Lue keskustelun säännöt.
Luontainen lahjakkuus vai harjoittelemalla taitavaksi?
Kun ajattelet itsellesi tuntemattoman tekijän taidokasta luomusta (kaunokirjallinen kertomus, käsityö, taidemaalaus jne.) onko ajatuksesi sen tekijästä enemmän painottunut luontaiseen lahjakkuuteen vai periksiantamattomaan harjoittelemiseen?
Uskotko itse harjoittelemisen hyödyllisyyteen? Oletko itse harjoittelemalla tullut taitavaksi jossain asiassa, jossa et alun perin ollut taitava?
Kommentit (304)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei luontaisestikkin lahjakas ole hyvä ilman harjoittelua. Voi kyllä oppia tekniikat, värien yhteensopivuuden yms helposti, mutta ei siitä taidetta tule jos ei ole koskaan harjoitellut.
Jos nyt löytyisi Picasson ihkaensimmäinen työ, niin sitä pidettäisiin taiteena, vaikkei hän vielä (sinun mukaasi) ole voinut tehdä taidetta ennen harjoittelemista.
Mitäs sä tiedät Picasson harjoitelmista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harjoittelu.
Vai luuleeko joku tosissaan että balettitanssijat, huippumuusikot, ammattiurheilijat ja taiteilijat vain heräsi aamulla ja heti samantein loihti täydellisiä tuloksia? Joo ei todellakaan. Taustalla on vuosikausien treenaus.
Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen taitava.
Kysypä sinä tanssijoilta ja muusikoilta, tekevätkö mielestään täydellistä jälkeä? Ehei, ei heistä kukaan ole niin röyhkeä, vaan nöyrästi kertovat, että aina on parannettavaa.
Jos sinun mielestäsi hyväksi tai täydelliseksi riittää harjoittelu, niin voimistelu- tai balettikouluista ei olisi koskaan laitettu ketään pois, vaan olisi sanottu, että jokainen tarvitsee vain lisää harjoittelua. Näin ei kuitenkaan ole, vaan lapsijoukoista on karsittu jo aikaisin, kun on nähty, onko heillä mahdollisuus tulla hyviksi vai ei.
Tämä karsinta suoritetaan joka vuosi. Kylmästi ulos ne, jotka eivät ole edistyneet tarpeeksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kaikista ei tule maailmanmestareita vaikka kuinka harjoittelisi. Tosin harvoin maailmanmestariksikaan tullaan ilman harjoittelua.
Aika pitkälle pääsee, jos on motivaatiota. Kunto-ohjaajaksi nyt ainakin. Eli voi tehdä liikunnasta ammatin, vaikkei olisi taitavakaan.
Liikunnan ammattilaisillakin on tietyt kriteerit, pelkkä motivaatio ei siihenkään riitä. Kunto-valmentajaksi voi varmaan kurssittautua. Onhan noita nettivalmentajia joka lähtöön.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harjoittelu.
Vai luuleeko joku tosissaan että balettitanssijat, huippumuusikot, ammattiurheilijat ja taiteilijat vain heräsi aamulla ja heti samantein loihti täydellisiä tuloksia? Joo ei todellakaan. Taustalla on vuosikausien treenaus.
Ei tarvitse olla täydellinen ollakseen taitava.
Kysypä sinä tanssijoilta ja muusikoilta, tekevätkö mielestään täydellistä jälkeä? Ehei, ei heistä kukaan ole niin röyhkeä, vaan nöyrästi kertovat, että aina on parannettavaa.
Jos sinun mielestäsi hyväksi tai täydelliseksi riittää harjoittelu, niin voimistelu- tai balettikouluista ei olisi koskaan laitettu ketään pois, vaan olisi sanottu, että jokainen tarvitsee vain lisää harjoittelua. Näin ei kuitenkaan ole, vaan lapsijoukoista on karsittu jo aikaisin, kun on nähty, onko heillä mahdollisuus tulla hyviksi vai ei.
Tämä karsinta suoritetaan joka vuosi. Kylmästi ulos ne, jotka eivät ole edistyneet tarpeeksi.
Todellisuudessa näissä karsituissa varmasti on montakin jotka voisivat nousta huipulle.
Noissa lajeissa lajikulttuuri on tuollainen, vaikkei se aina ole edes toimivin.
