Miten opettaa lapsi leikkimään hetken yksin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Silti toisen lyömistä ym ei saa hyväksyä vaan voit kieltää jämäkästi ja antaa tarvittaessa rangaistuksen (mutta sellaisen jota ei voi kokea hylkäämisenä esim lempilelun takavarikko ok mutta jäähy ei käy).

Mistä tulee tämä käsitys, että lapsi jotenkin kokisi, että hänet on hylätty jos hänet jättää yksinään vaikka jäähylle? Jos se noin on, niin sittenkin esimerkiksi päivähoitoon jättämisen pitäisi olla äärimmäinen hylkäys josta seuraisi hyvin pahat henkiset ongelmat.

Suurin osa lapsista ei koe sitä hylkäyksenä, mutta jotkut voivat kokea. Ja apn lapsi kuulostaa juuri sellaiselta herkältä lapselta jolle ei kannata aiheuttaa yhtään turhaa tunnetta hylkäämisestä.

Koetappa miettiä miksi jotkut ovat sairaalloisen mustasukkaisia aikuisena. Kokevat puolison heti hylkäävän jos viipyy tunnin pidempään töissä kun alunperin sanonut tai jos juttelee hetken vieraan toisen sukupuolen edustajan kanssa.

Jotkut poikkeusyksilöt nyt voivat kokea vaikka minkälaiset asiat vaikka millä lailla. Mutta ei siitä kannata vetää mitään yleisiä johtopäätöksiä. Saatika, että sairaalloinen mustasukkaisuus aikuisena johtuisi jäähyllä olosta lapsena. :D

Mitä noita ap:n viestejä luin, niin ei hänen lapsensa minusta kovin herkältä vaikuta. Herkkä lapsi esimerkiksi tuskin käyttäisi noin rajuja keinoja yrittäessään laittaa äidilleen vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jätän huomiotta huudon niin hän tahallaan satuttaa itseään (lyö sormeensa vaikka) jotta saa huomioni. Ap

Miksi huomioit lapsen jos hän tahallaan satuttaa itseään saadakseen huomiosi?

Minusta on tärkeää että pieni lapsi voi luottaa siihen että jos sattuu niin äiti auttaa. Ap

Osaatko käyttää lapsellesi sävyeroja omassa toiminnassasi? Lohdutatko lasta samalla tavalla, olipa lapsi kompastunut vahingossa, tai huomiohakuisuuttaan satuttanut itseään tahallaan? Koska näihin voi tehdä selkeän eron.

MÄ käytin lasten kanssa ( nyt jo aikuinen+ teinejä) sellaista taktiikkaa, että esim. tuollaisessa tilanteessa antaisin kyllä lapselle haluamansa huomion, mutta en sitä tunnereaktiota mitä hakee. Eli kun lapsi satuttaa vahingossa, niin silloin rakkautta ja hellyyttä  ja lohdutusta, ja kun tahallaan, niin sellainen  " Voi että, onpa harmi että sua sattuu, ei kannata satuttaa itseä tahallaan. " Ja sitten siihen kertoo että " äiti tekee nyt tämän asian, ja sen jälkeen tulen sun kanssa leikkimään".

Ei siis tylysti tai ivaten, vaan ihan neutraalisti. Sama toimi meillä kun keskimmäinen aikanaan oli mustasukkainen vauvasta , ja esim. kaatui tahallaan sitterin päälle, niin mä sanoin lapselle, että " tiedätkö vauvalle tuli nyt varmasti todella paha mieli kun sä teit noin." Ei suuttumista tai rankaisuja, vaan neutraali toteaminen. 

Lapset hakee aikuisilta TUNNEREAKTIOITA. Kun tapahtuu jotain mistä lapsi säikähtää, hän ensimmäiseä katsoo vanhempaan ja tarkastaa miten vanhempi reagoi. Ja silloin kun käydään tuollaista valtataistelua mitä ap:n lapsi tekee, niin lapselle tosiaan kelpaa reaktio kuin reaktio. Paras tapa ohjata oikeaan suuntaan on jättää se reaktio antamatta. Antaa sitä selkeästi positiivista AINA kun lapsi toimii oikein. Mutta jättää rangaistukset pois, niistä ei oikeasti ole hyötyä mun mielestä koskaan. 

