Lue keskustelun säännöt.
"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Niinpä. Omalla kohdallani olen huomannut että jotain tällaista omien lasteni isovanhemmissa on. Ensinnäkin minulle jankutettiin suurin piirtein puolen vuoden seurustelun jälkeen ja siitä lähtien 14vuotta että tehkää tehkää lapsia, minä niin haluan isovanhemmaksi. No sitten kun lapsia vihdoin itse haluttiin, ja onneksi saatiin, niin sen jälkeen kiinnostus asiaan on ollut ensinnäkin syyllistämistä siitä miten vähän isovanhemmat heitä välimatkan vuoksi näkevät, toisekseen edes silloin kun on nähty ja oltu siellä, niin tietenkin siellä on talon tavat ja aikataulut eikä ne mitkä lapsiperhearkeen sopivat. Puhumattakaan siitä että turha edes laskea että hoitaisivat edes hetken lapsia mutta ei. Eli kaikkinensa kieroutunut kokonaisuus, syyllistetään siitä kun meidän vika ettei lapsia nähdä sen useammin, ja lisäksi itselle hirveä stressi että kun nyt jotenkin saat pikkulapsiarjen toimimaan kotona, niin jonnekin monen sadan kilometrin päähän pitää siirtää se kaikki ja selviytyä siitä siellä muiden nurkissa, pelisäännöillä ja aikatauluilla. Lapsille vieraassa sängyssä, vaikeilla yöuniheräilyillä ja vielä sen päälle se päiväsaikakin kunnes taas uusi vaikea ilta nukkumaan menon ja yö nukkumisen suhteen, ja aamulla uudelleen päivä käyntiin edellistä aamua vielä vähemmillä yöunilla. Itse emme todellakaan saa edes hetkeksi hoitoapua, saatikka nukkua yötä, vaikka siellä nyt kuitenkin olisi tuplamäärä käsiä ja aikuisia paikalla jakamassa edes jotain aikaa vuorokaudesta. Eli täysin rusinat pullasta meininkiä, minkä lisäksi siinä samalla vielä tuplataan se meidän kokonaan vaiva, stressi ja väsymys koko vierailulle. Siinäpä sitten tasapainottelemme, että missä menee joustavuuden raja oman jaksamisen vai syyllistämisen suhteen. En vain ymmärrä miten hekin tai kukaan voi ajatella ettei itse lapsia saaneena muista/halua tukea vaikka sitä on pyydetty, omia lapsiaan esimerkiksi tässä asiassa. En minä ainakaan ole tehnyt omia lapsiani sen vuoksi että käännän heille selkäni ja itsekkäästi otan heiltä vain sen mitä haluan sen jälkeen kun täyttävät 18 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidosta auttamisesta luistamisen lisäksi, omat vanhempni muistuttivat että jokainen hommaa asuntonss itse eli eivät tule takaamaan meidän asuntolainaa. Ei edes pyydetty tai tarvittu, mutta eivätpä muistaneet, että itse saivat tontin, joka lohkottiin suvun maista ja isoisäni oli heidän rakennuksilla ilmaisena työvoimana, kuten puolen muutakin sukua.
Joo, oma äiti ylpeilee sillä, että on eläissään vaihtanut kaksi kertaa vauvan vaipan (hällä kaksi lasta) ja kuinka paljon apua saivat, kun rakensivat, asuivat muun muassa useamman vuoden isän äidillä ja tontti lohkottu isän vanhempien tontista, mutta kenenkään asuntolainaa eivät takaa eivätkä muutenkaan osallistu talkoilla rakennusprojekteihin. Omat lapset on luonnollisesti hoidatettu isoäidillä, mutta lastenlasten hoitoon eivät osallistu, eivätkä kyllä auttaneet rakennusprojektissakaan. Ilmeisesti, kun kaikki apu on itse saatu, niin ei sitten enää tarvii auttaa muita... Toisaalta, en kyllä omia lapsia hoitoon antaisikaan ihmisille joilla ei juuri ole kokemusta pienten lasten hoidosta...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämän päivän isovanhemmat ovat monesti vielä tiukasti työelämässä siinä vaiheessa kun lapsenlapsia tulee. Eri asia ajalla, kun naiset olivat paljon yleisemmin kotirouvia (kun moni täällä muistelee, että oma mummo on itseä paljon hoitanut, no ainakin omat mummoni tosiaan molemmat olivat kotirouvia koko ikänsä). Tai jos muihin maihin verrataan, monissa näissä "perhekulttuurin" maissa tosiaan naiset ovat kotona ja miehet töissä. Tietysti jos ollaan jo eläkkeellä ja kunto on edelleen hyvä, voisi luulla enemmän sitä aikaa löytyvän..
