Lue keskustelun säännöt.
Kun vanha äitini "turvautuu" minuun jatkuvasti (vertaistukea kaivataan)
10.05.2021 |
Iäkäs äitini jäi leskeksi muutama vuosi sitten. Tämän jälkeen hän on turvautunut minuun aivan tauotta. Hän soittelee useita kertoja päivässä, lähettää jopa sähköpostia, keksii asioita mitä minun pitäisi hänen kotonaan käydä tekemässä viikoittain jne. Olen auttanut häntä todella paljon ja kiltisti kuunnellut pitkiä puheluita. Mutta liika on aina liikaa. Laitoin hänelle jopa sähköpostia, jossa kerroin elämästäni ja sanoin etten pysty jatkuvasti olemaan hänelle läsnä. Minulla on oma elämäkin elettävänä, iso perhe, työ, harrastukset, ystävät jne. Mutta ei mitään tulosta. Huoh. Äitini on varmasti yksinäinen, mutta en voi olla hänelle terapeutti ja ystävien korvike. Onko muilla ollut samanlaista ja oletteko keksineet jonkin ratkaisun?
Kommentit (142)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Miksei halua osallistua esim kutomis kerhoo, tai joogaan? kaikenlaisia tapahtumia järjesteään vähän vanhemmille. Ja nykyään vanhemmat ihmiset chattaa myös netissä.
Mistä tiedät, ettei ehkä osallistukin. Joka tapauksessa pari tapaamista viikossa harrastuksen puitteissa riittää aika harvalle elämän sisällöksi.
Sitä paitsi, vanhuksetKIN masentuvat. Se on jopa yleisempää kuin luullaan - ja tuollainen vaihe, jossa pitkä parisuhde on päättynyt puolison kuolemaan ja elämässä ei ole juurikaan tekemistä sekä fyysistäkin kremppaa alkaa olla altistaa masennukselle.
Fiksu ymmärtää tuon eikä ala haukkua ja sättiä iäkästä ihmistä "henkisesti keskeneräiseksi". Onko tuo haukuskelija oikeasti sitä mieltä, että masentuneegåt masentuvat, koska ovat henkisesti keskeneräisiä???
Elämä on nykyään haasteellisempaa yksinäiselle eläkeläiselle kuin ennen. Ja toki yksinäisille iästä riippumatta muutenkin!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Aika moni suuren ikäpolven isovanhempi ei halua paiskia töitä ja hoitaa lapsenlapsia. Ne haluaa matkustella ja katsoa tv-sarjoja, tissutella alkoholia ja juoruilla ystävien kanssa. ylpeillä vähän lapstenlasten savutuksilla ja valokuvilla.
Osa varmasti joo ihan samalla lailla kuin nuoremmistakin.
Kyse oli elämän mielekkyydestä ja tarkoituksesta. Ap:n äiti kokee olevansa avuton ja yksinäinen ja vain itse henkisesti varsin sinttitasolle jäänyt menee haukkumaan sen takia ketään "henkisesti keskenkasvuiseksi".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Miksei halua osallistua esim kutomis kerhoo, tai joogaan? kaikenlaisia tapahtumia järjesteään vähän vanhemmille. Ja nykyään vanhemmat ihmiset chattaa myös netissä.
Mistä tiedät, ettei ehkä osallistukin. Joka tapauksessa pari tapaamista viikossa harrastuksen puitteissa riittää aika harvalle elämän sisällöksi.
Sitä paitsi, vanhuksetKIN masentuvat. Se on jopa yleisempää kuin luullaan - ja tuollainen vaihe, jossa pitkä parisuhde on päättynyt puolison kuolemaan ja elämässä ei ole juurikaan tekemistä sekä fyysistäkin kremppaa alkaa olla altistaa masennukselle.
Fiksu ymmärtää tuon eikä ala haukkua ja sättiä iäkästä ihmistä "henkisesti keskeneräiseksi". Onko tuo haukuskelija oikeasti sitä mieltä, että masentuneegåt masentuvat, koska ovat henkisesti keskeneräisiä???
Elämä on nykyään haasteellisempaa yksinäiselle eläkeläiselle kuin ennen. Ja toki yksinäisille iästä riippumatta muutenkin!
