Lue keskustelun säännöt.
"Minä olen omat hommani hoitanut jo ajat sitten".
Minun äitini sanoi tuon lauseen ehkä noin 16 vuotta sitten saadessani ensimmäisen lapseni. Lapsiani mummo on hoitanut tässä 16 vuoden aikana ehkä 5 kertaa.
Hän kuitenkin kuvailee itseään osallistuvaksi isovanhemmaksi.
Onko tässä joku ylisukupolvinen, suomalainen ogelma, jota siirrämme eteenpäin tässä yksilökeskeisessä kulttuurissamme? Nimittäin mieheni ei ole suomalainen, ja hänen perheensä on tiivis. Mummo sieltä päin soittelee lähes joka päivä vain lirkutellakseen lapsillemme eivätkä he ole koskaan kuulleetkaan sellaisesta, että yksin pitäisi lapset hoitaa.
Toistaako äitini (ja iso osa suomalaisia) siis jotain outoa, suomalaista traumaa, missä äiti ja perhe on aina jätetty yksin pärjäämään ja tämä siirretään aina eteenpäin seuraavalle sukupolvelle? En nimittäin nykykokemuksellani tiedä mitään typerämpää, mutta onko vanhemmuuden kokemus ja taakka niin valtava selvitä yksin, että tämä "kostetaan" sitten seuraavallekin polvelle?
Tuli vain mieleen, kun muistin juuri, että äitini on ehtinyt nähdä lapsenlapsiaan edellisen kerran kaksi vuotta sitten.
Kommentit (775)
Kun isovanhempia puollustetaan aina sillä, että he saavat nyt vihdoin elää omaa elämäänsä, niin miksi siis lasten tekeminen ja hoitaminen on niin suuri taakka, että sen takia on ollut pakko luopua omasta elämästään?
Eikö olisi ollut helpompaa, kun olisi ollut puolison ja läheisten ihmisten vankkumaton tuki aina halutessaan ja olisi voinut elää pikkulapsivuodetkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä naiset ovat ja ovat olleet työelämässä, siihen päälle vielä huushollista huolehtiminen sekä lasten kasvatus ja hyvinvointi. Teollistuminen ja kaupunkeihin muutto maalta erotti isovanhemmat ja apujoukot satojen kilometrien päähän. Ei ihme jos vähän väsyttää ja olisi kiva elää itsekin, nyt kun lapset saatu koulutettua ja omilleen.
Joo niin väsyttää nykyvanhempiakin armottomampi työelämä, lapset, koti, työttömyysuhka, korona, univelat, ulkoiset paineet. Silti en ikinä osaisi kuvitella, että mikäli lapseni joskus saisi lapsia ettenkö haluaisi olla aktiivisesti osa lastenlasteni elämää. Onhan lapseni minulle kaikista tärkein henkilö maailmassa loppuelämäni.
Vierailija kirjoitti:
Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.
Mulla sama kokemus. Huomautin jopa kerran, että aika paljon me oltiin mummolla, mutta äiti muistaa asiat eri tavalla.
Meillä äiti kyllä auttaa jos on ihan pakko, eli esim kun olen lähtenyt synnärille nuorimpien vuoksi, on äitini vahtinut vanhempia lapsia meillä. Mielestäni tämä on ok, kun ei miehen kanssa kaivata järjettömästi kahden keskeistä aikaa.
Eli oman kokemuksen mukaan kyseessä ei ole todellakaan ylisukupolvinen trauma, vaan yhden sukupolven änkyröinti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.
Mulla sama kokemus. Huomautin jopa kerran, että aika paljon me oltiin mummolla, mutta äiti muistaa asiat eri tavalla.
Meillä äiti kyllä auttaa jos on ihan pakko, eli esim kun olen lähtenyt synnärille nuorimpien vuoksi, on äitini vahtinut vanhempia lapsia meillä. Mielestäni tämä on ok, kun ei miehen kanssa kaivata järjettömästi kahden keskeistä aikaa.
Eli oman kokemuksen mukaan kyseessä ei ole todellakaan ylisukupolvinen trauma, vaan yhden sukupolven änkyröinti.
Kyseessä sukupolvi 50- ja 60-luvuilla syntyneet?