Tämä nyt yhtenä syynä siihen, miksi isovanhemmat eivät välttämättä aina jaksa olla hoitoapuna.
Meistä kaikista otetaan töissä irti kaikki, mitä saadaan, niin pienten lasten vanhemmista kuin isovanhemmista. Ehkä oikeampi tapa suhtautua olisikin kysyä, miten saadaan tästä elämästä vähemmän raastavaa, selkänahasta repivää ja uuvuttavaa? Täällä kinaamme siitä, kuka saa edes hetken hengähtää.
Totta, tätä kinaamista siitä milloin voisi olla oma vuoro hengähtää se todellakin on sen perheen isän ja äidin välillä. Mutta monesti nämä isovanhemmat ovat kyllä omalla kohdalla jo aikansa olleet poissa työelämästä ja elämä on täysin vapaata vailla mitään sitovia aikatauluja. Silti heiltä löytyy jostain täysi itsekkyys sille, että mehän ei toiseen kaupunkiin tai kotoa pois lähdetä vaan antaa sen perheen tuoda se kaikki tänne ja ihan varmasti se kaikki pitää pistää toimimaan heidän päiväaikataulun mukaan. Ja sitten avoimesti ääneen ihmetellään, yleensä sille lasten äidille tietenkin koska hänen vastuullahan se kaikki lapsiin liittyvä on, että mikäs nyt kun Kuusenkerkkä-Irmeli on noin kiukkuinen, ja eikö se nyt osaakaan leikkiä hiljaa jne. Tai sitten torutaan lasta suoraan, että oletpa tuhma kun et syö lautaselta kaikkea ruokaa pois.
Vierailija kirjoitti:
Minulla on 8-vuotias lapsi ja huh, että selvisin niistä pikkulapsivuosista. Nyt on hyvä. Lapsen kanssa voi jo keskustella ja hänellä on omiakin juttuja.
En osaa nähdä itseäni enää pikkulasten kanssa. Tajuan nyt, että se aika oli minulle kamalaa. Kaikki ei koe näin, mutta minä rakastan rauhallisuutta, siisteyttä ja rentoa olemista. Siksi myös vain yksi lapsi. Olen n. 60v. kun hän on 30-vuotias eli joskus eläkepäivilläkö minun pitäisi jaksaa sitä rallia, mitä hädin tuskin jaksoin kolmekymppisenä. Ei kiitos.
Ei sun tarttekaan, mutta mä toivon että muistaisin silloin tuon ja tukisit lastasi jollain muulla tavoin, että hän ja hänen puolisonsa jaksavat. Jos et itse halua hoitaa niin ensinnäkin auttaa jo paljon ettet itsekkyydessäsi ja omista haluistasi ja tarpeistasi lähtien vaikeuta heidän elämää, jos et helpottamaan pysty. Vielä parempi on jos pystyt muulla kuin tarjoamalla omaa hoitoapua, helpottamaan heidän elämää.
Mutku mä haluun kirjoitti:
Jokainen hankkii lapsia, lemmikkieläimiä ja omaisuutta vain sen verran, mitä pystyy itse hoitamaan ja kustantamaan.
Joku sanoi, että nykyajan vanhemmat ovat itsekeskeisiä ja se pitää paikkansa. Koko maailman pitäisi pyöriä juuri 'meidän perheen' ympärillä. Sen näkee tämän keskustelun lisäksi myös kaupoissa, ravintoloissa ja ylipäänsä kaikkialla, missä ne kasvattamattomat tenavat kirmaavat vapaana häiriköiden. Kasvatuksen vastuu sysätään päiväkodeille, kouluille ja mielellään vaikka niille isovanhemmille. Ei mikään ihme, että jatkuvasti saa lukea, miten lapsiperheet aiheuttavat häiriötä ravintoloissa, lentokoneissa ja milloin missäkin. Muita ihmisiä ei oteta huomioon, koska meidän perhe on maailman napa. Ja sitten vielä kitistään, että verovaroista ei jaeta tarpeeksi etuuksia lapsiperheille.