Minun äiti ei ainakaan osallistu vaikka olen ehdotellut hänelle kaikenlaisia harrastusryhmiä. Jos masennusta on niin, siihen auttaa erilaiset asiat kuin purkautuminen omalla lapselleen murheistaan. Ei se sillä parane..
Voit ensinäkin järjestää äitisi päivätoiminta keskus,niiden kerhot ymm.Tai asukastalot.Kaikissa palvelutaloissa on toimintaa eläkäeläisille.Hankin hänelle .pikeminkin hänen kanssa,menet joku Helsingi palvelutalo info pisteseen.Sieltä henkaria näyttäessä äitisi saa kortin:Helsinki palvelukeskuskusten asiointi kortti.Käy jokaiseen palvelutaloon.Jossa voi lounaan syödä alenuksella ja osalistua heidän kerhot,aktiviteetit niille: Jotka siellä HUOM! Ei asu !Jos Helsinki on tuo,on muutkin kaupungit ja kunnat.Siellä on jopa päivä tansseja!Ei ole pahapaikka hankia kotihoidon apua.Ostopalveluna siivous.Maksaa,mutta on laatu aikaa ÄITI Ja TYtär!Kannusta virikeisiin.Etsivä löytää.On lähiöasemieen ilmaistoimintaa.Kirkolla kerhoja.Ei osaa vain itse etsiä.Siksi takertuu yksinäisyytään sinuun!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Nykyajan kasikymppiset oli alle viisikymppisiä 1980-luvulla, ei se aika ollut mitään agraariyhteiskuntaa. Jo silloin puhuttiin julkisuudessa, että omista harrastuksista ja ystävistä kannattaa pitää kiinni.
Niin, mutta ap:n äiti jäi leskeksi eläkeiässä, yli seitsenkymppisenä. Tuon mulkeron isoäidit viisikymppisenä, ja koska hän käyttää imperfektiä, he ovat jo kuolleet.
1980-luvustakin on maailma muuttunut entistäkin individualistisemmaksi. Kasarilla vielä kyläiltiin ja pidettiin sukulaisiin yhteyttä, ja oli olemassa vanhainkoteja? Kun nyt apua tarvitsevat hoidetaan pari kertaa kotona piipahtavan kotihoidon toimesta ja todellakin siis monelle ainoa ihmiskontakti on se 10 minuuttia sisällä piipahtava hoitaja, joka työntää käteen lääkkeet ja vilkaisee, että liesi ei ole unohtunut päälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Miksei halua osallistua esim kutomis kerhoo, tai joogaan? kaikenlaisia tapahtumia järjesteään vähän vanhemmille. Ja nykyään vanhemmat ihmiset chattaa myös netissä.
Mistä tiedät, ettei ehkä osallistukin. Joka tapauksessa pari tapaamista viikossa harrastuksen puitteissa riittää aika harvalle elämän sisällöksi.
Sitä paitsi, vanhuksetKIN masentuvat. Se on jopa yleisempää kuin luullaan - ja tuollainen vaihe, jossa pitkä parisuhde on päättynyt puolison kuolemaan ja elämässä ei ole juurikaan tekemistä sekä fyysistäkin kremppaa alkaa olla altistaa masennukselle.
Fiksu ymmärtää tuon eikä ala haukkua ja sättiä iäkästä ihmistä "henkisesti keskeneräiseksi". Onko tuo haukuskelija oikeasti sitä mieltä, että masentuneegåt masentuvat, koska ovat henkisesti keskeneräisiä???
Elämä on nykyään haasteellisempaa yksinäiselle eläkeläiselle kuin ennen. Ja toki yksinäisille iästä riippumatta muutenkin!
Minun äiti ei ainakaan osallistu vaikka olen ehdotellut hänelle kaikenlaisia harrastusryhmiä. Jos masennusta on niin, siihen auttaa erilaiset asiat kuin purkautuminen omalla lapselleen murheistaan. Ei se sillä parane..
Ei paranekaan, siksi suosittelin ap:lle vakavaa keskustelua ja äidin patistamista lääkäriin.
