Lue keskustelun säännöt.
Onko kaikilla miehillä tarve kontrolloida naistaan ennemmin tai myöhemmin?
09.05.2021 |
Kysymys siis otsikossa.
Seurustelen neljättä vuotta mieheni kanssa ja nyt näyttää, että sama tuttu kuvio alkaa taas. Mies on huomattavasti vähemmän sosiaalinen ja tekemisissä ihmisten kanssa, minä taas paljon jo työni puolesta. Nyt miestäni on kuulemma alkanut ärsyttämään, miten jään suustani kiinni kaikkien tuttujen kanssa, jos olemme jossain yhdessä ja näen tuttuja. Tämä suusta kiinni jääminen on siis yleensä ihan tervehtimistä ja kuulumisten vaihtamista, mikä nyt mielestäni kuuluu hyviin tapoihin. Mies on siinä vierellä ja näkemässä ja kuulemassa keskustelun eli tietää mistä on kysymys.
Vastikään mies nosti esille aiemman tapahtuman, jolloin hän oli toimenpiteen jälkeen sairaalassa yön yli ja kävin häntä siellä kahvilassa tapaamassa. Siellä ollessamme näin kahvilassa entisen hyvän työkaverini, joka tuli hetkeksi juttelemaan. Heillä oli ollut traumaattinen ja hieman jännittävä synnytys vastikään ja keskustelimme tilanteesta ym. asiaan liittyen. Mies oli tästä kuulemma pahoittanut mielensä miten en huomioinut häntä ollenkaan ja ”läpätin” vaan tuon tuttavani kanssa. Mies oli ollut minulle kuulemma kuin ilmaa... mies oli siis koko ajan mukana ja kuulemassa keskustelun. En olisi ikinä kehdannut olla kuuntelematta tai keskeyttää tuota tuttavaani, kun hän minulle itselleen tärkeästä ja kovastikin kokemuksesta kertoi, minusta se olisi ollut epäasiallista ja röyhkeää. Miehen kanssa olin kahvilassa vielä hyvän aikaa ja ehdittiin kyllä kahden kesken siinä keskustella ja viettää aikaa. Mies oli kuulemma tilanteessa niin kettuuntunut, että jos en olisi kohta lopettanut keskustelua tuon tuttavani kanssa niin hän olisi lähtenyt kävelemään.
Miten siis on, onko oma käytökseni todella jotenkin poikkeuksellista ja miestä kohtaan huonoa tms.? Vai kertooko tämä enemmän miehen liiallisesta tarpeesta kontrolloida minua ja rajoittaa elämääni? Olen eronnut aiemmin pitkästä liitosta, jossa mies pyrki rajoittamaan elämääni oman mielensä mukaan ja hoitamaan asiat niin, että vastuulleni jäi työn ulkopuolella pääosin perheen ja kodin hoito ja kontaktit ystäviin ja mahdollisuudet omiin harrastuksiin/ menoihin olivat hyvin rajalliset. Nyt koen jälleen olevani samankaltaisessa tilanteessa.
Emme asu miehen kanssa yhdessä. Vietän pääosin lapsettomat viikkoni työn ulkopuolella hänen kanssaan ja luonaan. Tästä on alkanut tulla jollain tapaa itsestäänselvyys ja jos noina aikoina minulla olisi aikomus tavata ystäviäni tai tehdä heidän kanssaan jotakin, pahoittaa mies jollain tapaa selvästi mielensä ja se näkyy ikävänä käytöksenä. Mies pitää harvoin kavereihinsa yhteyttä ja toivoisi minun ilmeisesti toimivan samalla tavalla. Kuitenkaan en aio näin toimia. Eron jälkeen päätin etten enää koskaan aio jättää omaa elämääni tai ystäviäni syrjään kenenkään miehen vuoksi tai antaisin toisen enää rajata elämääni niiltä osin.
Paradoksi on myös se, että yleensä minussa ihastutaan sosiaalisuuteeni ja siihen, ”miten helppo kanssani on olla ja keskustella”. Jossain vaiheessa se kuitenkin kääntyy itseäni vastaan ja tätä piirrettä aletaan rajoittaa.
Näkökulmaa tilanteeseen ottaisin mielelläni vastaan? Olenko jälleen miehen kanssa, joka yrittää saada minusta kontrollin?
