Erosin mielenterveysongelmaisesta puolisosta ja hän teki itsemurhan - muita saman kokeneita?

Ei tulisi mieleenkään kommentoida "edes" trollimielessä sellaisia asioita, mitä jotkut kirjoittelevat tällaisten juttujen alle.

En voi samaistua, AP, mutta uskon vakaasti että tollaiset asiat helpottaa ajan kanssa, vaikka eivät kokonaan katoaisi. Toivon että löydät jonkin tukiryhmän tmv. Missä pystyt samaistumaan muihin ihmisiin ja toisinpäin. Varmasti rankkaa elää ajatellen, että olet yksin kokemuksesi kanssa.

Minä olen itse ollut vakavasti mt-ongelmainen ja ajatellut myös noita lopullisia ratkaisuja mattopuukko kädessä. Tunnen myös paljon kanssahulluja joista moni on jatkuvassa it.se.mu.rh.ayrityskierteessä. Lisäksi eräs läheiseni päätyi tuohon ratkaisuun.

Ja nyt, te hullujen omaiset, lukekaa tarkkaan ja sisäistäkää:

MIKÄÄN MITÄ TE TEETTE, EI SAA TOISTA IHMISTÄ TEKEMÄÄN IT.SE.MUR.HAA, EIKÄ MYÖSKÄÄN OLEMAAN TEKEMÄTTÄ.

Vaikka ihminen olisi kuinka psykoosissa, se vastuu ja valta on yksin hänen. Kukaan muu ei ole toisen elämästä vastuussa. Jos isket toista puukolla ja se kuolee siihen, sitten olet, mutta jos ihminen itse päättää oman elämänsä, on kaikki syyllisyys turhaa. Täysin turhaa.

Minusta välillä tuntuu, että omainen, joka aidosti kuvittelee olevansa edes etäisesti vastuussa toisen lopullisesta ratkaisusta, on vielä hullumpi kuin se alkuperäinen hullu. Tuo on oikeastaan jopa jonkinlaista itsekkyyttä, rypeä vuosia syyllisyydessä koska Kaikkivaltias Minä ei pystynyt estämään toista ihmistä toteuttamasta sitä, mikä on jokaisen viimeinen oikeus.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen itse ollut vakavasti mt-ongelmainen ja ajatellut myös noita lopullisia ratkaisuja mattopuukko kädessä. Tunnen myös paljon kanssahulluja joista moni on jatkuvassa it.se.mu.rh.ayrityskierteessä. Lisäksi eräs läheiseni päätyi tuohon ratkaisuun.

Ja nyt, te hullujen omaiset, lukekaa tarkkaan ja sisäistäkää:

MIKÄÄN MITÄ TE TEETTE, EI SAA TOISTA IHMISTÄ TEKEMÄÄN IT.SE.MUR.HAA, EIKÄ MYÖSKÄÄN OLEMAAN TEKEMÄTTÄ.

Vaikka ihminen olisi kuinka psykoosissa, se vastuu ja valta on yksin hänen. Kukaan muu ei ole toisen elämästä vastuussa. Jos isket toista puukolla ja se kuolee siihen, sitten olet, mutta jos ihminen itse päättää oman elämänsä, on kaikki syyllisyys turhaa. Täysin turhaa.

Minusta välillä tuntuu, että omainen, joka aidosti kuvittelee olevansa edes etäisesti vastuussa toisen lopullisesta ratkaisusta, on vielä hullumpi kuin se alkuperäinen hullu. Tuo on oikeastaan jopa jonkinlaista itsekkyyttä, rypeä vuosia syyllisyydessä koska Kaikkivaltias Minä ei pystynyt estämään toista ihmistä toteuttamasta sitä, mikä on jokaisen viimeinen oikeus.

Lisään vielä, että tietenkin mt-ongelmaisen saa jättää siinä missä kenet muutkin. Hänellä ei ole koskaan toivoakaan parantumisesta, jos joku uhriutuja mahdollistaa sen kaiken.

Te olette vastuussa itsestänne ja lapsistanne, ette muista aikuisista ihmisistä, miten läheisiä nämä ovatkin.

