Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?

Mun mies ei ole naamasta kovin komea, joten ei tarvii stressata itsekään. On sitten vartaloltaan hyvä ja paikkaa komeuden puutteen olemalla käsistään kätevä. Se aiheuttaa mulle taas paineita, kun en itse osaa kunnolla oikein mitään... Ja tää on tullut vasta viime vuosina, vaikka yhdessä oltu jo pieni ikuisuus. Että kaikenlaista sitä voi tulla suhteisiin.

Mietin vain AP:n pohdintaa, että mies vaihtaisi kauniimpaan. Sitä kannattaa miettiä, onko tosiaan noin.

Ei ole ulkonäköpaineita, minä olen kehopositiivinen ja hei...pirun ylpeä siitä.

Vierailija kirjoitti:

Okei eli suurin osa vastanneista ei ole kiinnostuneita omasta eikä kumppaninsa ulkonäöstä?

Jos aloitus olisi: Mies lösähti, kaljuuntui, jämähti nuoruuden vaatetyyliin yms.  eikä ap enää kestäisi toisen muuttumista ihan eri ihmiseksi, niin samat yläpeukuttaisivat kuin nytkin.

Mieheni kiinnostui minusta ensitapaamisella, koska piti minua viehättävänä. Tutustuttaessa sitten huomasi että olen fiksu ja mukava jne. ja suhteemme perustuu muille seikoille kuin ulkonäölle. Mies silti pitää minua kauniina yli 20 vuoden jälkeen.

Minä luotan siihen, että mies on valinnut itseään miellyttävän puolison, niin minäkin olen tehnyt. Huolehdin (myös oman hyvinvointini vuoksi), että en liho ja pidän muutenkin huolta itsestäni.

Kohtelen miestä hyvin ja olen psyykkisesti tasapainoinen ja hyväntuulinen ihminen. Miehellä on hyvät oltavat minun kanssani, sama toisinpäin. Ulkonäkö on vakiintuneessa rakkaudessa sivuseikka.

Eli parisuhde ei aiheuta minulle ulkonäköpaineita, päinvastoin. Rakastava puoliso pönkittää itsetuntoani.

Vierailija kirjoitti:

Mulla itse asiassa on miehenä huono itsetunto ulkonäköni suhteen. Muuten ei ole mitään ongelmaa, olen hyväkuntoinen ja hoikka, mutta: olen kaljuuntumassa ja olen ollut jo pitkään, vähän yli 20-vuotiaasta saakka hitaasti. Kohta tässä lähennellään 40 vuotta ja hiukset alkavat olemaan päältä melko ohkaiset ja ohimotkin pakenevat. Pidän hiukseni lyhyenä, ajan koneella kerran 1-2 viikossa ilman kampaa ja tämä on ollut tapani käsitellä asiaa. Puolisolleni asia on ilmeisesti jotakuinkin ok, koska on minun kanssani ylipäätään alkanut. Mutta hänkin on muutamaan otteeseen puhunut kaljuuntumisesta (jonkun muun) negatiivisesti minunkin kuulleni, ja tietysti sitä alkaa miettimään että mitäs sitten kun niitä hiuksia ei enää ole päälaella ollenkaan? Noinkohan se on sitten enää ok? Toisaalta en haluaisi alkaa kyselemään ja valittelemaan asiaa, koska ei sellaistakaan katsota hyvällä, jos mies valittaa varsinkin jostain näin pinnallisesta. Mutta omassa päässä nämä ajatukset kyllä mylläävät ja välillä masentavatkin aika tavalla, ja se näkyy varmasti välillä käytöksessäkin. Pitäisi varmaan hankkiutua terapiaan, että saisi purkaa tuntojaan... 

Puhu ihmeessä kumppanillesi tästä! Kyllä miehiä saa oma ulkonäön muuttuminen iän myötä harmittaa ja pelottaakin, ihan siinä missä naisillakin. Miehet saa puhua tunteistaan ja peloistaan! Niistä pitää puhua ettei se oman pään sisäinen myllerrys ota liikaa valtaa.

