Kodin sotku ja epäjärjestys ahdistaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muita, joilla tulee sotkusta mitta täyteen 2-4 viikon välein, jolloin tulee raivosiivottua, sitten sitä lupaa itselleen ettei anna enää sotkun kasaantua, mutta aina vaan löytää itsensä samasta tilanteesta, jolloin ei kestä enää sotkua ja on pakko siivota.v

Minulla on diagnosoitu ADHD, siihen lääkitys myös, mutta ei se taida olla minulle toimiva enää.

Toiminnan ohjaus on minulle se suurin haaste. Saatan monasti aloittaa siivoamisen, mutta se jää kesken, mieli harhailee eri asioissa. Kunnes sitten jossain vaiheessa saan sellaisen suorastaan raivosiivouskohtauksen.

Periaatteessa sehän ei haittaa, jos siivoaminen jää kesken, kaikkea ei tarvitse tehdä kerralla. Kirjoitit, että aloitat monesti siivoamisen. Sehän on hyvä juttu, että siivoamiseen tulee kuitenkin ruvettua usein. Jos tyytyy siihen, että tekee vain jonkun pienemmän asian kerrallaan, mutta usein, ei haittaa, vaikka ei jaksa kerralla keskittyä koko huushollin siivoamiseen.

On ihan okei siivota noin vähän kerrallaan, se saa jäädä kesken! Jouduin hyväksymään sen osaksi itseäni adhd:nä ettei isojen asioiden tekeminen kerralla loppuun toimi. Koin tuosta huonoa omaatuntoa suurimman osan elämästäni koska neurotyypillisiltä tuli haukkuja. Miksei voi tiskata vaan kaikkea kerralla tai pyyhkiä kaikkia pöytiä? Kynnys tehdä mitään jos tiedän joutuvani puurtamaan kaiken kerralla valmiiksi on liian suuri, silloin lamaannun eikä aloittaminenkaan onnistu.

Aivan. Itse asiassa on mahdotonta siivota koko asuntoni yhdessä päivässä. Olen siis jo karsinut kaiken turhan pois, roskat vien lähes joka päivä, lautasiakin on vain yksi jne. mutta on muutakin siivoamista kuin se tyypillinen imurointi. Pitäisi ikkunat pestä, hangata kalkkia pois kylpyhuoneesta, pestä uuni, sulattaa pakastin ym. Tuo pakastimen sulattaminenkin on ikävän energiaa sitovaa puuhaa, kun pitää ensin syödä kaikki pois, ei saa ostaa mitään ja tuottaa sotkua enemmän kuin siisteyttä. Pitää vaan organisoida eri tavalla kuin lapsuudenkodissa opetettiin että tulee tehtyä.

Mulla on jokaiselle päivälle tietyt rutiinit.

Joka ilta, kun mennään nukkumaan, on koti siiisti. Onnistuu siksi, kun kaikille on paikkansa ja tavaraa on vähän.

Jokaisena päivänä on oma työ, mitä teen ja jokaisena kuukautena on isompi työ.

Esim kun on keittiön vuoro, pyyhin kaikki keittiön ovet, hellan ja uunin, lieden, kaakelit, tason paremmin.

Perjantaisin vaihdan petivaatteet, hoidan paperityöt, paikkaan mahdolliset vaatteet jne.

Mikään ei pääse kasautumaan.

Mutta kun on kk siivouksessa keittiön vuoro, otan kaikki hyllyt tyhjäksi, pyyhin hyllyt jne. Joskus tässä kesti jopa viikonloppu, nyt kestää 2-6 h.

Mitään ei jää kaappiin piiloon

Olin kirpputorihamsteri kun muutin kotoa pois.

En ostanut uutena kuin vaatteita(niitäkin ihan liikaa ja epäsopivia) ja loput kodin tavarat käytettynä, ja sitä kamaa oli kun edullisesti sai nättejä.

Sit miehen ja lasten myötä sitä kampetta alkoi kertyä entistä enemmän.

Käänteen tekevä hetki oli se kun saatiin kutsu lasten kaverin syntymäpäiville ja näin sen seesteisen ja rojuttoman kodin. Selvisi että metodina oli konmari.

Se oli sit menoa, luin kirjan ja sit rupesi rojut lähtemään. Eikä kaos ole palannut vuosien myötäkään.

Myös oma ostokäyttäytyminen on muuttunut radikaalisti positiiviseen suuntaan.

Tein myös konmarit. Olohuoneeseen tuli kummasti lisää tilaa.

Kova yritys pitää kotia siistinä, mutta kun mies ei ota vastuuta kotitöistä, niin aikalailla taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Muistuteltu on jatkuvasti ja pyydetty. Mies siivoaa yhden kerran, mutta jatkuu edelleen niin, että esim. tiskit jätetään pöydälle, pannut ja muut likaisina tiskialtaaseen. Pyykkejä jos pyydän hoitamaan, niin kuivat jätetään kasaksi jonkun tason päälle.

Tavaroita jää lattioille.

