Lapsi luovutetuilla munasoluilla?

Vierailija kirjoitti:

Meinattiin lahjoittaa meidän ylijääneet alkiot eteenpäin. Eli niistä mahdollisesti syntyvät lapset olisivat 100% biologisia sisaruksia omalle lapsellemme.

Asiassa on monta puolta, enimmäkseen hyviä, muutama vähän kysymyksiä herättävä, mutta loppujen lopuksi itsekin lapsettomuushoitopolun läpi käyneenä, tuntuu hyvältä, jos pystyy jollekin antamaan sen kaikista suurimman lahjan.

Minkähän verran noita sukusoluja luovutetaan sukulaisten kesken. Itse saattaisin kysyä esim omalta sisareltani tai serkultani sukusoluja, jos asia olisi itselleni ajankohtainen?

Siksi niitä lahjoitetaan, että lapsia niistä saadaan.

Kaverini on luovuttanut munasoluja useita kertoja. Tämä on ruma ajatus mutta minua on joskus ahdistanut solujen saajien puolesta se että vaikka kaverini on ns paperilla ok (pitkä, normaalipainoinen, kauniit paksut hiukset ja siniset suuret silmät) hänellä on tosi vahva jalkojen virheasento (ns pihtipolvet jotka ihan kiinni toisissaan ja sääret taas erkanevat voimakkaasti toisistaan) sekä suorastaan epämiellyttävät kasvot, valtavan suuri laatikkomainen nenä ja hyvin vinot hampaat joita oiottu vuosikausia.

En voi olla miettimättä sitä että jos tällaisia piirteitä ei ole itsellä, ne voivat olla vaikeita omassa lapsessa. Munasolujen luovuttajan eniten dominoivat piirteet ovat yleensä sellaisia joita ei voi synkata vanhempien piirteisiin. Tätä pidetään pinnallisena mutta olemme myös tosi primitiivisiä vaikka monessa asiassa pitkälle kehittyneitä, ja minusta tätä olisi hyvä ajatella että millaisia tunteita herää kun lapsi ei näytä omalta. Varmasti moni ajatteleekin. Silmien ja hiusten väri on se ja sama jos mikään muu ei ole yhtään tuttua.

Jos sua asia jo tuossa vaiheessa mietityttää, en usko olevan oikea ratkaisu. Prosessi ei ole läpihuutojuttu ja syntyvällä lapsella on oikeus tietää mistä hän on alkunsa saanut. Näin ollen sinuna en lähtisi noin hataralla ajatuksella koko prosessiin.

Vierailija kirjoitti:

Kaverini on luovuttanut munasoluja useita kertoja. Tämä on ruma ajatus mutta minua on joskus ahdistanut solujen saajien puolesta se että vaikka kaverini on ns paperilla ok (pitkä, normaalipainoinen, kauniit paksut hiukset ja siniset suuret silmät) hänellä on tosi vahva jalkojen virheasento (ns pihtipolvet jotka ihan kiinni toisissaan ja sääret taas erkanevat voimakkaasti toisistaan) sekä suorastaan epämiellyttävät kasvot, valtavan suuri laatikkomainen nenä ja hyvin vinot hampaat joita oiottu vuosikausia.

En voi olla miettimättä sitä että jos tällaisia piirteitä ei ole itsellä, ne voivat olla vaikeita omassa lapsessa. Munasolujen luovuttajan eniten dominoivat piirteet ovat yleensä sellaisia joita ei voi synkata vanhempien piirteisiin. Tätä pidetään pinnallisena mutta olemme myös tosi primitiivisiä vaikka monessa asiassa pitkälle kehittyneitä, ja minusta tätä olisi hyvä ajatella että millaisia tunteita herää kun lapsi ei näytä omalta. Varmasti moni ajatteleekin. Silmien ja hiusten väri on se ja sama jos mikään muu ei ole yhtään tuttua.

Voi herranen aika miten pinnallista.

Sitä paitsi mikään fyysinen ominaisuus ei periydy automaattisesti. Kaikki lapset ovat aivan uudenlaisia kahden geneettisen perimän yhdistelmiä. Joskus rumat vanhemmat saavat kauniita lapsia ja kauniit rumia.

Olisipa hirveää, jos ystäväsi olisi jättänyt munasoluja lahjoittamatta ulkonäkönsä vuoksi.