M26 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Ootko kertonu nykyiselle miehelles, et entinen miehes teki itsemurhan ku erosit hänestä, jos saan udella?

Olipa outo kysymys. Miksi tuo kiinnostaa? t. Ei AP

Mitetin vaa nykyisen miehen turvallisuutta, that's all.

Aina joku ääliö löytää keskusteluun

Vierailija kirjoitti:

.Samalla se on hyvin itsekäs teko, juuri jälkeenjääneiden itsesyytösten ja tietysti surun johdosta.

Miksi ihmiset haluavat vierittää vastuutaan omasta surkeasta olosta itsemurhan tehnyttä/sitä yrittäneen niskaan. He eivät voi alkaa paapoa koko lähiympäristöään, heillä on omakin elämä kestettävänään. On itsekästä olettaa, että loppuunpalaneen ihmisen pitäisi jaksaa hyysätä vielä läheisiään, kun he eivät ota vastuuta omasta tunneskaalastaan.

Valtavirrasta poikkeavan näkemyksen vuoksi on myöskään turha olettaa provoksi, en ole sellainen. Olen ollut useita vuosia masentunut, hyvän ammattiavun vuoksi parantunut, mutta silti näitä asioita ihan tarpeeksi pitkään pyöritelleenä minulla on ihan perusteltu näkemys aiheesta. Minä olen vastuussa omasta elämästäni, muut omistaan. Itsemurha ei myöskään ole aina mitään hurjaa draamaa - omalla kohdallani se tulee olemaan vain sen pituinen elämänkaari, matka on vain kuljettu loppuun silloin. Ei sen suurempaa.

Vierailija kirjoitti:

Ei varsinaisesti kokemusta, mutta elän tällä hetkellä sitä edeltävää tilannetta jossa päätös pitäisi tehdä. Avopuolisko kärsii vaikeista mielenterveysongelmista (ehkä jopa psykoottista), puhuu usein haluavansa kuolla ja että olisi vain kaikille parempi jos tekisi itsemurhan. Toistaiseksi on puheet jääneet uhkailun tasolle, mutta on myös ilmaissut että jos päädyn lähtemään suhteesta (oltu yhdessä yli 10 vuotta), niin hänellä ei ole enää syytä elää, ei usko että koskaan enää kykenee tutustumaan uuteen ihmiseen. Samalla myös oma mielenterveyteni kärsii tästä tilanteesta. Olo on kuin puun ja kuoren välissä.. Järki sanoo että pitäisi lähteä suojatakseni itseäni, mutta samalla koen syyllisyyttä etten kestä toisen "vastamäkeä" ja että itse edesautan pahaa oloa ja mahdollisesti toisen hengen menettämisen.

????? En tiedä mitä tekisi. Eroa mietin, mutta ei sekään tunnu hyvältä ratkaisulta. Päivä kerrallaan...

Yleensä eroissa luullaan ettei löydä uusia ihmisiä, kuten kumppanisi, se ei ole totta jokaisen kohdalla. Ja vaikka olisi totta jonkun kohdalla että on kauemmin sinkku, ajan myötä löytyy kuitenkin muuta mielenkiintoista /kivaa elämään. Kriisipuhelimen numero voisi olla ja kriisikeskus tai muut paikat, jos eroaa. Ettei toinen jää itkemään yksin. Jätetyllä voi olla myös lähisukulainen jolle soittaa, mutta osa on täysin epäempaattisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi kyynisyyteni, mutta en voi olla kysymättä: missä lehdessä tämän perusteella tehävä juttu ilmestyy ja milloin?

Oikeastiko kuvittelet, että kaikki mitä suomessa tapahtuu julkaistaan iltalehdissä? :D

Ei kaikki, mutta osa näistä todellakin julkaistaan sanasta sanaan iltapäivälehdissä. Tämä ei ole ihan oikea paikka avautua henkilökohtaisista asioista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen itse ollut vakavasti mt-ongelmainen ja ajatellut myös noita lopullisia ratkaisuja mattopuukko kädessä. Tunnen myös paljon kanssahulluja joista moni on jatkuvassa it.se.mu.rh.ayrityskierteessä. Lisäksi eräs läheiseni päätyi tuohon ratkaisuun.

