni olisit ”parantunut” siinä vaiheessa, kun menet pyytämään anteeksi niiltä ihmisiltä, joista olet ajatellut pahasti siksi, että itse olit kateellinen. Voi olla, ettet ole kaikkia heitä satuttanut, et ehkä merkinnyt osalle heistä niin paljon, mutta jos sinä merkitsit jollekin paljon ja sinä myrkytit sen ihmissuhteen suhtautumalla tähän toiseen ihmiseen halveksivasti, niin sä olet todellakin anteeksipyynnön velkaa.
Et ikinä pääse tuosta kateutesi itsellesi kamalan mielen aiheuttamisesta eroon, ellet pysty ajattelemaan, että sä olet mahdollisesti tärkeä ja merkityksellinen ihminen sille hyvinvoivalle ja se, että sinä aloit ajattelemaan hänestä pahaa oli sinun rikkeesi, joka sinun on korjattava.Minä taas en näe että ihminen parantuu sillä että pyytää anteeksi, mikäli edelleen silti jatkaa ikävää toimintaansa. Anteeksi voi pyytää tekemäänsä pahaa siksi että on siitä pahoillaan aidosti, mutta ei se muuta tulevia pahantekemisiä, jollei niitä jätä ihan oikeasti tekemättä.
Eihän nyt kukaan mitään tuollaista pyydä anteeksi, jos ei oikeasti kadu toimiaan! Ja kyllähän sen anteeksipyynnöstä tunnistaa, onko väärintekijä muuttunut ihmisenä, vaiko ei. Jos hänestä näkee, että hänellä on hyvä mieli, vasta kun hänelle annetaan asia anteeksi, kyseessä on aito muutos. Jos taas henkilö vain haluaa pyytää anteeksi, mutta ei suhtaudu siihen niin, että hän myös haluaa saada asian anteeksi, niin silloin puhe on yhtä tyhjän kanssa ja pelkkää löpinää.
Jos joku ei ole edes huomannut, että hänen hyvinvointiaan arvostellaan, en katsoisi, että kyseessä on sen kaltainen tärkeä ystävä tai ihminen, jolta tarvitsisi edes mennä pyytämään anteeksi.
Mutta jos on tuollaista käytöstä, mitä aloituksessa kuvailtiin, niin mikäli se on ulottunut myös niihin parhaisiin ystäviin, niin onpa aika lapsellista kuvitella, etteivät he ole sitä suhtautumista huomanneet.
Ja jos sitten eivät ole, niin ehkei kyse ollutkaan parhaasta ystävästä.
Kyllä anteeksipyynnön väärinkäyttäjiä on. Lähipiirissäni on yksi riitapukari, joka pyytää välillä teatraalisesti anteeksi, jotta saa prseilynsä ”nollattua” ja voi sikailla lisää. Siis on sitä mieltä, että anteeksipyynnön jälkeen ei saa enää muistella hänen ”erehdyksiään” ja lähdetään puhtaalta pöydältä kohti uusia riitoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan kateus joku monilapsisissa perheissä kasvaneiden ongelma? Olen ainoa lapsi, enkä tunnista kateutta ainakaan siinä mielessä, kuin siitä puhutaan tässä ketjussa. Eli että nähdessäni jollakulla jotain, mitä minulla ei ole, yrittäisin ajatella siitä toisesta jotain negatiivista :O
Koska jos olet ainoa lapsi, jolla on kaikkea mitä tarvitsee, kenelle sä ikinä olisit kateellinen? Jos vielä on ihan ok-näköinen ja löytää kumppanin?
En vain tajua.Sama kokemus mulla ainoana lapsena. Jotenkin tuo liittyy kasvatukseen ja kodin ilmapiiriin, koska sitten taas tunnen suurperheen tai oikeastaan kaksikin (toinen hyvin läheinen ja toinen enemmän tuttava), jossa ei ole mitään kateutta, vaan ovat tosi läheisiä keskenään.