Jep, ei heru lastenhoitoapua, mutta jostain syystä mun pitäisi nostella heidän mökkilaitureitaan ja maalata terassia. Miksi ihmeessä niin tekisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun isovanhempia puollustetaan aina sillä, että he saavat nyt vihdoin elää omaa elämäänsä, niin miksi siis lasten tekeminen ja hoitaminen on niin suuri taakka, että sen takia on ollut pakko luopua omasta elämästään?
Eikö olisi ollut helpompaa, kun olisi ollut puolison ja läheisten ihmisten vankkumaton tuki aina halutessaan ja olisi voinut elää pikkulapsivuodetkin?
Kyllä meillä nykyvanhemmilla on aikaa omille harrastuksille sen lisäksi, että tehdään kokoaikatyötä ja hoidetaan lapset. Ehkä joutuu soveltamaan, kuten treenaamaan kotona tai juoksemaan lastenvaunujen kanssa tai ottamaan lapset mukaan harrastuksiinsa, mutta ei sitä koko elämää tarvitse sivuun heittää pientenkään lasten takia vaikkei olisi mitään tukiverkostoja. Ja kun lapsi on kouluiässä voi vanhempi elää paljon vapaammin.
Tuntuu kuin nykyisovanhemmat olisivat raataneet takiamme aivan järjettömän taakan. Ehkä me olimmekin vain taakka omille vanhemmillemme, kuka tietää. Kylmältä se silti tuntuu.
Mä en ole vielä isovanhempi, mutta (nepsy)aikuisen äiti kuitenkin. Ja olisin varmasti vielä viime vuonna sanonut samoin. Perhe-elämä poltti loppuun, ja jo ajatuskin siitä, että taas pitäisi olla vain antamassa itsestään loputtomiin, olisi ollut kauhistus. Ehkä tästä joskus toipuu, jää nähtäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole vielä isovanhempi, mutta (nepsy)aikuisen äiti kuitenkin. Ja olisin varmasti vielä viime vuonna sanonut samoin. Perhe-elämä poltti loppuun, ja jo ajatuskin siitä, että taas pitäisi olla vain antamassa itsestään loputtomiin, olisi ollut kauhistus. Ehkä tästä joskus toipuu, jää nähtäväksi.
Olisiko asia eri, jos olisit saanut ison suvun tuen ja avun ja mahdollisuuden vaikka päivittäin virkistäytyä ja hengähtää vanhemmuudesta? Vai saitko apua lähes rajattomasti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ole vielä isovanhempi, mutta (nepsy)aikuisen äiti kuitenkin. Ja olisin varmasti vielä viime vuonna sanonut samoin. Perhe-elämä poltti loppuun, ja jo ajatuskin siitä, että taas pitäisi olla vain antamassa itsestään loputtomiin, olisi ollut kauhistus. Ehkä tästä joskus toipuu, jää nähtäväksi.
Olisiko asia eri, jos olisit saanut ison suvun tuen ja avun ja mahdollisuuden vaikka päivittäin virkistäytyä ja hengähtää vanhemmuudesta? Vai saitko apua lähes rajattomasti?
Varmasti olisi eri asia. Käteen tuli pataässä, puoliso sairastui vakavasti ja apua ei muutamaan vuoteen tosiaan ollut missään. Isovanhemmat osallistuivat jonkin verran, muuta sukua ei ole. "Normaaleissa" taisteluissa lapsen tutkimusten, koulunkäynnin jne. kanssa oli riittämiin, enkä olisi edes jaksanut vääntää mistään "ylimääräisestä" avusta enää yhdenkään viranomaistahon kanssa.
Selvittiin, kaikki. Nuori itsenäiseen elämään, puoliso työkyvyttömyyseläkkeelle, minä alan hiljalleen saada elämääni takaisin. Tänään 42 v. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen isoäiti ja teen kolmivuorotöitä. Lapseni tuli äidiksi teininä. En mitenkään halua olla lapsenvahtina kaikkina vapainani tai edes osana niistä kun olen juuri saanut viimeisen lapseni muuttamaan omilleen. Yhteensä 30v olen ollut äitinä kotona. Ei minun tehtäväni ole hoitaa ainoina vapaapäivinäni lasteni lapsia. Eläkkeellä voisin kyllä, mutta ovat sitten jo aikuisia ehkäpä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minut ja sisarukseni hoisi naapurissa asuva mummoni. Äiti palasi töihin 3kk äitiysloman jälkeen. Silti on sanonut, että on omat lapsensa jo hoitanut ja tällä verukkeella ei ole muakaan auttanut.