Ja nyt, te hullujen omaiset, lukekaa tarkkaan ja sisäistäkää:

MIKÄÄN MITÄ TE TEETTE, EI SAA TOISTA IHMISTÄ TEKEMÄÄN IT.SE.MUR.HAA, EIKÄ MYÖSKÄÄN OLEMAAN TEKEMÄTTÄ.

Vaikka ihminen olisi kuinka psykoosissa, se vastuu ja valta on yksin hänen. Kukaan muu ei ole toisen elämästä vastuussa. Jos isket toista puukolla ja se kuolee siihen, sitten olet, mutta jos ihminen itse päättää oman elämänsä, on kaikki syyllisyys turhaa. Täysin turhaa.

Minusta välillä tuntuu, että omainen, joka aidosti kuvittelee olevansa edes etäisesti vastuussa toisen lopullisesta ratkaisusta, on vielä hullumpi kuin se alkuperäinen hullu. Tuo on oikeastaan jopa jonkinlaista itsekkyyttä, rypeä vuosia syyllisyydessä koska Kaikkivaltias Minä ei pystynyt estämään toista ihmistä toteuttamasta sitä, mikä on jokaisen viimeinen oikeus.

Enimmäkseen olen samaa mieltä, mutta tuo "vaikka ihminen olisi kuinka psykoosissa, se vastuu ja valta on yksin hänen" ei ole ihan noin yksinkertaista. Jos ihminen on psykoosissa vaaraksi itselleen tai muille eikä ymmärrä mitä tekee, niin kyllä terveydenhuollon henkilökunnalla on silloin vastuu lähettää se ihminen pakkohoitoon. Ihminen itse on syyntakeeton.

Lisäksi jonkin verran vastuuta on mielestäni myös silloin, kun masentunutta ihmistä johdonmukaisesti painostetaan tekemään itselleen jotain (tätäkin tapahtuu, USA:ssa pääsi oikeuteenkin). Sen sijaan nämä "en kyennyt auttamaan", "olisinko voinut tehdä enemmän" ja muut vastaavat ovat tarpeetonta syyllisyyttä, vaikka sinänsä ihan inhimillistä.

Olin harkinnut jättämistä, mutta avopuoliso ehti tehdä ennen sitä itsemurhan. Harmi ettemme olleet eronneet ennen itsemurhaa. Löysin kotoa ruumiin ja hoitamaan tapahtuneesta järkyttyneenä paljon kaikenlaisia asioita toisen kuoleman takia.

Minä kuulun sille puolelle joka harkitsee tekevänsä itsemurhan. Koen tärkeäksi erota kumppanistani ennen sitä. Mieluummin niin päin.

Vierailija kirjoitti:

Olin harkinnut jättämistä, mutta avopuoliso ehti tehdä ennen sitä itsemurhan. Harmi ettemme olleet eronneet ennen itsemurhaa. Löysin kotoa ruumiin ja hoitamaan tapahtuneesta järkyttyneenä paljon kaikenlaisia asioita toisen kuoleman takia.

Onneksi sain apua YTHS:n kautta.

Kyllä, ja sama 6-7 vuotta meni ennen kuin asia ei ollut mielessäni joka ikinen päivä, ja että en kokenut sitä isoimmaksi elämääni määrittäväksi tekijäksi.

Näin mielenterveysongelmaisen ja siten syrjäytetyn ja vaiennetun äänen mielestä itsemurha on aina yhteiskunnan vika. Riittävästi oikeanlaista apua ei ole ollut saatavilla. Se on välinpitämättömyyden multihuipentuma kun joku päättää päivänsä pitkien tuskien jälkeen. Jokainen voidaan pelastaa, jos siihen haluttaisiin käyttää resursseja ja voimavaroja. Prioriteetit ahneus ja menystyskeskeisessä yhteiskunnassa ovat kuitenkin toiset.

Vierailija kirjoitti:

M26 kirjoitti:

Ootko kertonu nykyiselle miehelles, et entinen miehes teki itsemurhan ku erosit hänestä, jos saan udella?

