"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".

Oma äiti oli ihana osallistuva mummo, haki muksun vaunulenkille, että tyttärensä sai huilata jne. Halusi itse luoda suhteen lastenlapsiinsa, otti luokseen, touhusi ja puuhasi itselleen mieluisia asioita muksujen kanssa. Paisteli makkaraa, saunoivat, uivat, tekivät metsäretkiä,risusavottaa. Aion itsekin olla osallistuva mummo, enkä vaan näyttelyesine, jota käydään joskus katsomassa. Muksu ei ollut hänelle pakollinen velvollisuus vaan häntä oikeasti kiinnosti uudet ihmisenalut.

Miehen vanhemmat taas ovat just vältteleviä. Heidän muksut ovat olleet paljon isovanhemmilla, lomilla viikkojenkin jaksoja. Mut itse eivät koe, että muksuihin pitäisi jollain lailla luoda suhdetta. Näin ollen he ovat ihan kivoja, mut vähän semmoisia merkityksettömiä. He eivät osaa tehdä mitään lasten kanssa. Mummo leipoo kyllä, mutta ei koskaan lastenlasten kanssa, pappa puuhailee harrasteauton, mopon jne kanssa, mutta ei kysy muksuja mukaan. Leikkipuistot ja yhteinen ulkoilu on heille aivan käsittämätön asia. Muksut jos menee heille, niin siellä on todella tylsää.

Mut eihän noin mitään kovin kummoista suhdetta pääse syntymään ja kyllähän se harmittaa, kun ristikkolehti on tärkeämpi kuin elävät ihmiset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.

Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.

En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.

Sukupolvien ketjua ei ole niin helppoa katkaista. Oma äitini oli tunnekylmä hirviö meille lapsille, ja vaikka tietoisesti pyrin koko ajan olemaan lämmin ja läsnä omilleni, huomaan myös tuntevani surua ja vihaakin välillä heidän ollessaan kovin tarvitsevia. Se pieni lapsi itsellä sisällä jotenkin herää ja kaipaa itsekin sitä lohtua.

Olen varmasti tuhat kertaa osallistuvampi, empaattisempi ja parempi äiti kuin hän, mutta monessa kyllä varsin vajavainen itsekin. Ehkä omat lapseni pystyvät sitten olemaan taas hieman parempia omilleen. Toivottavasti ainakin.

Tämä on harvinaisen totta. Itse olen joutunut katkaisemaan välit vanhempiini erinäisistä syistä, ja välillä se omien lasten tukeminen tuntuu ihan äärettömän rankalta, kun ei itsekään ole mitään tukea saanut. Ei ole aina helppoa ajatella haluavansa omille lapsilleen parempaa, vaikka tottakai haluan ja parempi perhe heillä ainakin on. Ja kun on itse ollut pakko pärjätä itse, välillä myös miettii, miten nuo omat tuntuvat niin ripustautuvilta.

Selvennän kuitenkin, olen lapsenlapsia hoitanut ja hoidan mielelläni ja nautin heistä kovasti. Silti vaan huomaan ärtymystä ja väsymystä välillä, kun se oma sisäinen lapsi kaipaa omaa äitiä tai isää avuksi.

Meidän lapsilla on osallistuvat isovanhemmat ja se on valtava rikkaus. He osallistuvat juuri sopivasti: lapset ovat mummolassa hoidossa noin kerran kuussa ja pari kertaa nähdään niin että me vanhemmat ollaan mukana. Ja koska mummoloita on kaksi, yksi mummo joutuu/pääsee hoitovastuuseen kerran kahdessa kuukaudessa, en oikein usko että he siitä hirveästi rasittuvat. Varsinkin kun he aina silmät loistaen kertovat, miten kivaa heillä on lasten kanssa ollut!

Ja kyseessä ei ole mitkään raihnaiset mummelit, vaan vielä työelämässä olevat aktiiviset ihmiset. Vauvoina lapset eivät yökylässä olleet, silloin isovanhemmat tuli meille hoitamaan toisinaan muutamaksi tunniksi, tai me mentiin heille ja he hoitivat vauvaa että me vanhemmat saatiin syödä ja saunoa rauhassa.