Oikeanlainen rajaaminen ( Esim. tässä aloittaja ei osaa pitää omista rajoistaan huolta, ja antaa lapsensa rikkoa niitä, josta lapsi oppii, että toisten rajoja ei tarvitse kunnioittaa) ja lapselle asioiden perustelu on paras tapa saada kasvatettua lapsi, jolla on hyvä itsetunto, ja joka osaa pitää omat rajansa, sekä kunnioittaa toisten rajoja. Tuolla aiemmin esim. oli hyvä tapa kasvattaa lapselle toisten rajojen kunnioittamista se, että pitää huolen omasta vessa- ja ruokarauhasta.

Täälläkin ehdoteltu rangaistusten koventaminen taas on surkeista surkein keino. Uhmakkaimmat ja kieroimmat, valehteluun taipuvaiset lapset tulee perheistä, joissa on se " aikuiset määrää ja lapset tottelee"- perheistä, joissa vanhempien toiminta on mielivaltaista, ja kasvatus rangaistuskeskeistä. Ja yleensä nuo vanhemmat vielä luulee, että just siksi heidän lapsiaan pitää jatkuvasti rankaista, kun ovat niin uhmakkaita ja jatkuvasti selän takana pahanteossa. 

Kun oikeasti ovat sellaisia, koska vanhemmat on niin urpoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jätän huomiotta huudon niin hän tahallaan satuttaa itseään (lyö sormeensa vaikka) jotta saa huomioni. Ap

Miksi huomioit lapsen jos hän tahallaan satuttaa itseään saadakseen huomiosi?

Minusta on tärkeää että pieni lapsi voi luottaa siihen että jos sattuu niin äiti auttaa. Ap

Osaatko käyttää lapsellesi sävyeroja omassa toiminnassasi? Lohdutatko lasta samalla tavalla, olipa lapsi kompastunut vahingossa, tai huomiohakuisuuttaan satuttanut itseään tahallaan? Koska näihin voi tehdä selkeän eron.

MÄ käytin lasten kanssa ( nyt jo aikuinen+ teinejä) sellaista taktiikkaa, että esim. tuollaisessa tilanteessa antaisin kyllä lapselle haluamansa huomion, mutta en sitä tunnereaktiota mitä hakee. Eli kun lapsi satuttaa vahingossa, niin silloin rakkautta ja hellyyttä  ja lohdutusta, ja kun tahallaan, niin sellainen  " Voi että, onpa harmi että sua sattuu, ei kannata satuttaa itseä tahallaan. " Ja sitten siihen kertoo että " äiti tekee nyt tämän asian, ja sen jälkeen tulen sun kanssa leikkimään".

Ei siis tylysti tai ivaten, vaan ihan neutraalisti. Sama toimi meillä kun keskimmäinen aikanaan oli mustasukkainen vauvasta , ja esim. kaatui tahallaan sitterin päälle, niin mä sanoin lapselle, että " tiedätkö vauvalle tuli nyt varmasti todella paha mieli kun sä teit noin." Ei suuttumista tai rankaisuja, vaan neutraali toteaminen. 

Lapset hakee aikuisilta TUNNEREAKTIOITA. Kun tapahtuu jotain mistä lapsi säikähtää, hän ensimmäiseä katsoo vanhempaan ja tarkastaa miten vanhempi reagoi. Ja silloin kun käydään tuollaista valtataistelua mitä ap:n lapsi tekee, niin lapselle tosiaan kelpaa reaktio kuin reaktio. Paras tapa ohjata oikeaan suuntaan on jättää se reaktio antamatta. Antaa sitä selkeästi positiivista AINA kun lapsi toimii oikein. Mutta jättää rangaistukset pois, niistä ei oikeasti ole hyötyä mun mielestä koskaan. 

Oikeanlainen rajaaminen ( Esim. tässä aloittaja ei osaa pitää omista rajoistaan huolta, ja antaa lapsensa rikkoa niitä, josta lapsi oppii, että toisten rajoja ei tarvitse kunnioittaa) ja lapselle asioiden perustelu on paras tapa saada kasvatettua lapsi, jolla on hyvä itsetunto, ja joka osaa pitää omat rajansa, sekä kunnioittaa toisten rajoja. Tuolla aiemmin esim. oli hyvä tapa kasvattaa lapselle toisten rajojen kunnioittamista se, että pitää huolen omasta vessa- ja ruokarauhasta.

Täälläkin ehdoteltu rangaistusten koventaminen taas on surkeista surkein keino. Uhmakkaimmat ja kieroimmat, valehteluun taipuvaiset lapset tulee perheistä, joissa on se " aikuiset määrää ja lapset tottelee"- perheistä, joissa vanhempien toiminta on mielivaltaista, ja kasvatus rangaistuskeskeistä. Ja yleensä nuo vanhemmat vielä luulee, että just siksi heidän lapsiaan pitää jatkuvasti rankaista, kun ovat niin uhmakkaita ja jatkuvasti selän takana pahanteossa. 