Jos se kasvattaminen ja lasten hoito on niin raskasta ja kallista, älkää tehkö lapsia. Siitä lähdetään, että jokaisen pitää ensisijaisesti selvitä itse. Olen itse kasvattanut lapseni yksin, pyörittänyt yritystä ja hoitanut vielä omakotitaloa siinä sivussa. En olisi hankkinut lapsia, ellen olisi ollut varma, että pärjään tarvittaessa yksin. Lapset on isovanhemmilleen ilo, kun nämä lapsiani haluavat nähdä. En todellakaan hankkinut lapsia jonkun toisen jaksamisen tai rahojen varaan.
Tämä aikakausi on pullamössövanhempien itsekkyyden ja avuttomuuden juhlaa. Tämä porukka ei kestä yhtään mitään. Tämä korona-aika sen näytti. Ihmisille tulee mielenterveysongelmia jo kotona olemisesta ja siitä, ettei nyt juuri pääse elämään juuri niin kuin on aina tehnyt.
Ja harva täällä varsinaisesti lapsia vihaa. Kasvattakaa ne tenavanne kunnolla ja ottakaa huomioon muutkin ihmiset ympärillänne, niin taatusti se negatiivinen suhtautuminen lapsiinkin vähenee.
Kyllä se pullamössöjengi yhäkin on suuret ikäluokat. Esinerkiksi mun vanhemmat ja miehen vanhemmat molemmat hoidatti lapsia mummuloissa pitkät kesät, mummu ja vaari (siis heidän omat vanhempansa) lohkoivat maistaan ilmaisen mökkitontin lapsilleen, rakennuttivat mökin, ostivat auton, takasivat asuntolainan, auttoivat rahallisesti ja muuten talonrakennuksessa, lahjoittivat irtaimistoa, järjestivät joka vuosi suuren sukujoulun kotitilallaan... jne. Kun vauvoja syntyi, mummu pakkasi laukkunsa ja matkusti toiselta paikkakunnalta hoitamaan vanhempia sisaruksia.
Ja katkera en ole, me olemme saaneet ihan riittävästi apua ja läheisyyttä lastemme isovanhemmilta. Mutta noin yleensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei. Tämä on yhden sukupolven omaan napaan tuijottelua. Se sama sukupolvi, joka nyt sanoo, että olen omani jo hoitanut ja pärjäilkääpä miten pystyttää on itse ollut niitä, jotka on olleet ensin isovanhempien hoidossa ja omatkin on tuupattu isovanhenmille ainakin kesäksi, kun koulu ei ole hoitanut kasvatusta ja ruokkimista päivisin. Nyt sitten toteavat, että ei ole meidän homma, kun ovat itse isovanhempia. Just yks päivä mietitittiin työkaverin kanssa tulevaa isovanhemmuutta ja tätä lausahdusta. Todettiin, että me nähtiin opettajia ja isovanhempia enemmän kuin meidän vanhempia ja silti nekin totesi, että "me ollaan omamme jo hoidettu." Oletteko? Oletteko oikeasti? Meillä kummallakin vanhimmat lapset on alkaneet vakiintua ja puhua lapsista, mun esikoinen (19) on jo raskaanakin, työkaverin esikoinen) 20) meni just kihloihin ja muuttivat yhteen. Aion olla parempi ja osallistuvampi isovanhempi kuin oma äitini on hänelle. Tai edes minulle äitinä.
Minut kärrättiin lomiksi mummolaan, koska oli oletus, että mummo ja pappa hoitaa. Mummot ja papat hoiti mua myös iltaisin, kun vanhemmat oli töissä usein viiteenkin ja menin koulun jälkeen sitten mummolaan, että mummo ruokkii mut ja vahtii että teen läksyt. Usein vietiin myös viikonloppuna mummolaan hoitoon että vanhemmat saa omaa aikaa, saa käydä asioilla rauhassa ja siivota ilman lasta jaloissa pyörimässä. Oikeasti olin vanhempieni seurassa arkisin iltaisin kello 18-21 kunnes piti mennä nukkumaan ja kesällä pari viikkoa, koska ei voinut olla yksin kotona ja he tarvivat lomalla ainakin viikon lapsi vapaata aikaa että voi rentoutua kunnolla. Minut kasvatti koulu ja isovanhemmat. Ei mun vanhemmat ja silti niillä on otsaa sanoa, että ovat hoitaneet hommansa. Ei, ne ulkoisti hommansa.