Ehkäpä AP:lle adoptiojonoon meneminen olisi parempi vaihtoehto, jos edellytykset adoptiolle ovat kunnossa.

 

Lahjasolujen käyttö ei sinänsä ole iso juttu, mutta sinua se tuntuu arveluttavan niin paljon, että tuskin on järkeä lähteä sille tielle.

Tämä on asia, johon on helppo esittää mielipiteitä ja kommentteja, vaikka asia ei millään lailla koske omaa elämää tai siihen ei ole laisinkaan perehtynyt.

”Minä en ainakaan haluaisi lasta vierailla soluilla!” ”Minä en hyväksy!”

Siinä vaiheessa kun lapsettomuutta on takana vuosia, lahjasolua ja sen vaikutuksia on pohtinut pitkään ja monelta kantilta, perehtynyt muiden lahjasoluperheiden kokemuksiin, ja todennut että lahjasolun käyttö on ainoa mahdollisuus saada vanhemmuuden kokemus, niin mieli voi muuttua. On hyvin helppo tuomita silloin kun ei tiedä mistä puhuu.

Suomessakin on lukuisia ihmisiä, jotka esim. luulevat että ovat toisen miehen lapsia kuin oikeasti ovat. Ovat saaneet alkunsa jostain sivusuhteesta tai yhdenyön jutusta. Näitä on ollut aina, ja tulee olemaankin.

Joten monen perimä on peräisin joltain muulta kuin siltä ihmiseltä jonka hoivassa he kasvavat. Lahjasolun käyttö on tarkasti säänneltyä, ja lapsella on myöhemmin mahdollisuus tietää kenen solusta hän on saanut alkunsa.

Lahjasolun käyttö ei varmastikaan ole sitä mitä ihmiset toivovat ja kuvittelevat silloin kun miettivät perheen perustamista, mutta joskus elämä ei menekään niin kuin on suunnitellut, ja silloin joutuu miettimään asioita uudestaan ja eri näkökulmasta.

Itselläni tuloksettomien lapsettomuushoitojen aikana lääkärin ensimmäinen kommentti lahjamunasolun käytöstä aiheutti ”no ei ikinä!” -reaktion. Mutta olemme perehtyneet asiaan ja miettineet sitä perusteellisesti, ja tulleet siihen tulokseen että se on meille ihan ok. Ei sitä mitä alunperin halusimme, mutta elämässä kävi nyt näin, että minä en enää voi saada lapsia omilla munasoluilla. Tiedän, että perhe on paljon monimutkaisempi asia kuin pelkät geenit. Ja todennäköisesti lapsi saa laadukkaammat geenit lahjoittajalta kuin mitä oma perimäni olisi, sillä minulla ja suvussa on kaikenlaista terveysongelmaa. Luovuttajat seulotaan tarkasti ja siinä karsitaan monta riskiä pois.

Älkää tuomitko niin kärkkäästi asioita jotka eivät vaikuta omaan elämäänne ja josta teillä ei ole mitään kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on asia, johon on helppo esittää mielipiteitä ja kommentteja, vaikka asia ei millään lailla koske omaa elämää tai siihen ei ole laisinkaan perehtynyt.

”Minä en ainakaan haluaisi lasta vierailla soluilla!” ”Minä en hyväksy!”

Siinä vaiheessa kun lapsettomuutta on takana vuosia, lahjasolua ja sen vaikutuksia on pohtinut pitkään ja monelta kantilta, perehtynyt muiden lahjasoluperheiden kokemuksiin, ja todennut että lahjasolun käyttö on ainoa mahdollisuus saada vanhemmuuden kokemus, niin mieli voi muuttua. On hyvin helppo tuomita silloin kun ei tiedä mistä puhuu.

Suomessakin on lukuisia ihmisiä, jotka esim. luulevat että ovat toisen miehen lapsia kuin oikeasti ovat. Ovat saaneet alkunsa jostain sivusuhteesta tai yhdenyön jutusta. Näitä on ollut aina, ja tulee olemaankin.

Joten monen perimä on peräisin joltain muulta kuin siltä ihmiseltä jonka hoivassa he kasvavat. Lahjasolun käyttö on tarkasti säänneltyä, ja lapsella on myöhemmin mahdollisuus tietää kenen solusta hän on saanut alkunsa.