Olipa outo kysymys. Miksi tuo kiinnostaa? t. Ei AP

Sitä että tietääkö nykyinen miehesti ettei hän voi luottaa sinuun tiukassa paikassa vaan hylkäät hänet? Minut on nainen hyljännyt pahalla hetkellä (kyse ei tosin ollut mt-ongelmista) ja en anna sitä ikinä anteeksi.

- eri

Mun isoäidin puoliso aikoinaan, kärsi vakavista mt-ongelmista, mitkä selvisi vasta yhteen muuttaessa pikkuhiljaa. Isoäiti kahden pienen lapsen takia jo päätti tehdä eropäätöksen, jonka jälkeen kyseinen tyyppi kirjoitti itsemurhakirjeen, missä oikein syyttä isoäitiä itsemurhasta, kertoen mistä ruumis löytyy.

Ei ole vieläkään toipunut asiasta, ja ikää jo melkein 80v. Jos haluaa viedä itseltään hengen, se sallittakoon. Mutta onko itsekkäämpää ihmistä, kuin syyllistää toista omasta kuolemastaan, pilaten tämän koko lopunelämän, jättäen hirveät traumat taakseen. Ei heru ymmärrystä tämmöiselle henkilölle.

Itsemurha on AINA sen tekijän päätös. AINA. Kukaan muu ei ole vastuussa tästä, kuin kyseinen henkilö itse.

Vierailija kirjoitti:

Ei varsinaisesti kokemusta, mutta elän tällä hetkellä sitä edeltävää tilannetta jossa päätös pitäisi tehdä. Avopuolisko kärsii vaikeista mielenterveysongelmista (ehkä jopa psykoottista), puhuu usein haluavansa kuolla ja että olisi vain kaikille parempi jos tekisi itsemurhan. Toistaiseksi on puheet jääneet uhkailun tasolle, mutta on myös ilmaissut että jos päädyn lähtemään suhteesta (oltu yhdessä yli 10 vuotta), niin hänellä ei ole enää syytä elää, ei usko että koskaan enää kykenee tutustumaan uuteen ihmiseen. Samalla myös oma mielenterveyteni kärsii tästä tilanteesta. Olo on kuin puun ja kuoren välissä.. Järki sanoo että pitäisi lähteä suojatakseni itseäni, mutta samalla koen syyllisyyttä etten kestä toisen "vastamäkeä" ja että itse edesautan pahaa oloa ja mahdollisesti toisen hengen menettämisen.

????? En tiedä mitä tekisi. Eroa mietin, mutta ei sekään tunnu hyvältä ratkaisulta. Päivä kerrallaan...

Et ole vastuussa hänen terveydestään tai mielenterveydestään. Mies pitäisi saada ohjattua hoitoon - jonne hänen pitää myös itse haluta. Ketään ei voi pelastaa itseltään, jos hän ei halua tulla pelastetuksi.

Minulla oli miespuolinen ystävä, joka kärsi mielenterveysongelmista ja uhkaili itsemurhalla viikottain, loppuajasta päivittäin. Minun oli pakko sanoa ystävyys irti, sillä en enää keksinyt mitä olisin voinut tehdä hänen hyväkseen, kun hänellä ei ollut mitään mielenkiintoa yrittää ottaa apua vastaan ja tehdä muutosta. Totesin, että en ole vastuussa hänen päätöksistään ja jos hän päättää lähteä, se on hänen asiansa.

Ei tehnyt itsemurhaa. On nykyään kuulemani mukaan naimisissa ja terve perheenisä.

