Erosin mielenterveysongelmaisesta puolisosta ja hän teki itsemurhan - muita saman kokeneita?

Oletko hakenut englanninkielistä vertaistukea? Luulisi löytyvän paljon enemmän. Suomeksi ei löydä netistä aina mitä haluaa.

Mutta otan osaa, mielestäni asia ei ole sinun vikasi. Et kai niin ajatellutkaan. Vie silloin tällöin kukka haudalle ja sure ja sitten jatka taas elämää. Tai pidä hiljainen hetki jos hauta kaukana. Joku muistava rituaali. Ihminen saa erota. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Ootko kertonu nykyiselle miehelles, et entinen miehes teki itsemurhan ku erosit hänestä, jos saan udella?

Olipa outo kysymys. Miksi tuo kiinnostaa? t. Ei AP

Sitä että tietääkö nykyinen miehesti ettei hän voi luottaa sinuun tiukassa paikassa vaan hylkäät hänet? Minut on nainen hyljännyt pahalla hetkellä (kyse ei tosin ollut mt-ongelmista) ja en anna sitä ikinä anteeksi.

- eri

Kasvaisit aikuiseksi sinäkin. Aikuista ihmistä ei tarvitse holhota ja hyysätä ja samalla pilata omaa elämää sillä, että toinen sairastuu psyykkisesti ja sairastaa jopa vuosikausia. Tukena on hyvä olla tiettyyn rajaan asti, kunhan ei mene oman jaksamisen kustannuksella, mutta parisuhteessa ei tarvitse olla.

Ohis

Minulla ei ole kokemusta samasta näkökulmasta, mutta sen sijaan löytyy aika vastaava kokemus omasta lapsuudesta.

Kyseessä siis äitini mies, joka oli myös pikkuveljeni isä. Tällä miehellä oli taustalla pitkään jatkunutta masennusta, mutta hän oli silloin ihan perusmukava, työelämässä jne. Äitini oli tutustunut kyseiseen mieheen jo aikaisemmin, mutta vasta minun syntymäni jälkeen tutustuivat uudelleen ja äitini tuli aika nopeasti raskaaksi. Pikkuveli syntyi kun olin 2-vuotias. Veljen syntymästä lähtien hänen isällään oli vaikeuksia sopeutua vauva- ja pikkulapsiperheen arkeen. Hän ei osallistunut juurikaan lastenhoitoon, vaan äiti jäi ihan yksin vauvan kanssa. Itse en toki tätä muista, mutta näin minulle on kerrottu ja tämä menee ihan yksiin omienkin muistikuvien kanssa siitä alkaen, mistä ensimmäiset muistoni on.

Niin ne omat muistikuvani. Minulla on alusta alkaen sellaiset muistikuvat, että pikkuveljen isälle lapsiperhearki oli jotenkin vaikeaa, jopa vastenmielistä. Hän osallistui vain niihin kivoihin hetkiin, kun lapset olivat hyvällä tuulella, tyytyväisiä ja leikkivät nätisti. Kaikki uhmaikäisten kiukuttelut, vaikeat pukemiset talviaamuisin ja tunteiden käsittelyt hoiti äiti. He menivät myös naimisiin.

Kun olin 4-6-vuotias, pikkuveljen isä joutui useampaan kertaan moniksi viikoiksi ja kuukausiksi psykiatriseen sairaalaan. Hän oli yrittänyt jo kerran itsemurhaa. Tietty minulla on tuosta ajasta lapsen muistikuva, mutta muistan hänen poissaolonsa. Oikeastaan ne oli tavallaan jopa mukavaa aikaa. Kun oltiin äidin kanssa kolmistaan, kotona oli paljon rauhallisempaa, kun ei tarvinut varoa kotona äreää ja kaikesta lapsillekin huutavaa isää. Sai olla ihan rennosti ja normaalisti, ei tarvinut varoa, että telkkari on liian kovalla tai jos leikeissä äänivolyymi vähän nousi innostuksesta. Myöhemmin olen tajunnut, että myös äidille oli helpompaa, kun ei tarvinut kahden pienen lapsen lisäksi hoitaa aikuista miestä. Äiti oli paljon iloisempi ja rennompi ja teki kaikkea kivaa meidän kanssa.