Kun ei ole ollut kilpailijaa kotona, niin kaipa se ei anna mitään syytä olla kade ja kun vanhemmat muutenkaan eivät ole ruokkineet kateutta ja olleet itse kateellisia, niin en ole sitä perinytkään. En rehellisesti sanottuna koskaan ole tuntenut kateutta, en muista edes ohimenevästi tunteneeni sellasta. Olen aina halunnut olla just minä kaikkine puutteineenkin.
No itse olen monilapsisesta perheestä ja sama kokemus. Vanhemmat eivät koskaan puhuneet ihmisten ominaisuuksista, omaisuuksista tms vertaillen tai ihaillen, oli aidosti työteliäitä ja kiitollisia siitä mitä saavuttivat eivätkä hieroneet näitä asioita kenenkään naamaan.
Itse tunnen useamman yhden lapsen perheen naispuolisen aikuisen, ja heistä yksi on kateellinen kun on itse saanut aika lailla kaiken lapsena ja ollut kaveripiirissä se tyyppi jolla on kaikkea. No nyt muilla on enemmän ja sillä on vähän vaikutusta mutta ei oikeastaan yhtään häiritsevästi. Inhimillisen verran ehkä.
Terapia auttaa sinua näkemään projektiosi, mutta myös introjektiosi. Koska rajasi ovat jääneet epäselviksi, tarvitset apua siihen mikä on sinua ja mikä muita eli sinun ei tarvitse ottaa sisääsi mitään mikä ei kuulu sinuun. Tarkoitan esimerkiksi täällä olevia kommentteja, joita et koe omaksesi.
Rajojen tunnistaminen ja puolustaminen on psykoterapian tärkeimpiä tehtäviä olipa ihmisen ongelma mikä tahansa. Kun objektisuhteet ovat pielessä, on vakaan minuuden saavuttaminen mahdollista vain siten, että sinua autetaan tunnistamaan omat ja vieraat tunteet, siis myös sisäistyksen (introjektiot), joita vanhempasi ja tähänastinen elämäsi ovat sinuun tuottaneet. Tällä tarkoitan ainesta, joka saa sinut vertailemaan itseäsi muihin ja kokemaan huonommuutta. Tuollaiset asiat ovat yksilöllisiä eikä sellaista työtä voi tehdä missään muualla kuin psykoterapiassa.
Vaikka tässä on annettu varsin synkkä kuva kateudesta, niin ainakin itselleni on selvää, että meissä kaikissa on myös tällaista mustaa ja demonista psykodynamiikkaa, jos ei kateuteen, niin johonkin muuhun asiaan liityen, ja se on myös hyvin inhimillistä. Ketään ei voi muuttaa tuomitsemalla eikä halveksimalla, vaikka kateuden aiheuttamat pahat teot ja vahingot tunnustettaisiinkin. Mitään tosiasiallista vahinkoa ei ole tapahtunut kateellisten ajatusten vuoksi ja pahan puhuminenkaan ei useimmiten tuota vahinkoa, koska muut osaavat suhteuttaa kuulemaansa.
Yksi näkökulma kateuteen on sekin, että toistamme samaa mitä olemme itse saaneet kokea lapsena. Se miten ihminen ajattelee ja käyttäytyy on hämmästyttävän usein kopio siitä mitä hän on itse saanut kokea. Vähättely, vertailu, mitätöinti, ylistäminen ja ohittaminen ovat sitä samaa mitä kateellinen itsekin on saanut kokea. Kaltoinkohdeltu vauva ja lapsi oppii käyttämään väkivaltaa sen sijaan, että itse olisi sen kohteena, ellei hän vajoa passiivisuuteen, masokismiin tai psykoosiin. Nämä kaksi roolia (samaistuminen aggressoriin tai uhrin rooli) ovat ehkä jopa ainoita ihmissuhteen rooleja, jotka hän tunnistaa ja uusintaa. Kateushan on väkivaltaista tunkeutumista toisen alueelle tai ainakin sellaisen yritys.