Jos teillä on lapsia, näytät samalla heille että miehilläkin on tunteita ja niistä on hyvä puhua ettei tilanteet kärjisty tai masennus iske. Jokainen omalta osaltaan voi katkaista tätä kierrettä missä miesten ei anneta purkaa tunteitaan puhumalla. Puhuminen poistaa ahdistusta ja masennusta. Ei tueta ajastusta että miehet joutuu käsittelemään omat elämänsä möröt yksin tai tarttumalla pulloon.

Ps. Kaljut miehet on tosi komeita.

Vierailija kirjoitti:

Itellä täysin sama ongelma. Usein miettiny että olisinko onnellisempi sinkkuna ja yksin, jatkuva huoli keplaavuudesta ei ole normaalia. Hylkäämisen pelossa on ikävä elää.

Ahdistun esim kauppakeskuksissa mieheni kanssa, koska tunnen itseni niin mitättömän näköiseksi moniin muihin verrattuna. Sinkkuna tunsin itseni kauniiksi ja jopa ihan seksikkääksikin, nyt ihan hiirulaiseksi.

Olen huomannut miehen joskus tuijottavan "salaa" kauniita naisia, juuri tuolla kauppakeskuksissa. Haluisin vaan vajota maan alle siinä kohtaa.

Hmm. Kerro miehellesi nuo. Hän voisi ymmärtää alkaa kehua sinua, hänen naistaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun mies ei ole naamasta kovin komea, joten ei tarvii stressata itsekään. On sitten vartaloltaan hyvä ja paikkaa komeuden puutteen olemalla käsistään kätevä. Se aiheuttaa mulle taas paineita, kun en itse osaa kunnolla oikein mitään... Ja tää on tullut vasta viime vuosina, vaikka yhdessä oltu jo pieni ikuisuus. Että kaikenlaista sitä voi tulla suhteisiin.

Mietin vain AP:n pohdintaa, että mies vaihtaisi kauniimpaan. Sitä kannattaa miettiä, onko tosiaan noin.

Ehkä ei tarvi mietti niin paljon. Puhukaa! Niille omille kumppaneillenne kertokaa! Ja kuunnelkaa.

Tuttu aihe. Tämmöinen parisuhde jossa mies ei tunne yhtään kiinnostusta puolisoa kohtaan, tai ainakaan näytä sitä, on itsetunnolle paha paikka. Meillä mies ei sinänsä hauku mutta ei kyllä myöskään sano mitään positiivista, ei halua viettää aikaa kanssani eikä halua seksiäkään. Silti, jos asian ottaa puheeksi, vannoo tunteitaan eikä missään nimessä halua erota. Saattaa muita naisia katsoa myös läsnäollessani sillä silmällä ja välillä näen kun silmät tuikkivat kun juttelee esim myyjän tai tarjoilijan kanssa. Ja tunnistan katseen siitä joskus suhteen alussa mies näytti siltä kun katsoi minuun, mutta ei enää aikoihin. Jotenkin tosi surullista. Ja eroa ehdottaville tiedoksi että lapsia on, muuten olisi vaikea keksiä syytä jatkaa tätä.

Aiheuttaa. Kun tavattiin olin stressaavan elämäntilanteen vuoksi laihtunut niin että luut paistoi. Sain hirveästi kehuja miehiltä ulkomuodostani vaikka itseäni se jo hirvitti kun näkyi rintarangan luut.

Toisen lapsen raskausaika oli kivulias ja lihoin paljon. Synnytyksen jälkeen liikkuminen on ollut kipujen ja laskeumien vuoksi hankalaa ja en ole saanut painoa pudotettua niin paljon kuin olisin halunnut. 2019 lopulla sairastuin ja sairastin puoli vuotta, en saanut happea kun kiipesin portaita, epäilen että se oli koronaa. Kortisoni lihotti, ab kuuri laittoi vatsan sekaisin ja saan ihottumaa vieläkin saunassa.