No niin, nyt kun sinustakin on tulossa mummo, niin voit aloittaa uuden lapsenhoitorumban iloisin mielin ; sinähän et halua toistaa omien vanhempiesi virheitä!
Toivottavasti saat lapsenlapsia lisääkin, että voit oikein osoittaa pätevyyttäsi niin vanhempana kuin isovanhempanakin. Mutta muista sitten se, että sinun lapsesi, siis se, joka nyt on raskaana, on mitä todennäköisimmin eri mieltä kanssasi siitä, miten sinä olet hänet kasvattanut ja hoitanut.
Sinä olet siis ollut paljon mummolassasi hoidossa, kritisoit sitä, että sinua on hoitanut mummosi, eikä äitisi. Mutta sinun lastasi ei ilmeisesti mummo hoitanut, joten kaikkihan on ok! Sitähän sinä juuri olet halunnutkin, että lapsen hoitaa omat vanhemmat, eikä mikään mummo ja pappa. Nyt olet äkäinen siitä vanhemmillesi, että sinua hoiti mummo ja koulu.
Sinä teit niin kuin piti, hoidit itse lapsesi. Et vienyt sitä mummolle hoitoon. Hienoa!
Huolehditko sinä nyt myös siitä, että sinun lapsesi ei hoidata sitä tulevaa lastaan sinulla, vaan oma äiti hoitaa? Näinhän olisit halunnut itsesi kohdalla olevan.
Vai mitä oikein meinaat, kun ei tiedä miten sinun mielestäsi se hoitaminen pitäisi mennä?
Ja tuo, että ennen lapset hoidatettiin isovanhemmilla, on täyttä soopaa. Kaikki riippui siitä, oliko niitä isovanhempia käytettävissä vai ei, ja olivatko ne silloinkaan yhtään sen halukkaampia ottamaan lapsia hoitoonsa, kuin nykyäänkään. Perheitten ja sukujen kuviot oli niin monimuotoisia ja toisistaan eriäviä, että mitään pääsääntöistä ei voi enää viimeisen 50-60 vuoden ajoista väittää. Kun omaa lapsuuttani ja kavereitani mietin, en muista ketään, joka olisi kesiään mummoloissaan säännöllisesti viettänyt. Ei kaikilla ollut niitä mummoja olemassakaan, ei ollut minullakaan kuin yksi, ja niin kaukana etten kunnolla ikinä tutustunutkaan häneen.
Mieheni on maatilan poikia, ja silloin kun hän oli pieni, niin kuulemma mummo makasi jo sairasvuoteella peräkammarissa monet vuodet täysin omaistensa hoidettavana. Että se siitäkin idyllistä.
Keskity sinäkin nyt olemaan sille lapsenlapsellesi hyvä mummo äläkä marise omia menneitä asioitasi. Asioilla on aina syynsä ja hyvin, hyvin monissa perheissä kuviot meni juuri noin kuin itsekin siitä kirjoitit. Kun vanhemmat tulee töistä, sitä perheen yhteistä aikaa ei ole kuin joitakin tunteja, ja olisihan tietysti hyvä jos vanhemmat nykyaikana hieman enemmän olisivatkin lastensa kanssa, eivätkä jatkuvasti olisi kuskaamassa heitä johonkin harrastukseen niin kuin nykyään tehdään, ja sen lisäksi on vielä ne vanhempien omat pakolliset menonsa, jotka nekin on kuin kiveen kirjoitettuja. Jos ei ennen lasten kanssa häärätty kaiken aikaa, niin ei kyllä nykyäänkään. Jotenkin tuntuu, että enemmän on ongelmanuoria kuin ennen, ja jostain sekin kertoo. Ei tästä niin kauhean kauan ole, kun luin juttua, että äiti oli jossain pakollisissa iltamenoissaan ja isä oli kotona hoitamassa taaperoikäistä lasta. Mutta kun isä hermostui, kun ei lapsi antanut hänen rauhassa pelata koneella, niin isä pahoinpiteli lasta niin että se vammautui.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen 67-vuotias kohta kolmen alle kolmevuotiaan mummu, hoidan heitä mielelläni, ja ovat minulle maailman tärkein asia, mutta kyllä minä ihan poikki olen kun kotiin hoitokeikalta pääsen. Selkä huutaa hoosiannaa muksujen nostelusta ja muutoinkin olen ihan poikki.
