Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?

Vierailija kirjoitti:

Terveessä parisuhteessa ei tarvi stressata, riittääkö toiselle. Totta kai pidetään itsestä huolta, mutta ei sen pitäisi ahdistusta aiheuttaa.

Nimen omaan. Terveessä parisuhteessa on hyvä olla. Sellainen ei ole terve jossa koko ajan joutuu kamppailemaan huonommuudentunteensa kanssa ja stressaamaan kelpaavuuttaan.

Terveessä parisuhteessa pidetään huolta kumppanista ja itsestään. 

Terveessä parisuhteessa on läsnä rakkaus, yhteenkuuluvaisuuden tunne ja luottamus. Siinä voi levätä pelkäämättä hylätyksi tulemista.

Oikea aito rakkaus ei perustu toisen ulkonäköön. Ei rakastuta karkkipaperiin. Kauhean säälittävää ja traagista jos ihmisellä on niin huono käsitys itsestään että tuollaisia ajattelee. Mitä sinulle on tapahtunut? Minkälaisessa ympäristössä ja perheessä olet kasvanut? Kuka sinut on saanut uskomaan omaan kelpaamattomuuteesi noin syvästi?

Suosittelen kyllä vahvasti keskusteluapua

Vierailija kirjoitti:

Okei eli suurin osa vastanneista ei ole kiinnostuneita omasta eikä kumppaninsa ulkonäöstä?

No en erityisemmin. Kunhan pysytään perussiistinä ja normaalipainoisena niin mulle kelpa paremmin kuin hyvin. Pidän itseäni ihan ok:n näköisenä, tosin on joitakin aika rumia piirteitä mutta ne ei haittaa pätkääkään. Mieheni taas on mun mielestä tosi komea ja sellaisena pysyy, kunhan tuo normaalipaino ja perussiisteys pysyy.

Eipä ole ollut ulkonäköpaineita ja ne itse asiassa vapautui täysin mieheni kanssa, jos niitä oli sen vertaa.

Jos päästät repsahtamaan itsesi läskiksi, turha siitä on miestä syyttää.

Vierailija kirjoitti:

Aiheuttaa. Kun tavattiin olin stressaavan elämäntilanteen vuoksi laihtunut niin että luut paistoi. Sain hirveästi kehuja miehiltä ulkomuodostani vaikka itseäni se jo hirvitti kun näkyi rintarangan luut.

Toisen lapsen raskausaika oli kivulias ja lihoin paljon. Synnytyksen jälkeen liikkuminen on ollut kipujen ja laskeumien vuoksi hankalaa ja en ole saanut painoa pudotettua niin paljon kuin olisin halunnut. 2019 lopulla sairastuin ja sairastin puoli vuotta, en saanut happea kun kiipesin portaita, epäilen että se oli koronaa. Kortisoni lihotti, ab kuuri laittoi vatsan sekaisin ja saan ihottumaa vieläkin saunassa.

Korona-kevät oli minulle rankka, tein pelkkää yötyötä ja päivät hoidin lapset kotona kun koulut ja päiväkoti oli suljettu. Hiukset lähti päästä kun valvoin välillä jopa yli 40h putkeen. En älynnyt pyytää vaikka sairaslomaa vaan sinnittelin eteenpäin. Yritin jumpata mutta tuntui että sydän pysähtyy kun ei nukkunut.

Paino nousi. Mies on koko ajan pystynyt nukkumaan ja käymään salilla. Hän on hyvässä kunnossa ja hyvän näköinen.

Mies on usein sanonut miten sali on hänelle henkireikä ja hyvän olon tuoja. Mutta ei jotenkin ymmärtänyt että minä myös voisin kaivata liikuntaa jo ihan jaksamisen vuoksi.

Olemme varmaan nyt se pari mistä kaikki ajattelee että mitä tuo mies näkee rupsahtaneessa eukossaan. Mietin sitä itsekin. Olen masentunut. Yritän panostaa ulkonäköön nyt. Olen saanut jumpattua nettivalmennuksen avulla (Tuovi, kannattaa kokeilla) ja vähän on jo vartalo muuttunut kivempaa suuntaan. Tuntuu että tuosta 2019 sairastumisesta ja rankan kevään jäljiltä olen vasta nyt takaisin oma itseni ja kunnossa.