Ei masennus, Alzheimer tai yksinäisyys kyllä parane silläkään, että joku puhuu läpiä päähänsä "menneiden isoäitiensä henkisestä ylivertaisuudesta'.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannattaa muistaa, että ilmiö on ikiaikainen. Jossain vaiheessa tulee se oma vuoro.
Miehiltä tämä pitkälti puuttuu. Usea miesvanhus ei pyydä apua, vaikka tarvitsisikin. Ja aikuiset pojat eivät näihin ikääntyneiden huoltohommiin lähde kuin nimellisesti.
Ei ole mikään ikiaikainen juttu. Vaan on heikkoluontoisten ihmisten itsekeskeisyyttä.
Minun kumpikin isoäitini leskeytyi, toinen eli leskenä 30 vuotta, toinen kaksi. Yksi isotäti oli leskenä melkein 70 vuotta (sotaleski). Voisin jatkaa listaa loputtomiin.
Ei kenestäkään heistä tullut riippaa kenellekään. Koska olivat viisaita, henkisesti kehittyneitä ihmisiä, jotka olivat sisäistäneet sen, että kaikilla on lähtö edessä ennemmin tai myöhemmin.
Jos ihmisen henkinen kehitys on edennyt siten, kuin asiaan kuuluu, leskeytymisvaiheessa alkaa luontaisesti keskittyä yhä enemmän omaan henkiseen kasvuunsa. Mutta jos on kovin itsekeskeinen ja materialistinen luonne, ei tietysti sellaiseen kykene.
Mutta nuo riipat ja takertujat ovat niitä, jotka ovat koko elämänsä odottaneet muiden täyttävän emotionaaliset tarpeensa ja aikovat jatkaa samaa itsekästä rataa hautaan saakka.
Todellinen avun tarve on sitten asia erikseen.
Voi herranen aika tuota omahyväistä kylmyyttä.
Ei se ole henkistä keskeneräisyyttä, ettå nykyaikana vanha ihminen on yksinäinen, jos menettää puolisonsa! Sinun isoäitisi selvästi jäivät leskeksikin varsin nuorina, jos ja kun elivät vielä noin pitkään leskenä. Nykyaikana eläkeläinen kun jää leskeksi, työt ovat jo ohitse ja todennäköisesti suku kaukana. Ap:n äidin kohdalla ilmeisesti tytärtä lukuunottamatta.
Nykyaika on julma vanhuksille. Ei ole sosiaalista verkostoa, jos siihen asti on elänyt puoli vuosisataa puolisolleen ja lapsilleen.
Ennen muinoin agraariyhteiskunnassa mummot, "vanhat emännät" olivat talon emännän tärkeänä apuna, puskivat töitä ja hoitivat lapsenlapsia. He olivat luonteva osa seuraavien sukupolvien elämää sen sijaan, että istuvat omassa kodissa kädet helmoissa ja ihmettelevät, mitä järkevää tekemistä sitä keksisi sen jälkeen kun pieni asunto on siivottu.
Ennen kyläiltiin ja osallistuttiin yhteisönä yhteisiin tilaisuuksiin, nyt istutaan kotona yksin katsomassa televisiota.
Joka ei ymmärrä tuon vertaa yhteiskunnan muutoksesta ja kulttuurin individualisoitumisesta on kyllä totaalisen väärä saarnaamaan mitään muiden "puutteellisesta henkisestä kasvusta". Katso ääliö peiliin!
Miksei halua osallistua esim kutomis kerhoo, tai joogaan? kaikenlaisia tapahtumia järjesteään vähän vanhemmille. Ja nykyään vanhemmat ihmiset chattaa myös netissä.
Mistä tiedät, ettei ehkä osallistukin. Joka tapauksessa pari tapaamista viikossa harrastuksen puitteissa riittää aika harvalle elämän sisällöksi.
Sitä paitsi, vanhuksetKIN masentuvat. Se on jopa yleisempää kuin luullaan - ja tuollainen vaihe, jossa pitkä parisuhde on päättynyt puolison kuolemaan ja elämässä ei ole juurikaan tekemistä sekä fyysistäkin kremppaa alkaa olla altistaa masennukselle.