Olen usein miettinyt miten helppoa olisi ollut kun olisin mummoutunut 10-15 v sitten. Itse tein lapset nuorena ja mummut ja papatkin olivat vielä nuoria. Lapseni sai esikoisen 38 vuotiaana.
Olen tehnyt ansiotyötä 43 vuotta, ihan kokopäivähoitoon rn enääryhdy.
Minkä verran sinun lapsia sitten mummu ja pappa hoitivat? Lastenvahtikeikaltasi tulessa voit taputtaa itsellesi ja todeta, että huh onneksi näit ja koit sitä hullunmyllyä vain parin tunnin hoitokeikan ajan, se hullunmylly jatkuu siinä perheessä 24/7. Sillä perheellä ei välttämättä nyt taida olla yhtä aktiivista mummoa ja pappaa apuna kuin sinulla lapsiesi kanssa oli. Ehkä olet tienannut 43 ansiotyövuoden aikana sen verran että sinulla on rahaa, jolla ostaa itsesi vapaaksi mummon lastenvahtikeikoista kun ei itseäsi kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina puhutaan, ettei vanhat ihmiset jaksa enää hoitaa pieniä lapsia, eikä siksi auta, mutta eihän pikkulasten isovanhemmat ole mitään vanhoja? Keskimäärin ensimmäiset lapsenlapset tulee n. 55-60v iässä, jos ei ole tosi vanhana tehnyt lapsiaan, ei sen ikäinen ole mikään raihnainen vanhus. Tottakai jotkut on vanhoja ja raihnaisia, mutta suurin osa ei ole. Ja nyt vanhemmaksi tulevat ovat syntyneet 80-luvun loppupuolella tai myöhemmin, kyllä siihen aikaan on ollut ehkäisyä eikä mikään pakko hankkia lapsia eli se "lapsia vaan tuli vaikka ei olisi haluttu" on ennemminkin meidän isovanhempien, eli nykyisten isoisovanhempien tilanne. Ei isovanhempien ole siis mikään pakko lapsenlapsiaan hoitaa, mutta nämä kaksi yleistä selitystä eivät vaan jotenkin toimi. Joku muu syy siihen on taustalla kuin isovanhempien raihnaisuus tai se että ei olisi halunnut lapsia alun perinkään.
Mutta ei tämä mikään yleis-suomalainen ilmiö ole, tunnen todella monia isovanhempia jotka osallistuvat lastenlasten elämään paljon. Niitäkin on, jotka puuttuvat turhan paljon, ja niitä, jotka uupuvat kun eivät osaa kieltäytyä hoitamasta jos pyydetään. Kaverini juuri sai vauvan ja kertoi, kuinka äitinsä oli ollut heillä viikon, seuraavalla viikolla tulee sisko muutamaksi päiväksi ja sitten kaverini mummo tulee avuksi ja seuraksi. Lisäksi anoppi käy auttelemassa toisinaan. Eli kyllä näitä perhekeskeisiä sukuja on suomessakin.
Sitten kun mummo on vaipanvaihtoiässä, voit todeta saman.
Olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lastenhoidosta auttamisesta luistamisen lisäksi, omat vanhempni muistuttivat että jokainen hommaa asuntonss itse eli eivät tule takaamaan meidän asuntolainaa. Ei edes pyydetty tai tarvittu, mutta eivätpä muistaneet, että itse saivat tontin, joka lohkottiin suvun maista ja isoisäni oli heidän rakennuksilla ilmaisena työvoimana, kuten puolen muutakin sukua.