Isäni sanoi minua lihavaksi viimeksi kun tavattiin ja se tuntui pahalta. Sain ravintovinkkejä keskivartalolihavalta alkoholistilta. Se sattuu kun ajattelen että ketään ei kiinnosta miten olen tähän olomuotoon joutunut. Kaikki näkee minussa vain painoni, ei mitään muuta. Kukaan ei arvosta sitä miten hoidin lapset ja työt aivan jaksamiseni äärirajoilla oman sairastumisen jälkeen. Ei kukaan välitä. Kaikki näkee minussa vain laiskan läskin.

Nyt näen sen itsekin. Yritän silti. Jumppaan sen kuminauhan kanssa vaikka ei yhtään huvita. Yritän tehdä sen itseni vuoksi vaikka osittain inhoan ajatusta että sitten taas kelpaan muillekin. Hoikempana.

Älä anna muiden lannistaa itseäsi, kuulostat vahvalta naiselta, joka on selvinnyt paljosta. Järkyttävää, miten pinnallisia ihmiset ovat, tässäkin ketjussa osa pitää ihan hyväksyttävänä sitä, että lähdetään kassi kourassa perheen luota, jos puoliso lihoo. 

Oma puolisoni hyväksyy minut sellaisena kuin olen, pitää jopa kauniina vaikka tietysti ikä on tuonut kiloja, selluliittia ja ryppyjä. Olisin mieluummin yksin kuin puolison kanssa joka kritisoi ja tuo pahaa mieltä. Ja halveksin oikeasti pinnallisia ihmisiä, niin miehiä kuin naisiakin, joille peili on paras kaveri. Läpi elämän, nämä ihmiset eivät kehity.

Ei vähääkään paineita ja rupsahdetaan kumpikin. Kyllä sellaiset ulkonäkö paineet ovat nuoruuteen jääneet. Iän myötä pitäisi tulla parempi itsetunto eikä päinvastoin. 

Silleen hieno ajatus, mutta täytyyhän se toisen myös omaan silmään miellyttää jo ihan seksuaalisessakin mielessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla alemmuuskompleksia. Kysymys onko miehesi sen sulle aiheuttanut?

En sanoisi, että mieheni on tätä ongelmaa aiheuttanut, mutta ehkä kuitenkin edesauttanut sen syntyä. Suhteen alkuvaiheessa hän kritisoi ulkonäköäni hyvin herkästi ja esim. vahti syömistäni. Nyt hän on aikuistunut sen verran, ettei enää tee tuota. Minuun tuo kaikki tapahtunut kuitenkin sattuu yhä niin paljon, etteivät mitkään kehut voi korjata hänen tekemäänsä tuhoa. / AP

Hmm.

No, sinun olisi hyvä hakea apua itsellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko sinulla aikaisemmissa suhteissa ollut tätä ongelmaa?

Olen 36-vuotias. En ole koskaan tuntenut olevani kaunis tai seksikäs, mutta aiemmissä suhteissani olen kuutenkin jollain lailla uskonut olevani riittävän hyvä ulkoisista puutteistani huolimatta. / AP

Miksi olet tässä suhteessa, jonka myötä itsekunnioitukseni ja itsetuntosi särkyy?

Miksi?

Onko sinulla pelko, että biisitkin olla hyvä riittävä?

Ja ajat itsesi tuollaisen paskaan? Tiedät ja tunnet ja voit huonosti ja silti olet siinä.

Etsi sopiva hyvä kumppani. Anna kivan löytää sinut.

Mitä ihmettä! En stressaa ulkomuotoani tippaakaan, olin sitten suhteessa tai en. Tykkään kyllä esim laittautua ja pukeutua nätisti, mutta ei se suhdestatus siihen vaikuta mitenkään.

Muutenkin outo painotus koko kysymyksessä. Seurustelen ihmisen mielen ja minuuden kanssa, en pelkän kuoren, joten en mieti omaa ulkomuotoani sen enempää kuin sen toisenkaan ulkomuotoa. Ihminen siinä kiinnostaa, ei kroppa.

N24 kirjoitti:

Kyllä aiheuttaa. Mieheni on todella komea verrattuna minuun ja ei myöskään häpeile siitä huomauttamista. En muista, että olisin sinkkuna ollessa tuntenut itseni niin rumaksi, kuin nyt avioliitossa. 