Työkaverinani on pari aktiivista isovanhempaa, toinen varsinkin hoitaa lastenlasta usein. Kyllä hän sanoo, että se on rankkaa, mutta toisaalta antoisaa ja kyllä mummon silmät loistaa kun hän kertoo mitä on lapsen kanssa puuhaillut. Ei ne lapsenlapset siis välttämättä ole rasite, vaan ilo ja onni. Itsekin ajattelen, että isovanhemmuus joskus tulevaisuudessa voisi olla mahtava juttu: saa nauttia lasten seurasta sopivan pieninä annoksina ja palauttaa ne sitten taas vanhemmilleen ja levähtää itse.

Minä ymmärrän kyllä vanhempiani jotka eivät ole koko ajan mukana hoitamassa ja auttamassa. Äitini teki eläkeikään asti kolmivuoro-työtä ja isäni tekee töitä vielä eläkkeelläkin. En missään tapauksessa ajattele että heidän tehtävänsä on eläkeikänsä parhaat vuodet käyttää minun lapsieni hoitamiseen. En missään nimessä vaatisi sellaista heiltä.

Lastenhoitoapua on saatavilla, eikä se ole erityisen kallista. Sen käyttämisessä ei ole mitään hävettävää.

Mulla ei paljoo apuja ole ollut, mutta jotenkin kun muksu on ollut noin 12 ikäinen, niin eipä tuota kauheesti ole tarvinnut enää hoidella. Otan tytön mukaan hommiin jeesaamaan, velvoitan askareisiin.

2 lasta, 20 vuotta äitiyttä takana ja viimeiset 10 v mennyt ihan lunkisti, jos vertaa siihen pikkulapsiaikaan. Silloin apu olisi ollut tarpeen ja olisi ollut ihana nähdä, että minun lapseni ovat myös isovanhemmille tärkeitä.

Mäkin ihmettelen tätä, että omaa lasta ei haluta huomioida eikä auttaa, käsittämätöntä. Me viiletettiin ilman rajoja ulkona kaikki päivät ja illat, vanhempien illanistujaiset oli ihan normaalia joka vkonloppu, me muksut tehtiin mitä huvitti. He ei hoitaneet meitä ollenkaan siinä mittakaavassa mitä nykyään vanhemmat joutuvat lapsiaan hoitamaan.

Silti me ollaan oltu niin raskas taakka heille, et he ei jaksa enää isovanhempana osallistua eikä olla läsnä. Mun omat isovanhemmat eivät jättäytyneet ulkopuolelle, vaan kesäisin oltiin maalla viikkotolkulla ilman vanhempia.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kuusi lastenlasta. Koko ajan on joku mummoa vailla. Joka vapaapäivä, joka viikonloppu, juhlapyhisin. Aina on joku. Minulla ei saa olla omaa aikaa yhtään. 782

Mitäs jos kuule ilmoittaisit selkeämmin milloin olet käytettävissä ja milloin et? Esim ilmoitat kaikille näille lapsillesi että tässä kuussa voin hoitaa lapsia päivinä x, y, z. Ensi kuussa x, y, z. Ja laitat heidän keskenään sovittavaksi sen kuka lapsi milloinkin oven taakse ilmestyy? Jos virtaa on, niin yhdistä parit serkukset samalle päivälle? Kyllä ne lapset keskenäänkin tulevat toimeen ja tietyn iän jälkeen varsinkin, leikkivät ajan yhdessä ja sinun ei tarvitse kuin olla läsnä. Miksi teet tuosta organisoimisesta noin vaikeaa?

Ja kaikki se muu aika jää itsellesi. Ja noilla tietyillä päivillä myös aikuiset lapsesi tietävät että hei tuolla on meidän vuoro ja voidaan varata sinne jotain omaa.

Tiedän muutamia tällaisia, mut suurin osa isovanhemmista on normaaleja, ihania läheisiä.

Oma äitini (synt -47) kauhistui kuullessaan, että hänen serkkunsa äiti oli ilmoittanut tälle serkulle ”minä oon lapseni hoitanut” tullessaan isoäidiksi.

Äitini piti sitä järkyttävänä loukkauksena. Häneltä taisi jäädä yhteydenpito tuohon setänsä vaimoon kokonaan.

Isovanhempia on tosi monenlaisia, ikäisiä, kuntoisia.