Ihmiset kehittyvät eri tahtiin eri ikävaiheissa, noihin nyt vaan halutaan kerätä ne lapsitähdet joista kaikista ei tule aikuisina huippuja.
Jos ajatellaan asiaa tarkemmin, kyllähän taiteilijan suuri ego ja pyrkyryys ovat kaikkein tärkeimmät ominaisuudet. Kovalla äänellä ja terävillä kyynärpäillä sinne taiteen huipulle noustaan parhaiten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kukaan ei ole saanut aikaiseksi mitää taidokasta ilman harjoittelua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
On se musiikissakin jossain määrin mahdollista, että myöhemmin vasta opettelee, ei lapsena. Meillä oli yläasteella musiikinopettaja, joka kertoi oppineensa soittamaan kitaraa vasta lukiossa, kun oli tutustunut uusiin ihmisiin, jotka näyttivät 4 sointua. Parikymppisenä hän oli soitellut komppikitaraa yhdessä pikkubändissä lähinnä korvakuulolta ja sitten heidän kosketinsoittaja lähti ulkomaille opiskelijavaihtoon. Ei siinä muuta kuin kitaristi koskettimiin. Oli seurannut tiivis rupeama pianonsoiton opettelua, tuntikausia joka ilta ja soitonopettaja kotikäynneillä. Minusta oli hauskaa kun hän kertoi että ekan keikan yleisölle veti koskettamissa lähinnä oikealla kädellä soittaen, kun ei vielä tiennyt mitä vasemmalla kädellä tarkalleen ottaen tehdään.
En muista, miten se ope oli lopulta päätynyt opiskelemaan musiikinopettajaksi. Hän oli ollut valmistunut humanisti (?) yliopistosta eikä työllistynyt niin päätti kai lähteä opiskelemaan, jos oikein muistan. Kyllä täytynyt olla lahjakas tyyppi. Hänhän osasi kaikki rummut, bassot, kitarat tuosta noin vaan opettaa oppilaille ja varmaan kiinnostunein ope omasta alastaan, jonka olen koskaan tavannut. Terveisiä vaan hänelle, hän opettaa kai vieläkin siellä kotipaikkakunnallani.
On soittimia, joiden aloittaminen lapsena on fyysisistä syistä tarpeellista. Esim juurikin viulu, jossa käsien asennot eivät muovaudu soittimen vaatimuksiin enää kasvun loputtua. Siksi on olemassa aivan pikkuisiakin kunnon viuluja. Sitten taas puhaltajat eivät voi kovin pieninä aloittaa, kun keuhkot eivätkä raamit riitä. Usein puhaltajiksi aikovat aloittavatkin esim nokkahuilulla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.
No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...
Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.
Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.
Älä kommentoi alaa, josta et selvästikään tiedä.
Niitä lahjakkaita viulusteja on pyrkimässä huippukouluihin satoja. Vaikka olisi miten hyvä, suoraa pääsyä ei ole kenelläkään. Se pyrkiminen on ihan totista työtä, vaikka olisi miten hyvä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa.
Parhaimpiin kouluihin tulee hakijoita ympäri maailman.
Jos karsinnoissa soitat hieman väärin, olet ulkona. Ei se noin mene (salli mun nauraa!) että lahjakkaat saisivat jonkun pikkuvirheen anteeksi. Ei todellakaan saa. Se lahjakas, joka pystyy myös esiintymään paineena alla virheettömästi, hän pääsee sisään. Muut lahjakkaat jää ulos.
Oletko koskaan seurannut esim soittokilpailuja? Sibeliuksen, Menuhinin ym nimissä on vaikka mitä äärimmäisen tasokkaita kilpailuita. Ne osallistujat, joka ikinen, ovat äärettömän lahjakkaita ja myös vuosia vuosia harjoitelleita. Erot osallistujien välillä on niin pieniä, että kaltaisesti maallikko ei niitä edes erota. Vain yksi voi voittaa, ja todennäköisesti vain se yksi voi saada solistikeikkoja. Kaikki ovat äärimmäisen taitavia, myös lahjakkaita, mutta kuitenkin vain yksi on paras.
