Luontainen lahjakkuus vai harjoittelemalla taitavaksi?

Muusikko sanoi, että jos lapsi on kiinnostunut musiikista, hän kyllä ilmaisee sen. Väkisin ei kannata viedä harrastuksiin.

Vierailija kirjoitti:

Toki ymmärrän että harjoittelua aina tarvitaan, mutta suhtaudun itse epäilevästi siihen, että ilman luontaista lahjakkuutta, pelkästään ankaralla harjoittelemisella, voisi tulla taitavaksi, saati huipputaitavaksi. Lienee lapsuuden peruja, meidän naapurustossa vanhemmat aina kehuivat omaa tai toisten lasta "lahjakkaaksi", usein "luontaisen lahjakkaaksi".

ap.

En myöskään usko että voi tulla huipputaitavaksi ilman lahjakkuutta. Hyväksi ja jopa taitavaksi kyllä.

Kyllä kaikki tekeminen vaatii harjoittelua. Motoriikkaa, välineiden käyttöä, materiaalin käyttäytymistä jne. Ei kukaan saa noita tietoja ja taitoja syntymälahjana. Mieti vaikka kirjailijaa, pakko opetella käyttämään tekstinkäsittelyohjelmia, opetella tietämään kirjan julkaisuprosessit, tuntemaan ihmiset, joiden kanssa tehdä yhteistyötä... Ei tipu taivaalta valmiina kenellekään

Luulen lahjakkuuden olevan isolta osaltaan sitä, että tykää tehdä jotain niin paljon ja usein, että pääsee kehittymään hyväksi asti.

Loppuosa sitten muuta.

Perimä määrää sen miten korkeaksi esim hapenottokyky voi kasvaa joten ainakin kestävyysurheilussa lahjakkuus on yksi avaintekijä huipulle pääsemisessä kovan harjoittelun lisäksi.

Ei kukaan lahjakas ole noussut huipulle treenaamatta. Eddie Van Halen treenasi kahdeksan tuntia päivässä teini-iässä, vaikka oli umpilahjakas. Ei vain kitaristina, vaan myös soitinrakentajana ja uudistajana.

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

Itse ajattelen että vaikkapa musiikin harrastamisessa on monta ulottuvuutta. Olen miettinyt asiaa paljonkin omalla kohdallani. Olen hyvinkin musikaalinen ja osaan soittaa useampaa soitinta, mutta en ole teknisesti kovinkaan taitava soittaja ja se ei niin paljoa kiinnosta, mutta en myöskään ole motorisesti kovin lahjakas vaan hieman kömpelö pikemminkin. Monen soittimen soittaminen on aika fyysistä puuhaa. Sen sijaan olen hyvä musiikin teoriassa ja kiinnostaa enemmän musiikin rakenteet ja vaikkapa säveltäminen. Ymmärrän musiikkia ja elän sen kanssa ihan omassa maailmassani mutta en ole tekninen viuluviikari. Eli monissa muissakin harrastuksissa tai taiteen aloissa jne uskon olevan monta puolta joita isoa osaa voi treenata ja jotain ei. Ne puolet voivat yhdistyä samassa ihmisessä tai olla hyvinkin erillään.

Vierailija kirjoitti:

Jos puhutaan korkeatasoisesta luovuudesta, niin sen eteen joutuu tekemään valtavasti töitä, ts. pitää olla hyvin motivoitunut eli aidosti innostunut asiastaan, että jaksaa tehdä sitä rankkaa perustyötä vuodesta toiseen, ja jopa vuosikymmenestä toiseen. Onko motivaatio jo geeneissä, vai syntyykö se yhdessä ympäristön myötävaikutuksen seurauksena, vai onko se pelkästään ympäristön aiheuttamaa voimakasta tahtotilaa?

Toki pitää olla synnynnäisiä kykyjä, mutta mikä tahansa korkeatasoinen lahjakkuus on seurausta kovasta, keskittyneestä työstä, jolle ei ole mitään korviketta, jos haluaa huipulle. 