Kun oikeasti ovat sellaisia, koska vanhemmat on niin urpoja.

 

Ei se nyt niin ole, että lapset aina tai edes useimmiten rikkoisivat sääntöjä tai käskyjä saadakseen aikuiselta jonkun tunnereaktion. Syitä tottelemattomuuteen on paljon muitakin.

Rangaistuksia käyttävät myös ammattikasvattajat.

Meillä ei muksut koskaan tykänneet leikkiä yksin. Yleensä siihen piti mennä mukaan. 

Sen sijaan, jos tarvitsee jotain hoitaa, niin muksu sohvalle ja netflix/TV päälle. Siinä jököttää kiltisti. Tätä tekniikkaa on käytetty jo vuosikymmenet, eikä siinä mitään vikaa ole.

Olen mummi Yksi lapsenlapsi tuli  pienenä aina mukaan yläkerran isoon vessaan. Opetin hänelle  tuon vessarauhan. Aika pitkään  roikkui siinä  mukana,  jo  s huomasi että katoan vaikka suihkuun. Varasin aina jotain erittäin mielenkiintoista     katsomista   vessarauhan saadakseni.  Ruokatuntia voi  myös  korostaa. Selittää että  autoakin tankataan välillä.  Hän oppi  syömään keittiössä omalla paikallaan. Kun oli joulu  ja koko suku syömssä ruokahuoeessa hän päätti  sitkeästi istua siellä  keittiössä omalla paikallaan. Tsemppiä opetukseen.

Hoidin tämän ongelman hankkimalla toisen lapsen. Välillä mietin miten mahdoton esikoinen olisi ollut, jos olisi jäänyt ainoaksi lapseksi. 

Nyt seuran ja huomion tarve on kääntynyt positiiviseksi voimavaraksi. On valmis joustamaan ja neuvottelemaan, että  saa haluamansa ihmiset mukaan toimintaan. 

Kun hän kerran osaa jo puhua, kysy ja ja kuuntele painottaen kuuntelua. Vain niin voit saada tietää mikä häntä vaivaa. Niinkuin olet huomannut, niin jotain siellä pienessä mielessä on meneillään. Meillä osa lapsista kertoo tosi avoimesti kun jokin mättää, osalla tarvitaan useita juttutuokioita.

Olen huomannut hyväksi käyttää esim.automatkat tai pienet kävelylenkit tällaiseen jutteluun. Jo ihan pienestä saakka ovat osanneet kertoa mitä kuuluu, mikä tekee sut iloiseksi, mikä surulliseksi, mikä on hauskin leikki. Vaikka mitä. Kaikkihan me tykätään kertoa itsestämme kun joku on kiinnostunut. Jos saat kuulla hänelle hauskimman leikin, niin sitähän voi hänelle ehdottaa kun seuraavan kerran tarvitset omaa rauhaa.

Kokeilisin myös tarrajärjestelmää ja munakelloa. Eli: ”Nyt on sinun oma aika ja äiti laittaa kellon päälle. Kun kello soi, äiti tulee hakemaan sinut. Jos onnistut leikkimään yksin sen aikaa, saat siitä yhden tarran. Kun tarroja on 10, voit saada...” Ja sitten jotain mikä olis kiva molemmille: metsäretki, jätskit ulkona, tai hänelle jokin uusi lelu.

Antaisin myös usein huomiota arjen eri tilanteissa, sellaista mikä on teille luontevaa: kosketus olkapäähän, selän silitys, halaus, ”olet rakas”, ”mä tykkään susta” Usein, eri tilanteissa pientä huomioimista. Se antaa hänelle itseluottamusta yksinollessa.

Onko hänellä päivähoidossa sinun kuvaa? Mä sain joskus sellaisen vinkin, ja se oli hirmu hyvä osalle lapsista, kun sinne jääminen tuntui takkuilevan. Idealla et lapsi saa käydä katsomassa äidin kuvaa kun tulee ikävä ja lasta muistutetaan että äiti hakee tänäänkin, niinkuin joka päivä.

Kehu pienestäkin edistymisestä (kun joskus tulee se 30s.itsekseen leikkimistä).

Kun rajoitat-ole aina johdonmukainen. Eli joka kerta sama seuraus, samanlaisesta ei- toivotusta käytöksestä.