Korona-kevät oli minulle rankka, tein pelkkää yötyötä ja päivät hoidin lapset kotona kun koulut ja päiväkoti oli suljettu. Hiukset lähti päästä kun valvoin välillä jopa yli 40h putkeen. En älynnyt pyytää vaikka sairaslomaa vaan sinnittelin eteenpäin. Yritin jumpata mutta tuntui että sydän pysähtyy kun ei nukkunut.

Paino nousi. Mies on koko ajan pystynyt nukkumaan ja käymään salilla. Hän on hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen.

Mies on usein sanonut miten sali on hänelle henkireikä ja hyvän olon tuoja. Mutta ei jotenkin ymmärtänyt että minä myös voisin kaivata liikuntaa jo ihan jaksamisen vuoksi.

Olemme varmaan nyt se pari mistä kaikki ajattelee että mitä tuo mies näkee rupsahtaneessa eukossaan. Mietin sitä itsekin. Olen masentunut. Yritän panostaa ulkonäköön nyt. Olen saanut jumpattua nettivalmennuksen avulla (Tuovi, kannattaa kokeilla) ja vähän on jo vartalo muuttunut kivempaa suuntaan. Tuntuu että tuosta 2019 sairastumisesta ja rankan kevään jäljiltä olen vasta nyt takaisin oma itseni ja kunnossa.

Isäni sanoi minua lihavaksi viimeksi kun tavattiin ja se tuntui pahalta. Sain ravintovinkkejä keskivartalolihavalta alkoholistilta. Se sattuu kun ajattelen että ketään ei kiinnosta miten olen tähän olomuotoon joutunut. Kaikki näkee minussa vain painoni, ei mitään muuta. Kukaan ei arvosta sitä miten hoidin lapset ja työt aivan jaksamiseni äärirajoilla oman sairastumisen jälkeen. Ei kukaan välitä. Kaikki näkee minussa vain laiskan läskin.

Nyt näen sen itsekin. Yritän silti. Jumppaan sen kuminauhan kanssa vaikka ei yhtään huvita. Yritän tehdä sen itseni vuoksi vaikka osittain inhoan ajatusta että sitten taas kelpaan muillekin. Hoikempana.

45-vuotiaana, yli 15 vuotta kestäneessä parisuhteessa en todellakaan stressaa. On ihanaa vanheta ja rupsahtaa yhdessä. Lempeydellä ja rakkaudella suhtaudumme itseemme ja toisiimme.

Vierailija kirjoitti:

Itse naisena en pidä kaljuuntuneista tukkamalleista, mutta sängelle tai kaljuksi ajaminen on eri asia ja hot. Veikkaan, että sinun naisesi on tarkoittanut samaa: useinkaan päälakikalju sivutupsuilla ei imartele miestä, mutta Jason Statham sänkineen on valtaosan mielestä kuuma. Kaljuuntumisen osasyynä on testosteroni, joten en kyllä miehenä olisi pahoillani siitä että mieshormonit pelaa.

Jostain syystä miehen tekee seksikkääksi erityisesti itsevarmuus ja itseironia. Jos lasket leikkiä kaljuuntumisestasi, niin se voi vapauttaa sinut paineista. Peittely tai häpeä ei ole seksikästä. Ole ylpeä kaljuudestasi, olet käytännössä Statham! :D

Vierailija kirjoitti:

Puhu ihmeessä kumppanillesi tästä! Kyllä miehiä saa oma ulkonäön muuttuminen iän myötä harmittaa ja pelottaakin, ihan siinä missä naisillakin. Miehet saa puhua tunteistaan ja peloistaan! Niistä pitää puhua ettei se oman pään sisäinen myllerrys ota liikaa valtaa.

