Lue keskustelun säännöt.
Erosin mielenterveysongelmaisesta puolisosta ja hän teki itsemurhan - muita saman kokeneita?
22.05.2021 |
Tämä tapahtui jo vuosia sitten. Kirjoitan tänne nyt, koska en ole löytänyt mistään kohtalotovereita (paitsi yhden vanhan Reddit-keskustelun). Arvelin, että muitakin täytyy olla ja ehkä keskustelusta on hyötyä jollekin, jolle trauma on tuore.
Lyhyesti: opiskeluaikojen avomiehelläni puhkesi äkillisesti vaikea mielenterveysongelma (vaikeat mielialaoireet kahteen suuntaan, ehkä psykoottisuuttakin). Olin rakastunut ja yritin hoitaa häntä, kunnes uuvuin itse ja opintoni keskeytyivät. Mies ilmaisi lopulta haluavansa erota. Muutin pois ja totesin pian itsekin, ettei suhteellamme olisi tulevaisuutta. Mies tuli eron suhteen katumapäälle. Osastohoidosta huolimatta hänen tilanteensa heikkeni, kunnes hän teki eräänä päivänä itsemurhan liikenteessä. Minulta kesti 6-7 vuotta päästä siihen pisteeseen, ettei tämä kokemus enää ole ensisijainen elämäntilannettani määrittävä tekijä.
Kokemani on mielestäni esimerkki ns. äänioikeudettomasta surusta, jota yhteiskunnassa ei tunnusteta tai jolle ei ole valmiita malleja. Koin, ettei suruani ymmärretty seuraavista syistä:
- olimme eronneet (myös minun aloitteestani, vaikka mies antoi erolle alkusysäyksen)
- kyseessä oli ollut avoliitto, joten minulla ei ollut mitään virallista asemaa miehen omaisena hänen kuollessaan
- en ollut jaksanut miehen rinnalla "vastamäessä" ja oma eropäätökseni oli myötävaikuttamassa miehen itsemurhapäätökseen
- mies teki kuolemansa yhteydessä vakavan väkivaltarikoksen (liikenneitsemurha)
Nyt kuulisin mielelläni, oletko sinä palstalainen kokenut jotakin vastaavaa? Koitko tulleesi kohdatuksi surusi kanssa ja miten sinulla menee? Minulla menee nykyään mukavasti: aviomies ja 2 lasta sekä työllistävä ammatti, uusi kotiseutu jne. Silloin tällöin vain tulee tarve käydä näitä kokemuksia läpi taas uudesta näkökulmasta.
Kommentit (108)
Vierailija kirjoitti:
On tosi kauheata syyttää itsemurhan tehneen ihmisen ex-puolisoa tai -seurustelukumppania ja toivoa hänelle vielä kostoa ja rangaistusta. Tällaistakin ikävä kyllä tapahtuu.
Monesti tällainen ex-kumppani on aivan nääntynyt tehtyään aivan kaikkensa auttaakseen itsetuhoista ja itsemurhalla uhkaillutta kumppaniaan. Itsetuhoinen puoliso/seurustelukumppani ei tosiaan aina ole mikään ihana enkeli käytökseltään. Pahimmillaan hän on yrittänyt kaikin tavoin tuhota myös häntä auttaneen kumppanin elämän.
Ja joskus se entinen kumppani on ollut hirvittävä puoliso ja oikeasti ajanut toisen itsemurhaan. Valitettavasti olen tällaista joutunut todistamaan. Suhteen aikana on tapahtunut jatkuvaa henkistä väkivaltaa, toisen mitätöimistä sekä läheisistä eristämistä ja eron tapahtuessa uhkailua, ettei enää näe lapsiaan. Oli vielä mennyt sanomaan, että läheiseni on kaikille vain taakka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
uuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuuu
Mustaa ja punaista kirjoitti:
Asun junanradasn varrella ja esim eilen pohdin näitä asoita kun taas kerran joku päätti päivänsä junan alle.
Omalla asemallakin on ollut vaikka kuinka monta surullista kohtaloa.
Miten julmaa on näitä junankuljettajia,rekkakuskeja,bussikuskeja kohtaan päättää päivänsä heidän työpaikallaan! Erittäin itsekästä. Itsemurha,jos se on ainoa ratkaisu,eikö sitä voi suunnitella niin etteivät läheiset siitä kärsi tai ammattiaan tekevät.
Puhutaanko tästä asiasta mielenterveyskuntoutujien piirissä ollenkaan.
Varmaan tuo ettei apua saa jos ei ole omainen,on totta.
Ystäväni kärsi mielenterveysongelmista,yritti ja yritti kunnes onnistui.
Oli aika vaikeaa päästä yli,mutta...hyvä nyt on jälkeenpäin sanoa,aika parantaa haavat. Kaipaan häntä kuitenkin edelleen.
Jos emme halua junankuljettajien ym kärsivän niin meidän pitäisi laillistaa eutanasia. Mutta kristillinen puolue haraa vastaan.
Nuorena yritin auttaa ja uskoa siihen juttuun ihan täysillä, kunnes väsyin. Kieltäydyin enää koskaan olemasta häneen yhteydessä, koska hän alkoi tosi kostonhimoisesti stalkata minua. Hän kuoli myöhemmin, mutta en ole varma kuolinsyystä. Ainakin hän alkoholisoitui suhteemme jälkeen. Onhan tuo järkyttävä ja raskas muisto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäpuoli teki itsemurhan kun olin lapsi. Eipä sitä olisi voinut kukaan auttaa, hyvä vaan.
Nuorena seurustelin ihmisen kanssa, joka jatkuvasti kerjäsi sääliä ja valitti kuinka hänellä menee huonosti, pitäis ottaa henki pois ym. itsetuhoisia ajatuksia. Minä ja meidän ystäväpiiri yritimme kannatella häntä, mutta mikään ei auttanut. Ensin katosi ystävät ja lopuksi väsyin minäkin. Kunnes minulla katkesi lopullisesti kamelin selkä, niin tällaisen "minä menen junan alle" itkun jälkeen tokaisin hänelle, että pitäis olla jo. Hänpä otti sitten ja meni. Välillä tunnen syyllisyyttä, mutta toisaalta olen helpottunut. Tätä ei ymmärrä kuin sellainen ihminen joka on joutunut elämään itsetuhoisen ihmisen kanssa.
Me jokainen ollaan täällä loppupeleissä yksin. Jos oksa uhkaa katketa alta, on vain itsesuojeluvaistoa hypätä toiselle. Taidan olla niitä riippuvaisia, jotka lastaa koko elämänsä toisen harteille ja olettaa sen kantavan sinun taakkasi omansa lisäksi. Sitten jos kieltäytyy, on pelkuri ja epäluotettava. Itse olet, jos et saa omia taakkojasi kannettua kasaamatta murheitasi puolison niskaan. Puoliso on puoliso, eikä ammattiauttaja.