Tää on osittain totta, mutta jos joku on aidosti lahjakas e. musiikissa, kuvataiteessa, niin sen huomaa välittömästi perähikiän Perttikin (hän ehkä ilmaisee huomionsa eri tavalla, "nooh, jottainhan se piirteli" tms.). Lahjakkuuden kehittäminen vaatii sitten työtä (motivaatiota), mutta jos on todella aidosti "nero", siis todella lahjakas, voi olla tarvitsee vain vähän säätää taitojaan, koska omaksuminen on salaman nopeaa ja onnistuu lähes ekalla kerralla ... E. sormien motoriikalla tuntuisi olevan valmiit yhteydet silsmiin, korvaan ja muualle aivoihin jne. Se, että jaksaa painaa vuodesta toiseen, niin se ei ole lahjakkuutta lainkaan. Se on työn tekoa nimeltään.

Vierailija kirjoitti:

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...

Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...

Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.

Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.

Vierailija kirjoitti:

Harvoin esim. huippuviulistista tai pianistista ajatellaan, että se taidokkuus on vain lahjakkuutta, vaan ymmärretään, kuinka valtavan työmäärän virtuositeetti vaatii. Sama järjetön työmäärä on takanaan hyvillä piirtäjillä, maalareilla tai vaikka mestarineulojilla. Se "lahjakkuus" on ehkä luontaista nopeaa oppimiskykyä, joka suuntautuu tiettyyn taitoon, ja lisäksi jokin piirre, joka saa kiinnostumaan aiheesta niin, että jaksaa harjoitella tunnin, päivän ja vuoden toisensa perään.

Minä kyllä ajattelen -se ensimmäinen ajatus- että onpa lahjakas. Joku virtuoosipianisti, joka on selvästi parempi kuin muut ammattipianistit, hänet ensin ajattelen lahjakkaaksi. Vaikka ihan tasan ymmärrän että työtunteja on takana satoja tuhansia. 

Tiikeriäidin kirjassahan kuvattiin mitä se "lahjakkaiden lapsinerojen" kasvatus on.

Ei leikkiä, ei kavereita, ei yökyliä, ei telkkaria, ei muita harrastuksia kuin piano tai viulu. Useampi tunti joka ikinen päivä. Myös sairaana. Päivällistä ei tule ennen kuin olet soittanut, ja soittanut hyvin. 

Lahjakkuus+ harjoittelu.+ motivaatio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...

Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.

Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.

Älä kommentoi alaa, josta et selvästikään tiedä.

Niitä lahjakkaita viulusteja on pyrkimässä huippukouluihin satoja. Vaikka olisi miten hyvä, suoraa pääsyä ei ole kenelläkään. Se pyrkiminen on ihan totista työtä, vaikka olisi miten hyvä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa. 

Parhaimpiin kouluihin tulee hakijoita ympäri maailman.

Jos karsinnoissa soitat hieman väärin, olet ulkona. Ei se noin mene (salli mun nauraa!) että lahjakkaat saisivat jonkun pikkuvirheen anteeksi. Ei todellakaan saa. Se lahjakas, joka pystyy myös esiintymään paineena alla virheettömästi, hän pääsee sisään. Muut lahjakkaat jää ulos. 

Oletko koskaan seurannut esim soittokilpailuja? Sibeliuksen, Menuhinin ym nimissä on vaikka mitä äärimmäisen tasokkaita kilpailuita. Ne osallistujat, joka ikinen, ovat äärettömän lahjakkaita ja myös vuosia vuosia harjoitelleita. Erot osallistujien välillä on niin pieniä, että kaltaisesti maallikko ei niitä edes erota. Vain yksi voi voittaa, ja todennäköisesti vain se yksi voi saada solistikeikkoja. Kaikki ovat äärimmäisen taitavia, myös lahjakkaita, mutta kuitenkin vain yksi on paras. 