Mulla sama kokemus. Huomautin jopa kerran, että aika paljon me oltiin mummolla, mutta äiti muistaa asiat eri tavalla.
Meillä äiti kyllä auttaa jos on ihan pakko, eli esim kun olen lähtenyt synnärille nuorimpien vuoksi, on äitini vahtinut vanhempia lapsia meillä. Mielestäni tämä on ok, kun ei miehen kanssa kaivata järjettömästi kahden keskeistä aikaa.
Eli oman kokemuksen mukaan kyseessä ei ole todellakaan ylisukupolvinen trauma, vaan yhden sukupolven änkyröinti.
Kyseessä sukupolvi 50- ja 60-luvuilla syntyneet?
Meidän tapauksessa ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä olen isoäiti ja teen kolmivuorotöitä. Lapseni tuli äidiksi teininä. En mitenkään halua olla lapsenvahtina kaikkina vapainani tai edes osana niistä kun olen juuri saanut viimeisen lapseni muuttamaan omilleen. Yhteensä 30v olen ollut äitinä kotona. Ei minun tehtäväni ole hoitaa ainoina vapaapäivinäni lasteni lapsia. Eläkkeellä voisin kyllä, mutta ovat sitten jo aikuisia ehkäpä?
Ei ole sinun tehtäväsi, tietenkään. Kuten ei ole lapsesi tehtävä aikanaan tulla katsomaan sinua kun makaat vaipoissa. Hän viettää silloin ansaittuja vapaapäiviään.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen isoäiti ja teen kolmivuorotöitä. Lapseni tuli äidiksi teininä. En mitenkään halua olla lapsenvahtina kaikkina vapainani tai edes osana niistä kun olen juuri saanut viimeisen lapseni muuttamaan omilleen. Yhteensä 30v olen ollut äitinä kotona. Ei minun tehtäväni ole hoitaa ainoina vapaapäivinäni lasteni lapsia. Eläkkeellä voisin kyllä, mutta ovat sitten jo aikuisia ehkäpä?
Tämä juurikin on se "ongelma". Monesti äiti on jäänyt niin yksin suoriutumaan pienten lasten kanssa, että elämästä on tullut vain selviytymistä. Jos lähellä olisi iso suku ja olettamus siitä, että kukaan ei selviydy mistään yksin, olisiko asia eri tavalla ja isovanhemmuudesta jaksaisi innostua? Koska silloin isovanhempanakaan ei olisi se ainoa ns lapsenvahti, en tykkää tästä sanasta, minusta isovanhemmuus on muuta.
Monesti tätä omaa yksinäistä selviytymistään "kostetaan" niille lapsille sillä, että oma elämä alkaa ja lastenlapsille ei ole elämässä sijaa, koska he ovat vain taakka. Jos elämä pikkulapsiaikanakin olisi elämää niin sitä ei tarvitsisi odottaa vuosikymmeniä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä ainakaan. Vanhempani osallistuivat hyvin paljon lapsieni elämään ja he ovat vieläkin lapsilleni tärkeitä ihmisiä, vaikka ovat aikuistuneet. Ihan supisuomalaisia ollaan.
Vierailija kirjoitti:
Mä olen isoäiti ja teen kolmivuorotöitä. Lapseni tuli äidiksi teininä. En mitenkään halua olla lapsenvahtina kaikkina vapainani tai edes osana niistä kun olen juuri saanut viimeisen lapseni muuttamaan omilleen. Yhteensä 30v olen ollut äitinä kotona. Ei minun tehtäväni ole hoitaa ainoina vapaapäivinäni lasteni lapsia. Eläkkeellä voisin kyllä, mutta ovat sitten jo aikuisia ehkäpä?
Hyvä tehdä omien voimavarojen mukaan. Mun mummo jaksoi hoitajana hoitaa meidätkin, kun äiti ja isä jostain syystä hoitopaikan meille tarvitsivat. Mutta jokaiselle tietysti vain voimiensa mukaan.