Kun olin tokaluokalla, pikkuveljen isä oli jäänyt taas työttömäksi ja myös mieli alkoi muuttua sen myötä. Taas kotona oli usein kireä tunnelma ja varsin ikävä. Äiti hoiti edelleen kaikki lastenhoitoon liittyvät asiat yksin vaikka kävi töissä, koska pikkuveljen isä ei koskaan ottanut siitä minkäänlaista koppia. Hän ei vaan osallistunut. Lisäksi pikkuveljen isä suhtautui minuun hyvin nuivasti ja purki usein oloaan ja kiukkuaan minuun, haukkui sitä millainen olin, mitä tein tai en tehnyt hänen mielestään, haukkui myös isääni.

Kun olin tokaluokan keväällä, äiti sai työtarjouksen ulkomailta. Äidille tämä oli hyvä mahdollisuus ja hän halusi ottaa työtarjouksen vastaan. Äidin mies sen sijaan kieltäytyi ehdottomasti lähtemästä, koska ei siinä kuulemma ollut mitään järkeä tai eihän nyt muualle voi muuttaa. Kevään ja kesän aikana äiti kuitenkin otti työtarjouksen vastaan, järjesti kaikki asiat ja minä ja pikkuveli muutimme äidin kanssa. Koulun alkaessa täytin 9v. Äiti oli puhunut erosta ja sen mahdollisuudesta paljon aikaisemmin, mutta samana kesänä äiti haki avioeroa.

Uudessa kodissa kaikki sujui niin hyvin kuin mahdollista. Uudet koulut ja uudet kaverit tulivat nopeasti tutuiksi ja me sopeuduttiin hyvin. Äitikin oli onnellinen ja iloinen ja sai uusia ystäviä. Melkein vuoden kuluttua muutostamme pikkuveljeni mummo soitti äidille ja kertoi pikkuveljen isän tehneen itsemurhan. Hän ja puoli sukua syytti äitiä tapahtuneesta, tämän miehen jättämisestä ja vaikka mistä muusta.

Äidin vanhemmat asuivat samalla paikkakunnalla, joten kesäisin kävimme Suomessa heidän luonaan. Muutimme myös takaisin reilu kahden vuoden kuluttua, taas sille samalle paikkakunnalle. Pikkuveljeni isän tunteneet ihmiset suhtautuivat negatiivisesti äitiini ja myös meihin lapsiin. Esimerkiksi meidän lasten kuullen aikuiset saattoivat nimittää äitiä syylliseksi tapahtuneeseen. Puhuttiin, että se nainen "jätti miehensä, vei lapsen ja se miesparka teki itsemurhan". Toistettiin sitä versiota, minkä pikkuveljen mummo oli kertonut. Vähän vanhempana käsitin, että todella harvoilla ihmisillä oli realistinen käsitys tapahtumista. Monikaan ei tiennyt meidän todellisesta perhe-elämästä, pikkuveljen isän välinpitämättömyydestä poikaansa kohtaan, masennuskausien vaikutuksesta perheeseen tai edes aiemmasta itsemurhayrityksestä.

Asiat muuttuivat onneksi paremmiksi meidän muutettua toiselle, suuremmalle paikkakunnalle. Siellä ihmiset eivät tunteneet meitä, eikä kellään ollut perättömiä luuloja tai uskomuksia.

Jokainen täysi-ikäinen ihminen on itse vastuussa elämästään. Ja kuolemastaan. Mikäli ei ole holhouksenalainen.

Ole tyytyväinen, että pääsit eroon. Se oli hänen oma ratkaisunsa.

Minulle on käynyt näin, joskin olin vasta 14 vuotias.

Ihan kärkeen sanon etteivät kaikki itsemurhan tehneet ole mukavia ihmisiä, joille maailma kävi liian raskaaksi vaan joskus he ovat yksinkertaisesti aivan maanpäällisiä ... ja voivat kärsiä vaikeasta persoonaallisuushäiriöstä. 