Lahjasolun käyttö ei varmastikaan ole sitä mitä ihmiset toivovat ja kuvittelevat silloin kun miettivät perheen perustamista, mutta joskus elämä ei menekään niin kuin on suunnitellut, ja silloin joutuu miettimään asioita uudestaan ja eri näkökulmasta.

Itselläni tuloksettomien lapsettomuushoitojen aikana lääkärin ensimmäinen kommentti lahjamunasolun käytöstä aiheutti ”no ei ikinä!” -reaktion. Mutta olemme perehtyneet asiaan ja miettineet sitä perusteellisesti, ja tulleet siihen tulokseen että se on meille ihan ok. Ei sitä mitä alunperin halusimme, mutta elämässä kävi nyt näin, että minä en enää voi saada lapsia omilla munasoluilla. Tiedän, että perhe on paljon monimutkaisempi asia kuin pelkät geenit. Ja todennäköisesti lapsi saa laadukkaammat geenit lahjoittajalta kuin mitä oma perimäni olisi, sillä minulla ja suvussa on kaikenlaista terveysongelmaa. Luovuttajat seulotaan tarkasti ja siinä karsitaan monta riskiä pois.

Älkää tuomitko niin kärkkäästi asioita jotka eivät vaikuta omaan elämäänne ja josta teillä ei ole mitään kokemusta.

Täysin samaa mieltä, jokainen voi huudella asiasta, mutta asiaa ei ymmärrä vasta, kun sen itse kokee.

Ja älkää kommentoiko olemattomilla tietoilla ja mututuntumalla. Esim, sijaissynnytys on vaihtoehto siinä tapauksessa, jos on toimivat munasolut, mitä ei käsittääkseni AP:n tapauksessa ole, jos lahjamunasoluhoitoa harkitaan.

Adoptio on tällä hetkellä hyvin pitkä prosessi. Kotimaanadoptioita on hyvin vähän ja odotusajat 5-7v, yleensä lapset annetaan sijaisperheeseen. Ulkomaanadoptiot ovat vähentyneet huomattavasti, sillä kohdemaissa olot paranevat ja lapset menevät omiin kotimaihinsa, mikä onkin parempi.

Mä oon usein miettinyt, että mielellään luovuttaisin munasoluja. Mutta mä en halua mitään hormonimyrkkyjä itseeni. Niin se on sit jäänyt siihen.

Vierailija kirjoitti:

Itse en kannata lahjoitetuilla munasoluilla lasten hankkimista. Näen asiassa monta negatiivista puolta.

Lahjoitetuilla munasoluilla saatu lapsi vastaa ainakin äidin geeniperimän osalta täysin adoptoitua lasta. Miksei siis vain adoptoida? Maailma on täynnä lapsia, joilla ei ole vanhempia.

Lahjasolulapsen vanhemmat voivat toki ajatella, ettei geeneillä ole merkitystä, mutta kyllä lapsi on ennen kaikkea geeniensä tuote. Vaikka vanhempi saattaa toitottaa, ettei asialla ole merkitystä, perimällä on suuri merkitys lapselle, etenkin vanhemmiten. Joka päivä peilistä katsoessaan hän näkee biologisen äitinsä piirteitä ja tunnistaa suhteessa vanhempiinsa mahdollisesti myös täysin eriävän temperamentin, älykkyyden ja taipumukset. Jonkinlainen erilaisuuden ja irrallisuuden tunne lapsen sisimmässä on taattu, vaikkei hän sitä vanhemmilleen uskaltaisi paljastaakaan. Biologinen vanhempi on geneettisesti lähempänä lapsen taipumuksia, ja saattaa siten osata myös esimerkiksi paremmin luotsata herkkää ja älykästä lasta kuin räväkkä keskitason älykkyysprofiilin omaava kasvattaja, vaikka kasvattaja ei geeneillä mitään merkitystä itse näkisikään.

Geneettisen perimän tunteminen on tärkeää paitsi sairausriskien tuntemisen myös sukurutsan välttämisen vuoksi. Perinteisesti synnytään sukuun, mutta nyt tämä suku on kuin kulissi biologisen suvun ja juurien jäädessä todellisuudessa vieraaksi.

