Lue keskustelun säännöt.
Aiheuttaako parisuhde teille ulkonäköpaineita?
Itse stressaan parisuhteessani koko ajan siitä, etten ole ulkoisesti riittävä puolisolleni, ja löydän koko ajan uusia vikoja ulkonäöstäni. Tämä masentaa, ahdistaa ja vie kaiken energiani. Suhde on kestänyt jo lähemmäs vuosikymmenen, mutta ongelma tuntuu vain pahenevan.
Sinkkuna elämä oli tavallaan paljon helpompaa, kun ei tarvinnut näyttää hyvältä ketään varten, vaan sai vain nauttia elämästä sekä terveestä ja toimivasta kehosta. Parisuhteen myötä olen katsonut itseäni aivan erilaisten lasien läpi.
Onko muilla (ollut) vastaavia tuntemuksia? Miten niistä pääsisi eroon? En haluaisi erotakaan tämän takia, mutta välillä tuntuu, että voin niin pahoin, ettei muuta vaihtoehtoa ole.
Kommentit (348)
Onpa aikaa kylmääviä tarinoita ihmisillä. Olisi aivan hirvittävää olla parisuhteessa epävarmana :-( Jos on niin huono itsetunto niin eikö olisi järkevämpää tehdä asialle jotain. Miten olisi vaikka vaihto elää yksin kuin kusipään kanssa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole itselläni tuollaista ulkonäkökompleksia.
Ekassa parisuhteessa lukioikäisenä oli epävarma olo ulkonäöstä ja se johtui ehkä siitä etten ollut saanut vielä kokemusta siitä että minua rakastetaan ihan muiden asioiden takia. Itsetuntoni parani nopeasti kun sain kokemuksia miesten kanssa ja miehet rakastivat minussa muita asioita kuin ulkonäköäni mutta kehuivat silti kauniiksi kun olin räjähtäneessä koti lookissakin.
Kyllä aiheuttaa! Varsinkin exä, siis huom, on todellakin exä. Olin masentunut, söin masennuslääkkeitä, lihoin huomattavasti. Vähän väliä oli kyselemässä että milloin aloitan laihdutuskuurin. Ei kait siinä mutta kun ehdotetaan jo huu me ita laihdutukseen niin sillon on jo sairasta. Olisin kaivannut toisenlaista tukea. Nyt mulla rakastava mies joka nähnyt laihtumiset ja lihomiset, silti rakastaa ja tukee ❤
Vierailija kirjoitti:
Itellä täysin sama ongelma. Usein miettiny että olisinko onnellisempi sinkkuna ja yksin, jatkuva huoli keplaavuudesta ei ole normaalia. Hylkäämisen pelossa on ikävä elää.
Ahdistun esim kauppakeskuksissa mieheni kanssa, koska tunnen itseni niin mitättömän näköiseksi moniin muihin verrattuna. Sinkkuna tunsin itseni kauniiksi ja jopa ihan seksikkääksikin, nyt ihan hiirulaiseksi.
Olen huomannut miehen joskus tuijottavan "salaa" kauniita naisia, juuri tuolla kauppakeskuksissa. Haluisin vaan vajota maan alle siinä kohtaa.
Voi kuule, se sun sisäinen olemus näkyy ulospain. Eli katse ylös, ryhti suoraksi ja annat sen sun sisäisen seksikkyyden näkyä. Fiilistele sitä, etta sä oot edelleen se seksikän nainen ja se alkaa sitten myös näkya muidenkin silmissä. ❤️
Olet väärän ihmisen kanssa. "Sen oikean" kanssa voi olla täysin oma itsensä. Exä oli tuollainen arvostelija, huomautteli käsikarvoista, painosta ja "kaksoisleuasta" (en ollut enkä ole lihava), siitä että oli väärä ilme kasvoilla. Arvosteli ja halveksui myös sanomisiani. Itsetuntoni on varmaan parempi kuin sinulla, koska lannistumisen sijaan lähinnä sisuunnuin. Hänen kanssaan ei ollut ikinä hyvä ja rauhallinen olla muutenkaan, suhde tuntui tosi pinnalliselta. Nykyisen kanssa olen niin vapautunut, hänen kanssaan on hyvä olla, voin olla oma itseni hyvässä ja pahassa hänen seurassaan, ja hän minun. Hän sanoo minulle aamulla kun olen hirveimmilläni, miten kaunis olen ja kun valitan vyötärömakkaroista, sanoo niitä söpöksi.