Ja toiseen lihavoituun kohtaan -
Viulua et pysty soittamaan ilman kurinalaista tekniikkaharjoittelua. Et vaan voi. Jotenkin tuo "ei tekniikasta haittaakaan ole" saa vain pyörittelemään päätä. Et ymmärrä yhtään mistä puhut. Jousisoittimet ovat kaikkein vaikeimpia, pelkän perustekniikan oppiminen vie vuosia. Lahjakaskaan ei opi sitä ilman vuosien työtä.
- Eri. Myös eri soitin kuin viulu.
Muuten samaa mieltä, mutta en sanoisi että viulukisojen voittaja on välttämättä paras.
Taiteesta kuitenkin kyse, makukysymyksiäkin pitkälti, ja kuten sanoitkin jo, kaikki ovat teknisesti huipussaan. Detaljit ratkaisee, myös tuomariston päivän fiilikset ym. Finaaliin päässeet on yleensä kaikki parhaita.
diplomiviulisti
No siis eipä niin. :) Tarkoitin että paras siinä kisassa. Sinä päivänä, sen tuomariston mielestä.
Olen ihan samaa mieltä, että kun kyseessä on taide, ei ole mitään absoluuttista parasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.
No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...
Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.
Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.
Älä kommentoi alaa, josta et selvästikään tiedä.
Niitä lahjakkaita viulusteja on pyrkimässä huippukouluihin satoja. Vaikka olisi miten hyvä, suoraa pääsyä ei ole kenelläkään. Se pyrkiminen on ihan totista työtä, vaikka olisi miten hyvä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa.
Parhaimpiin kouluihin tulee hakijoita ympäri maailman.
Jos karsinnoissa soitat hieman väärin, olet ulkona. Ei se noin mene (salli mun nauraa!) että lahjakkaat saisivat jonkun pikkuvirheen anteeksi. Ei todellakaan saa. Se lahjakas, joka pystyy myös esiintymään paineena alla virheettömästi, hän pääsee sisään. Muut lahjakkaat jää ulos.
Oletko koskaan seurannut esim soittokilpailuja? Sibeliuksen, Menuhinin ym nimissä on vaikka mitä äärimmäisen tasokkaita kilpailuita. Ne osallistujat, joka ikinen, ovat äärettömän lahjakkaita ja myös vuosia vuosia harjoitelleita. Erot osallistujien välillä on niin pieniä, että kaltaisesti maallikko ei niitä edes erota. Vain yksi voi voittaa, ja todennäköisesti vain se yksi voi saada solistikeikkoja. Kaikki ovat äärimmäisen taitavia, myös lahjakkaita, mutta kuitenkin vain yksi on paras.
Ja toiseen lihavoituun kohtaan -
Viulua et pysty soittamaan ilman kurinalaista tekniikkaharjoittelua. Et vaan voi. Jotenkin tuo "ei tekniikasta haittaakaan ole" saa vain pyörittelemään päätä. Et ymmärrä yhtään mistä puhut. Jousisoittimet ovat kaikkein vaikeimpia, pelkän perustekniikan oppiminen vie vuosia. Lahjakaskaan ei opi sitä ilman vuosien työtä.
- Eri. Myös eri soitin kuin viulu.
Niin. Ovatko he lahjakkaita ja neroja taiteiteilijoita vai lahjakkaita harjoitteilijoita ja kilpailijoita (räjähdän tässä kohtaa jo nauruun, kun puhutaan taiteesta ja kilpailusta samassa virkkeessä)? Muuten kysyn, että osuiko arkaan paikkaan eli luterilaisen työmoraalin kyllästämään ajattelutapaan. Kv. kilpailun voittajalla ja lahjakkaalla taiteilijalla ei välttämättä ole kovinkaan paljoa tekemistä toistensa kanssa. Eli, mitä enemmän harjoittelet, sitä taitavampi, parempi taiteilija olet, niinkö? Näinhän se ei ole, vaan kyse on ihmisen "jonkun" (joku selventäisi tätä sanomalla sanan ´sielu´) koskettamisesta. Muuten ihmettelen kommenttiasi, että älä kommentoi. No, tyypillistä blockaamista (eli tarkoitatko, että olen typerä vähäjärkinen tollo ja minun tulisi pitää sormeni näppäimistöltä?) ja ehkäpä vielä hienostuneella rasistisella ulottuvuudella. Eikö hyväksyvä opettaivainen keskustelu ole avain toisen ymmärtämiseen? Ehkäpä vanha kunnon Seppo, Sepon Sepon Seppo Heikinheimo kuitenkin taisi olla oikeassa, mitä tulee suomalaisiin muusikkoihin? EOT.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tullakseen huipuksi, pitää olla sekä lahjoja että harjoittelua. Ilman lahjakkuutta voi tulla ihan hyväksi harjoittelemalla kovasti, ja lahjakkuudella voi päästä ihan hyväksi vähäisellä harjoittelulla, mutta huipputulokset vaatii aina molempia.