Ihan omasta tahdosta olet siinä?

Oletteko te ihan sekaisin? Olette nykymaailmassa vapaaehtoisesti omasta tahdostanne alistavien haukkuvien kumppanien kanssa?

Suomen naiset.

Oikeesti.

Kyllä nuo naistenlehtien ja median kuvat on vieneet teidät aivan harhaan.

Etsikää tienne takaisin elämään ja arkeen ja luontoon… ihmisiksi ihmisille.

❤️

Saa olla.

Ihme ruikutusketju. Itte valitsette osanne.

Vääränlainen mies? Minä kun tunnen itseni suhteessa paljon kauniimmaksi kuin sinkkuna. Mieheni kehuu jatkuvasti minua (ei pelkästään ulkonäköä) ja kertoo kuinka onnekas on. Voin olla turvallisin mielin, ettei hän tuosta ihan heti ole lähdössä.

Sinkkuna itsetuntoni oli Tinderin vuoksi ihan maassa. Tuntui, että siellä en koskaan ollut treffimiehille tarpeeksi kaunis tai että lapseni olivat paha miinus. Vaikka kuitenkin olen nätti, normaalipainoinen, lämmin ja fiksu, omillani toimeentuleva. Tinderissä vaan en ollut mitään. Treffeille pääsin helposti, mutta ne harvoin edes johtivat toisiin deitteihin. Ilmeisesti ne miehet, jotka hakivat kumppania olivat matkassa rima hyvin korkealla. Ne, jotka hakivat vain ilonpitoa eivät ehkä halunneet käyttää hyväksi, kun näkivät että olin tosissaan. Hyvä niin.

Ihan vääristynyt maailma tuo Tinder. Parisuhteessa ollessani olen kuullut monelta mieheni miespuoliselta sinkkukaverilta, että olen juuri sellainen, josta hekin haaveilevat. Hyvä muidenkin muistaa, että Tinder-miesten suosio ei kerro todellisuudesta mitään.

Me ollaan mieheni kanssa samantyylisiä. Kun me ainoinaan kohdattiin, niin se oli heti, että jep.  Ja sitä jeppiä on sitten ollutkin lähes 25-vuotta. Ei meillä ole mitään kummallisia ulkonäköongelmia. Ollaan ihan vain ollakseen toisillemme. Mies kehuu minua ja minä kehun miestäni. Enkä laittaudu kotona mitenkään. Aivan kotiasuissa ollaan. Eri asia on tottakai kun mennään ravintolaan tai visiitille. Silloinhan se pieni tälläytyminen tuntuukin kivalta. 

   Joo, lopeta suhde, jos et voi olla oma itsesi miehesi kanssa. Päästä joskus oikein mojova pieru, niin eiköhän se ainakin laita miehesi nauramaan ja toivottavasti sinutkin. Jos se toimii, niin jatkatte, jos ei, niin heitä äijä ulkoruokintaan. 

En ota paineita siitä,että mieheni haluaa minun näyttävän naiselta. Pukeudun mielelläni hameisiin ja laittaudun, vaikka olenkin ns.kotirouva. Mieheni on saanut vanhoillisen kasvatuksen, tuo leivän pöytään. Minun osani on pitää huolta ulkonäöstäni ja kodin siisteydestä. Mieheni työn puolesta edustan usein mukana hänen liiketapaamisissa - ja silloin ei voi olla homssu. Mieheni on kotoisin välimeren maasta.

Ei mulla oo varsinaisia ulkönäköpaineita miehen takia. Olen mielestäni sievä, toki muutama kauneusvirheeksi luettava asia kasvoista löytyy mutta siinähän ovat (vinot hampaat ja hieman raskas kasvojen alaosa [joka ei ole läskiä])

Mutta oon sen verran epävarma mun mahasta (mikä on toki litteä, mutta ei tarpeeksi kiinteä omaan makuun) että en pysty menemään esim. rannalle tai kylpylään. Miehelle pystyn kyllä näyttäytymään alasti.

Oon itse varmasti paha ihminen sillä oon huomauttanut miehelleni ylipainosta. MONESTI.