Joo, oma äiti ylpeilee sillä, että on eläissään vaihtanut kaksi kertaa vauvan vaipan (hällä kaksi lasta) ja kuinka paljon apua saivat, kun rakensivat, asuivat muun muassa useamman vuoden isän äidillä ja tontti lohkottu isän vanhempien tontista, mutta kenenkään asuntolainaa eivät takaa eivätkä muutenkaan osallistu talkoilla rakennusprojekteihin. Omat lapset on luonnollisesti hoidatettu isoäidillä, mutta lastenlasten hoitoon eivät osallistu, eivätkä kyllä auttaneet rakennusprojektissakaan. Ilmeisesti, kun kaikki apu on itse saatu, niin ei sitten enää tarvii auttaa muita... Toisaalta, en kyllä omia lapsia hoitoon antaisikaan ihmisille joilla ei juuri ole kokemusta pienten lasten hoidosta...
Minä olen myös isovanhempieni kasvattama. Varhaisin muistoni on isoisän olkapäillä, tähtuä katsellessa. Omat vanhempani olivat aina kiireisiä ja töissä. En muista heidän sylissään olleeni.
Ja omien lapsieni hoitoon ei ole apua herunut, en kyllä ole kysellytkään. Kerran vuodessa ovat ehkä kiinnostuneita asioistamme.
Kun olin lapsemme kanssa kotona, anoppi eli lapsen isänäiti soitti ihan joka päivä. Minulle. Joskus monta kertaa päivässä. Samoin täti eli isänsisko.
En minä ollut valinnut heitä lähipiiriini, he tulivat puolisoni mukana. Olin liian kiltti ja liian nuori sanoakseni heille, että soittaisivat lapsen isälle sitten, kun hän on kotona.
Oma miniäni tuskin koskaan haluaa lapsia, näin hän ja poikani ainakin tällä hetkellä ajattelevat (molemmat 30+ eli mistään nuoruuden haihattelusta ei ole kysymys). Jos haluavat ja saavat, niin tottakai autan sen minkä voin ja mitä pyydetään. Missään tapauksessa en kuitenkaan ala soitella miniälleni päivittäin enkä muutenkaan tuputa itseäni heidän elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä isovanhemmat kertoo, kuinka väsyttävää on olla pienten lasten kanssa ja ei jaksaisi jatkuvasti hoitaa. Mutta kun todella harva vanhempi edes toivoo mitään jatkuvaa hoitoa! Yksi päivä kuukaudessa olisi monelle pikkulapsen vanhemmalle ihan valtava helpotus, tai vauvan vanhemmille vaikka pari tuntia viikossa, mutta monelle riittäisi ihan satunnainenkin apu. Onko se nyt ihan oikeasti niin paljon liikaa vaadittu, vaikka ei niin hirveästi pikkulapsista välittäisi? Oman lapsen hyvinvoinnin eteen? Jotenkin outo ajatus. Varsinkin jos välimatka on pieni, kaukana asuessa on tietysti hankalampi auttaa. Mutta kun on näitä, jotka ihan periaatteesta ei halua laittaa tikkua ristiin edes hätätilanteessa, kun "olen oman osani jo tehnyt", en vaan ymmärrä. Enkä kyllä toisaalta ymmärrä niitäkään, jotka jo vauvasta alkaen kiikuttaa lapset joka viikonloppu yökylään ja välillä viikollakin mummolaan hoitoon, ellei ole joku erityisen rankka tilanne elämässä menossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen mummi ja laina mummi kirjoitti:
Ei päde kaikkiin !
Itse hoidan lähes viikottain pyynnöstä lapsen lapsiani ja ihan vapaaehtoisesti.
Olen hoitanut myös bonus lasteni lapsia, kun he olivat pieniä.Tuo on äitisi mielipide, olla hoitamatta.
Toki minun korviini kuulostaa oudolle, että äitisi on kaksi vuotta sitten tavannut lastaan ja lapsenlapsiaan. ( oletus on lapset ja lapsenlapset on samassa seurueessa).Hänhän ( äitisi) on jo ihan vieras ihminen lapsen lapsilleen.
Tietty tämä korona aika sekottaa pakkaa.Huonosti on lasten elämä järjestetty, jos tarvitsevat lastenhoitoapua viikoittain.
Ei laisinkaan huonosti , kun molemmat vanhemmat tekevät esim. vuorotyötä, niin on todella hieno että,
mummola voi tasapainottaa hoitokuvioita.
Tarhakaan ei ole ympärivuorakauden auki, eikä viikonloppuisin.Mummot ja papat on kuitenkin sitä lähi perhettä ja jos jaksavat niin hienoa, jos on hoitokuviossa mukana.