Enkä kyllä tiedä oliko mummo niin iloinen tästä järjestelystä aina. Varmaan hauska hiipiä yövuorosta kotiin, kun ei me ymmärretty päiväkoti-ikäisinä että mummo on yöt töissä ja mummon pitäisi antaa nukkua kunnolla. Mummo kyllä kuolikin aika nuorena(70v), että ehkä me tosiaan olimme mummolle liikaa.
Mun kokemus on, että monet ottavat isovanhemmilta apua (taloudellista ja lastenhoito) itsestäänselvyytenä mutta sitten kun isovanhemmat tarvitsisivat apua arjen askareissa niin ketään ei kiinnosta kun ollaan niiiiin kiireisiä.
Olen viisikymppinen ja lapsia on neljä. Lapsenlapsia ei vielä ole, mutta lapsilla on puolisot ja jos onni on myötä niin lapsenlapsiakin toivottavasti tulee. Omat lapset hankittiin omaa perhettä varten ja kasvatettiin itse, en kaivannut tai tarvinnut apua. Anoppi olisi kovasti tunkenut paikalle, mutta hänellä oli omat ajatuksensa kasvatuksesta ja skismaa syntyi. Onneksi mies selvitti asiat.
Oma äitini oli jo kuollut vuosikymmeniä sitten, mutta olen varma, että hän ei olisi ollut kovin innokas lastenhoitaja, vaikka olisi varmasti pitänyt lapsistani. Hän olisi ehkä ollut sellainen isoäiti, jonka luona käydään käymässä silloin tällöin päiväseltään.
Jos saan lapsenlapsia, olen aivan varmasti ikionnellinen. Olen jo sanonutkin, että autan parhaani mukaan, varsinkin itse muistan sen karmean univelan ja väsymyksen, joten tänne mummolaan vaikka vaan nukkumaan kunnolla ja minä hoidan mukulat. En kuitenkaan ole valmis jättämään omaa elämääni ja hoitamaan lasteni lapsia jatkuvasti. Jokainen huolehtikoon omistaan.
Apua saa pyytää ja sitä annetaan voimien mukaan, mutta tuntuu, että jotkut haluavat omista vanhemmistaan kotiapulaisen tai lastenhoitajan.
Keskustelkaa asioista jo etukäteen, älkää olettako, että saatte apua. Eivät isovanhemmat huonoja ole, jos haluavat elää omaakin elämäänsä.
Suuret ikäluokat eivät ole piitanneet omista lapsistaan eikä lastenlapsistaan. En tosin apua kauheasti ole kaivannutkaan, lapset ovat olleet ihania ja helppoja hoitaa. Kun haluttiin mennä teatteriin tai elokuviin, palkattiin lastenhoitaja. Helpointa näin. Joskus nähdään isovanhempia, kerran vuodessa suunnilleen. Emme ole huonoissa väleissä, vaan kaikki elävät omaa elämäänsä. Jos he vuorostaan tarvitsevat hoitajaa, he voivat palkata sellaisen itse.
Vierailija kirjoitti:
Mun kokemus on, että monet ottavat isovanhemmilta apua (taloudellista ja lastenhoito) itsestäänselvyytenä mutta sitten kun isovanhemmat tarvitsisivat apua arjen askareissa niin ketään ei kiinnosta kun ollaan niiiiin kiireisiä.
Tämäkin on yhtä lailla väärin. Auttamisen ja huolehtimisen tulee tottakai koskea kaikkia, ei vain lapsia. Meillä ainakin miehen suvussa on selvä asia, että jos Mama (mummo, miehen äiti) jotain tarvitsee kaikki melkein kilpailevat kuka pääsee auttamaan:D Se on aivan "hullua" kun vertailukohtana on ollut oma hyvin pidättyväinen suomalainen perheeni.
Siis puuttuuko empatiakyky mahdollisesti myös? Tottakai pienen lapsen vanhempi saa olla väsynyt ja uuvuksissa ja saa sen sanoa. Me muut voisimme ennemmin auttaa kuin syyllistää vanhempia.
Mutta tuokin oli perisuomalainen (ainakin perivauvapalstalainen) kommentti. Jos äiti on väsynyt niin heti syytetään lapsien tekemisestä. Uskomaton kulttuuri.