Fiksu ymmärtää tuon eikä ala haukkua ja sättiä iäkästä ihmistä "henkisesti keskeneräiseksi". Onko tuo haukuskelija oikeasti sitä mieltä, että masentuneegåt masentuvat, koska ovat henkisesti keskeneräisiä???
Elämä on nykyään haasteellisempaa yksinäiselle eläkeläiselle kuin ennen. Ja toki yksinäisille iästä riippumatta muutenkin!
Minun äiti ei ainakaan osallistu vaikka olen ehdotellut hänelle kaikenlaisia harrastusryhmiä. Jos masennusta on niin, siihen auttaa erilaiset asiat kuin purkautuminen omalla lapselleen murheistaan. Ei se sillä parane..
Ei paranekaan, siksi suosittelin ap:lle vakavaa keskustelua ja äidin patistamista lääkäriin.
Ei masennus, Alzheimer tai yksinäisyys kyllä parane silläkään, että joku puhuu läpiä päähänsä "menneiden isoäitiensä henkisestä ylivertaisuudesta'.
miten alzheimer todetaan?.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on vasta kuuskymppinen ja vielä työelämässä, mutta tunnistin noita samoja piirteitä. Äiti ei viihdy ollenkaan yksin. Heti jos isäni on vaikka työreissussa, niin äiti soittaa minulle. Äiti ei myöskään ollenkaan ymmärrä, että minulle yksinolo ei ole mikään ongelma. Jos vaikka mieheni menee mökkireissulle ja minä jään kotiin, niin alkaa hirveä tivaaminen että miksi minä en mennyt ja mitä minä nyt teen yksin.
Miten sen vanhemman saa lääkäriin, väkisinkö raahaamalla? Olen itse ehdottanut äidille terveystarkastusta ja jotain keskusteluapua, mutta ei suostu kun kuitenkin pistellään (Siis verikoe) ja hän ei ole hullu. Minusta itsestä ei ole psykologiksi enkä osaa auttaa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin tulee vastaukseksi ei.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten sen vanhemman saa lääkäriin, väkisinkö raahaamalla? Olen itse ehdottanut äidille terveystarkastusta ja jotain keskusteluapua, mutta ei suostu kun kuitenkin pistellään (Siis verikoe) ja hän ei ole hullu. Minusta itsestä ei ole psykologiksi enkä osaa auttaa. Ihan kaikkiin ehdotuksiin tulee vastaukseksi ei.
hassua että monilla meidän äideillämme toistuu tämä sama ongelma eli itsepäisyys:D
Helppo sitä on toiselle sivusta heitellä, kuinka voisit viedä sitä vanhusta kerhoihin ja tapahtumiin jne. mutta entäs kun se vanhus ei suurin surminkaan halua!
Minä en pysty äidilleni ystäviä järjestämään, kun ei itsellään ole minkäänlaista halua tutustua keneenkään, ja muutenkin on se vähän outo ajatus, että jonkun pitäisi toiselle ihmiselle löytää ystävä. Ystäväthän tulee jos on tullakseen, ei ystävyyttä voi väkisin kenellekään tuputtaa.
Minun äiti ei lähde asunnostaan yhtään mihinkään kun ei halua. Samassa talossa asuu muitakin vanhoja naisia, ja ne istuskelee kesäisin siinä pihassa ja juttelevat keskenään, äiti vain ikkunasta niitä luuraa ja haukkuu, kuinka taas ne nuo vanhat ämmät tuossa istuu tasasin takapuolin, mitä itua tuossa on istua, istukoot kotonaan. Ei puhettakaan, että menisi itse sinne mukaan. Ei ikinä! Äiti inhoaa vanhoja ihmisiä ja vanhojen ihmisten puheita ja tapoja. Vaikka on itse jo ikivanha, siksi ei haluakaan olla vanhojen seurassa, kun oma vanhuus siinä sitten vaan korostuu.
Tai joku vanhusten kerho, ei kuuna kullanvalkeana!
Vain me lapset kelpaamme, toisin sanoen minä, kun olen ainoa joka asuu samalla paikkakunnalla. Minun on jaksettava kuunnella ne samat asiat tuhanteen kertaan ja ne samat kaunat ja mielipahat, mitä elämässä on ollut, niitä pitää jaksaa kuunnella ja niihin jotain osata sanoa.