Toki sinulla varmaan vähän muutakin traumaa/ongelmaa pelkojen taustalla jos noin pahaksi on mennyt, mutta kokemuksen syvällä rintaäänellä pakko sanoa, että kyllä se joskus vaihtamalla paranee. Suhteessa ei kuulu jatkuvasti ahdistaa (mistään syystä), kyllä silloin on jotain pahasti pielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin väitän että osasyy on siinä miesvalinnassa. Kyllä kai jokainen tuntisi olonsa riittämättömäksi, jos kumppani tiirailisi koko ajan muita?
Olen itsekin ollut tällaisissa suhteissa, eikä tämä miestyyppi itsekään ole ikinä ollut mikään superalfa vaan päinvastoin, on vaan todella perso kaikille naisille, mahdollisesti juuri siksi että ei ole ikinä ollut mikään naistenmies. Ne varsinaiset "alfat" jopa saattaa enemmänkin arvostaa naisen pään sisältöä kun tietävät että ulkonäöllisesti saavat liki kenet tahansa ja kauniista naisista on paljon kokemusta.
Eli jos oma itsetunto on paremmassa jamassa yksin kuin miehen seurassa, niin vika voi ihan hyvin olla miehessä. Parempi-itsetuntoinen vain olisi todennut tämän jo aiemmin ja tehnyt siitä johtopäätöksensä. Eihän esim ystävinäkään pidetä ihmistä, joka antaisi koko ajan ymmärtää, että toinen ei oikein riitä.
Kyllä koen. En ole pitkään aikaan saanut mitään ulkonäköön liittyviä kehuja tyttöystävältäni. Olen yrittänyt panostaa ulkonäköön paljon, mutta ei siltikään. Sen sijaan hän odottaa minulta jatkuvasti kehuja. Alkaa syömään pikkuhiljaa itsetuntoa, kun kukaan ei koskaan kehu..
M21
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koin jotakin tällaista jonkin aikaa, kunnes päätin ettei elämäni rakkauden ja hyväksynnän määrä voi olla sidoksissa parisuhteeseen, ja aloin huolehtimaan ja nauttimaan itsestäni samalla tavalla kuin sinkkuaikoina. Puoliso on itseä negatiivisempi ja passiivisempi validoimaan sekä kehumaan, joten se on ainoa tapa pitää oma pää kasassa suhteessa. Tunnustaa kyllä rakkauttaan säännöllisesti, mutta tarvitsen myös sitä, että minua ihaillaan. Ihailen nyt sitten itse :)
Jos ei ulkonäkö kelpaa, niin etsiköön sitten paremman. Ei meistä kumpikaan ole mitään mitään erityisen hyvännäköisiä, eikä kummallakaan ole mitään isoja pankkisaldojakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä, eniten vaivaa painoni. Lihon helposti ja kropassa nimenomaan rasvaa paljon, vaikka normaalipainon ylärajalla pyörinkin. Mies ei ole koskaan haukkunut minua, mutta ei toisaalta kehukaan. Hän on itse ihan tavallisen näköinen (minun mielestäni tietysti maailman komein) mutta minua selkeästi nuorempi.
Mietin usein eroa, koska olen niin hirveän näköinen, asia vaivaa todella paljon jatkuvasti. Uskon, että mies on kanssani vain, koska ei jaksa etsiä parempaakaan, ja on introvertti. Ajattelen tosin näin useimmista miehistä, ja kummastelen, miten tavalliset homsantuu naiset ihan tosissaan uskovat siihen, että mun mies kyllä rakastaa minua just sellaisena kuin olen. Tuskin.
Vierailija kirjoitti:
Itellä täysin sama ongelma. Usein miettiny että olisinko onnellisempi sinkkuna ja yksin, jatkuva huoli keplaavuudesta ei ole normaalia. Hylkäämisen pelossa on ikävä elää.
Ahdistun esim kauppakeskuksissa mieheni kanssa, koska tunnen itseni niin mitättömän näköiseksi moniin muihin verrattuna. Sinkkuna tunsin itseni kauniiksi ja jopa ihan seksikkääksikin, nyt ihan hiirulaiseksi.