Ja toiseen lihavoituun kohtaan - 

Viulua et pysty soittamaan ilman kurinalaista tekniikkaharjoittelua. Et vaan voi. Jotenkin tuo "ei tekniikasta haittaakaan ole" saa vain pyörittelemään päätä. Et ymmärrä yhtään mistä puhut. Jousisoittimet ovat kaikkein vaikeimpia, pelkän perustekniikan oppiminen vie vuosia. Lahjakaskaan ei opi sitä ilman vuosien työtä.

- Eri. Myös eri soitin kuin viulu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...

Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.

Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.

Kyllä Sibikseen pyrkijöitä riittää. Sisään ei oteta lahjakasta, jonka soittoasennot on kurjat, sävelpuhtaus jotain sinne päin...Sibikseen pyrkijöillä on takanaan huikeaa tekniikkaa. Ammattimuusikko, vaikka sitten se pultin viimeinen pari, saa siis työstään palkan. Sen sijaan parin taulun myyminen ei takaa toimeentuloa. Tervetuloa Filharmoniseen koesoiton kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhutaan korkeatasoisesta luovuudesta, niin sen eteen joutuu tekemään valtavasti töitä, ts. pitää olla hyvin motivoitunut eli aidosti innostunut asiastaan, että jaksaa tehdä sitä rankkaa perustyötä vuodesta toiseen, ja jopa vuosikymmenestä toiseen. Onko motivaatio jo geeneissä, vai syntyykö se yhdessä ympäristön myötävaikutuksen seurauksena, vai onko se pelkästään ympäristön aiheuttamaa voimakasta tahtotilaa?

Toki pitää olla synnynnäisiä kykyjä, mutta mikä tahansa korkeatasoinen lahjakkuus on seurausta kovasta, keskittyneestä työstä, jolle ei ole mitään korviketta, jos haluaa huipulle. 

Tää on osittain totta, mutta jos joku on aidosti lahjakas e. musiikissa, kuvataiteessa, niin sen huomaa välittömästi perähikiän Perttikin (hän ehkä ilmaisee huomionsa eri tavalla, "nooh, jottainhan se piirteli" tms.). Lahjakkuuden kehittäminen vaatii sitten työtä (motivaatiota), mutta jos on todella aidosti "nero", siis todella lahjakas, voi olla tarvitsee vain vähän säätää taitojaan, koska omaksuminen on salaman nopeaa ja onnistuu lähes ekalla kerralla ... E. sormien motoriikalla tuntuisi olevan valmiit yhteydet silsmiin, korvaan ja muualle aivoihin jne. Se, että jaksaa painaa vuodesta toiseen, niin se ei ole lahjakkuutta lainkaan. Se on työn tekoa nimeltään.

Toi ei päde soittamiseen.

Kuvataiteilija, valokuvaaja, kirjoittaja, laulaja saattaa olla sellainen "lahjakkuus" ettei tarvitse vuosien harjoittelua, on saattanut olla jopa itseoppinut ja silti aika hyvä.

Mutta soittimien soitto ei ole tällainen ala. Kukaan ei soita hyvin mitään soitinta, ilman että on sitä myös harjoitellut, ja monta monta vuotta. 

Molempia tarvitaan.

itsekin yhden lajin taitaja

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos puhutaan korkeatasoisesta luovuudesta, niin sen eteen joutuu tekemään valtavasti töitä, ts. pitää olla hyvin motivoitunut eli aidosti innostunut asiastaan, että jaksaa tehdä sitä rankkaa perustyötä vuodesta toiseen, ja jopa vuosikymmenestä toiseen. Onko motivaatio jo geeneissä, vai syntyykö se yhdessä ympäristön myötävaikutuksen seurauksena, vai onko se pelkästään ympäristön aiheuttamaa voimakasta tahtotilaa?

Toki pitää olla synnynnäisiä kykyjä, mutta mikä tahansa korkeatasoinen lahjakkuus on seurausta kovasta, keskittyneestä työstä, jolle ei ole mitään korviketta, jos haluaa huipulle. 