Jotkut lapset hyötyvät myös kuvista sanojen lisäksi. Eli ennen sitä hänen omaa aikaa(ja ennenkaikkea sinun!) voisit näyttää kuvakortteja joissa toisessa lapsi leikkii ja toisessa äiti pesee vaikka hampaita. Ja kerrot että nyt hänellä on seuraavaksi tämä leikkiaika ja äidillä hampaidenpesuaika. Ja munakello soimaan ja onnistumisesta aina se tarra.

Jos mahdollista-sovi leikkitreffit ulkona jonkun toisen äidin kanssa. Huomasin myös et ihan vaan ulkona olo yleensäkin-mahdollisimman paljon mitä haastavampi tilanne itsellä oli lasten kanssa- teki tosi hyvää.

Jos mahdollista, pyydä myös hoitoapua esim.sukulaisilta. Toi on raskas vaihe, ja itseä harmittaa jälkeenpäin miten vähän pyysin apua. Neuvolankin kautta olis voinu sitä saada jos olis uskaltanut vähän enemmän valittaa..

Oon huomannut myös hyväksi itselleni jutella mun omista tunteista luotettavalle ystävälle ja/tai sukulaiselle. Ei ole helppoa olla vanhempi.

Paljon tsemppiä!!!!!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kokemukseni mukaan tämä on luonnekysymys. Jotkut lapset eivät tuossa iässä vaan kerta kaikkiaan ole valmiita leikkimään yksin. He ovat vaan niin ihmisläheisiä ja tietyllä tavalla epäitsenäisiä tyyppejä. Valitettavasti se pitää hyväksyä, lapsen "kouluttaminen" on tuossa iässä vielä turhaa ja julmaa. (Vaikka harjoitella toki voi, siihen oli hyvät ohjeet ainakin ketjun tokassa kommentissa, ja AP sanoin niin jo tehneensäkin.)  Sitten jos ei vielä viisi-kuusivuotiaanakaan leikki sekuntiakaan yksin, saati kouluikäisenä, voi olla aika "kouluttaa".

Toki tuossa tahallisessa itsensä satuttamisessa on muita huolestuttavan tuntuisia piirteitä. Mutta se, ettei lapsi leiki yksin, ei vajaa kolmevuotiaana ole millään lailla huolestuttavaa. Monet siis toki leikkivät, mutta kyseessä on luonnekysymys.

Ei lapsi muuten yritä itseään satuttaa. Ainoastaan niissä tilanteissa kun yritän hetken hoitaa joitain muita asioita ja lapsi on jo yrittänyt saada huomioni puoleensa huutamalla tai kiukuttelemalla eikä ole saanut. Se on tavallaan hänen viimeinen keino niissä tilanteissa yrittää saada huomioni. Ap

Joo, tätä siis tarkoitinkin. Kirjoitin varmaan epäselvästi. On yllättävän ja huolestuttavan kuuloinen reaktio, että lapselle tulee lähes heti mieleen satuttaa itseään, jos äiti on pari minuuttia puhelimessa! Tuntuu jotenkin niin epätoivoiselta. 

Monet ovat väläytelleet hylkäämisajatusta - voisiko lapsen ahdistus johtua ihan puhtaasti isän reissutyöstä? Isä katoilee lapsen elämästä arvaamattomasti ja ilmeisesti tuntuu muutenkin etäiseltä. Hän saattaa isän katoilusta johtuen luulla, että sinäkin voit kadota samalla tavalla - ilman, että se johtuisi mistään, mitä SINÄ olet tehnyt.

Oletteko jutelleet isän reissutyöstä? Ehkäpä voisitte vaikka merkitä kalenteriin, milloin isä on paikalla ja milloin poissa ja laskea yhdessä päiviä seuraavaan paluuseen / lähtöön.

Vierailija kirjoitti:

Jokuhan tuossa on mennyt pieleen. En voi edes kuvitella tilannetta, missä omat öapseni olisivat lyöneet minua.

Yksinään rakentelivat hienoja leikkejä. Tosin minä annoinkin heille jo vauvasta lähtien mahdollisuuden myös itse havainnoida ja ihmetellä maailmaa ilman äidin jatkuvaa hössöttämistä ja "sanoittamista".

Tämä.

Eipä ole tullut mieleenkään, että yksin leikkimistä pitäisi opettaa jotenkin. Päinvastoin voisinko jo lähteä, että lapsi saa olla hetken rauhassa ja omissa jutuissaan.