Lapset on kuitenkin niin vähän aikaa pieniä, pian niillä on omat menot ja kuviot👍.
Varmaan onkin lasten vanhemmille mukavaa, että isovanhemmat ovat "hoitokuvioissa mukana" eli hoitavat siis jo toista lapsisukupolvea, vaikka ovat oman kasvatustyönsä jo tehneet. Noin mukavan kevyesti ilmaistuna se ei kuulosta niin pahalta kuin mitä todellisuus on, eli isovanhemmat kellottavat arkensa lasten työvuorojen mukaan, sen sijaan, että saisivat itse päättää omista aikatauluistaan.
Voi voi ja syvä huokaus !
Kun kaikille isovanhemmille lapsenlapset eivät ole Riesa vaan Rikkaus.
Minusta on kiva kuunnella heidän juttujaan, nytkin lapsenlapseni kiitteli, kun mummolassa on mukavaa ja kuinka häntä hemmotellaan mummilassa , ( sanasta sanaan noin ).
On jopa tutkittua tietoa, että isovanhempien huomio on hyväksi lasten kehitykselle.
Ja kun tiedä tämän päivän vanhempien työhaasteet, niin ihan mielelläni anna hieman vapaata vanhemmille .
Se ei ole paljon jos noin 2- 4 kertaa kuukaudessa viettävät vuorokauden mummilassa.
Ja kun Minulla mahdollisuus ottaa hoitoon.
Juttu on eri, jos en kykenisi siihen esim huonon kuntoni vuoksi.
Kukin kykyjensä mukaan !!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.
Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.
En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.
Olemme niin erilaisia ja maassa maan tavalla kai sitten.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiseen geeniperimään on aika tiukasti koodattuna rauhan ja hiljaisuuden kaipuu. Monet isovanhemmista kuuluvat siihen sukupolveen, että naimisiin oli mentävä ja lapsia tuli, halusi tai ei. Se sitten näkyy suhteessa lapsenlapsiin. Moni olisi varmaan halunnut olla vela jo 50+ vuotta sitten. Ja varmaan tämä tulee esiin myös tuossa "mitäs teit lapsia, oma vika", kun itse olisi halunnut jättää tekemättä, mutta ei ollut vaihtoehtoja. On vaikea ymmärtää, miksi joku valittaa omasta valinnastaan, kun itse on ollut pakotettuna samaan, eikä ole saanut valittaa.
====
50+ vuotta sitten oli 1960-luku. Silloin oli jo e-pillerit keksitty ja kondomeja on ollut iät ajat.
Mutta kulttuurisesti ei ollut hyväksyttyä olla lapseton.
Meidän lasten isovanhemmat on syntyneet 50-60-luvuilla. Ja tehneet omat lapsensa 80-90-luvuilla. Eli nykyisovanhempien omat vanhemmat on olleet siinä tilanteessa, ettei lapsilukua ole välttämättä voinut itse päättää, ja siitä huolimatta he ovat hoitaneet omia lapsenlapsiaan aikanaa. Nykyisovanhempien sukupolvi on aikanaan saanut lapsenvahtiavun vanhemmiltaan, on ollut päiväkodit ja se ehkäisy yleisessä käytössä, mutta siitä huolimatta eivät halua omia lapsiaan auttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äitini teki erittäin selväksi ettei tahtoisi tavata lapsiani jos sellaisia tulee. Hän ei myöskään kertonut kun minusta tuli täti, eikä sitä kertonut kukaan muukaan vuoteen.
No katsopa myös peiliin.
Jos siskosi/veljesi asiat eivät sinua sitä vertaa kiinnosta että olisit häneen kahteen vuoteen yhteydessä, miten kukaan muukaan ajattelisi, että olisi joku velvollisuus sulle ilmoittaa, että susta on tullut täti. ? Et sä ole mikään täti, jos et kerran ole yhtään mikään osa heidän elämäänsä.