Jos teillä on lapsia, näytät samalla heille että miehilläkin on tunteita ja niistä on hyvä puhua ettei tilanteet kärjisty tai masennus iske. Jokainen omalta osaltaan voi katkaista tätä kierrettä missä miesten ei anneta purkaa tunteitaan puhumalla. Puhuminen poistaa ahdistusta ja masennusta. Ei tueta ajastusta että miehet joutuu käsittelemään omat elämänsä möröt yksin tai tarttumalla pulloon.

Ps. Kaljut miehet on tosi komeita.

Kiitoksia kannustavista sanoista :). Eiköhän tämä taas tästä, aika ajoin sitä vain jotenkin ajautuu noiden masentavien ajatusten syövereihin. Pitäisi vain oppia hyväksymään nämä iän tuomat muutokset, mutta se on vaikeaa kun inhoaa omaa peilikuvaansa kaljuuntumisen vuoksi. Pitää varmaan ottaa asia esille kotona.

Vierailija kirjoitti:

Aiheuttaa. Kun tavattiin olin stressaavan elämäntilanteen vuoksi laihtunut niin että luut paistoi. Sain hirveästi kehuja miehiltä ulkomuodostani vaikka itseäni se jo hirvitti kun näkyi rintarangan luut.

Toisen lapsen raskausaika oli kivulias ja lihoin paljon. Synnytyksen jälkeen liikkuminen on ollut kipujen ja laskeumien vuoksi hankalaa ja en ole saanut painoa pudotettua niin paljon kuin olisin halunnut. 2019 lopulla sairastuin ja sairastin puoli vuotta, en saanut happea kun kiipesin portaita, epäilen että se oli koronaa. Kortisoni lihotti, ab kuuri laittoi vatsan sekaisin ja saan ihottumaa vieläkin saunassa.

Korona-kevät oli minulle rankka, tein pelkkää yötyötä ja päivät hoidin lapset kotona kun koulut ja päiväkoti oli suljettu. Hiukset lähti päästä kun valvoin välillä jopa yli 40h putkeen. En älynnyt pyytää vaikka sairaslomaa vaan sinnittelin eteenpäin. Yritin jumpata mutta tuntui että sydän pysähtyy kun ei nukkunut.

Paino nousi. Mies on koko ajan pystynyt nukkumaan ja käymään salilla. Hän on hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen.

Mies on usein sanonut miten sali on hänelle henkireikä ja hyvän olon tuoja. Mutta ei jotenkin ymmärtänyt että minä myös voisin kaivata liikuntaa jo ihan jaksamisen vuoksi.

Olemme varmaan nyt se pari mistä kaikki ajattelee että mitä tuo mies näkee rupsahtaneessa eukossaan. Mietin sitä itsekin. Olen masentunut. Yritän panostaa ulkonäköön nyt. Olen saanut jumpattua nettivalmennuksen avulla (Tuovi, kannattaa kokeilla) ja vähän on jo vartalo muuttunut kivempaa suuntaan. Tuntuu että tuosta 2019 sairastumisesta ja rankan kevään jäljiltä olen vasta nyt takaisin oma itseni ja kunnossa.

Isäni sanoi minua lihavaksi viimeksi kun tavattiin ja se tuntui pahalta. Sain ravintovinkkejä keskivartalolihavalta alkoholistilta. Se sattuu kun ajattelen että ketään ei kiinnosta miten olen tähän olomuotoon joutunut. Kaikki näkee minussa vain painoni, ei mitään muuta. Kukaan ei arvosta sitä miten hoidin lapset ja työt aivan jaksamiseni äärirajoilla oman sairastumisen jälkeen. Ei kukaan välitä. Kaikki näkee minussa vain laiskan läskin.

Nyt näen sen itsekin. Yritän silti. Jumppaan sen kuminauhan kanssa vaikka ei yhtään huvita. Yritän tehdä sen itseni vuoksi vaikka osittain inhoan ajatusta että sitten taas kelpaan muillekin. Hoikempana.