Oma itsemurhaajani yritti painostaa minua kimppaitsemurhaan, mutta sain estettyä sen ihme kyllä. Silloinkaan en saanut apua keneltäkään aikuiselta, en keneltäkään. Erosimme pari viikkoa tuon jälkeen aivan puskista tämän kullannupun aloitteesta. Kun tämä ex vakiintui uudelleen, niin hän manipuloi, painosti ja kiusasi seuraavaa kumppaniaan kaikin tavoin. Suhde päättyi lopulta tyypin itsemurhaan. 

Syy, miksi kirjoitan tästä näin kylmästi, on se, että minua kohdeltiin koko tilanteen kuin idioottia mikä hakee vain huomiota. Kun lopulta tämä tyyppi hurautti skootterilla bussia päin, niin sitä yritettiin selittää hajonneella ohjauksella, eli kukaan ei saanut tai voinut sanoa mukamas totuutta ääneen. Sen jälkeen kun herran valkopesu alkoi ja hänestä maalattiin herkkää enkeliä, olin haljeta raivosta.

Hän oli pahoinpidellyt seuraavaa tyttöystävää, räksytti siitä että ovat liikaa keskenään ja kuitenkin tyttöystävällä meni liikaa aikaa harrastuksessaan. Minulle hän oli antanut yhtä epäselviä signaaleja eli mikään ei koskaan ollut hyvin. Hänen kohdallaan itsemurha saattoi pelastaa monta muuta elämää, eli vaikea suhtautua umpi.. ihmisen kuolemaan muuna kuin helpotuksena. 

M26 kirjoitti:

Ootko kertonu nykyiselle miehelles, et entinen miehes teki itsemurhan ku erosit hänestä, jos saan udella?

Tyypin entinen mies itsemurhan koska oli kansankielellä sanotusti hullu. Hullu kun on vastuussa itsestään mikäli ei ole holhouksenalainen.

Isäni tappoi itsensä avioeron seurauksena. Sen jälkeen myös yksi ystäväni otti henkensä, kerran sain hänet pelastettua ja neljännellä kerralla hän onnistui.

Nyt mieheni puhuu siitä ja alan olla uupunut. Kerran soitin ambulanssin paikalle ja kiisti kaiken, en saanut häntä hoitoon.

Mitä tässä pitää tehdä?

Jatkan edelleen, eli exälläni oli todella vaikea luonne ja hänessä oli kaikki valuviat mitä tyypistä voi löytyä. Vaikka hän oli murrosikäinen, niin en siltikään laittaisi niitä luonteenpiirteitä murrosiän piikkiin. Hän levitteli juoruja mielellään. Hän mustamaalasi minutkin eromme jälkeen armotta keksimällä mitä sairaimpia ja noloimpia juttuja jostain hygieniasta ja nosti joka kerta hirveän shown jos olin paikalla (piti aina suurieleisesti lähteä pois jos olin paikalla ja piti nostaa numero läsnäolostani "Mä en pysty olee täällä kun toi ä..ä on täällä"). Hän soitti suutaan yhdelle sun toiselle ja jatkoi sitä tasan niin kauan että sai nyrkistä. Jos vain vähääkään voi esittää patalaiskaa ja löysää, niin hän teki sen mielellään. Hän varasti työpaikan kassan, lunttasi riparilla, oli väkivaltainen ja yritti tukehduttaa yhden ihmisen tyynyllä. Mitään kritiikinsietokykyä hänellä ei ollut, eli jos tyyppi käveli punaisia päin ja sai sakot, niin hän räyhäsi kaikille miten yhteiskunta kohtelee häntä väärin. Siinä kohtaa hän päätti laittaa suunnitelmansa täytäntöön, kun hän sai liikunnasta nelosen lintsattuaan koko vuoden tunneilta. 