Muutko sitten jatkuvasti nyplää ja touhuttaa lapsensa kanssa. Tuossa ne ovat silmän alla, mutten todellakaan leiki yms. touhota niiden kanssa kaikkea aikaa. Pitäähän kotihommat saada tehtyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokuhan tuossa on mennyt pieleen. En voi edes kuvitella tilannetta, missä omat öapseni olisivat lyöneet minua.

Yksinään rakentelivat hienoja leikkejä. Tosin minä annoinkin heille jo vauvasta lähtien mahdollisuuden myös itse havainnoida ja ihmetellä maailmaa ilman äidin jatkuvaa hössöttämistä ja "sanoittamista".

Tämä.

Eipä ole tullut mieleenkään, että yksin leikkimistä pitäisi opettaa jotenkin. Päinvastoin voisinko jo lähteä, että lapsi saa olla hetken rauhassa ja omissa jutuissaan.

Muutko sitten jatkuvasti nyplää ja touhuttaa lapsensa kanssa. Tuossa ne ovat silmän alla, mutten todellakaan leiki yms. touhota niiden kanssa kaikkea aikaa. Pitäähän kotihommat saada tehtyä.

Siis monikosssa, "ne" ovat?  Tilannehan on heti AIVAN eri, jos lapsia on useita ja heillä on seuraa tosistaan.

LIsäksi tiedoksi, että lapsia on todella erilaisia. On olemassa ns. suuritarpeisia lapsia, jotka tosiaan vaatimalla vaativat sitä seuraa ja tekevät vanhemmalle hyvin haastavaksi saada muita asioita tehtyä. Heitä pitää ihan sitten itkettää, jos ei tahdo seuraa antaa. Sitten on myös tasaisia, itsenäisiä, pitkiä monimtukaisia leikkejä pienestä asti itsekseen leikkiviä lapsia. Ja kaikkea siltä väliltä.

Vierailija kirjoitti:

Annakun minä kirjoitti:

Annakun minä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siedätyshoidolla. Rajoita lasta niin, ettei hän aina pääse luoksesi, vaan joutuu olemaan hetken yksin. Äläkä välitä itkusta ja huudosta, vaan tee säännöllisesti lisää toistoja ja pidennä niitä aikoja jolloin lapsi joutuu olemaan yksin. 3v on sen verran iso, että ei mene rikki yksinolosta (siis toisin kuin vauvat) vaan selviää kyllä, vaikka se ei olekaan hänelle mukavaa, kun on tottunut koko ajan saamaan huomiota.

Ylipäätään tuollainen käytös kuin tavaroiden paiskominen ja rikkominen sekä vanhemman lyöminen on saatava kitkettyä pois jos ylipäätään haluat saada lapsen kuriin ja perhe-elämän sujumaan.

Tavaroiden rikkominen, heittely ja lyöminen on kielletty meillä. Niistä seuraa tilanteesta riippuen tavaran pois ottaminen tai jäähy (en jätä jäähylle yksin vaan siis vien pois tilanteesta ja ns. pidän puhuttelun). Mutta lapselle jopa nämä ikävät seuraamukset vaikuttaa olevan mieluisampi kuin se että pienen hetken hoidan omia asioitani. Ap

Jäähyssä tulee muistaa lapsen ikä. Korkeintaan 2 minuuttia ikävuotta kohden. Ei mitään puolentunnin saati vartin seisomisia. Lapsi on kuin koira, 5 sekuntia ja hän ei muista enää miksi näin tehdään. Elikkä hetki meni jo eikä sanktio auta mitään.

Taitaa olla niin, että nuo seuraamukset eivät tunnu lapsesta tarpeeksi ikäviltä. Jos lapsi ei pelkää seuraamuksen/rangaistuksen saamista, niin se seuraamus/rangaistus on yhtä tyhjän kanssa ja on aivan sama, vaikka sitä ei antaisi laisinkaan.

Voi olla, että kuulostaa julmalta yrittää rangaistaessa maksimoida oman lapsen kokema ikävä olo, mutta niin se vaan menee, että siltä ei voi välttyä jos haluaa saada homman toimimaan.

Esim. jos sitä jäähyä käytät, niin kannattaisi varmaan yrittää koventaa sitä jotenkin. Esim. niin, että uskaltaisit jättää lapsen yksinään jäähylle (tämä olisi hyvä siltäkin kannalta, että se opettaisi lapselle yksinoloa) tai esim. käskisit lapsen jäähyllä ollessaan seinän viereen seisomaan kasvot seinää päin, mikä on paljon ikävämpää kuin vaikkapa pelkkä istuminen.