Jos minusta tulee isoäiti (ihan mahdollista lähivuosina) en ikinä haluaisi sulkea lapsenlapsia pois elämästäni, tai olla tarjoamatta apua, mihin sitten milloinkin pystyisin, omille lapsilleni.

Osa isovanhemmista on niin iäkkäitä, että tärkeintä on järjestää mahdollisuus lasten ja isovanhempien yhteiselle ajalle.

Minun lapsilleni ei ole mummola tuttu paikka. Ei voi hoitaa, koska ovat niin vaikeita. Silti mummo/ anoppi kuvailee itseään lapsirakkaaksi. Lapset lähinnä pelkäävät häntä Tarkat kellonajat milloin syödään, mitä syödään, milloin ulkoilu, milloin pesulle jne. Helpompaa, kun eivät käy siellä, niin saa supermummo levätä ja kytätä rauhassa naapurin tekemisiä. Ihan oikeasti kahjo anoppi. Lapset ihmettelevät, kun mummo koko ajan seuraa naapureiden tekemisiä ja kommentoi ääneen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hautaanko asti pitää hyysätä tenavia, ensin omia ja sitten muiden?

Lasten lapsetko on muiden lapsia?

Eiköhän tuo vanhemmuus tai tarkennetaan hyvä vanhemmuus kata koko eliniän.

Jep ja tulee fiilis et pitikö vanhempasi Ap sinuakin vain hommana ja riesana joten ei enää kun omat hommat ns jo hoidettu rajapyykkiin josta pesty kädet. Mun isä kans ollut tälläinen mua kohtaan kun sain yh äitinä esikoisen. Ei tunnu kauhean kivalta kun äitini taas haluaa auttaa ja ajattelee mua, saan vaikkapa joskus omaa aikaa ja auttaa. Isälläni ei tulisi mieleenkään ja narisee jos tarvitsee lasta pitää silloin sylissä jos ei juuri itse halua jos käyn vaikka vessassa. Itsekästä sanon minä. Hyvä kun kehtaa pyntyllä 10 min olla

Vierailija kirjoitti:

Mäkin ihmettelen tätä, että omaa lasta ei haluta huomioida eikä auttaa, käsittämätöntä. Me viiletettiin ilman rajoja ulkona kaikki päivät ja illat, vanhempien illanistujaiset oli ihan normaalia joka vkonloppu, me muksut tehtiin mitä huvitti. He ei hoitaneet meitä ollenkaan siinä mittakaavassa mitä nykyään vanhemmat joutuvat lapsiaan hoitamaan.

Silti me ollaan oltu niin raskas taakka heille, et he ei jaksa enää isovanhempana osallistua eikä olla läsnä.

Minulla hyvin samanlaiset kokemukset lapsuudesta: Me lapset kasvoimme pitkälti keskenämme heti kun vain kynnelle kykenimme. Vanhemmille seuraelämä oli tärkeämpää kuin lapset: ystäväporukalla kokoonnuttiin milloin kenenkin luo, syötiin, juotiin ja tanssittiin, käytiin ravintoloissa. Lapset keskenään kotona illat ja yötkin noin 3-vuotiaasta alkaen, vanhinkin alle kymmenvuotias. Olisi lasun paikka nykyään moinen meno. Koulummekin hoidimme itse, siihen ei mitään apuja tullut. Sanoisinko, että kaiken kaikkiaan hyvin keskenkasvuista oli vanhempieni ja heidän ystäväpiirinsä meno, näin kun sitä nyt aikuisena miettii.

Isovanhempia minun vanhempani eivät myöskään koskaan ole osanneet olla, minkäänlaista apua eivät ole tarjonneet (ei kyllä pyydettykään sen jälkeen, kun muutamaan ensimmäiseen pyyntöön tulin napakka kielto). Aikaa ei lapsenlasten kanssaan myöskään kiinnostanut viettää. Silti olettavat, että lapsenlapset (nuo nykyään heille täysin vieraat nuoret aikuiset) kävisivät jouluna, synttäreillä ja äitien/isänpäivänä lahjojen kera heitä tervehtimässä. Ja apua ovat yhä enemmän itse vailla... 30-luvulla syntyneitä ovat, itse olen tuota parjattua 60-luvun satoa.