Suhteen alusta asti hän on ollut saman kokoinen, 180cm/90kg. Muuten hyvä kroppa mutta semmoinen pallo-iskävatsa ei vaan oo omaan silmään viehättävä... :/ Ja onhan ylipaino epäterveellistäkin. Suhteen alussa mies mainitsi, että on laihiksella, asenteella "kyllä tästä hyvä tulee!". Noh, totuus on toinen, herkkuja menee ja harvoin edes tulee kävelylle kanssani. (Mitään salikroppaa en tosiaan vaadi, en käy salilla itsekään vaan pysyn laihana perus ulkoilulla ja hyvällä ruokavaliolla). Semmoinen yleinen löysä ja laiska asenne myös häiritsee.

Toinen asia mikä (salaa) itseäni ahdistaa on miehen kaljuuntuminen. Hänen isällään on paksut hiukset vaikka hän on 60v. Mutta oon huomannut, että miehen päähän on alkanut ilmaantumaan päälaelle kohtia, joissa hiukset ei ole enää yhtä tiheässä kuin muualla. Oon varmasti tosi pinnallinen, mutta itseä ei kyllä yhtään sytytä combo iskävatsa+kalju.... 

Toivottavasti olen väärässä ja miehellä on vielä eläkeiässäkin hiukset päässä. D:

Vierailija kirjoitti:

No vähän sama juttu on ollut minullakin, mutta ei se koko aikaa ahdistanut enkä ajetellut että kumppani olisi jättänyt jos en näytä hyvältä. Ehkä johtuu siitä että me naiset tiedetään että miehet katselee maailmaa aika eri näkökulmasta kuin itse, ja tuntuu että vaativatkin ihme asioita eikä oikein aina ymmärrä mitä ne haluaisi ja se stressaa vaikka itse olisi itseensä muuten tyytyväinen. Sellainen huono fiilis tulee välillä.

Sinkkuna todellakin paljon rennompaa, ja naiset on tutkimustenkin mukaan onnellisempia ilman kumppania. Ehkä tämä on yksi syy siihen.

viimeinen kappale mutua.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla oo varsinaisia ulkönäköpaineita miehen takia. Olen mielestäni sievä, toki muutama kauneusvirheeksi luettava asia kasvoista löytyy mutta siinähän ovat (vinot hampaat ja hieman raskas kasvojen alaosa [joka ei ole läskiä])

Mutta oon sen verran epävarma mun mahasta (mikä on toki litteä, mutta ei tarpeeksi kiinteä omaan makuun) että en pysty menemään esim. rannalle tai kylpylään. Miehelle pystyn kyllä näyttäytymään alasti.

Oon itse varmasti paha ihminen sillä oon huomauttanut miehelleni ylipainosta. MONESTI.

Suhteen alusta asti hän on ollut saman kokoinen, 180cm/90kg. Muuten hyvä kroppa mutta semmoinen pallo-iskävatsa ei vaan oo omaan silmään viehättävä... :/ Ja onhan ylipaino epäterveellistäkin. Suhteen alussa mies mainitsi, että on laihiksella, asenteella "kyllä tästä hyvä tulee!". Noh, totuus on toinen, herkkuja menee ja harvoin edes tulee kävelylle kanssani. (Mitään salikroppaa en tosiaan vaadi, en käy salilla itsekään vaan pysyn laihana perus ulkoilulla ja hyvällä ruokavaliolla). Semmoinen yleinen löysä ja laiska asenne myös häiritsee.

Toinen asia mikä (salaa) itseäni ahdistaa on miehen kaljuuntuminen. Hänen isällään on paksut hiukset vaikka hän on 60v. Mutta oon huomannut, että miehen päähän on alkanut ilmaantumaan päälaelle kohtia, joissa hiukset ei ole enää yhtä tiheässä kuin muualla. Oon varmasti tosi pinnallinen, mutta itseä ei kyllä yhtään sytytä combo iskävatsa+kalju.... 

Toivottavasti olen väärässä ja miehellä on vielä eläkeiässäkin hiukset päässä. D:

Olen 44-vuotias kaunis, eronnut nainen. Seurustelen ihanan miehen kanssa, jolla myös isävatsa ja harveneva päälaki. Ei haittaa minua yhtään. Pidän, että mieheni on kuitenkin kokonaisuudessaan raamikas, vähän kuin viikinki. Miehen ex oli juuri vähän aikaa sitten sanonut miehen äidille, että mies kuitenkin oli hyvä mies, täydellinen isäkin. Niin. Eipä tainnut nähdä hyviä puolia liiton aikana kun eron itse halusi.