Kommentit (157)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea koko ketjua, mutta vanhempani ovat olleet tällaisessa avioliitossa jo 44 vuotta. En ymmärrä miten he jaksavat: äiti on sosiaalinen, puhelias, menevä, isä on hiljainen, kotona viihtyvä, ei tarvitse muita ihmisiä. Kohta 45 vuoden ajan äiti on kuunnellut isän valitusta, ei saisi puhua puhelimessa koko iltaa, kauppareissulla ei saisi tervehtiä tuttavia, mihin ihmeeseen muka viikonloppuna pitäisi lähteä kun voi olla kotonakin? Ja toisaalta isä on kuunnellut sitä omasta mielestään rasittavaa puhetulvaa, ja lähtenyt jonkun serkun luokse kylään, vaikka haluaisi olla kotona jne.
Ei tuota perustavanlaatuista eroa taida mikään tasoittaa. Äiti on esimerkiksi työkavereidensa kanssa läheinen ja he soittelevat myös vapaa-ajalla. Joka ikinen kerta isä kysyy kuka siellä oli, ja sen jälkeen tuhisee miksi työkaverin kanssa pitää puhua yksityisasioita. Työkaverit on hänen mielestään vain töitä varten eikä niiden kanssa tehdä mitään muuta. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä että äiti pitää näistä työkavereista oikeasti ihmisinä ja menevät yhdessä mielellään vaikka syömään jne. Silti asiasta pitää huomauttaa joka kerta. Siis useita kertoja viikossa, yli 25 vuoden ajan (niin kauan kuin äiti on tuossa työpaikassa ollut).
Ja kyllä, isäni myös kontrolloi mitä äiti laittaa päälleen ennen kuin tämä lähtee kotoa, ja esimerkiksi lomalla äiti ei voi lähteä ulkomaille yksin, jos (kun) isä ei halua lähteä mihinkään. Eli heillä on suhteessa paljon muutakin kontrollointia kuin vain tuo kenen kanssa saa jutella kauppareissulla.
Vanhempieni liitto on pahin painajaiseni. En voi kuvitellakaan että minulla olisi kumppani joka ei hyväksyisi jotain syvällä olevaa luonteenpiirrettäni. Olenkin pysytellyt visusti sinkkuna koska oman kokemukseni mukaan aina tulee jotain tuollaista kuvioihin mukaan. Ehkä vielä joskus voisin tavata oikeasti rennon ihmisen joka hyväksyy sellaisena kuin olen (ja minä tietenkin hänet). Sitä ihmettä vaan vielä ei ole tapahtunut.
Kiitos tästä vastauksestasi! Juuri jotain tämänkaltaista koen minun ja miehen suhteessa olevan jo nyt ja pelkään, että nämä piirteet nimenomaan pahenee.
Olen myös työkavereideni kanssa tekemisissä työn ulkopuolella, vietämme joskus illanistujaisia, mies ei koskaan ja useissa työkavereissaan tuntuu olevan miehen mielestä jotain vikaa, ja mies ”ei todellakaan vapaa-aikanaan työkavereiden kanssa enää viettäisi aikaa”.
Entisen työporukan kanssa olemme tehneet (ennen koronaa) vuosittain ns.virkistysreissun jo toistakymmentä vuotta milloin minnekin päin Suomea. Meitä on n. 10 naisen porukka ja reissut on sekä hauskoja että ”terapeuttista”, olemme samanhenkistä porukkaa ja kaikki sujuu ongelmitta. Usein olemme olleet talvisin eri hiihtokeskuksissa mutta myös erilaisissa muissa tapahtumissa samalla. Reissuihin ei kuulu puolisoiden pettämistä tai mitään muutakaan epäsoveliasta. Vietämme kertakaikkiaan hauskaa ja ns.laatuaikaa toistemme hyvässä seurassa noina kertoina. Nyt mies on alkanut vihjailemaan näistäkin reissuista ikävään sävyyn ja että hän myös vielä aikoo lähteä omine kavereineen Leville ym. viikonloppureissuille samallalailla ja se on varmasti sitten minullekin ok. Sanoin miehelle heti, että ilman muuta on ja ettei minulla ole aikomustakaan rajoittaa hänen tuollaisia menojaan. Oikeastaan kannustinkin lähtemään. Mutta tässäkin oli sellainen ikävä lataus pohjalla, mainittiin vielä, että minunkaan on sitten turha olla mustasukkainen. No enhän olisikaan, mutta mies ilmeisesti sitten noista reissuista on, koska ehdollisti, onko niihin pakko osallistua enää tässä vaiheessa, kun elää ”muutenkin vakiintunutta elämää”. Nuo reissut on itselle yksi henkireikä kaiken arjen keskellä ja en niistä olisi valmis luopumaan, koska ne ei varmasti aiheuta kellekään mitään pahaa.Mutta kirjoituksesi kyllä kolahti, se tuntui niin osuvalta johonkin sinne pohja-ajatukseen tästä tilanteesta, jota olen omassakin suhteessa nyt miettinyt.
