Miten olla äitinä äidittömille lapsille?

Vierailija kirjoitti:

Jos olette oikeasti perhe ja aiotte naimisiin niin adoptio on ainoa keino saada virallinen huoltajuus ja ote lapsiin.

Otsikossa kirjoita äitinä olosta. Et ole äiti.

Adoptio ei kuitenkaan ole ihan mikään kevyt juttu. Adoptiossa lapset menettäisivät oikeutensa oikeaan äitiinsä ja kaikkeen siihen liittyvään. Entä lasten oikeat sukulaiset äidin puolelta? Jos oikea äiti on lasten elämässä edelleen merkittävä, ei adoptio kannata.

Adoptiolain mukaan adoptio voidaan vahvistaa vain, jos se on lapsen edun mukaista. Lisäksi hakijan ja lasten välille tulee olla kehittynyt sellainen suhde, joka vastaa lapsen ja vanhemman suhdetta. Tässä tapauksessa niin ei selkeästikään ole.

Miksi täällä taas suhtaudutaan äitipuoliin negatiivisesti?

Enemmänhän se nykyinen _perheen_äiti_ lapsille äiti on kuin kuollut synnyttäjä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Miksi tulee mieleen joku feissarimoka tästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Mitä muita vaihtoehtoja sitten pitäisi olla?

Menetyksiä kokeneet lapset testaavat uuden äitikokelaan kiintymystä. Ihan tavallista esim. adoptioperheissä

Meillä on vastaava tilanne mutta toisin päin.

Isä kuollut kun kaksi lastani olivat ihan pieniä. Nuorempi ei ole koskaan periaatteessa isäänsä nähnytkään eikä vanhempikaan (oli juuri täyttänyt 3-vuotta) hirveästi muista. Isä oli ennen kuolemaansa paljon poissa kotoa.

No kuitenkin. Me ollaan oltu nyt nykyisen kumppanin kanssa 13 vuotta yhdessä.

Pidin itsestään selvänä että uusi mies ottaa lapset omikseen. (Lapset 4- ja 1-v silloin)

Halusin että hän on tasapuolinen vanhempi. Eihän sellaisessa kodissa pysty asumaan missä joku kokee ulkopuolisuutta. En olisi ottanut miestä jos hän ei olisi ollut täysillä mukana.

Meillä on myös kaksi yhteistä lasta eli lapsia 4.

Koskaan ei ole minun kaksi vanhinta poikaa sanoneet että "et ole meidän isä". Nuorempi sai tietää vasta eskarissa että mieheni ei ole hänen biologinen isänsä.

Siitä nostan hattua ap että haluat olla äiti näille lapsille.

Unohda täällä olevat kommentit siitä että et ole heidän äiti. Et biologisesti mutta ei vanhemmuus aina tarvitse biologiaa.

Täällä kirjoittavilla ei ehkä ole kokemusta samasta tilanteesta ja purkaa omia erotraumoja nyt sinuun, äitipuoleen.

Ymmärrän miestäsikin tässä jos tavallaan asettuu lastensa puolelle. Tietysti juttelet miehesi kanssa ja pyydät hänen tukensa. Se ei ole oikein että ns liittoutuvat sinua vastaan konfliktitilanteissa.

Mutta tunnistan tuon miehesi fiiliksen ehkä. Itse kun ajattelen että pojilla on vain minut (vaikkei ole totta) ja minä suojelen heitä kaikelta.

Meidän yhteisillä lapsilla on kuitenkin molemmat biologiset vanhemmat elossa mutta kahdella vanhimmalla vain minä. Siksi ehkä mieskin suhtautuu ylisuojelevasti lapsiinsa eikä uskalla puuttua vaaditulla tavalla lastensa puheisiin ja käytökseen.

Minkä ikäisiä nämä lapset nyt ovat?

Onko murkkuikä lähistöllä (on voinut tämä tulla jo ilmi keskustelussa kun tätä kirjoitan) ja lapset senkin vuoksi hankalia?