Näyttää että hirviitävällä harjoittelulla voi juoksussa pärjätä Euroopan mestariksi. Kun lahjakkuutta ei ole, niin sitten näyttää tie nousevan pystyyn. Vaikka kuinka harjoittelisi että olemus näyttääkin ihan rääkätyltä, niin ei vaan pärjää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ääääh, itse ainakin en harjoittele juuri lainkaan. Sama lapsena. Ei juurikaan harjoittelua. Kaikki kävi kuin itsestään. Vähän nopeutta ja tarkkuutta jne. Nykyisin menen vetäisemään viulukonsertot lähes kylmiltään, mitä nyt vähän sormia lämmittelen, että alku lähtee käyntiin hyvin. Jos on lahjakas, ei tarvi harjoitella lainkaan.
No just niin. Olen ammattiviulisti, aloittanut soiton jo nelivuotiaana. Seiskaveenä viulutunnit kolme krt/vko, tunti/pvä kotiharjoittelua. Siitä eteenpäin harjoittelua enemmän ja enemmän. Musiikkileirit ja myöhemmin mestarikurssit. Rankka pyrkiminen Sibikseen. Harjoittelua n 6h/pvä. Nyt siis muusikon ammatissa, ja yhä harjoittelen...
Lahjakkuudella ei tee mitään, jos ei harjoittele tarpeeksi. Viulu on todella vaikea soitin.
Kyse taisi olla lahjakkaista? Rankka pyrkiminen kertoo jo kaiken. Esim. kyllä valitsijat lahjakkaat huomaavat, vaikka asennot, tekniikka, tatsi jne. ei olisikaan ihan kohdallaan. Soitossa on nimittäin sitä jotakin ... Lahjakkaan soittaminen ei välttämättä ole lainkaan kovan tekniikkaharjoittelun tulos, vaikka ei tekniikasta haittaa ole tietysti. Lahjakas viulutaiteilija on moniulotteinen käsite, kuten lahjakas muun alan taiteilijakin. Itse priorisoin ihmisten sielun koskettamisen tärkeimmäksi. Käsityöläisyys (ammattimuusikko, ammattitaiteilija eli viides viulu vasemmalta/sain kaksi taulua myytyä jne.) on asia erikseen ja heitäkin tarvitaan, mutta olla todella lahjakas, "nero" on asia erikseen. Ihmiset kuvittelevat paljon itsestään, vaikka ovat taidoissaan leipurin (s.o. keskinkertaisen ammattimiehen tasolla) tasolla. Mutta jos leipureita ei ole, ei ole leipääkään. Näin myös lahjakkuus on yliarvostettua, mutta tarpeellista.
Älä kommentoi alaa, josta et selvästikään tiedä.
Niitä lahjakkaita viulusteja on pyrkimässä huippukouluihin satoja. Vaikka olisi miten hyvä, suoraa pääsyä ei ole kenelläkään. Se pyrkiminen on ihan totista työtä, vaikka olisi miten hyvä. Kilpailu on äärimmäisen kovaa.
Parhaimpiin kouluihin tulee hakijoita ympäri maailman.
Jos karsinnoissa soitat hieman väärin, olet ulkona. Ei se noin mene (salli mun nauraa!) että lahjakkaat saisivat jonkun pikkuvirheen anteeksi. Ei todellakaan saa. Se lahjakas, joka pystyy myös esiintymään paineena alla virheettömästi, hän pääsee sisään. Muut lahjakkaat jää ulos.
Oletko koskaan seurannut esim soittokilpailuja? Sibeliuksen, Menuhinin ym nimissä on vaikka mitä äärimmäisen tasokkaita kilpailuita. Ne osallistujat, joka ikinen, ovat äärettömän lahjakkaita ja myös vuosia vuosia harjoitelleita. Erot osallistujien välillä on niin pieniä, että kaltaisesti maallikko ei niitä edes erota. Vain yksi voi voittaa, ja todennäköisesti vain se yksi voi saada solistikeikkoja. Kaikki ovat äärimmäisen taitavia, myös lahjakkaita, mutta kuitenkin vain yksi on paras.