Kaikki äidin paperiasiat joutuu hoitamaan, kaikki äidin lääkärikäynnit on pystyttävä järjestämään, joka ikinen asia on oltava muistissa ja kaikesta huolehdittava. Ei auta vaikka käy ne kotisairaanhoitajat, nekin juoksuttaa milloin mihinkin. Nyt tarvitaan maitohappobakteereja apteekista, nyt äitisi tarvitsee sellaista harsoteippiä, nyt sinun pitää tilata lääkäriaika tuosta ihottumasta jne jne. Käyn kaupassa äidille, hoidan apteekkiasiat ja kaikenlaiset tuki- ym. hakemukset, koko ajan olen hippalassa. Ja olen jo itsekin iäkäs, en jaksaisi.
Sanakin äidille, että mitä jos menisit palvelutaloon asumaan, aiheuttaa kauhean kohtauksen. Sinne minä en kaikkien kuolevien horinoita lähde kuuntelemaan, minä en ole niin vanha vielä, minä pystyn asumaan kotonani, vai en minä saisi kotonani asua! Äiti pystyy asumaan kotonaan, koska minä olen olemassa. Jos minua ei olisi, ei pystyisi. Sitä hän ei näe.
Minun vaivani ja huoleni ei häntä kiinnosta, vain se, miten se mahdollisesti vaikuttaa häneen. Minulla on nytkin syöpäepäily, olen menossa tutkimuksiin ja olen varovasti yrittänyt kertoa äidille, että en ehkä kohta pystykään. No, sitten hän kuulemma kuolee tänne yksin, kun ei ole kukaan hänestä huolehtimassa. Minun pitäisi pystyä nakittamaan joku hänen itsensä tuntema ja valitsema ja hyväksymä ihminen tekemään hänelle kaiken tämän, mitä nyt itse teen ja sen lisäksi istuisi hänen luonaan kahvilla kaksi kertaa viikossa vähintään useita tunteja kerrallaan. Kuka tulisi siihen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Helppo sitä on toiselle sivusta heitellä, kuinka voisit viedä sitä vanhusta kerhoihin ja tapahtumiin jne. mutta entäs kun se vanhus ei suurin surminkaan halua!
Minä en pysty äidilleni ystäviä järjestämään, kun ei itsellään ole minkäänlaista halua tutustua keneenkään, ja muutenkin on se vähän outo ajatus, että jonkun pitäisi toiselle ihmiselle löytää ystävä. Ystäväthän tulee jos on tullakseen, ei ystävyyttä voi väkisin kenellekään tuputtaa.
Minun äiti ei lähde asunnostaan yhtään mihinkään kun ei halua. Samassa talossa asuu muitakin vanhoja naisia, ja ne istuskelee kesäisin siinä pihassa ja juttelevat keskenään, äiti vain ikkunasta niitä luuraa ja haukkuu, kuinka taas ne nuo vanhat ämmät tuossa istuu tasasin takapuolin, mitä itua tuossa on istua, istukoot kotonaan. Ei puhettakaan, että menisi itse sinne mukaan. Ei ikinä! Äiti inhoaa vanhoja ihmisiä ja vanhojen ihmisten puheita ja tapoja. Vaikka on itse jo ikivanha, siksi ei haluakaan olla vanhojen seurassa, kun oma vanhuus siinä sitten vaan korostuu.
Tai joku vanhusten kerho, ei kuuna kullanvalkeana!
Vain me lapset kelpaamme, toisin sanoen minä, kun olen ainoa joka asuu samalla paikkakunnalla. Minun on jaksettava kuunnella ne samat asiat tuhanteen kertaan ja ne samat kaunat ja mielipahat, mitä elämässä on ollut, niitä pitää jaksaa kuunnella ja niihin jotain osata sanoa.