Itsekin ajattelen että testaavat kenties rajojaan sinun suhteen.

Voit sanoa heille kun sanovat seuraavan kerran sinulle ettet ole äiti että "en olekaan mutta te olette minulle silti tärkeitä ja haluan olla turvallinen ja välittävä aikuinen teidän elämässä" sano että sinulle tulee paha mieli tuollaisista puheista. Jutelkaa säännöistä ja siitä kokeeko lapset jonkin säännön epäreiluina. Kerro myös että sinulla on oikeus asettaa rajat. Se tarkoittaa että välität ja haluat heille parasta. Että et välttämättä kaikissa asioissa osaa olla kohtuullinen mutta niistä voi sitten jutella ja tehdä kompromisseja.

Uskon että asiat tästä vielä lähtevät sujumaan.

Perheensisäinen adoptio ei ole mikään nopea juttu. Lähipiiristä erään perheen perheensisäinen adoptio kesti melkein kolme vuotta ennen adoption vahvistamista. Siellä oli aikalailla samanlainen tapaus, jossa perheen vanhemmat oli kuitenkin olleet naimisissa jo vuosia ja vanhemmista toinen adoptoi puolisonsa lapsen.

Ja aloittaja ei ole edes naimisissa.

Että joo, ehtinee lapset kasvaa täysikäisiksi tai ainakin teineiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Mitä muita vaihtoehtoja sitten pitäisi olla?

No vaikka ne vaihtoehdot mitä oli käytössä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Ei kannata keksiä pyörää uudelleen.

Ymmärrän lapsia. Minut on adoptoitu vastoin tahtoani ollessani koululainen. Biologinen isäni kuoli tapaturmaisesti kun olin 3v., enkä siis itse juuri muista häntä. Siitä huolimatta isäni sukulaiseni ovat olleet minulle tärkeitä. Ennen kouluikää olin usein viikonloput mummolassa, siis isän vanhemmilla, kun äiti oli töissä. Äiti oli toisinaan myös hyvin masentunut ja kyvytön huolehtimaan minusta, siinäkin kohtaa minusta huolehtiminen jäi isäni vanhempien ja isäni siskon perheen vastuulle.

Ollessani ekaluokkalainen äitini tapasi uuden miehensä, jonka kanssa hankkivat nopeaan tahtiin kaksi pikkusisarusta. Totta kai pikkusisarusten saaminen oli ihanaa, mutta kaikki kävi hyvin nopeasti. Olen myöhemmin tajunnut, että äiti odotti jo heistä vanhempaa, kun isäpuoli muutti meille. Lyhykäisyydessään isäpuolen esittely minulle, isäpuolen muutto, heidän naimisiinmeno ja kahden pikkusisaruksen syntymä ajoittui vain noin kahteen vuoteen. Siinä oli pikkukoululaiselle aika paljon muutosta. Isäpuoli oli alusta asti ihan ok tyyppi, osti minulle kalliita leluja, kuskasi harrastuksiin ja vietti aikaa kanssani. Eihän sitä niin pieni lapsi osannut kyseenalaistaa.

Kotona isäpuoli otti melko nopeasti isän roolin, siis omasta mielestään. Itse en ole koskaan kutsunut häntä isäksi, enkä tule kutsumaan, koska minulla on omakin isäni, vaikkei hän enää elossa olekaan. Aikaisemmin elämässäni avainasemassa olleet isovanhemmat ja kummit alkoivat etääntyä, koska äiti ja isäpuoli olivat halunneet uuden alun uudella paikkakunnalla. Adoptioasiaa otettiin kanssani puheeksi kun olin 10-vuotias. En ehkä osannut sanoa oikein mitään siihen, koska en tietenkään ymmärtänyt, mitä se käytännössä tarkoittaisi. Adoptiota kuitenkin haettiin ja aikanaan vahvistettiin.