Tää on osittain totta, mutta jos joku on aidosti lahjakas e. musiikissa, kuvataiteessa, niin sen huomaa välittömästi perähikiän Perttikin (hän ehkä ilmaisee huomionsa eri tavalla, "nooh, jottainhan se piirteli" tms.). Lahjakkuuden kehittäminen vaatii sitten työtä (motivaatiota), mutta jos on todella aidosti "nero", siis todella lahjakas, voi olla tarvitsee vain vähän säätää taitojaan, koska omaksuminen on salaman nopeaa ja onnistuu lähes ekalla kerralla ... E. sormien motoriikalla tuntuisi olevan valmiit yhteydet silsmiin, korvaan ja muualle aivoihin jne. Se, että jaksaa painaa vuodesta toiseen, niin se ei ole lahjakkuutta lainkaan. Se on työn tekoa nimeltään.

Toi ei päde soittamiseen.

Kuvataiteilija, valokuvaaja, kirjoittaja, laulaja saattaa olla sellainen "lahjakkuus" ettei tarvitse vuosien harjoittelua, on saattanut olla jopa itseoppinut ja silti aika hyvä.

Mutta soittimien soitto ei ole tällainen ala. Kukaan ei soita hyvin mitään soitinta, ilman että on sitä myös harjoitellut, ja monta monta vuotta. 

Soiton ammattilainen toki tietää, että harjoittelu on työtä, työtä, työtä, työtä ja sitten se lahjakkuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.

No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...

Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.

Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.

Älä kommentoi alaa, josta et selvästikään tiedä.

Niitä lahjakkaita viulusteja on pyrkimässä huippukouluihin satoja. Vaikka olisi miten hyvä, suoraa pääsyä ei ole kenelläkään. Se pyrkiminen on ihan totista työtä, vaikka olisi miten hyvä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa. 

Parhaimpiin kouluihin tulee hakijoita ympäri maailman.

Jos karsinnoissa soitat hieman väärin, olet ulkona. Ei se noin mene (salli mun nauraa!) että lahjakkaat saisivat jonkun pikkuvirheen anteeksi. Ei todellakaan saa. Se lahjakas, joka pystyy myös esiintymään paineena alla virheettömästi, hän pääsee sisään. Muut lahjakkaat jää ulos. 

Oletko koskaan seurannut esim soittokilpailuja? Sibeliuksen, Menuhinin ym nimissä on vaikka mitä äärimmäisen tasokkaita kilpailuita. Ne osallistujat, joka ikinen, ovat äärettömän lahjakkaita ja myös vuosia vuosia harjoitelleita. Erot osallistujien välillä on niin pieniä, että kaltaisesti maallikko ei niitä edes erota. Vain yksi voi voittaa, ja todennäköisesti vain se yksi voi saada solistikeikkoja. Kaikki ovat äärimmäisen taitavia, myös lahjakkaita, mutta kuitenkin vain yksi on paras. 

Ja toiseen lihavoituun kohtaan - 

Viulua et pysty soittamaan ilman kurinalaista tekniikkaharjoittelua. Et vaan voi. Jotenkin tuo "ei tekniikasta haittaakaan ole" saa vain pyörittelemään päätä. Et ymmärrä yhtään mistä puhut. Jousisoittimet ovat kaikkein vaikeimpia, pelkän perustekniikan oppiminen vie vuosia. Lahjakaskaan ei opi sitä ilman vuosien työtä.

- Eri. Myös eri soitin kuin viulu. 

Muuten samaa mieltä, mutta en sanoisi että viulukisojen voittaja on välttämättä paras.

Taiteesta kuitenkin kyse, makukysymyksiäkin pitkälti, ja kuten sanoitkin jo, kaikki ovat teknisesti huipussaan. Detaljit ratkaisee, myös tuomariston päivän fiilikset ym. Finaaliin päässeet on yleensä kaikki parhaita.

diplomiviulisti

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.

Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.