Asuin maailman äärissä eikä ollut varaa soitella sieltä. Äitiini olin silti yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
Minä olin vanhemmilleni vain taakka ja olenkin ollut ja pärjännyt ilman täyttä huolenpitoa ekaluokalta asti. Kun täytin 18 äiti ajoi pois kotoa, apua en mihinkään saanut, yksin piti pärjätä. Kun saatiin ensimmäinen lapsi saatiin vähän hoitoapua miehen äidiltä, omalla äidilläni oli mummoksi tulemisessa joku kriisi ja hän oli vihainen. Toinen lapsi syntyi kun ensimmäinen oli neljä ja alkuun sai olla harvakseltaan miehen vanhempien luona jos hyvissä ajoin kysyi. Nuoremman muksun kohdalla minun äiti halusi hirveästi olla meillä ja onkin ollut ennen koronaa aina viikon pari ja päästiin miehen kanssa käymään jossain. Nyt ei olla kahteen vuoteen käyty missään ja sitä mukaa kun minun äiti läheni lasten kanssa, miehen vanhemmat erkani eivätkä enää meidän lapsia ota esim yökylään. Miehen siskon lapsi on hyvin usein ja ymmärrän ettei enää sitten jaksa muita.
Minulle on äitini ja anoppini hokenut että eivät ole hekään apua saaneet niin ilmeisesti siksi eivät halunneet meitä auttaa ensimmäisen vauva-aikana ollenkaan. Minä taas kun en ole apua saanut ja muistan elävästi miten rankkaa oli valvoa koliikkivauvan kanssa, olen tarjonnut apua tutuille jotka vauvan on saaneet.
En voi ymmärtää ajatusmallia että koska minulla oli vaikeaa, pitää sinullakin olla. Päinvastoin. Ajattelen että koska minulla oli vaikeaa, en toivo sitä kenellekään toiselle.
Sukupolvien ketjua ei ole niin helppoa katkaista. Oma äitini oli tunnekylmä hirviö meille lapsille, ja vaikka tietoisesti pyrin koko ajan olemaan lämmin ja läsnä omilleni, huomaan myös tuntevani surua ja vihaakin välillä heidän ollessaan kovin tarvitsevia. Se pieni lapsi itsellä sisällä jotenkin herää ja kaipaa itsekin sitä lohtua.
Olen varmasti tuhat kertaa osallistuvampi, empaattisempi ja parempi äiti kuin hän, mutta monessa kyllä varsin vajavainen itsekin. Ehkä omat lapseni pystyvät sitten olemaan taas hieman parempia omilleen. Toivottavasti ainakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Suomalaiseen geeniperimään on aika tiukasti koodattuna rauhan ja hiljaisuuden kaipuu. Monet isovanhemmista kuuluvat siihen sukupolveen, että naimisiin oli mentävä ja lapsia tuli, halusi tai ei. Se sitten näkyy suhteessa lapsenlapsiin. Moni olisi varmaan halunnut olla vela jo 50+ vuotta sitten. Ja varmaan tämä tulee esiin myös tuossa "mitäs teit lapsia, oma vika", kun itse olisi halunnut jättää tekemättä, mutta ei ollut vaihtoehtoja. On vaikea ymmärtää, miksi joku valittaa omasta valinnastaan, kun itse on ollut pakotettuna samaan, eikä ole saanut valittaa.
====
50+ vuotta sitten oli 1960-luku. Silloin oli jo e-pillerit keksitty ja kondomeja on ollut iät ajat.
Mutta kulttuurisesti ei ollut hyväksyttyä olla lapseton.
Meidän lasten isovanhemmat on syntyneet 50-60-luvuilla. Ja tehneet omat lapsensa 80-90-luvuilla. Eli nykyisovanhempien omat vanhemmat on olleet siinä tilanteessa, ettei lapsilukua ole välttämättä voinut itse päättää, ja siitä huolimatta he ovat hoitaneet omia lapsenlapsiaan aikanaa. Nykyisovanhempien sukupolvi on aikanaan saanut lapsenvahtiavun vanhemmiltaan, on ollut päiväkodit ja se ehkäisy yleisessä käytössä, mutta siitä huolimatta eivät halua omia lapsiaan auttaa.
No ainakin omat mummoni olivat kotiäitejä, oma äitini taas kävi töissä ja käy edelleen. Joten tilanne on aivan eri.
Kyse ei ole itsenäisyyden uhraamisesta. Siis ainakaan edustamassani (ei suomalainen) kulttuurissa. Meillä on aivan ennenkuulumaton ajatus, että joku eläisi eristyksissä. Ei ole sellaista itsenäisyyden kaipuuta vaan kaipuu siihen ison perheen keskelle. Kukaan ei uhraudu, vaan tällaisesta nautitaan:)