Huh, aika rankkaa aikaa olet läpikäynyt viime vuodet. Jaksamista, ihan vilpittömästi.

Enpä tunne paineita. Olen sen verran turhamainen luonteeltani, että pidän itsestäni huolta ihan itseni takia, en muiden.

Ei aiheuta, päinvastoin. Se miten mieheni minua katsoo saa minut tuntemaan oloni maailman kauneimmaksi ja seksikkäimmäksi naiseksi. Ja miten paljon ja usein hän minua kehuu kaikin tavoin, spontaanisti ja vilpittömästi. Hänet tavattuani itsetuntoni on kohonnut taivaisiin.

Et ainakaan pääse ongelmistasi eroon niin kauan kuin jäät niitä surkuttelemaan ja luomalla paineita itse itsellesi.

Ei aiheuta paineita, mutta halun näyttää ok:lta, varsinkin ilman vaatteita eli en ole päästänyt itseäni pullistumaan hirveästi. Samaa odotan myös mieheltäni ja sanon kyllä, jos alkaa liikaa kertyä keskivartaloon massaa. Kumpikaan meistä ei pidä lihavuutta kovin puoleensa vetävänä eli kumpikin pysyy tyytyväisenä, kun kumppani pitää itsestään huolta.

 Olemme kumpikin yli 50 vuotiaita ja 16 vuotta oltu yhdessä, eikä mukavuudenhalu ole mennyt ohi tästä perusasetelmasta; haluamme mielyttää toinen toisiamme myös ulkoisesti ihan luonnostaan.

Ei. Meille kummallekin on luonnollista pitää itsemme normaalipainoisina, puhtaina ja siististi pukeutuneina (toki tilanteen mukaan). Jo työnkin puolesta on aina oltava edustava ja siisti. Meikkiä käytän vain vähän

Mutta onhan se ihana puolin ja toisin katsoa puolisoa joka miellyttää silmää vielä 25v jälkeenkin

Monen naisen suusta kuultuna "ei tarvitse enää itsestä huolehtia kun on jo parisuhde"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiitoksia kannustavista sanoista :). Eiköhän tämä taas tästä, aika ajoin sitä vain jotenkin ajautuu noiden masentavien ajatusten syövereihin. Pitäisi vain oppia hyväksymään nämä iän tuomat muutokset, mutta se on vaikeaa kun inhoaa omaa peilikuvaansa kaljuuntumisen vuoksi. Pitää varmaan ottaa asia esille kotona.

Munkin mies alkoi kaljuuntumaan ja harmaantumaan siinä 25-vuotiaana. En enää muista milloin sitten yhdessä ajettiin hältä kaikki hiukset pois, ja nyt on pitänyt vuosia jo kaljua. Hän on aivan yhtä komea, jollei komeampikin vaikka tukkaa ei ole. Hieman ylipainoakin on, mutta rakastan häntä niin ettei mikään voi sitä muuttaa, edelleen hän näyttää mun silmissä hyvältä. Yhdessä ollaan oltu yli 20 vuotta.

Älä suotta häpeä tai tunne inhoa itseäsi kohtaan kaljuuntumiseen vuoksi! 🙂

Varsinaiseen alkukysymykseen, itse en tunne paineita ulkonäköni suhteen parisuhteen vuoksi. Näytän hyvältä ja minulla on hyvä itsetunto, hyväksyn että kaikki ihmiset muuttuu jonkin verran elämän varrella, osa enemmän kuin toiset. Näiden asioiden vuoksi on helppo olla suhteessa, hyväksyy myös toisen ja tuntee vetoa häntä kohtaan. On arvostettu olo.

Vierailija kirjoitti:

Monen naisen suusta kuultuna "ei tarvitse enää itsestä huolehtia kun on jo parisuhde"

Minulle tämä on ihan outo ajatus. Ainakin itse panostaisin vielä enemmän kuin sinkkuna ollessani, ettei mies lähde ainakaan sen takia kävelemään.