Mikäli lapsi ei jostain syystä ja joskus miellytäkään, on vanhemman helpompi passiivis-aggressiivisesti vihata ja ulkoistaa vihaansa kuin biologisen lapsen kohdalla. Ehkä bioogiselta vanhemmalta perityt erilaiset ominaisuudet myös ärsyttävät, sillä muistuttavathan ne päivittäin, ettei lapsi ole biologisesti oma. Toki vaikkapa musikaalisuuden voi väittää olevan oman kasvatuksen tuotetta, vaikka se todennäköisesti vahvasti perinnöllisestä luonteestaan johtuen on geeneissä saatua.

Väistämättä tällainen asia on aina haava lapsen sisimmässä, ja kuten oletettavasti jokainen adoptiolapsi, hän pohtii jossain vaiheessa, olenko kuin biologinen äitini, onko tämä piirre häneltä, millainen hän olisi, olisiko hänen kanssa ollut paremmin. Tätä haavaa ei voi välttää, vaikka sitä ei lapsi ehkä vanhemmilleen paljastaakaan. Tiedän, miten jo murrosikäinen adoptiolapsi halusi lähteä etsimään juuriaan, joten ainakin tämä puoli asiaa on vanhemman hyvä käsitellä, ettei lisää lapsen taakkaa omalla painolastillaan.

Tämä kommentti ei nyt oikein auennut. Jos vertaat tässä lahjamunasoluilla saatua ja biologista lasta, niin ei kai kukaan lahjamunasoluja käytäkään, jos lapsen saaminen omilla munasoluilla on mahdollista.

Jos taas vertaat lahjamunasoluilla saatua ja adoptoitua lasta keskenään, niin paremminhan nämä mahdolliset geneettiset sairaudet tuntee juuri lahjamunasoluilla saadun lapsen kohdalla. Adoptoitujen lasten tausta on valitettavan usein hämärän peitossa. Lisäksi ympäristön vaikutus lapseen lähtee lahjamunasoluilla ns. nollasta, adoptoidulla taas on taustallaan jo traumaa, mm. hylkäämisen kokemus.

Koko ajan käydään keskustelua siitä, miten perimä ja toisaalta ympäristö vaikuttaa lapsen kehitykseen. Sekä adoptio että lahjamunasoluhoito sulkevat pois oman perimän vaikutuksen, mutta adoptiossa myös varhaislapsuuden osalta myös tulevien vanhempien kasvatuksen vaikutuksen, sillä adoptiot harvoin tapahtuvat lapsen ollessa vauva.

Vierailija kirjoitti:

Jos sua asia jo tuossa vaiheessa mietityttää, en usko olevan oikea ratkaisu. Prosessi ei ole läpihuutojuttu ja syntyvällä lapsella on oikeus tietää mistä hän on alkunsa saanut. Näin ollen sinuna en lähtisi noin hataralla ajatuksella koko prosessiin.

Kenelle sinä vastasit?

Omille ajatuksillesiko?

Vai onko luetun ymmärtämisessä häikkää?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en kannata lahjoitetuilla munasoluilla lasten hankkimista. Näen asiassa monta negatiivista puolta.

Lahjoitetuilla munasoluilla saatu lapsi vastaa ainakin äidin geeniperimän osalta täysin adoptoitua lasta. Miksei siis vain adoptoida? Maailma on täynnä lapsia, joilla ei ole vanhempia.

Lahjasolulapsen vanhemmat voivat toki ajatella, ettei geeneillä ole merkitystä, mutta kyllä lapsi on ennen kaikkea geeniensä tuote. Vaikka vanhempi saattaa toitottaa, ettei asialla ole merkitystä, perimällä on suuri merkitys lapselle, etenkin vanhemmiten. Joka päivä peilistä katsoessaan hän näkee biologisen äitinsä piirteitä ja tunnistaa suhteessa vanhempiinsa mahdollisesti myös täysin eriävän temperamentin, älykkyyden ja taipumukset. Jonkinlainen erilaisuuden ja irrallisuuden tunne lapsen sisimmässä on taattu, vaikkei hän sitä vanhemmilleen uskaltaisi paljastaakaan. Biologinen vanhempi on geneettisesti lähempänä lapsen taipumuksia, ja saattaa siten osata myös esimerkiksi paremmin luotsata herkkää ja älykästä lasta kuin räväkkä keskitason älykkyysprofiilin omaava kasvattaja, vaikka kasvattaja ei geeneillä mitään merkitystä itse näkisikään.