Ja juuri tuo, että lisääntyvästi tulee pientä kommentointia eri toimintatapoihini ja luonteenpiirteisiin liittyen, että voisinko tehdä vähän toisin (miestä miellyttävällä tavalla). Itse en arvostele miestä enkä hänen luonteenpiirteitään, vaikka kaikki ei aina niin miellyttäisikään. En pyri muokkaamaan, koska ei täydellinen meistä kukaan ole ja harvoin myöskään peruspersoonaa pystyy edes muuttamaan. Mutta tätä joudun varmasti miettimään kovastikin, että ollaanko miehen kanssa piirteinemme liian erilaisia! Kovasti samaa tunnen olevan jollakin tasolla jo nyt ja mies huomattavasti antisosiaalisempana yrittää tukahduttaa tätä piirrettäni selvästi ja jotenkin samalla tavalla rajoittamaan myös sitä jo nyt. Tuo mitä kuvasit vanhempiesi parisuhteessa voisi olla jotain sellaista, mitä tästäkin voisi seurata, jos tämä jatkuu näin.
Itse näen miesten käytöksen tälläisenä ja meillä on äiti ihan normaali sosiaalinen henkilö, isä on ekstrovertti. isä pyrkii kuitenkin kontrolloimaan äitiä. Huomaan, että vedän puoleeni samanlaisia miehiä. Nykyisessä deitissäni on samankaltaisia piirteitä, mitään ei vielä kuitenkaan kehtaa sanoa. Ja nyt täytyy ottaa huomioon, että mä en edes pidä ihmisistä ja haluan olla lähes aina yksin. Jatkuvaa kyselyä ja minun pitäisi viettää vapaa-aikani hänen kanssaan. Kun sanon, että tarvitsen omaa aikaani niin alkaa hänellä panikointi ja oman aikani jälkeen en sanoisi syyllistäminen, mutta omien tunteiden kertominen. En päässyt viime viikolla käymään hänen luonaan ja hän alkoi itkemään siitä ja kysyi, ettenkö ymmärrä miten paljon hän kaipaa minua ja meidän pitäisi olla enemmän yhdessä ja on todella pettynyt käytökseeni. Kiitos kysymästä. Olin sairaana ja epäilynä oli korona. Samoin toitottaa sitä, että en saisi leikkauttaa hiuksiani yhtään lyhyemmäksi, minun pitäisi käydä sokeroinnissa usein että hän ilkeää koskea minuun. Ostaa kukkia ikään kuin lahjana, olettaa kuitenkin minun lähettävän lähes joka päivä onnellisuuskuvan niistä ja kiittävän joka hetkessä. Kavereiden kanssa saan viettää aikaa, kunhan se ei ole joka päiväistä ja kestä montaa tuntia. Alkoholia en saa käyttää sillä hän huolestuu kun ei pysty vahtimaan ettei minulle satu mitään.
Kaikki peitetään tuohon huolestumiseen ja siihen, että hän pitää kuningatartaan hyvänä. Uskon kyllä, että on hyvä mies jollekin. Minä vain olen tottunut itse hoitamaan ja tekemään ja mies olisi vain kiva lisä elämään. En kaipaa uutta isää.
Kiitoksia kun saan avautua. Olen aika loppu tähän deittailuun.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En jaksa lukea koko ketjua, mutta vanhempani ovat olleet tällaisessa avioliitossa jo 44 vuotta. En ymmärrä miten he jaksavat: äiti on sosiaalinen, puhelias, menevä, isä on hiljainen, kotona viihtyvä, ei tarvitse muita ihmisiä. Kohta 45 vuoden ajan äiti on kuunnellut isän valitusta, ei saisi puhua puhelimessa koko iltaa, kauppareissulla ei saisi tervehtiä tuttavia, mihin ihmeeseen muka viikonloppuna pitäisi lähteä kun voi olla kotonakin? Ja toisaalta isä on kuunnellut sitä omasta mielestään rasittavaa puhetulvaa, ja lähtenyt jonkun serkun luokse kylään, vaikka haluaisi olla kotona jne.