Jäähyssä tulee muistaa lapsen ikä. Korkeintaan 2 minuuttia ikävuotta kohden. Ei mitään puolentunnin saati vartin seisomisia. Lapsi on kuin koira, 5 sekuntia ja hän ei muista enää miksi näin tehdään. Elikkä hetki meni jo eikä sanktio auta mitään.

Mitä teet jos 2 minuuttia ikävuotta kohde ei tehoa lapseen, mutta esim. 4 minuuttia ikävuotta kohden kyllä jo tehoaisi? Heilutat valkoista lippua antautumisen merkiksi?

Aika hyvin on ymmärtänyt kun ajan loppuessa menet ja seurustelet; Miksi jouduit tänne seisomaan? Tavaroita ei saa heitellä eikä tahallaan sotkea jne. Haluatko nyt leikkimään.? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokuhan tuossa on mennyt pieleen. En voi edes kuvitella tilannetta, missä omat öapseni olisivat lyöneet minua.

Yksinään rakentelivat hienoja leikkejä. Tosin minä annoinkin heille jo vauvasta lähtien mahdollisuuden myös itse havainnoida ja ihmetellä maailmaa ilman äidin jatkuvaa hössöttämistä ja "sanoittamista".

Tämä.

Eipä ole tullut mieleenkään, että yksin leikkimistä pitäisi opettaa jotenkin. Päinvastoin voisinko jo lähteä, että lapsi saa olla hetken rauhassa ja omissa jutuissaan.

Muutko sitten jatkuvasti nyplää ja touhuttaa lapsensa kanssa. Tuossa ne ovat silmän alla, mutten todellakaan leiki yms. touhota niiden kanssa kaikkea aikaa. Pitäähän kotihommat saada tehtyä.

Suurimmalle osalle ei tartte opettaa yksin leikkimistä. Mutta monet tarvivat hieman kannustusta yksinleikkiin. Ja jotkut eivät opi koskaan leikkimään yksin, sinulle on sattunut tässä suhteessa helpot lapset. Silti se ei poista aloittajan ongelmaa eikä viestistäsi tullut mitään vinkkiä miten päästä tuohon tilanteeseen jos lapsi ei osaa itsestään leikkiä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi päiväkodissa?

Mites isä?

Luultavasti hän ei ole päiväkodissa.

Täällä samanikäinen lapsi ja yhtä takertuva ja kiukuttelee kovasti. Sain ajan kanssa kaivettua lapselta vastauksen että yksinolo "pelottaa" ja että on "isiä ikävä" (usein töissä). Ainakin itse olen nyt vähän kärsivällisempi tämän vaiheen suhteen, kun ymmärrän syyn. Tsemppiä!

Vierailija kirjoitti:

Jäin miettimään sitä kun joku kysyi että pelkääkö lapsi että hylkään. Voiko tällainen pelko tulla lapselle itsestään? Tai johtua lapsen temperamentista? Kun en ole koskaan edes uhannut että jättäisin lapsen yksin jonnekin (esim jäähylle) vaan aina selittänyt että hän tietää aina missä olen eli joko näkee minut tai kerron missä olen ja koska tulen. Jos menen vaikka käymään viereisessä huoneessa niin kerron sen lapselle ja sanon että koska tulen takaisin. Tai kun menee hoitoon niin kerron aina että olen hetken töissä ja milloin haen (esim heti lounaan jälkeen) ja olen aina pitänyt nämä lupaukset. Ap

Mun mielestä sun lapsen käytös kuulostaa paljon enemmän siltä, että hän ei tiedä missä sun raja menee. Hän käyttäytyy äärimmäisen tarvitsevasti siksi, että hänellä ei ole tullut järkevästi vastaan se raja, minkä verran huomiota voi vaatia, ja mikä on jo huonoa käytöstä, jolla ei enää saa mitään huomiota.

Tai jos sä olet nämä rajat järkevästi laittanut, JA PITÄNYT NIISTÄ KIINNI niin, että lapsi ei millään keinolla saa haluamaansa yli sen rajan, minkä sinä olet päättänyt, nii hän on vain sitkeämpi tapaus. Omista lapsistani kaksi on ollut joustavia, ja yksi sellainen, että mistään ei koskaan voinut joustaa, koska sen jälkeen lapsi jankkasi loputtomasti, ja yritti siirtää asetettuja rajoja. Tarkoittaen vaikka sitä, että jos joskus olin turhan hätäseen sanonut, että tänään ei oteta jäätelöä, ja myöhemmin ajattelin, että no voidaanhan me ottaa, niin seuraavalla kerralla kun sanoin että ei oteta, niin lapsi ei millään uskonut, vaan jäi loputtomasti jankuttamaan, kun kerran oli saanut tahtonsa läpi.