Tyyppi myös kertoili miten fantasioi kuolemalla. Tämä on hänen viimeinen kertansa kun hän ajaa tätä reittiä, tämä on viimeinen kerta kun käyn suihkussa.. Sit hän kertoi miten haluaisi palata takaisin katsomaan miten häntä kaivataan ja surraan. 

Sairas ja vaarallinenhan tuo ihminen oli, ja pääsi koko systeemistä lahjakkaasti läpi. 

Joskus vaan pitää päättää, että pitää huolta ensisijaisesti itsestään ja katkaisee välit niihin, jotka yrittävät vetää mukanaan alas.

Oletteko kokeneet sitä kun itsemurhan tehneen perheenjäsenet ja sisarukset syyllistävät sinua asiasta?

Tää taitaa olla aika tyypillistä miehille koska meillä eron jälkeen mies vammautti itseään eikä tietääkseni koskaan ollut mt-ongelmia. Tästä alkanut syyllistäminen minua kohtaan selkeästi mutta sitähän aina koitetaan, syyllistää. Eroon on aina syy joten lopeta ap syyllistäminen. Et olisi voinut tehdä mitään muuta toisin. Tiedän että nämä sanat eivät auta, mutta kannattaa mennä psykologin juttusille, se voisi tehdä hyvää. Avata asiaa ja pohdiskella näkökulmista. Tsemppiä.

Juttu alkoi tulisesti ja kemiantäyteisesti, mutta pikkuhiljaa alkoi tulemaan aina vaan enemmän riitaa. Tiesin hänen sairastavan masennusta, mutta en silti arvannut, että se tulisi olemaan sellaista. Hänellä oli myös sairaus, joka vaikeutti oloa ja vaikutti paljon myös mielialaan. Hän kertoi harkinneensa jopa eutanasiaa jossain toisessa maassa sen takia. Onnistuin aina jotenkin aiheuttamaan hänelle sellaisen räjähdys/ahdistustilan. Hän kuitenkin sanoi pitävänsä minusta, minä ainakin kaikesta huolimatta tunsin häntä kohtaan paljon. Mutta se ei auttanut,kun riidat oli aina kummallekin raskaita. Eroaminen oli lähellä parikin kertaa, mutta puhui minut ympäri aiheuttamalla sellaisen olon, että olen vastuussa hänen elossapysymisestään. Lopulta oli vain pakko lopettaa se. Se otti koville ja masennuin, itkin kaikesta huolimatta. Vaikkei se juttu kestänyt kuin nelisen kuukautta, niin kesti kaksi kuukautta päästä pahimman yli. Edelleen mietin häntä ja hetkiämme. Hänellä on nyt uusi ja välillä mietin sitäkin, oliko se hänen osaltaan edes aitoa, vai olinko hänelle ennemmin vain joku tukihenkilö ja kun poistuin, niin

hänen olii äkkiä löydettävä uusi. No, aika kai auttaa tähänkin.

Jätin miesystävästäni, kun taustalta alkoi lyhyen seurustelun jälkeen paljastua valehtelua, rahaongelmia, pettämistäkin. Toinen uhkaili minua pitkään itsemurhalla (mitä en ymmärrä lainkaan, mikä logiikka että haluaisin hänet takaisin tulla uhalla??), ja lopulta kun hain loppuja kamoja hänen luotaan, napsahdin, ja huusin niin että koko kerrostalo raikui " NO TTU HYPPÄÄ SITTEN, TEE MITÄ TEET, HANKI APUA, MUTTA MINÄ EN SITÄ VASTUULLINEN OTA, AIKUINEN MIES STANA" jatkoin siitä varmasti paasaamista raivoissani, olin niin nurkkaan ajettu, loppu ja ahdistunut. Jösses kun teki hyvää. Siihen loppui miehen viestit, vai blokkasinko kokokaan. Tuossa se pari kesää sitten pyöräili vastaan.

Samanlaisen draamamiehen muistan nuoruudestakin, silloin tosin kyseessä parit treffit vasta, joiden jälkeen totesin ettei vaan toimi. Uhkaili itsarilla, totesin ettei ole minun vastuullani, lopputulosta en tiedä.