Geneettisen perimän tunteminen on tärkeää paitsi sairausriskien tuntemisen myös sukurutsan välttämisen vuoksi. Perinteisesti synnytään sukuun, mutta nyt tämä suku on kuin kulissi biologisen suvun ja juurien jäädessä todellisuudessa vieraaksi.

Mikäli lapsi ei jostain syystä ja joskus miellytäkään, on vanhemman helpompi passiivis-aggressiivisesti vihata ja ulkoistaa vihaansa kuin biologisen lapsen kohdalla. Ehkä bioogiselta vanhemmalta perityt erilaiset ominaisuudet myös ärsyttävät, sillä muistuttavathan ne päivittäin, ettei lapsi ole biologisesti oma. Toki vaikkapa musikaalisuuden voi väittää olevan oman kasvatuksen tuotetta, vaikka se todennäköisesti vahvasti perinnöllisestä luonteestaan johtuen on geeneissä saatua.

Väistämättä tällainen asia on aina haava lapsen sisimmässä, ja kuten oletettavasti jokainen adoptiolapsi, hän pohtii jossain vaiheessa, olenko kuin biologinen äitini, onko tämä piirre häneltä, millainen hän olisi, olisiko hänen kanssa ollut paremmin. Tätä haavaa ei voi välttää, vaikka sitä ei lapsi ehkä vanhemmilleen paljastaakaan. Tiedän, miten jo murrosikäinen adoptiolapsi halusi lähteä etsimään juuriaan, joten ainakin tämä puoli asiaa on vanhemman hyvä käsitellä, ettei lisää lapsen taakkaa omalla painolastillaan.

Tämä kommentti ei nyt oikein auennut. Jos vertaat tässä lahjamunasoluilla saatua ja biologista lasta, niin ei kai kukaan lahjamunasoluja käytäkään, jos lapsen saaminen omilla munasoluilla on mahdollista.

Jos taas vertaat lahjamunasoluilla saatua ja adoptoitua lasta keskenään, niin paremminhan nämä mahdolliset geneettiset sairaudet tuntee juuri lahjamunasoluilla saadun lapsen kohdalla. Adoptoitujen lasten tausta on valitettavan usein hämärän peitossa. Lisäksi ympäristön vaikutus lapseen lähtee lahjamunasoluilla ns. nollasta, adoptoidulla taas on taustallaan jo traumaa, mm. hylkäämisen kokemus.

Koko ajan käydään keskustelua siitä, miten perimä ja toisaalta ympäristö vaikuttaa lapsen kehitykseen. Sekä adoptio että lahjamunasoluhoito sulkevat pois oman perimän vaikutuksen, mutta adoptiossa myös varhaislapsuuden osalta myös tulevien vanhempien kasvatuksen vaikutuksen, sillä adoptiot harvoin tapahtuvat lapsen ollessa vauva.

Unohdit raskausajan. Nykyisen tiedän perusteella raskauden ajan olosuhteet ratkaisevat todella paljon. Ei-toivotun lapsen raskaudessa olosuhteet on usein ihan toiset kuin toivoisi. Äidin tupakointi, päihteet, ravitsemuksen puutteet ja muut vaikuttaa sikiön kehitykseen hyvinkin ratkaisevasti.

Lahjasolulapsi on hedelmöitetty oman puolison siittiöillä, ellei niissä ole vikaa. Lapsi on siis täysin puolison oma joten perimästä tietää aika paljon.

Lahjasoluilla alkunsa saaneella lapsella on oikeus 18-vuotiaana selvittää lahjoittajien tiedot halutessaan, kun joku murehti että lapsi miettii mistä on tullut. Että jos se asia kiinnostaa lasta, hän saa kyllä selvää. Olettaen toki että vanhempi on kertonut lapselle että tämä on saanut alkunsa lahjasoluista (näin suositellaan tehtävän, mutta ei kukaan lapselle kerro jos vanhempi ei itse sitä tee).

Solujen luovutukseen ja vastaanottoon kuuluu kattavat keskustelut, mukaan lukien psykologi, ja luovutukseen myös geenitestit nykypäivänä. Ei sieltä ihan mitä sattuu tule, jos on joku geenivirhe, et kelpaa luovuttajaksi.