Kaikki äidin paperiasiat joutuu hoitamaan, kaikki äidin lääkärikäynnit on pystyttävä järjestämään, joka ikinen asia on oltava muistissa ja kaikesta huolehdittava. Ei auta vaikka käy ne kotisairaanhoitajat, nekin juoksuttaa milloin mihinkin. Nyt tarvitaan maitohappobakteereja apteekista, nyt äitisi tarvitsee sellaista harsoteippiä, nyt sinun pitää tilata lääkäriaika tuosta ihottumasta jne jne. Käyn kaupassa äidille, hoidan apteekkiasiat ja kaikenlaiset tuki- ym. hakemukset, koko ajan olen hippalassa. Ja olen jo itsekin iäkäs, en jaksaisi.
Sanakin äidille, että mitä jos menisit palvelutaloon asumaan, aiheuttaa kauhean kohtauksen. Sinne minä en kaikkien kuolevien horinoita lähde kuuntelemaan, minä en ole niin vanha vielä, minä pystyn asumaan kotonani, vai en minä saisi kotonani asua! Äiti pystyy asumaan kotonaan, koska minä olen olemassa. Jos minua ei olisi, ei pystyisi. Sitä hän ei näe.
Minun vaivani ja huoleni ei häntä kiinnosta, vain se, miten se mahdollisesti vaikuttaa häneen. Minulla on nytkin syöpäepäily, olen menossa tutkimuksiin ja olen varovasti yrittänyt kertoa äidille, että en ehkä kohta pystykään. No, sitten hän kuulemma kuolee tänne yksin, kun ei ole kukaan hänestä huolehtimassa. Minun pitäisi pystyä nakittamaan joku hänen itsensä tuntema ja valitsema ja hyväksymä ihminen tekemään hänelle kaiken tämän, mitä nyt itse teen ja sen lisäksi istuisi hänen luonaan kahvilla kaksi kertaa viikossa vähintään useita tunteja kerrallaan. Kuka tulisi siihen?
Ihan ensiksi: nuo kauppa-asiat voi hoitaa tilaamalla. Nyt jotain järkeä tuohon touhuun, sinun EI tarvitse jaksaa tuota kaikkea.
Hah, mun äiti muuttui avuttomaksi samantien kun isä kuoli. Äiti oli 54 v.
Kun minä viimein ostin itselleni auton, äiti ei enää osannut kulkea linja-autolla eikä junalla. Minun tehtäväni oli viedä häntä tapaamaan sisariaan tai vanhinta lastaan toiselle puolelle Suomea, minun autollani, minun kustannuksellani ja minun ajallani. Kun yritin esittää, että mene julkisilla, oli aivan pöyristynyt, koska eihän kukaan nykyään sellaisilla kulje, ja hän ainakaan ei osaa vaihtaa junaa tms. Kaikki lapsethan kuljettaa vanhempiaan omilla autoilla nykyään.
Mitään papereita, hakemuksia, pankkiasioita hän ei enää osannut (Lue: halunnut) hoitaa. Tee sinä, täytä sinä, hoida sinä. Minä en tästä mitään ymmärrä, kyllä sun täytyy nyt tulla tämä setvimään mitä tässä tarkoitetaan. Saakelin väsyttävää. Joka ikinen asia piti mennä rautalangasta selittämään.
Ja ei muuta kuin pahentunut iän myötä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hah, mun äiti muuttui avuttomaksi samantien kun isä kuoli. Äiti oli 54 v.
Kun minä viimein ostin itselleni auton, äiti ei enää osannut kulkea linja-autolla eikä junalla. Minun tehtäväni oli viedä häntä tapaamaan sisariaan tai vanhinta lastaan toiselle puolelle Suomea, minun autollani, minun kustannuksellani ja minun ajallani. Kun yritin esittää, että mene julkisilla, oli aivan pöyristynyt, koska eihän kukaan nykyään sellaisilla kulje, ja hän ainakaan ei osaa vaihtaa junaa tms. Kaikki lapsethan kuljettaa vanhempiaan omilla autoilla nykyään.
Mitään papereita, hakemuksia, pankkiasioita hän ei enää osannut (Lue: halunnut) hoitaa. Tee sinä, täytä sinä, hoida sinä. Minä en tästä mitään ymmärrä, kyllä sun täytyy nyt tulla tämä setvimään mitä tässä tarkoitetaan. Saakelin väsyttävää. Joka ikinen asia piti mennä rautalangasta selittämään.