Teininä kun vihdoin tajusin, että mitä se käytännössä tarkoitti, olin todella pettynyt äitiin ja isäpuoleen. Minulta oli viety oikeus omaan isääni, eikä minua oltu kuultu asiassa. Sukulaisten kanssa olin koko ajan pitänyt itsenäisesti yhteyttä ja isäni suku suhtautui minuun onneksi kuten aina ennenkin. Kotona välit oli tämän takia aika etäiset, koska en halunnut antaa asiaa anteeksi, eivätkä äiti ja isäpuoli mitään katuneetkaan. Isäpuolikin vaan kovaan ääneen hehotti sitä, että hän on nyt isäni, joten paras totella vaan. En kuitenkaan koskaan kutsunut häntä isäksi, enkä pidä häntä isänäni.

Kotoa muuttoni jälkeen välit on olleet asialliset, nähdään silloin tällöin, mutta siinä se. Adoptioasia tuntuu edelleen kurjalta. Muutenkin koko ajan mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän halusin tietää isästäni. Äitini ei enää juuri halunnut puhua hänestä. Sen sijana isovanhemmat ja isän muut sukulaiset ovat kertoneet minulle isästä ja hänen elämästään. Heidän kauttaan olen päässyt tutustumaan isääni.

En siis kannata lasten adoptoimista, varsinkaan heiltä kysymättä tai siten, että he eivät ymmärrä sen merkitystä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Mitä muita vaihtoehtoja sitten pitäisi olla?

No vaikka ne vaihtoehdot mitä oli käytössä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Ei kannata keksiä pyörää uudelleen.

No ei todellakaan. Nyt ei olla missään 50-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Mitä muita vaihtoehtoja sitten pitäisi olla?

No vaikka ne vaihtoehdot mitä oli käytössä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Ei kannata keksiä pyörää uudelleen.

No ei todellakaan. Nyt ei olla missään 50-luvulla.

Kumpa oltaisiin edes 80- tai 90-luvulla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ennen vanhaan äitipuoli olisi kurittanut lapsia, jos nämä olisivat sanoneet hänelle päin naamaa, että eivät halua totella.

Tietääkö joku, että miten nykyisin positiivisen kasvatuksen aikaan noissa tilanteissa tulisi toimia, jotta lapset alkaisivat totella?

Nykyään onneksi vanhemmat usein puhuvat lapsille asioista.

Sitten kun lapset eivät halua tehdä niin kuin äidin kanssa on puhuttu, on äiti avuton kuin kala kuivalla maalla. Puhe on ainoa käytettävissä oleva kurinpitomenetelmä, ja kun se pettää, ei voi muuta kuin heiluttaa valkoista lippua ja tunnustaa lasten voittaneen taistelun.

Mitä muita vaihtoehtoja sitten pitäisi olla?

No vaikka ne vaihtoehdot mitä oli käytössä vielä jokunen vuosikymmen sitten. Ei kannata keksiä pyörää uudelleen.

Toivottavasti tämä idea oli jonkinlainen vitsi.

Aina sanotaan, että äitipuolia vähätellään, mutta näitä kommentteja lukiessa tulee kyllä enemmän sellainen fiilis, että biologisia vanhempia ja heidän merkitystään lapsille vähätellään.

Vaikka biologinen vanhempi olisi kuollut ja lapsi ei muistaisi häntä, ei se tarkoita, ettei lapsi pitäisi tätä vanhempanaan. Ei biologista vanhempaa voi korvata uudella varsinkaan vastoin lapsen tahtoa.

Mikä hinku äitipuolilla on usein "perheen äideiksi"?

Moni myös tuntuu olettavan, että koko perhe on valmis hylkäämään ja jättämään taakse kaikki muistonsa rakkaan äitinsä tai puolisonsa kanssa. Kaikki tämä vain siksi, että nämä äitipuolet tuntuvat olevan niin pirun mustasukkaisia, ovat epävarmoja itsestään eivätkä osaa käsitellä omia tunteitaan.