Ei tuota perustavanlaatuista eroa taida mikään tasoittaa. Äiti on esimerkiksi työkavereidensa kanssa läheinen ja he soittelevat myös vapaa-ajalla. Joka ikinen kerta isä kysyy kuka siellä oli, ja sen jälkeen tuhisee miksi työkaverin kanssa pitää puhua yksityisasioita. Työkaverit on hänen mielestään vain töitä varten eikä niiden kanssa tehdä mitään muuta. Hän ei yksinkertaisesti ymmärrä että äiti pitää näistä työkavereista oikeasti ihmisinä ja menevät yhdessä mielellään vaikka syömään jne. Silti asiasta pitää huomauttaa joka kerta. Siis useita kertoja viikossa, yli 25 vuoden ajan (niin kauan kuin äiti on tuossa työpaikassa ollut).
Ja kyllä, isäni myös kontrolloi mitä äiti laittaa päälleen ennen kuin tämä lähtee kotoa, ja esimerkiksi lomalla äiti ei voi lähteä ulkomaille yksin, jos (kun) isä ei halua lähteä mihinkään. Eli heillä on suhteessa paljon muutakin kontrollointia kuin vain tuo kenen kanssa saa jutella kauppareissulla.
Vanhempieni liitto on pahin painajaiseni. En voi kuvitellakaan että minulla olisi kumppani joka ei hyväksyisi jotain syvällä olevaa luonteenpiirrettäni. Olenkin pysytellyt visusti sinkkuna koska oman kokemukseni mukaan aina tulee jotain tuollaista kuvioihin mukaan. Ehkä vielä joskus voisin tavata oikeasti rennon ihmisen joka hyväksyy sellaisena kuin olen (ja minä tietenkin hänet). Sitä ihmettä vaan vielä ei ole tapahtunut.
Kiitos tästä vastauksestasi! Juuri jotain tämänkaltaista koen minun ja miehen suhteessa olevan jo nyt ja pelkään, että nämä piirteet nimenomaan pahenee.
Olen myös työkavereideni kanssa tekemisissä työn ulkopuolella, vietämme joskus illanistujaisia, mies ei koskaan ja useissa työkavereissaan tuntuu olevan miehen mielestä jotain vikaa, ja mies ”ei todellakaan vapaa-aikanaan työkavereiden kanssa enää viettäisi aikaa”.
Entisen työporukan kanssa olemme tehneet (ennen koronaa) vuosittain ns.virkistysreissun jo toistakymmentä vuotta milloin minnekin päin Suomea. Meitä on n. 10 naisen porukka ja reissut on sekä hauskoja että ”terapeuttista”, olemme samanhenkistä porukkaa ja kaikki sujuu ongelmitta. Usein olemme olleet talvisin eri hiihtokeskuksissa mutta myös erilaisissa muissa tapahtumissa samalla. Reissuihin ei kuulu puolisoiden pettämistä tai mitään muutakaan epäsoveliasta. Vietämme kertakaikkiaan hauskaa ja ns.laatuaikaa toistemme hyvässä seurassa noina kertoina. Nyt mies on alkanut vihjailemaan näistäkin reissuista ikävään sävyyn ja että hän myös vielä aikoo lähteä omine kavereineen Leville ym. viikonloppureissuille samallalailla ja se on varmasti sitten minullekin ok. Sanoin miehelle heti, että ilman muuta on ja ettei minulla ole aikomustakaan rajoittaa hänen tuollaisia menojaan. Oikeastaan kannustinkin lähtemään. Mutta tässäkin oli sellainen ikävä lataus pohjalla, mainittiin vielä, että minunkaan on sitten turha olla mustasukkainen. No enhän olisikaan, mutta mies ilmeisesti sitten noista reissuista on, koska ehdollisti, onko niihin pakko osallistua enää tässä vaiheessa, kun elää ”muutenkin vakiintunutta elämää”. Nuo reissut on itselle yksi henkireikä kaiken arjen keskellä ja en niistä olisi valmis luopumaan, koska ne ei varmasti aiheuta kellekään mitään pahaa.Mutta kirjoituksesi kyllä kolahti, se tuntui niin osuvalta johonkin sinne pohja-ajatukseen tästä tilanteesta, jota olen omassakin suhteessa nyt miettinyt.