Ja toiseen lihavoituun kohtaan -
Viulua et pysty soittamaan ilman kurinalaista tekniikkaharjoittelua. Et vaan voi. Jotenkin tuo "ei tekniikasta haittaakaan ole" saa vain pyörittelemään päätä. Et ymmärrä yhtään mistä puhut. Jousisoittimet ovat kaikkein vaikeimpia, pelkän perustekniikan oppiminen vie vuosia. Lahjakaskaan ei opi sitä ilman vuosien työtä.
- Eri. Myös eri soitin kuin viulu.
Niin. Ovatko he lahjakkaita ja neroja taiteiteilijoita vai lahjakkaita harjoitteilijoita ja kilpailijoita (räjähdän tässä kohtaa jo nauruun, kun puhutaan taiteesta ja kilpailusta samassa virkkeessä)? Muuten kysyn, että osuiko arkaan paikkaan eli luterilaisen työmoraalin kyllästämään ajattelutapaan. Kv. kilpailun voittajalla ja lahjakkaalla taiteilijalla ei välttämättä ole kovinkaan paljoa tekemistä toistensa kanssa. Eli, mitä enemmän harjoittelet, sitä taitavampi, parempi taiteilija olet, niinkö? Näinhän se ei ole, vaan kyse on ihmisen "jonkun" (joku selventäisi tätä sanomalla sanan ´sielu´) koskettamisesta. Muuten ihmettelen kommenttiasi, että älä kommentoi. No, tyypillistä blockaamista (eli tarkoitatko, että olen typerä vähäjärkinen tollo ja minun tulisi pitää sormeni näppäimistöltä?) ja ehkäpä vielä hienostuneella rasistisella ulottuvuudella. Eikö hyväksyvä opettaivainen keskustelu ole avain toisen ymmärtämiseen? Ehkäpä vanha kunnon Seppo, Sepon Sepon Seppo Heikinheimo kuitenkin taisi olla oikeassa, mitä tulee suomalaisiin muusikkoihin? EOT.
Minä olen pelkkä harrastelija, minusta ei ole koskaan ollut tulossa ammattimuusikkoa, eikä tule. Että sikäli ei kolahtanut minulla mihinkään hermoon. Mutta tuo dissaamisesi ammattiviulustia kohtaan, se kertoi sinusta, ettet ymmärrä mitä vaatii olla hyvä soittaja. Annoit ymmärtää ettei hän ole lahjakas, kun on joutunut tekemään töitä. Se oli naurettava väite.
Jokainen sibbeenkin sisään päässyt on jo tosi hyvä. Esim kapellimestarikoulutus on Suomessa maailman parasta. Se on huippukoulu, sisään pyrkijät ovat huippuja. Toisin kuin annoit ymmärtää.
Teknisyyden ja taiteellisuuden kombosta en ala sen enempiä, siitä on viisaammat kirjoittaneet hyllykilometreittäin.
Luontainen lahjakkus, jota voi parantaa opiskelemalla. Esim. Itse en ole oppinut soittamaan mitään edes huuliharppua, vaikka olen miten harjoitellut.
Taidemaalaus sujuu vallan mainiosti ja on aina sujunut ja olen ollut hyvin kiinnostunut alasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä harjoittelemalla voi tehdä vaikka mitä. Olin koulussa maailman ujoin enkä suostunut esiintymään luokan edessä. Nyt pidän esityksiä tuntemattomille ihmisille viikoittain enkä jännitä yhtään. Treeniä => itsevarmuutta
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei luontaisestikkin lahjakas ole hyvä ilman harjoittelua. Voi kyllä oppia tekniikat, värien yhteensopivuuden yms helposti, mutta ei siitä taidetta tule jos ei ole koskaan harjoitellut.
Jos nyt löytyisi Picasson ihkaensimmäinen työ, niin sitä pidettäisiin taiteena, vaikkei hän vielä (sinun mukaasi) ole voinut tehdä taidetta ennen harjoittelemista.