Äitipuolten kannattaisi myös muistaa, että kumppaninsa todennäköisesti olisi edelleen yhdessä sen alkuperäisen puolisonsa kanssa, jos tilanne ei olisi olosuhteiden pakosta muuttunut. Jotkut ovat vain niin kamalan kateellisia kumppaninsa lasten äidille tai isälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten he eivät vain pidä ajatuksesta, että kodissaan joku leikkii äitiä.

Niinpä. En minäkään saanut käsitystä, että aloittaja olisi ryhtymässä heille äidiksi ja sitoutumassa. Mitä tapahtuu, jos pariskunnalle tulee ero?

Aloittajan pitäisi itsensä ja miehensä kanssa ensin selvittää mihin aivan todella sitoudutte, ja paaluttaa se sitten jollakin tavalla varmaksi (adoptio?). Tai ei ole mikään pakko sitoutua, mutta silloinkin roolit, odotukset ja kodin säännöt täytyy selvittää ja ottaa käyttöön. Lasten kanssa siis tietysti myös käydään asiat huolella läpi.

Tuon jälkeenkin vääntöä ja luottamuksen kanssa kipuilua varmasti on, mutta paljon helpompaa korjata.

Erotessa ei tapahdu mitään.

Olipa outo väite.

Miten niin?

Äitipuolen asemassa mikään ei muutu erotessa.

Mitä laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia äitipuolella on lapsiin eron sattuessa?

Voi hakea oikeusteitse tapaamisoikeuden. Lasten mielipide otetaan siinä huomioon ikätasoisesti.

Ajatelkaas että sijaisvanhempi saa komentaa, kieltää, kasvattaa, hoivata ja helliä lasta. Miksipä ei siis äitipuoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten he eivät vain pidä ajatuksesta, että kodissaan joku leikkii äitiä.

Niinpä. En minäkään saanut käsitystä, että aloittaja olisi ryhtymässä heille äidiksi ja sitoutumassa. Mitä tapahtuu, jos pariskunnalle tulee ero?

Aloittajan pitäisi itsensä ja miehensä kanssa ensin selvittää mihin aivan todella sitoudutte, ja paaluttaa se sitten jollakin tavalla varmaksi (adoptio?). Tai ei ole mikään pakko sitoutua, mutta silloinkin roolit, odotukset ja kodin säännöt täytyy selvittää ja ottaa käyttöön. Lasten kanssa siis tietysti myös käydään asiat huolella läpi.

Tuon jälkeenkin vääntöä ja luottamuksen kanssa kipuilua varmasti on, mutta paljon helpompaa korjata.

Erotessa ei tapahdu mitään.

Olipa outo väite.

Miten niin?

Äitipuolen asemassa mikään ei muutu erotessa.

Mitä laillisia oikeuksia ja velvollisuuksia äitipuolella on lapsiin eron sattuessa?

Voi hakea oikeusteitse tapaamisoikeuden. Lasten mielipide otetaan siinä huomioon ikätasoisesti.

Hakea voi toki, mutta ei mitään takeita saamisesta. Oikeus edellyttää vanhempi-lapsi -tyylistä keskinäistä suhdetta hakijalta ja lapselta. Ei sitä joku vuoden samassa kämpässä asunut isän naisystävä todellakaan saa.

Lapsilla ei ole myöskään mitään velvollisuutta suostua tapaamaan äitipuolta.

Vierailija kirjoitti:

Ajatelkaas että sijaisvanhempi saa komentaa, kieltää, kasvattaa, hoivata ja helliä lasta. Miksipä ei siis äitipuoli.

Sijaishuollossa lapsi on sijoitettu lastensuojelun/oikeuden päätöksellä sijaisvanhemmille. Äitipuoli on lasten isän kanssa hengaileva vieras nainen tai lasten kotiin muuttanut isän naisystävä. Täysin eri asia siis.