Miksi et ryhdy sijaisvanhemmaksi tai yritä adoptiota?

Vierailija kirjoitti:

Ehkäpä AP:lle adoptiojonoon meneminen olisi parempi vaihtoehto, jos edellytykset adoptiolle ovat kunnossa.

 

Lahjasolujen käyttö ei sinänsä ole iso juttu, mutta sinua se tuntuu arveluttavan niin paljon, että tuskin on järkeä lähteä sille tielle.

Muutama vuosi aikuistumista ja toivottavasti iihen jää trollailusi. Lyhyt aloitus ei anna mitään syytä kirjoittaa negatiivisesti hänestä tai asiasta. Hyvä alustus keskustelulle, jota osa ei ymmärrä. Osalla negatiivisista kirjoittelijoista on kirjoittamansa mukaan ilmeisesti lapsi. Miten ihminen, joka ei siedä tämän tason aloituksia, voi kasvattaa järkevästi lasta... Hyviä vaihtoehtoja toimia on monia. Niistä on mukava lukea muidenkin kokemuksista. Kysyminen on väärin näiden joidenkin mielestä, kun ovat heti kommentoimassa negatiiviseen sävyyn. Älkää pilatko lapsianne liian voimakkaalla tahdolla luoda heistä ajatusmaailmanne klooneja. Tukekaa heidän omaa kehitystään ja ajatteluaan. Oma tapanne ei ole ainoa oikea. Keskustelun kautta joku on joskus vaihtanut mielipidettään... Ilkeäsävyinen kommentti kertoo kommentoijastaan, eikä hyödytä ketään.

Vierailija kirjoitti:

Miksi et ryhdy sijaisvanhemmaksi tai yritä adoptiota?

Miksi et lue aikaisempia viestejä ennen kuin tarjoat omia epärelevantteja mielipiteitäsi?

1) sijaisvanhemmuus ei ole sama asia kuin omassa kohdussa kasvatettu ja itse synnytetty ja juridisesti oma lapsi, joka todennäköisesti on geneettisesti puolison jälkeläinen (lahjasiittiöistä ei ollut tässä puhetta).

2) adoptiolapsen saaminen on todella vaikea ja hidas prosessi, ei lapsia noin vain adoptoida jostakin. Adoptiolapsesta ei tiedetä juuri mitään, ja voi olla ettei häntä saa omakseen vauvana, jolloin vauva-aika jää kokonaan kokematta ja lapselle on ehtinyt tulla monenlaista traumaa mitkä vaikuttavat loppuelämään.

Kaffepulla kirjoitti:

Mitä ihmeen järkeä, olla raskaana ja synnyttää jonkun toisen lapsi?

Uskotteleeko siinä itselleen, että se on oikeasti oma?

Niinkuin jotkut adoptiolasten kasvattivanhemmat tekevät?

Millainen ihminen luulee, että lapsi hankitaan jostain omistushalusta? Kyllä yleensä halutaan kokea raskaus, nähdä uuden elämän ihme, tuntea syntyvään lapseen heräävä rakkaus ja kiintymys, saada uusi rakas perheenjäsen, kasvattaa sitä rakasta lasta, elää samassa perheessä, iloissa ja suruissa, yhdessä lapsen kanssa.

Ei siinä mitään uskottelua tarvita. Se on silloin oma perhe.

Vierailija kirjoitti:

Lahjasoluilla alkunsa saaneella lapsella on oikeus 18-vuotiaana selvittää lahjoittajien tiedot halutessaan, kun joku murehti että lapsi miettii mistä on tullut. Että jos se asia kiinnostaa lasta, hän saa kyllä selvää. Olettaen toki että vanhempi on kertonut lapselle että tämä on saanut alkunsa lahjasoluista (näin suositellaan tehtävän, mutta ei kukaan lapselle kerro jos vanhempi ei itse sitä tee).

Solujen luovutukseen ja vastaanottoon kuuluu kattavat keskustelut, mukaan lukien psykologi, ja luovutukseen myös geenitestit nykypäivänä. Ei sieltä ihan mitä sattuu tule, jos on joku geenivirhe, et kelpaa luovuttajaksi.