Vaikka olis 20 vuotta aviota takana, meistä ei kenestäkään hitsaudu toisenkin elämää eläväksi yhteiseksi yksiköksi, vaan avulla/auttamisella on rajansa. Samoin kun muutkin sairaudet. Jos minusta tulee vihannes syystä x, ei tarvitse jättää omaa elämää elämättä.

Voimia kaikille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi kyynisyyteni, mutta en voi olla kysymättä: missä lehdessä tämän perusteella tehävä juttu ilmestyy ja milloin?

Mikä pointti tässä vihjailussa oikein on? 

Pointtina olla kÛrpä muille ihmisille

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi kyynisyyteni, mutta en voi olla kysymättä: missä lehdessä tämän perusteella tehävä juttu ilmestyy ja milloin?

Mikä pointti tässä vihjailussa oikein on? 

Pointtina olla kÛrpä muille ihmisille

Tää on sitä erikoista vähemmistöä, jotka alapeukuttaa jokaista youtube-videota.

Vierailija kirjoitti:

" NO TTU HYPPÄÄ SITTEN, TEE MITÄ TEET, HANKI APUA, MUTTA MINÄ EN SITÄ VASTUULLINEN OTA, AIKUINEN MIES STANA"

Vastuulleni siis.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko kokeneet sitä kun itsemurhan tehneen perheenjäsenet ja sisarukset syyllistävät sinua asiasta?

Kyllä. Kuulemma minun olisi pitänyt huomata toisen suunnittelevan itsemurhaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi kyynisyyteni, mutta en voi olla kysymättä: missä lehdessä tämän perusteella tehävä juttu ilmestyy ja milloin?

Mikä pointti tässä vihjailussa oikein on? 

En ole tuo nimenomainen kyyninen, mutta oletko huomannut, että iltapäivälehtien nettisivuilla on säännöllisesti artikkeleita, joihin on lainattu tällekin palstalle vaikeista kokemuksistaan avautuneiden kertomuksia. Täysin lupaa kysymättä.

Moni ajattelee kertovansa tänne asioita luottamuksella, että tuskinpa kukaan tuttu vauvapalstaa lukee, eikä arvaa, että kohta kirjoituksensa komeilee jossain iltalehdessä. Jonkin kerran on ollut myös epäilys, että koko ketjun aloitusviesti onkin ollut toimittajan tekemä kalasteluviesti.

Kuka oikeasti ajattelee kertovansa keskustelupalstalla asioita luottamuksella? Varsinkin kun palsta on täysin avoin kenelle hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Ootko kertonu nykyiselle miehelles, et entinen miehes teki itsemurhan ku erosit hänestä, jos saan udella?

Olipa outo kysymys. Miksi tuo kiinnostaa? t. Ei AP

Sitä että tietääkö nykyinen miehesti ettei hän voi luottaa sinuun tiukassa paikassa vaan hylkäät hänet? Minut on nainen hyljännyt pahalla hetkellä (kyse ei tosin ollut mt-ongelmista) ja en anna sitä ikinä anteeksi.

- eri

Kasvaisit aikuiseksi sinäkin. Aikuista ihmistä ei tarvitse holhota ja hyysätä ja samalla pilata omaa elämää sillä, että toinen sairastuu psyykkisesti ja sairastaa jopa vuosikausia. Tukena on hyvä olla tiettyyn rajaan asti, kunhan ei mene oman jaksamisen kustannuksella, mutta parisuhteessa ei tarvitse olla.

Ohis

Rakas "ohis", toivottavasti muistat kertoa tämän suhtautumisesi aina kumppanillesi, jotta hän ymmärtää ettei voi luottaa tukeesi kuin vain tiettyyn heikkoon pisteeseen asti.

Tai paras vaihtoehto tietysti on, että olet ikisinkku. Valitettavasti teissä naisissa näitä pelkureita on sankoin joukoin. Hypätän heti uudelle oksalle jos edellinen vaikuttaa katkeavan alta.