Ja ei muuta kuin pahentunut iän myötä.
Minun äiti väitti ettei osaa kirjoitaa sähköpostia. Kaiken huippu
Ettekö osaa katkaista sitä napanuoraa?
Vierailija kirjoitti:
Hah, mun äiti muuttui avuttomaksi samantien kun isä kuoli. Äiti oli 54 v.
Kun minä viimein ostin itselleni auton, äiti ei enää osannut kulkea linja-autolla eikä junalla. Minun tehtäväni oli viedä häntä tapaamaan sisariaan tai vanhinta lastaan toiselle puolelle Suomea, minun autollani, minun kustannuksellani ja minun ajallani. Kun yritin esittää, että mene julkisilla, oli aivan pöyristynyt, koska eihän kukaan nykyään sellaisilla kulje, ja hän ainakaan ei osaa vaihtaa junaa tms. Kaikki lapsethan kuljettaa vanhempiaan omilla autoilla nykyään.
Mitään papereita, hakemuksia, pankkiasioita hän ei enää osannut (Lue: halunnut) hoitaa. Tee sinä, täytä sinä, hoida sinä. Minä en tästä mitään ymmärrä, kyllä sun täytyy nyt tulla tämä setvimään mitä tässä tarkoitetaan. Saakelin väsyttävää. Joka ikinen asia piti mennä rautalangasta selittämään.
Ja ei muuta kuin pahentunut iän myötä.
Tätä tarkoitin tuolla aikaisemmin: älkää hyvänen aika tehkö asioita, mitä äidit osaavat! Ja opettakaa niitä mitä ehkä edesmennyt isä hoiti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Helppo sitä on toiselle sivusta heitellä, kuinka voisit viedä sitä vanhusta kerhoihin ja tapahtumiin jne. mutta entäs kun se vanhus ei suurin surminkaan halua!
Minä en pysty äidilleni ystäviä järjestämään, kun ei itsellään ole minkäänlaista halua tutustua keneenkään, ja muutenkin on se vähän outo ajatus, että jonkun pitäisi toiselle ihmiselle löytää ystävä. Ystäväthän tulee jos on tullakseen, ei ystävyyttä voi väkisin kenellekään tuputtaa.
Minun äiti ei lähde asunnostaan yhtään mihinkään kun ei halua. Samassa talossa asuu muitakin vanhoja naisia, ja ne istuskelee kesäisin siinä pihassa ja juttelevat keskenään, äiti vain ikkunasta niitä luuraa ja haukkuu, kuinka taas ne nuo vanhat ämmät tuossa istuu tasasin takapuolin, mitä itua tuossa on istua, istukoot kotonaan. Ei puhettakaan, että menisi itse sinne mukaan. Ei ikinä! Äiti inhoaa vanhoja ihmisiä ja vanhojen ihmisten puheita ja tapoja. Vaikka on itse jo ikivanha, siksi ei haluakaan olla vanhojen seurassa, kun oma vanhuus siinä sitten vaan korostuu.
Tai joku vanhusten kerho, ei kuuna kullanvalkeana!
Vain me lapset kelpaamme, toisin sanoen minä, kun olen ainoa joka asuu samalla paikkakunnalla. Minun on jaksettava kuunnella ne samat asiat tuhanteen kertaan ja ne samat kaunat ja mielipahat, mitä elämässä on ollut, niitä pitää jaksaa kuunnella ja niihin jotain osata sanoa.
Kaikki äidin paperiasiat joutuu hoitamaan, kaikki äidin lääkärikäynnit on pystyttävä järjestämään, joka ikinen asia on oltava muistissa ja kaikesta huolehdittava. Ei auta vaikka käy ne kotisairaanhoitajat, nekin juoksuttaa milloin mihinkin. Nyt tarvitaan maitohappobakteereja apteekista, nyt äitisi tarvitsee sellaista harsoteippiä, nyt sinun pitää tilata lääkäriaika tuosta ihottumasta jne jne. Käyn kaupassa äidille, hoidan apteekkiasiat ja kaikenlaiset tuki- ym. hakemukset, koko ajan olen hippalassa. Ja olen jo itsekin iäkäs, en jaksaisi.