Käytin paljon aikaa löytääkseni bipo-miehen, joka olisi ehtinyt kerätä huomattavan omaisuuden ennen sairastumistaan. Lopulta sellainen löytyi kunnes kolme vuotta avioliittoa päättyi siihen, että hän ymmärsi tehdä sen parhaan ratkaisun itsensä ja läheistensä kannalta. Nyt olen onnellisesti naimisissa minua noiden vaikeiden avioliittovuosien aikana tukeneen poikaystäväni kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei varsinaisesti kokemusta, mutta elän tällä hetkellä sitä edeltävää tilannetta jossa päätös pitäisi tehdä. Avopuolisko kärsii vaikeista mielenterveysongelmista (ehkä jopa psykoottista), puhuu usein haluavansa kuolla ja että olisi vain kaikille parempi jos tekisi itsemurhan. Toistaiseksi on puheet jääneet uhkailun tasolle, mutta on myös ilmaissut että jos päädyn lähtemään suhteesta (oltu yhdessä yli 10 vuotta), niin hänellä ei ole enää syytä elää, ei usko että koskaan enää kykenee tutustumaan uuteen ihmiseen. Samalla myös oma mielenterveyteni kärsii tästä tilanteesta. Olo on kuin puun ja kuoren välissä.. Järki sanoo että pitäisi lähteä suojatakseni itseäni, mutta samalla koen syyllisyyttä etten kestä toisen "vastamäkeä" ja että itse edesautan pahaa oloa ja mahdollisesti toisen hengen menettämisen.

????? En tiedä mitä tekisi. Eroa mietin, mutta ei sekään tunnu hyvältä ratkaisulta. Päivä kerrallaan...

En tietenkään tiedä, mikä on oikea tapa toimia. En usko, että sellaista edes on, mutta voin ehkä valottaa asiaa toisesta näkökulmasta. Minä olen halunnut tehdä itsemurhan jo pitkään. Olo on ollut vuosia hyvin tuskainen, vaikea ja kamala. Olen saanut välillä apua, mutta ehkä olen jollain tasolla jo luovuttanut. Olen elossa todennäköisesti siksi, että koen velvollisuudekseni pysyä hengissä läheisteni vuoksi. Mutta sitten toisaalta kaikki tämä kipu, että kuinka kauan minun pitää heidän vuokseen kestää. 

Rakastan miestäni hyvin paljon, mutta hänen velvollisuutensa ei ole tehdä minua onnelliseksi. Ei hän edes pysty siihen. Ajattelen niin, että haluan hänen elävän niin kuin hän itse haluaa. Jos hän tulee onnelliseksi jättämällä minut, hänellä on siihen täysi oikeus. Sinulla on vastaava oikeus lähteä, et ole vastuussa miehestäsi. Samoin hän ei ole vastuussa sinun surustasi oman kuolemansa jälkeen. En näe itsemurhan olevan sen suurempaa itsekkyyttä kuin vaikeassa elämäntilanteessa kamppailevan ihmisen jättäminen. Molemmat ovat valintoja oman olon parantamiseksi ja siten oikeutettuja. 

Ero olisi varmasti itselleni lopullinen niitti. Toisaalta se olisi myös helpotus, ettei tarvitsisi enää sinnitellä kenenkään takia. Elämäni eikä kuolemani ole kenenkään vastuulla. 

Vierailija kirjoitti:

Käytin paljon aikaa löytääkseni bipo-miehen, joka olisi ehtinyt kerätä huomattavan omaisuuden ennen sairastumistaan. Lopulta sellainen löytyi kunnes kolme vuotta avioliittoa päättyi siihen, että hän ymmärsi tehdä sen parhaan ratkaisun itsensä ja läheistensä kannalta. Nyt olen onnellisesti naimisissa minua noiden vaikeiden avioliittovuosien aikana tukeneen poikaystäväni kanssa.

Hienoa, että pääsit hyviin naimisiin ja kärsivällisyytesi lopulta palkittiin.

Yritin myös parisuhdetta mt-ongelmaisen kanssa, mutta totesin että se oli tuhon tie ja olisin itse mennyt siinä mukana. Omakin mielenterveyteni alkoi järkkymään ja huomasin henkisen vointini vajoavan jatkuvasti alemmas. Minä tein eropäätöksen ja se tuli vielä vähemmän optimaalisella tavalla, kun viimeisen kerran riideltiin. Hän oli aiemmin sanonut, ettei elämä innosta ilman minua ja oli harkinnut jopa itsemurhaa. Kieltämättä tuli mietittyä, että entä jos hän nyt sen tekee. Mutta onneksi nähtävästi hankki kuitenkin pian uuden suhteen, eli en ollut kuitenkaan itsemurhan arvoinen.