Mitäs sä tiedät Picasson harjoitelmista?
Picasson isä oli taidemaalari, eli Picasso kasvoi taiteeseen. Piirsi ja maalasi isänsä kanssa varmaan ennen, kuin osasi puhua. Toki oli varmasti myös lahjakas. Ihan hienoa maisemamaalauksia teki jo noin 5 vuotiaana.
Miie kirjoitti:
Kyllä harjoittelemalla voi tehdä vaikka mitä. Olin koulussa maailman ujoin enkä suostunut esiintymään luokan edessä. Nyt pidän esityksiä tuntemattomille ihmisille viikoittain enkä jännitä yhtään. Treeniä => itsevarmuutta
Siis teen tätä ympäri maailmaa.
Hmm. Uskon tekemisen voimaan. Tärkeää on löytää oma tekniikka tai tapa tehdä taidetta. Maneeriksikin kutsutaan. Löytämällä oman erikoisen tavan maalata, laulaa, soittaa, mitä vain, sillä pystyy korvaamaan osan lahjakkuutta. Siitä tulee oma labyrintti, joka on tuttu. Toisaalta kenenkään toisen on vaikea omaksua sitä, koska se on juuri sinun kehitttelemääsi sinulle.
Mitä enemmän viettää aikaa jonkin asian parissa, sen taitavammaksi tulee. Omakohtaiset tutkimukset.
Toki pohjalla on lahjakkuus, joka saa kiinnostumaan asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Opetatko oikeasti viulunsoittoa? Muotoilit sanasi erikoisesti. Kai nyt olet törmännyt viulun raapimisääneen jo kun olet itsekin soittoa aloitellut, ja samanlaisten aloittelijoiden seurassa itse harjoitellut / esiintynyt ensimmäisiä kertoja jne...
Kauniin äänen oppiminen ottaa aikansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen aihe. Mulla on aika omituinen polku ammattikuvataiteilijaksi: en tosiaankaan harrastanut normaalia piirustelua enempää lapsena, enkä saanut kiitettäviä arvosanoja kuviksesta koulussa. Jollain tasolla olin kyllä kiinnostunut kuvista. Sitten reilusti yli kaksikymppisenä hurahdin maalaamiseen ja huomasin heti, että mulla on lahjoja siihen. Tai ehkä jonkinlainen havaitsemisen herkkyys yhdistettynä ajattelun taitoihin? Pääsin opiskelemaan alaa korkeakouluun hyvin pienellä harjoittelumäärällä. Luulisin, että esim musiikissa tällainen ei ole mahdollista, koska motoristen taitojen merkitys on suurempi.
Muusikoilla täytyy myös olla joko absoluuttinen sävelkorva tai erinomainen relatiivinen sellainen. Myöskin rytmitajun täytyy olla just kohdillaan. Ja vaikka omaisi nuo, mutta kauniin äänen saaminen ei onnistu, niin tie on hetimiten tukossa. Opettaessani viulunsoittoa olen törmännyt tunneilla mm siihen, miten karmaisevaa on viulun raapiminen, huoh. Sen hirveämpää ääntä on vaikea kuvitella.
Ei täydy olla absoluuttinen sävelkorva :) Toki muuten tarkka korva.
En halua flexata, mutta mun viuluoppilaat ei soita kauhealla äänellä, en kuuntele sellaista ollenkaan. Miksi sinä annat raapia? Virhe opettaa heti pitkä jousi, lyhyestä kannattaa lähteä, silloin saa jousen parhaiten hallintaansa. Kun se sujuu, lisätään pituutta sentti kerrallaan.
Lahjakkuus on laiskojen selitys harjoittelulle, sanotaan.
Tämä pitää valtaosin paikkaansa. Lahjakkuus on paljon sitä, että lapsena ja nuorena saa kokeilla ja tehdä, vanhemmat viitsivät nähdä vaivaa. Ja sitten myöhemmin tälle pohjalle on hyvä rakentaa asioita laadukkaalla harjoittelulla.
Lahjakkuuttakin toki on olemassa mutta se ei yksin riitä pitkälle.
Meillä on perheessä huippu-urheilija ja ihan ärsyttää hänen puolestaan, kun puhutaan että on niin lahjakas. Kyllä se on työ, työ ja työ millä hän pärjää, mitään ei ole tullut ilmaiseksi.