Ensinnäkin vaikka lapsi voi 18-vuotiaana selvittää vieraan puolen taustastansa, ei se poista eikä sillä ole mitään tekemistä sen seikan kanssa, että tämän tyylinen tausta on aina jonkinlainen psykologinen painolasti lapselle ja jos sitä asiaa ei vanhempana kykene myöntämään ja käsittelemään, on mahdollisesti vain lisäämässä tätä painolastia, kun sen lisäksi pitää käsitellä vielä vanhemmankin painolasti. On aivan selvää, että jos lapsi ei tunne puolta siitä taustastastaan, joka olennaisesti vaikuttaa siihen, miltä hän näyttää, millaisia taipumuksia, sairauksia ja luonteenpiirteitä hänellä on, hän väistämättä sitä kuitenkin pohtii. Kuvitteletteko tosiaan, että jos lapsi tietää, hän ei pohdi, onko tukan väri luovuttajalta, onko hänen perheestään eriävä luonne luovuttajalta, siksikö hän kokee mahdollisesti erillisyyttä? Luovutetulla munasolulla luotu lapsi käy aivan varmasti läpi samoja tuntemuksia kuin adoptiolapsi. Ja heistäkin osan kohdalla vieraus ja erillisyys luonnehtii kokemusmaailmaa ja jostain kumpuaa kova tarve löytää omat juuret. Katso aiheesta vaikkapa muutama dokumentti. Näihin tunteisiin on hyvä valmistautua, jottei vaadi lapselta omien tunteiden nielemistä vanhemman suojelemiseksi. Se on lähtökohtaisesti aina väärin. Aikuisen tulee kestää vaikeatkin tunteet lapsessa, jotta hän voi itse luotsata lasta elämässä ja olla tukena. Jos ihminen ei kykene kohtaamaan omaa, esimerkiksi biologisen lapsettomuuden haavaansa, hän siirtää sen lapsen kannettavaksi ja lapsesta tulee hauraan vanhemman suojelija.

Toisekseen erittäin suurena ongelmana näen tällaisen tiedon pimittämisen lapselta, etenkin kun syynä tällöin ovat yleensä vanhempien psykologiset tarpeet. Siinähän rakennetaan koko lapsen elämä ja identiteetti petokselle, ja kun totuus paljastuu, saattaakin kaikki murentua kerralla. Luottamus lapsuuteen, sen voimavaroihin ja vanhempiin häviää kaiken muuttuessa ikään kuin kangastukseksi. Mikä kaikki olikaan totta? Tässä on myös riski, että lapsi saa tiedon muuta kautta, lääkärissä, kiinnostuksesta tekemänsä geenitestin kautta tai esimerkiksi vanhempien tuttavien tai sukulaisten lipsautuksen kautta. Tällainen tilanne on aina järkyttävä shokki.

Ja kukaan ei vastannut, että miten lapsi voi välttää naimasta veljeään tai siskoaan, kun hän ei tunne biologista sukuaan? Kuvittelisin, että yksi luovuttaja on luovuttanut useammankin solun ja saattaahan hänellä olla omiakin lahjoituslapsen puoliveljiä ja -siskoja kasvatettavanaan. Suomi on pieni maa.

Itse en luovuttaisi solujani, mutta ymmärrän toki ihmisten lapsenkaipuuta ja äitiyden biologista kutsua. Mutta toivoisin, että asiaa ei maalattaisi vauva-ajan ruusunpunaisella tai vaaleansinisellä, sillä netistä lukemani ja katsomieni dokumenttien pohjalta asiaan liittyy myös monia epäeettisiä aspekteja ja lapsen näkökulma jää usein vain niihin aikuisdokumentteihin, joissa etsitään juuria ja sisaruksia, joita sitten saattaakin löytyä kymmenen.

Vierailija kirjoitti:

Toisekseen erittäin suurena ongelmana näen tällaisen tiedon pimittämisen lapselta, etenkin kun syynä tällöin ovat yleensä vanhempien psykologiset tarpeet.

Lahjasoluhoitoihin kuuluu pakollinen keskustelu psykologin kanssa. Klinikka suosittaa vahvasti, että lapselle ollaan alusta asti avoimia tämän syntyperän suhteen. Ihan jo senkin takia, että geenitestit yms. ovat nykyään niin suosittuja että on iso todennäköisyys että asia tulee ilmi muuta kautta.