Ja juuri tuo, että lisääntyvästi tulee pientä kommentointia eri toimintatapoihini ja luonteenpiirteisiin liittyen, että voisinko tehdä vähän toisin (miestä miellyttävällä tavalla). Itse en arvostele miestä enkä hänen luonteenpiirteitään, vaikka kaikki ei aina niin miellyttäisikään. En pyri muokkaamaan, koska ei täydellinen meistä kukaan ole ja harvoin myöskään peruspersoonaa pystyy edes muuttamaan. Mutta tätä joudun varmasti miettimään kovastikin, että ollaanko miehen kanssa piirteinemme liian erilaisia! Kovasti samaa tunnen olevan jollakin tasolla jo nyt ja mies huomattavasti antisosiaalisempana yrittää tukahduttaa tätä piirrettäni selvästi ja jotenkin samalla tavalla rajoittamaan myös sitä jo nyt. Tuo mitä kuvasit vanhempiesi parisuhteessa voisi olla jotain sellaista, mitä tästäkin voisi seurata, jos tämä jatkuu näin.Toki vain sinä tunnet teidän suhteen ja tiedät ne muut vivahteet siinä, mutta tosiaan vanhempieni esimerkissä on kyse juuri siitä, että naisten menot, mielenkiinnot ja "kotkotukset" ovat aina oletusarvoisesti turhia. Äitini juurikin käy hiihtoreissuilla tyttökavereidensa kanssa ja aina tulee sanomista, että miksi sinne ja tonne pitää lähteä. Vaikka niillä reissuilla on käyty vuosikymmeniä jo tässä vaiheessa ja todellakaan mitään biletystä tai pettämistä niihin ei liity, edes alkoholia ei heistä käytä kukaan.
Ihan varmasti äitini on myös ollut tilannetajuton joskus ja jutellut liian kauan jonkun kanssa tai vaikkapa sopinut jotain menoja kysymättä. kun isä joskus harvoin olisikin halunnut tehdä jotain. Mutta toisaalta äidin on ollut pakko vaan mennä ja tehdä valituksesta huolimatta, koska muuten hän tosiaan kököttäisi vastentahtoisesti kotona. Konflikti on kuitenkin aina taustalla koska hän tietää jo etukäteen että kommenttia tulee. En tiedä onko kumpikaan vanhempani ollut koko elämäni aikana rennosti oma itsensä.
Uskon että kaksi hyvin erilaista ihmistä voi löytää kultaisen keskitien jos se hyväksyntä on siellä pohjalla. Menevämpi ja puheliaampi saa toteuttaa itseään ilman nälvimistä, hiljaisempi ja rauhallisempi saa toteuttaa itseään ilman painetta olla sosiaalisempi. Mutta kuten sanoin, henkilökohtaisesti en ole löytänyt yhtään miestä joka olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ja siksi olen toistaiseksi sinkkuna pysytellyt.
Niin, se suurin kysymys varmaan onkin se, että saako suhteessa olla oma itsensä? Kelpaako omana itsenään? Se on mielestäni perusta minkäänlaiselle terveelle suhteelle enkä enää miellyttämisen halusta tai sen vuoksi, ettei toinen pahoita mieltään (asioista joista ei ole mitään tarvetta) ala ns.turhaan rajoittamaan elämää silloin, kun ihan tavallinen tekeminen ei mitenkään voi vahingoittaa toista. Kaikki mitä teen on sellaista minkä mielihyvin sallisin miehellekin, enkä yrittäisi niitä mitenkään rajoittaa.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Onko pienempi paha vaihtaa kasvokkain keskustelukumppania kuin toisen sijaan keskisttyä puhelimeensa? Luultavasti moni ei tykkäisi jos keskustelukumppania kesken keskustelun selaa puhelimesta jotain mielenkiintoisempaa.
No miksi kesken keskustelun pitää plärätä sitä puhelinta? Eikö ihmisillä ole minkäänlaisia käytöstapoja enää?
Kontrollointi ei ole tervettä aikuisten suhteissa. Eikä ole yhtään yleisempää miehillä kuin naisilla.