Sanakin äidille, että mitä jos menisit palvelutaloon asumaan, aiheuttaa kauhean kohtauksen. Sinne minä en kaikkien kuolevien horinoita lähde kuuntelemaan, minä en ole niin vanha vielä, minä pystyn asumaan kotonani, vai en minä saisi kotonani asua! Äiti pystyy asumaan kotonaan, koska minä olen olemassa. Jos minua ei olisi, ei pystyisi. Sitä hän ei näe.
Minun vaivani ja huoleni ei häntä kiinnosta, vain se, miten se mahdollisesti vaikuttaa häneen. Minulla on nytkin syöpäepäily, olen menossa tutkimuksiin ja olen varovasti yrittänyt kertoa äidille, että en ehkä kohta pystykään. No, sitten hän kuulemma kuolee tänne yksin, kun ei ole kukaan hänestä huolehtimassa. Minun pitäisi pystyä nakittamaan joku hänen itsensä tuntema ja valitsema ja hyväksymä ihminen tekemään hänelle kaiken tämän, mitä nyt itse teen ja sen lisäksi istuisi hänen luonaan kahvilla kaksi kertaa viikossa vähintään useita tunteja kerrallaan. Kuka tulisi siihen?
Ihan ensiksi: nuo kauppa-asiat voi hoitaa tilaamalla. Nyt jotain järkeä tuohon touhuun, sinun EI tarvitse jaksaa tuota kaikkea.
Niin voisi. Monta muutakin asiaa voisi, mutta ei käy.
Ja minunhan ne tilaamisetkin pitäisi hoitaa, olla katsomassa, mitä tarvitaan, onko nyt tarpeeksi sitä ja sitä ja aina jotain jäisi kuitenkin, mitä minun pitäisi käydä hakemassa. Minunhan on pitänyt yhdeksän aikaan illalla lähteä hänelle ostamaan kuulolaitteen pattereita, kun kerran unohdin tarkastaa, onko niitä vielä jäljellä enkä päivällä siis ostanut.
Hilpeintä tässä tilanteessa on se, että muistan miten äiti itse ollessaan noin 40 v. ahdistui mummon eli äitinsä soitteluista. Pisti minut silloisen teinin vastaamaan lankapuhelimeen... äiti ei ole just nyt kotona, se soittaa sit kun tulee takaisin. Mummu saattoi puhua tunnin puhelimessa, eikä mitään valoisia jorinoita, vaan ennemmin sellainen Aina Inkeri Ankeinen tyyppisiä.
Hirvittää jo valmiiksi, minkälaiseksi itse vanhana muuttuu ja sanoa lapselle, että muistaa nyt huolehtia etenkin omasta jaksamisesta.
Vierailija kirjoitti:
Hilpeintä tässä tilanteessa on se, että muistan miten äiti itse ollessaan noin 40 v. ahdistui mummon eli äitinsä soitteluista. Pisti minut silloisen teinin vastaamaan lankapuhelimeen... äiti ei ole just nyt kotona, se soittaa sit kun tulee takaisin. Mummu saattoi puhua tunnin puhelimessa, eikä mitään valoisia jorinoita, vaan ennemmin sellainen Aina Inkeri Ankeinen tyyppisiä.
Hirvittää jo valmiiksi, minkälaiseksi itse vanhana muuttuu ja sanoa lapselle, että muistaa nyt huolehtia etenkin omasta jaksamisesta.
Jos olisin äiti, en kyllä kehtaisi edes kertoa murheistani lapselleni... Ja varmaan miettiesin useasti, kehtaanko edes mennä kylään, jos siellä on vaikka joku mies/nainen. Minun äitini ei varmaa ymmärrä että täälläkin käy joksus miehiä, olen terapeutti jolla on 24/7 vapaata aikaa jutella
Aika moni suuren ikäpolven isovanhempi ei halua paiskia töitä ja hoitaa lapsenlapsia. Ne haluaa matkustella ja katsoa tv-sarjoja, tissutella alkoholia ja juoruilla ystävien kanssa. ylpeillä vähän lapstenlasten savutuksilla ja valokuvilla.