Olen huomannut miehen joskus tuijottavan "salaa" kauniita naisia, juuri tuolla kauppakeskuksissa. Haluisin vaan vajota maan alle siinä kohtaa.
Nämä kauppakeskuksen naiset eivät ole tippaakaan kiinnostuneita miehestäsi. Miehen katse ei tarkoita mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lasketaanko leuanveto kolmeksi, jos saa kerralla vedettyä kolme leukaa tangon yläpuolelle?
On tuollaisia tunteita kyllä. Mulla on vähän huono itsetunto ja vanheneminen jostain syystä ahdistaa ja herättää negatiivisia tunteita itseä kohtaan. Samoja epävarmuuksia tulee myös parisuhteesta, että ei kai tällästä vanhaa akkaa oikeasti mies voi haluta. Tunnistan kyllä ajatukset "hölmöiksi" ja oman mielen tuottamiksi möröiksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en epäile kelpaamistani, eikä mieheni ole koskaan kommentoinut mitään kielteistä ulkonäöstäni, päinvastoin.
Siinä mielessä kyllä on ulkonäköpaineita, että aina kun lähdetään johonkin, tiedostan yhtäkkiä uudestaan, että minä olen ehkä hyvänännäköinen mutta mieheni on sen lisäksi nuorekas ja teräkunnossa. Olemme olleet kohta 20 vuotta yhdessä ja roolit on siinä mielessä kääntyneet päälaelleen, että minä olin tavatessa ulkonäöllisesti ehkä hiukan miehen yläpuolella, ja nyt päinvastoin.
Ei koskaan! Mun mies on tavis, kuten itsekin. Riitämme toisillemme oikein hyvin näin. Mun miehellä on joku kumma taito saada minut tuntemaan itseni ihanaksi. Ei se ole sellaista lällyä vaan toisen arvostamista. Yhdessä 19 vuotta.
Hylkäämisen pelko on hirveää, itsekin siitä aikani kärsin. Äitini isä vei itseltään hengen kun äitini oli nuori, ja tämä näkyi äidissä hylkäämistraumana, jonka sitten tartutti käyttäytymismallin kautta minuunkin. Kasvoin ongelmasta kuitenkin eroon erittäin vakavan aviokriisin takia, jolloin itse mietin erittäin vakavasti eroa. Oli sellainen olo, kuinka paljon onnellisempi olisin ilman miestäni riippakivenä. Tällöin yhtäkkiä ymmärsin että onnellisuuteni ei todellakaan ole toisesta ihmisestä riippuvaista, vaan voisin olla onnellisempi yksin, ja lakkasin pelkäämästä hylkäämistä. Avioliittokin jatkui.
Ei ahdista. Itse pidän painoni normaalina, liikun kohtuudella, en meikkaa, pukeudun tavallisesti, käyn suihkussa päivittäin, siistin kynnet, ja karvotuksen.
Pidän hampaat kunnossa.
Se riittää mulle ja toiselle.
Ei, mies ei edes huomaa mitä päälläni on.
Vierailija kirjoitti:
Ja ennen kuin joku syyttää taas trollaamisesta ja tarinan muuttamisesta, selvennettäköön, että vaikka mikään ulkonäössäni ei häiritse minua itseäni, en silti ajattele olevani kaunis. Suhtaudun ukkonäkööni neutraalisti: en ole kaunis, mutta ei minun tarvitse ollakaan, koska ulkonäkö ei ole minun mielestäni kovin oleellinen asia ihmisessä. / AP
Jos näin on kun sanot, niin miten helvetissä sinä olet ollut toista kymmentä vuotta pinnallisen ihmisen kanssa jolle vain ulkonäkö merkkaa jotain ja mittii päivästä toiseen miten jättää sinut ihan justiinsa kun saa haaviinsa jonkun paremman näköisen naisen, luonteesta viis?
Anna sen miehen sitten vaan mennä. Mitä sinä tuollaisella teet joka sotii täysin sinun omaa ajatusmaailmaasi vastaan?
Miksi otatte näitä idioottimiehiä vaivoiksenne? Jos mies on kovin innostunut ulkonäöstäsi, se tarkoittaa, että tämä mies innostuu kaikista kauniista naisista… = vältä! Ei miehen tarvitse olla komea! Vaan viisas ja älykäs. Älä ota söpöä miestä, joka lankeaa helpommin.