Kontrollifriikit tekevät paljon aloituksia tänne ja niissä on aina sairas haju, vaikuttavat trolleilta.
Kyllä, koska nainen tietoisesti tai tietämättään haluaa tulla kontrolloiduksi. Senhän näkee kun katsoo ympärilleen: määrätietoisinkin nainen on ottanut puolisokseen miehen, joka on se kaikkein kontrolloivin - ei suinkaan mikään kiltti tossukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä, onko kyse kontrollin tarpeesta mutta ainakin tuo on ihan hemmetin lapsellista. Luulisi aikuisten kestävän sen, ettei koko ajan voi olla huomion keskipisteenä.
Oma mieheni ei ole tuollainen.
Tosin minua puolestani joskus ärsyttää, kun mies jää pölisemään kaupassa tuttavien kanssa. En kylläkään siitä miestä moiti, koska saahan ihminen nyt tuttujen kanssa rupatella, jos haluaa, vaikka itse olenkin vähemmän sosiaalinen. Usein ratkaisen tilanteen niin, että lähden jatkamaan omia ostoksiani ja mies tulee sitten perästä.
Ei kaikilla, mutta joillain on. Eräs exäni aloitti kolmenkympin kriisissään minun vahtimiseni. Epäili minun pettävän työpaikallani häntä kaikkien miespuolisten kollegoiden kanssa tai jopa kauppamatkalla. Luki päiväkirjani ja ratsasi kännykkäni. En ole koskaan pettänyt ketään, joten en ymmärtänyt mistä nämä syytökset kumpusivat... kunnes ex jäi itse kiinni pettämisestä. Eli kuvitteli minun tekevän samaa kuin hän.
Toinen exäni vahti syömisiäni ihan hulluna, vaikka olen ihan normipainoinen. Hän joko ihmetteli, miten voin syödä niin vähän tai toisaalta, miksi minulla on niin usein nälkä. Syön jotain muutaman tunnin välein, että verensokeri pysyy tasaisena ja hänelle tämä oli ilmeisesti jonkin asteinen ongelma. Jatkuvasti piti siis olla kommentoimassa, että eihän sulla voi olla nälkä tai mitä sä nyt mitään syömistä mietit, miten voit syödä tuota tai olla syömättä tuota jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä, nainen, loukkaannuin poikakaverilleni jos hän huomioi enemmän kaveriaan kuin minua kun oltiin jossakin porukalla. Ehkä olin mustasukkainen. Kyllä naisetkin siis voivat loukkaantua typeristä asioista.
17 vuotta yhdessä, olen saanut olla oma itseni. Tulemisia ja menemisiä ei ole rajoitettu. Itsetunto ja luottamus kohdillaan, molemmilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästihän miehesi ei saa tarpeeksi huomiota ja purkaa tätä nyt sinuun. Epätasapaino sosiaalisissa suhteissa voi painaa. Esitteletkö häntä, kun teitä tullaan moikkaamaan? Annatko miehen päättää, vaihdetaanko kuulumisia, jos hän haluaisi pitkän päivän päätteeksi vain kotiin? Kehutko muuten häntä tai onko hänellä itsellään yhtään ystäviä jotka olisitte yhdessä tavanneet jotta tuntisi olevansa normaali supliikin naisen rinnalla? Toinen vaihtoehto tietysti on, että purkaa muuten vaan ärsyyntymistään sinuun, mikä on ikävää.
Esittelen kyllä miehen ja osaan esitellä itse itseni kyllä myös miehen tuttaville, en oleta sitä mieheni puolestani tekevän. Mies saa lähes kaiken huomioni kahdenkeskisinä aikoina ja tietää kyllä olevansa tärkeä minulle, sen sanoin ja teoin osoitan. Useammin kyllä kuin mies sen sanallisesti itselleni osoittaa.
Tuntuu joskus, että kovasti olisi vaatimuksia minua kohtaan, mutta itsessä ei tarvisi muuttaa mitään. Itse pyrin kuitenkin myös käytökselläni estämään usein turhia konflikteja, myötäilen miestä tai jätän oman näkemykseni sanomatta, jotta siitä ei tulisi turhaa vääntämistä, mikäli tiedän, että mielipiteeni "ei miellyttäisi" miestä. Ymmärrän, että joskus on parempi "olla hiljaa kuin oikeassa", mies on tempperamenttisempi ja tuo kriittistä kantaansa huomattavasti useammin esille. Itse taas pyrin ns. katsomaan positiivisen kautta aina kuin mahdollista ja mitään oikeaa ongelmaa tms. ei ole.