Vierailija kirjoitti:

Miksei kukaan isovanhempi, joka on "oman osansa tehnyt" ikinä vastaa rehellisesti siihen, mistä tällainen ilkeys ja katkeruus omaa lasta kohtaan johtuu? Vielä kun eivät edes ole mitään osaansa tehneet. Aikaisemmin 80-90-luvuilla lapset oli hyvin paljon omillaan ja pihoilla tai sitten mummoilla hoidossa. Omasta lapsuudesta ne muista arkisin juuri nähneeni edes vanhempiani. Viikonloppuisin nukkuivat ja tekivät omia juttujaan ja lauantai-ilta oli pyhitetty kännille. Tiedän että näin on ollut monella. 

Oma äitini on tähän vastannut: koska meidän lasten tulo esti häntä kouluttautumasta pidemmälle ja elämästä sellaista elämää, mitä hän muutenkin olisi toivonut enemmän. Äitini ei ole mitenkään peitellyt tätä katkeruuttaan, ja hän tosiaan uskoo, että hänen elämästään olisi tullut parempaa ilman lasten hankkimista. Muistan kun ala-asteikäisenä kysyin äidiltäni, miksi hän oli sitten kuitenkin halunnut lapsia, ja vastaus kuului: koska niin vain kuului tehdä. No, olipahan ainakin rehellinen vastaus.

Vierailija kirjoitti:

Minä ymmärrän kyllä vanhempiani jotka eivät ole koko ajan mukana hoitamassa ja auttamassa. Äitini teki eläkeikään asti kolmivuoro-työtä ja isäni tekee töitä vielä eläkkeelläkin. En missään tapauksessa ajattele että heidän tehtävänsä on eläkeikänsä parhaat vuodet käyttää minun lapsieni hoitamiseen. En missään nimessä vaatisi sellaista heiltä.

Lastenhoitoapua on saatavilla, eikä se ole erityisen kallista. Sen käyttämisessä ei ole mitään hävettävää.

Olisikin saatavilla. Kun vanhempi sanoo että hän on hommansa jo tehnyt eikä velvollinen hoitamaan/auttamaan

Minun tuttavaperheeni hoidatti 2 lastaan miehen vanhemmilla. Mummi ja ukki menivät arkisin kello 7 lapsia hoitamaan ja lähtivät kello 17 jälkeen kotiinsa, tätä kesti melkein 10 vuotta.

Mummi ja ukki olivat lopenväsyneitä sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Lasten vanhemmat eivät halunneet laittaa lapsia päiväkotiin. Kun lapset olivat aamupäivät koulussa, iäkkäillä isovanhemmilla oli helpompaa, kun ei tarvinnut enää hoitaa lapsia aamupäivisin. Tosin lapsilla oli paljon ikäeroa, joten nuorempi lapsista oli vielä pitkään kotona vaikka vanhempi lapsista oli jo koulussa. Isovanhemmat myös valmistivat ruoan töistä tuleville aikuisille. Pienten lasten omat vanhemmat " loivat uraa".

Erityisesti lasten isänäiti oli tilanteesta katkera.

Minun mummini tuli arkisin joka päivä koulun loppumisen jälkeen hoitamaan minua, kun oli 1. ja 2. luokalla koulussa. 3 luokasta lähtien olin yksin koulupäivien jälkeen.

Liikaa ei saisi iäkkäitä isovanhempia rasittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mäkin ihmettelen tätä, että omaa lasta ei haluta huomioida eikä auttaa, käsittämätöntä. Me viiletettiin ilman rajoja ulkona kaikki päivät ja illat, vanhempien illanistujaiset oli ihan normaalia joka vkonloppu, me muksut tehtiin mitä huvitti. He ei hoitaneet meitä ollenkaan siinä mittakaavassa mitä nykyään vanhemmat joutuvat lapsiaan hoitamaan.

Silti me ollaan oltu niin raskas taakka heille, et he ei jaksa enää isovanhempana osallistua eikä olla läsnä.