Ja siis rajojen laittamisella en tarkoita mitään hylkäämisiä, vaan just sitä, että huonolla käytöksellä, itsensä satuttamisella tms. ei koskaan saa mitä haluaa. Ja se mitä lapsi haluaa, on huomio ja tunnereaktiot.

Oletko muuten kokeillut ajastinta? Se voisi olla superhelppo tapa  opettaa lasta tässä asiassa.

Eli kerrot lapselle, että nyt äiti laittaa ruokaa, ja tarvitsee siihen ( aluksi vaikka 2 minuuttia), mitä sinä voisit sillä aikaa tehdä? Yleensä toimii paremmin, jos lapsen kanssa yhdessä keksii, mitä lapsi voisi tehdä. Ja kerrot lapselle, että kun ajastimen kello soi, niin sitten on taas yhteinen aika.

Tämän kanssa voi sitten aikaa pidentää rauhassa. Tärkeää on, että kun se aika on käynnissä, niin silloin sä et keskeytä omiasi ja lähde lapsen temppuihin mukaan, koska sitten homma on taas ihan yhtä tyhjän kanssa.

Ja tietysti kun lapsi on malttanut sen ajan ja touhunnut omiaan, niin lapselle kehuja siitä, miten hienosti meni.

Noi kännykkäajastukset oli omien kanssa lapsena pelastuksia ihan missä tahansa lähtemistilanteessa. Jos oltiin vaikka puistossa, ja lapset ei olisi halunnut lähteä, niin sovittiin, että laitetaan 10  minuuttia aikaa vielä, ja sitten kun hälytys tulee, niin sitten lähdetään. Lapset ottaa paljon paremmin vastaan tuon  että hälytys kertoo, että nyt pitää lähteä, kuin sen, että äiti nyt päättää.

Leiki lapsen kanssa kukkuu-leikkiä ja piiloleikkiä, joissa vanhempi katoaa hetkeksi näkyvistä ja tulee sitten taas esiin. Niissä toistuu eroon joutumisen ja yhteyden palauttamisen teema, ja ne ovat hyvää treeniä ja varsin terapeuttisia lapselle, joka kärsii eroahdistuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Hoidin tämän ongelman hankkimalla toisen lapsen. Välillä mietin miten mahdoton esikoinen olisi ollut, jos olisi jäänyt ainoaksi lapseksi. 

Nyt seuran ja huomion tarve on kääntynyt positiiviseksi voimavaraksi. On valmis joustamaan ja neuvottelemaan, että  saa haluamansa ihmiset mukaan toimintaan. 

Auts, kuulostaa kyllä melko riskialttiilta neuvolta. Lapsi on tosi kiinni äidissään ja tarvitseva, isä ei ole paljon kotona ja siihen soppaan sitten vielä toinen vauva? Ihan katastrofin ainekset kasassa. Menee kuitenkin pari vuotta ennenkuin siitä sisaruksesta on oikeasti seuraa lapselle, ja ne pari vuotta äiti saa olla koko ajan varpaillaan ja toivoa ettei väkivaltaisuuteen taipuvainen satuta pienempää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jätän huomiotta huudon niin hän tahallaan satuttaa itseään (lyö sormeensa vaikka) jotta saa huomioni. Ap

Miksi huomioit lapsen jos hän tahallaan satuttaa itseään saadakseen huomiosi?

Minusta on tärkeää että pieni lapsi voi luottaa siihen että jos sattuu niin äiti auttaa. Ap

Osaatko käyttää lapsellesi sävyeroja omassa toiminnassasi? Lohdutatko lasta samalla tavalla, olipa lapsi kompastunut vahingossa, tai huomiohakuisuuttaan satuttanut itseään tahallaan? Koska näihin voi tehdä selkeän eron.

MÄ käytin lasten kanssa ( nyt jo aikuinen+ teinejä) sellaista taktiikkaa, että esim. tuollaisessa tilanteessa antaisin kyllä lapselle haluamansa huomion, mutta en sitä tunnereaktiota mitä hakee. Eli kun lapsi satuttaa vahingossa, niin silloin rakkautta ja hellyyttä  ja lohdutusta, ja kun tahallaan, niin sellainen  " Voi että, onpa harmi että sua sattuu, ei kannata satuttaa itseä tahallaan. " Ja sitten siihen kertoo että " äiti tekee nyt tämän asian, ja sen jälkeen tulen sun kanssa leikkimään".