Kannattaa kokeilla eroa keski-iässä, niin hahmottaa, kuinka monta täydellistä miestä on tarjolla. Moni nainen ei tajua miten hyvin asiat ovat kunnes eroaa ja tajuaa yliarvioineensa oman tasonsa. Se mun mahakas, harvatukkainen rakkaanikin kuitenkin löysi minut, 5 v itseään nuoremman nätin, hoikan naisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulla oo varsinaisia ulkönäköpaineita miehen takia. Olen mielestäni sievä, toki muutama kauneusvirheeksi luettava asia kasvoista löytyy mutta siinähän ovat (vinot hampaat ja hieman raskas kasvojen alaosa [joka ei ole läskiä])

Mutta oon sen verran epävarma mun mahasta (mikä on toki litteä, mutta ei tarpeeksi kiinteä omaan makuun) että en pysty menemään esim. rannalle tai kylpylään. Miehelle pystyn kyllä näyttäytymään alasti.

Oon itse varmasti paha ihminen sillä oon huomauttanut miehelleni ylipainosta. MONESTI.

Suhteen alusta asti hän on ollut saman kokoinen, 180cm/90kg. Muuten hyvä kroppa mutta semmoinen pallo-iskävatsa ei vaan oo omaan silmään viehättävä... :/ Ja onhan ylipaino epäterveellistäkin. Suhteen alussa mies mainitsi, että on laihiksella, asenteella "kyllä tästä hyvä tulee!". Noh, totuus on toinen, herkkuja menee ja harvoin edes tulee kävelylle kanssani. (Mitään salikroppaa en tosiaan vaadi, en käy salilla itsekään vaan pysyn laihana perus ulkoilulla ja hyvällä ruokavaliolla). Semmoinen yleinen löysä ja laiska asenne myös häiritsee.

Toinen asia mikä (salaa) itseäni ahdistaa on miehen kaljuuntuminen. Hänen isällään on paksut hiukset vaikka hän on 60v. Mutta oon huomannut, että miehen päähän on alkanut ilmaantumaan päälaelle kohtia, joissa hiukset ei ole enää yhtä tiheässä kuin muualla. Oon varmasti tosi pinnallinen, mutta itseä ei kyllä yhtään sytytä combo iskävatsa+kalju.... 

Toivottavasti olen väärässä ja miehellä on vielä eläkeiässäkin hiukset päässä. D:

Olen 44-vuotias kaunis, eronnut nainen. Seurustelen ihanan miehen kanssa, jolla myös isävatsa ja harveneva päälaki. Ei haittaa minua yhtään. Pidän, että mieheni on kuitenkin kokonaisuudessaan raamikas, vähän kuin viikinki. Miehen ex oli juuri vähän aikaa sitten sanonut miehen äidille, että mies kuitenkin oli hyvä mies, täydellinen isäkin. Niin. Eipä tainnut nähdä hyviä puolia liiton aikana kun eron itse halusi.

Kannattaa kokeilla eroa keski-iässä, niin hahmottaa, kuinka monta täydellistä miestä on tarjolla. Moni nainen ei tajua miten hyvin asiat ovat kunnes eroaa ja tajuaa yliarvioineensa oman tasonsa. Se mun mahakas, harvatukkainen rakkaanikin kuitenkin löysi minut, 5 v itseään nuoremman nätin, hoikan naisen.

Ollaan kolmekymppisiä miehen kanssa. Musta on vaan käsittämätöntä, että suht nuori ihminen haluaa olla lihava. Miestä itseään myös häiritsee oma mahansa, surkutteli sitä jo ihan alkujaan, ennen kun olin koskaan maininnut sanallakaan terveellisemmistä elämäntavoista.

Kalju sopii tosiaan joillekin miehille mutta omalla miehelläni hänen hiustyylinsä on yksi niistä jutuista, joka saa hänet näyttämään omaan silmään komealta. Hiuksista/kaljusta en siis ole koskaan sanonut hänelle mutta ahdistaa vaan omaa sielua.

edellinen