Minulla hyvin samanlaiset kokemukset lapsuudesta: Me lapset kasvoimme pitkälti keskenämme heti kun vain kynnelle kykenimme. Vanhemmille seuraelämä oli tärkeämpää kuin lapset: ystäväporukalla kokoonnuttiin milloin kenenkin luo, syötiin, juotiin ja tanssittiin, käytiin ravintoloissa. Lapset keskenään kotona illat ja yötkin noin 3-vuotiaasta alkaen, vanhinkin alle kymmenvuotias. Olisi lasun paikka nykyään moinen meno. Koulummekin hoidimme itse, siihen ei mitään apuja tullut. Sanoisinko, että kaiken kaikkiaan hyvin keskenkasvuista oli vanhempieni ja heidän ystäväpiirinsä meno, näin kun sitä nyt aikuisena miettii.

Isovanhempia minun vanhempani eivät myöskään koskaan ole osanneet olla, minkäänlaista apua eivät ole tarjonneet (ei kyllä pyydettykään sen jälkeen, kun muutamaan ensimmäiseen pyyntöön tulin napakka kielto). Aikaa ei lapsenlasten kanssaan myöskään kiinnostanut viettää. Silti olettavat, että lapsenlapset (nuo nykyään heille täysin vieraat nuoret aikuiset) kävisivät jouluna, synttäreillä ja äitien/isänpäivänä lahjojen kera heitä tervehtimässä. Ja apua ovat yhä enemmän itse vailla... 30-luvulla syntyneitä ovat, itse olen tuota parjattua 60-luvun satoa.

Jep tämä. Tietynlaista vastuuta ei ole osattu ottaa

Vierailija kirjoitti:

Minun tuttavaperheeni hoidatti 2 lastaan miehen vanhemmilla. Mummi ja ukki menivät arkisin kello 7 lapsia hoitamaan ja lähtivät kello 17 jälkeen kotiinsa, tätä kesti melkein 10 vuotta.

Mummi ja ukki olivat lopenväsyneitä sekä fyysisesti että psyykkisesti.

Lasten vanhemmat eivät halunneet laittaa lapsia päiväkotiin. Kun lapset olivat aamupäivät koulussa, iäkkäillä isovanhemmilla oli helpompaa, kun ei tarvinnut enää hoitaa lapsia aamupäivisin. Tosin lapsilla oli paljon ikäeroa, joten nuorempi lapsista oli vielä pitkään kotona vaikka vanhempi lapsista oli jo koulussa. Isovanhemmat myös valmistivat ruoan töistä tuleville aikuisille. Pienten lasten omat vanhemmat " loivat uraa".

Erityisesti lasten isänäiti oli tilanteesta katkera.

Minun mummini tuli arkisin joka päivä koulun loppumisen jälkeen hoitamaan minua, kun oli 1. ja 2. luokalla koulussa. 3 luokasta lähtien olin yksin koulupäivien jälkeen.

Liikaa ei saisi iäkkäitä isovanhempia rasittaa.

Tottakai liika on liikaa ja tossa kohtaa vois miettiä onko ihan fiksua pyytää joka päivä joka viikko vuosia se mummu ja pappa hoitamaan lapsia ja ajatellaan vaan jotain muuta prioriteetti kuten työtä ja tollain. Toi nyt vähän eri asia kun mitä

Ap haki. Tos tilantees iso vanhemmat osaavat sanoo et hei ei ole heidän hommansa varmaan kasvattaa ja huolehtia 24/7 kaikista heistä😄mut tässä Ap jutussa: On näitä jotka sanoo jotenkin törkeesti et ei oo mun homma. Ja ei auta yhtään. Ei ajattele omaa lastaan tai lastenlastaan et vois vaikka joskus auttaa/ katsoa perään. Välinpitämättämästi

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.

Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.

En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.

Tämä! En kans ymmärrä. Itse en ole kans apua saanut mut ei tulis mieleenkään tehdä samanlailla omalle lapselleni tai muille joka apua tarvitsee. ”Vaikka en ole sitä itsekkään saanut”.

Vierailija kirjoitti:

Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.

Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.

En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.

Jep ja syytellään itsepähän olet lapsesi hankkinut

Itselläni ei ole lapsia, joten osaan kertoa ainoastaan lapsenlapsen ja lapsen kokemukset.