Ei siis tylysti tai ivaten, vaan ihan neutraalisti. Sama toimi meillä kun keskimmäinen aikanaan oli mustasukkainen vauvasta , ja esim. kaatui tahallaan sitterin päälle, niin mä sanoin lapselle, että " tiedätkö vauvalle tuli nyt varmasti todella paha mieli kun sä teit noin." Ei suuttumista tai rankaisuja, vaan neutraali toteaminen. 

Lapset hakee aikuisilta TUNNEREAKTIOITA. Kun tapahtuu jotain mistä lapsi säikähtää, hän ensimmäiseä katsoo vanhempaan ja tarkastaa miten vanhempi reagoi. Ja silloin kun käydään tuollaista valtataistelua mitä ap:n lapsi tekee, niin lapselle tosiaan kelpaa reaktio kuin reaktio. Paras tapa ohjata oikeaan suuntaan on jättää se reaktio antamatta. Antaa sitä selkeästi positiivista AINA kun lapsi toimii oikein. Mutta jättää rangaistukset pois, niistä ei oikeasti ole hyötyä mun mielestä koskaan. 

Oikeanlainen rajaaminen ( Esim. tässä aloittaja ei osaa pitää omista rajoistaan huolta, ja antaa lapsensa rikkoa niitä, josta lapsi oppii, että toisten rajoja ei tarvitse kunnioittaa) ja lapselle asioiden perustelu on paras tapa saada kasvatettua lapsi, jolla on hyvä itsetunto, ja joka osaa pitää omat rajansa, sekä kunnioittaa toisten rajoja. Tuolla aiemmin esim. oli hyvä tapa kasvattaa lapselle toisten rajojen kunnioittamista se, että pitää huolen omasta vessa- ja ruokarauhasta.

Täälläkin ehdoteltu rangaistusten koventaminen taas on surkeista surkein keino. Uhmakkaimmat ja kieroimmat, valehteluun taipuvaiset lapset tulee perheistä, joissa on se " aikuiset määrää ja lapset tottelee"- perheistä, joissa vanhempien toiminta on mielivaltaista, ja kasvatus rangaistuskeskeistä. Ja yleensä nuo vanhemmat vielä luulee, että just siksi heidän lapsiaan pitää jatkuvasti rankaista, kun ovat niin uhmakkaita ja jatkuvasti selän takana pahanteossa. 

Kun oikeasti ovat sellaisia, koska vanhemmat on niin urpoja.

 

Ei se nyt niin ole, että lapset aina tai edes useimmiten rikkoisivat sääntöjä tai käskyjä saadakseen aikuiselta jonkun tunnereaktion. Syitä tottelemattomuuteen on paljon muitakin.

Rangaistuksia käyttävät myös ammattikasvattajat.

Tottakai on muitakin syitä, varsinkin mitä isommasta lapsesta on kysymys. Mä katsoin tätä nyt tuollaisen pikkunaperon näkökulmasta, ja siitä mitä ap:n lapsi tekee.

Ja kyllä myös rangaistukset on aina joskus paikallaan, mutta äärimmäisen harvoin. En kirjoittanut, ettei koskaan saisi rankaista, vaan siitä, mitä rangaistuskeskeinen kasvatus lapsille tekee. Näitä tässä ympärillä aika paljon näkee, lapsia joille joka asiasta satelee arestia, kaverikieltoa, kännykkäkieltoa, pelikieltoa jne. Eipä ole kovin kummoista kasvatusjälkeä tuolla tyylillä saatu aikaiseksi. Päin vastoin, just niitä lapsia, jotka selän takana tekee heti kaikki mahdolliset tempaukset, ja loppuun asti valehtelee silmät kirkkaina, ettei mitään väärää ole tullut tehtyä.

Jos lapsella ei ole läheistä suhdetta isäänkään ja äiti on lähes ainoa läheinen ihminen hänelle,hoitoonvieminen on voinut olla aikamoinen shokki .Kyllä hän varmaan pikkuhiljaa tottuu muihin ihmisiin tarhassa ja jos teillä on mummeja ja ukkeja,kummeja,tätejä,serkkuja ym.,kannattaa viettää aikaa heidänkin kanssaan ,että lapsi tottuu muihinkin ihmisiin.Jos lapsi on introvertti,hoidossa olo voi olla hänelle stressaavaa.Itse olen introvertti ja muistan miten hirveä melu iski vastaan ensimmäisenä tarhapäivänä ja olin jo kuusivuotias.

Introvetttilapselle sopisi parhaiten mahdollisimman pieniryhmäinen hoitopaikka esim.perhepäivähoito.