Välillä tuntuu, että onko järkeä kohta enää itsekään siivota.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mua kylläkään siivoaminen ahdista, koska pidän siivoamisesta ja järjestelystä, mutta se ahdistaa, jos mies koko ajan nalkuttaa vieressä. Se ahdistaa, kun mies ei haluaisi luopua mistään tavarasta ilmaiseksi ja niitä on vaikeaa myydä. Tarvittaisiin isompi asunto tai varasto, mutta nekin on kalliita.

Muakin hirvitti aluksi laittaa pois (Pelastusarmeijalle) tavaraa ilmaiseksi. Esim. käyttämättömiä mutta epäsopivia vaatteita. Perustelin asian itselleni niin, että raha ei tule takaisin tavaraa säilömällä, ja ainakaan lisää säilytyshuonekaluja tms. ei pidä ostaa, koska mun on turha käyttää lisää rahaa siihen, että saan säilytettyä turhaa tavaraa. 

Kiitos tästä kommentista. Mulla on tuossa eteisessä kolme muovikassillista vaatteita. En tarvitse niitä, enkä ole käyttänyt niitä enää pitkiin aikoihin, joitain en ollenkaan. Silti ne tuolla kassissa, koska "entäs jos"? Jos nää saiskin myytyä, jos mä vielä pidänkin niitä. Ei. Ne lähtee nyt. Siis laitan tän koneen kiinni ja lähden viemään hyväntekeväisyyteen. Se niihin käytetty raha on jo tuhlattu, ja sitä en enää takaisin saa hilloamalla niitä jossain sängynaluslaatikossa. Tärkeintä on nyt ottaa opiksi ja säästyä tulevaisuudessa näiltä hutiostoksilta - niin minä enemmän säästän, kun säilyttämällä näitä turhia vaatteita.

Huh, tehty on mutta kyllä kirpaisi. Mutta miksi? Miksi vielä siellä tiskilläkin teki mieli ottaa kassista takaisin vaate jota en ole koskaan käyttänyt? Ja jota taas kerran kotona sovitin ja jossa ei ollut hyvä olo. Miten voikin kiintyä turhaan materiaan, tai kai ajatukseen sen takana. Ehkä halusin olla sellainen ihminen joka käyttää tällaista mekkoa. Mutta en ole enkä sellaiseksi muutu.

No olkoon tämä pisto sydämessä motivaationi olla ostamatta koko vuonna yhtään vaatetta. Ja jatkan nyt muunkin tavaran setvimistä ja hävittämistä /lahjoittamista. Laatikko kerrallaan. Tsemppiä muille saman asian kanssa painiville.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mua kylläkään siivoaminen ahdista, koska pidän siivoamisesta ja järjestelystä, mutta se ahdistaa, jos mies koko ajan nalkuttaa vieressä. Se ahdistaa, kun mies ei haluaisi luopua mistään tavarasta ilmaiseksi ja niitä on vaikeaa myydä. Tarvittaisiin isompi asunto tai varasto, mutta nekin on kalliita.

Muakin hirvitti aluksi laittaa pois (Pelastusarmeijalle) tavaraa ilmaiseksi. Esim. käyttämättömiä mutta epäsopivia vaatteita. Perustelin asian itselleni niin, että raha ei tule takaisin tavaraa säilömällä, ja ainakaan lisää säilytyshuonekaluja tms. ei pidä ostaa, koska mun on turha käyttää lisää rahaa siihen, että saan säilytettyä turhaa tavaraa. 

Kiitos tästä kommentista. Mulla on tuossa eteisessä kolme muovikassillista vaatteita. En tarvitse niitä, enkä ole käyttänyt niitä enää pitkiin aikoihin, joitain en ollenkaan. Silti ne tuolla kassissa, koska "entäs jos"? Jos nää saiskin myytyä, jos mä vielä pidänkin niitä. Ei. Ne lähtee nyt. Siis laitan tän koneen kiinni ja lähden viemään hyväntekeväisyyteen. Se niihin käytetty raha on jo tuhlattu, ja sitä en enää takaisin saa hilloamalla niitä jossain sängynaluslaatikossa. Tärkeintä on nyt ottaa opiksi ja säästyä tulevaisuudessa näiltä hutiostoksilta - niin minä enemmän säästän, kun säilyttämällä näitä turhia vaatteita.

Huh, tehty on mutta kyllä kirpaisi. Mutta miksi? Miksi vielä siellä tiskilläkin teki mieli ottaa kassista takaisin vaate jota en ole koskaan käyttänyt? Ja jota taas kerran kotona sovitin ja jossa ei ollut hyvä olo. Miten voikin kiintyä turhaan materiaan, tai kai ajatukseen sen takana. Ehkä halusin olla sellainen ihminen joka käyttää tällaista mekkoa. Mutta en ole enkä sellaiseksi muutu.

No olkoon tämä pisto sydämessä motivaationi olla ostamatta koko vuonna yhtään vaatetta. Ja jatkan nyt muunkin tavaran setvimistä ja hävittämistä /lahjoittamista. Laatikko kerrallaan. Tsemppiä muille saman asian kanssa painiville.

Hyvä sinä, ryhdyit tuumasta toimeen! Seuraava kerta ei kirpaise enää niin kovasti :)

t. se, jonka kommentista sait kipinän