Oma mummoni on isosta perheestä, jossa kaikki huolehti kaikkia. Isossa maalaistalossa asui talollisten pojat ja heidän perheensä, jolloin osa teki edelleen talon töitä ja osa lähti työnhakuun.

Perheessä hoidettiin nuoremmat sisarukset ja sitten omat lapset tai puolisoiden vanhemmat sekä lapsenlapset, koska ei ollut eläkejärjestelmää. Toki osa perheistä, kuten mummoni siirtyi hoitamaan puolisonsa äitiä hänen rakentamaansa taloon.

Tämä oli ennen ihan normaalia, että perheet olivat suuria eikä ole kytköksissä uskontoon, kuten suurperheet nykyidellään useimmiten ovat.

Mummo on ollut aina läsnä elämässäni, kun asui myöhemmin samalla paikkakunnalla lapsuudessani. Hän tulla tupsahti tottuneesti meille päivä kuin päivä. Äitini pitää nyt huolta hänestä, kun on vielä elossa ja ovat eläkkeellä.

Itse asun eri paikkakunnalla niin erityisesti nyt viimeisen reilun vuoden aikana en ole päässyt heitä katsomaan kuin pari kertaa.

Isän puolemme sukumme on pääosin erakkoituvaa, joten joka sukupolvi on puolittanut edellisen lapsikatraan. Omien vanhempieni tuskin tarvitsee pitää huolta lapsenlapsista ja äidiltäni tätä kysyessä hän sanoi, että enköhän jo tiedä, ettei hän kaipaa lapsenlapsia - itse päätätte.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

https://yle.fi/uutiset/3-8488354

Tässä uutisessa taas pikkulapsiperheet ovat historiallisen yksin.

Tuo uutinenhan on vuodelta 2015. Äitienpäivänä v. 2021 uutisoitiin, miten isovanhempien osallistuminen lastenlasten on lisääntynyt. Isovanhempia on myös elossa merkittävästi enemmän kuin ennen.

Suurten ikäluokkien lapset on tulossa isovanhemmiksi. Itsekin haluan toimia kuten oma mummu, mutta päinvastoin kuin oma (suureen ikäluokkaan kuuluva) äiti tai isä.

Kyllä suurten ikäluokkien lapset on alkaneet tulla isovanhemmiksi jo aikapäiviä sitten. Ensimmäisillä on jo lapsenlapsenlapsia.

Miehen vanhemmat hoitavat lastamme viikoittain ja selvästi vaalivat suhdetta. Sitä on ollut ihana seurata, kun itselläni tuollaisia isovanhempia ei ole ollut koskaan. Tämä muuten ei tarkoita samaa, kuin että isovanhemmat hoitavat lasta väsymykseen asti, vaan me vanhemmat vähän jarrutellaan ja säädellään, että isovanhemmilla jää aikaa muullekin. Esimerkiksi yli kahtena päivänä viikossa lapsi ei ole heillä (normaalisti siis vain yksi päivä) ja yökylää maksimissaan kerran kuussa. Meidän lapsi ei ole ainoa lapsenlapsi ja isovanhemmat ovat kovia mökkeilemään ja ennen koronaa reissaamaankin, en halua, että heille tulee sellainen olo, etteivät he voi lähteä mihinkään kun me ei pärjätä. Ovat niin kilttejä ja eivät ikinä sano ei, jos apua pyydetään.

Omille vanhemmille en antaisi lastani hoitoon mistään hinnasta. Eivät ole lainkaan lapsi-ihmisiä, mutta eivät itse näe puutetta ollenkaan. Eli lapsi voi mennä sinne sitten kun juo mustaa vahvaa kahvia ja syö graavilohileivän, istuu ja leikkii itsekseen hiljaa. Tarkoitan tällä sitä, että eivät jotenkin yhtään tajua, että lapsi ei välttämättä tykkää ihan kaikesta ruoasta ja eivät tajua katsoa lapsen perään yhtään kun unohtuvat keskustelemaan aikuisten kesken. Eli se lapsi ei heitä oikeasti kiinnosta yhtään, tutustua siihen lapsen maailmaan tai mistä lapsi pitää. Lapsi on ollut isäni takia esimerkiksi 2-vuotiaana juoksentelemassa parkkipaikalla, kun ei vaan tajua, että hän ei seiso paikallaan kun pää kääntyy.