Yksi kysymys entiseltä konfliktinvälttelijältä: miksi et voi sanoa omia näkemyksiäsi? Tämähän on eri asia kuin turhan riidan haastaminen. Sinun ei tarvitse edes käytökselläsi estää turhaa vääntämistä myöskään. Voit vaan olla täysin rehellinen ja autenttinen siitä, mitä mieltä olet. Ja jos olet jotain mieltä, voit vallan hyvin sanoa näkemyksesi, vaikka se olisikin pikkujutuista. Vai onko sinulla kenties pieni pelko siitä, että mies ei otakaan mielipidettäsi vakavasti? Osaatko mielestäsi sanoa mielipiteesi rauhallisesti ja pysyä siinä, vaikka kokisit painostusta? Mies joka välittää sinusta ja kunnioittaa mielipiteitäsi, kuuntelee kyllä eikä ainakaan mitään huutorallia synny, jos myös omat kommunikointitaitosi ovat hyvät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selvästihän miehesi ei saa tarpeeksi huomiota ja purkaa tätä nyt sinuun. Epätasapaino sosiaalisissa suhteissa voi painaa. Esitteletkö häntä, kun teitä tullaan moikkaamaan? Annatko miehen päättää, vaihdetaanko kuulumisia, jos hän haluaisi pitkän päivän päätteeksi vain kotiin? Kehutko muuten häntä tai onko hänellä itsellään yhtään ystäviä jotka olisitte yhdessä tavanneet jotta tuntisi olevansa normaali supliikin naisen rinnalla? Toinen vaihtoehto tietysti on, että purkaa muuten vaan ärsyyntymistään sinuun, mikä on ikävää.
Esittelen kyllä miehen ja osaan esitellä itse itseni kyllä myös miehen tuttaville, en oleta sitä mieheni puolestani tekevän. Mies saa lähes kaiken huomioni kahdenkeskisinä aikoina ja tietää kyllä olevansa tärkeä minulle, sen sanoin ja teoin osoitan. Useammin kyllä kuin mies sen sanallisesti itselleni osoittaa.
Tuntuu joskus, että kovasti olisi vaatimuksia minua kohtaan, mutta itsessä ei tarvisi muuttaa mitään. Itse pyrin kuitenkin myös käytökselläni estämään usein turhia konflikteja, myötäilen miestä tai jätän oman näkemykseni sanomatta, jotta siitä ei tulisi turhaa vääntämistä, mikäli tiedän, että mielipiteeni "ei miellyttäisi" miestä. Ymmärrän, että joskus on parempi "olla hiljaa kuin oikeassa", mies on tempperamenttisempi ja tuo kriittistä kantaansa huomattavasti useammin esille. Itse taas pyrin ns. katsomaan positiivisen kautta aina kuin mahdollista ja mitään oikeaa ongelmaa tms. ei ole.
Yksi kysymys entiseltä konfliktinvälttelijältä: miksi et voi sanoa omia näkemyksiäsi? Tämähän on eri asia kuin turhan riidan haastaminen. Sinun ei tarvitse edes käytökselläsi estää turhaa vääntämistä myöskään. Voit vaan olla täysin rehellinen ja autenttinen siitä, mitä mieltä olet. Ja jos olet jotain mieltä, voit vallan hyvin sanoa näkemyksesi, vaikka se olisikin pikkujutuista. Vai onko sinulla kenties pieni pelko siitä, että mies ei otakaan mielipidettäsi vakavasti? Osaatko mielestäsi sanoa mielipiteesi rauhallisesti ja pysyä siinä, vaikka kokisit painostusta? Mies joka välittää sinusta ja kunnioittaa mielipiteitäsi, kuuntelee kyllä eikä ainakaan mitään huutorallia synny, jos myös omat kommunikointitaitosi ovat hyvät.
En pelkää, etteikö mies ottaisi mielipidettä vakavasti vaan päinvastoin, että ottaa sen "vakavasti". Miehellä on kärkkäitä mielipireitä joihinkin asioihin liittyen ja tempperamenttityyppinsä mukaisesti saattaa kommentoida aika vahvasti sellaisiakin asioita, jotka eivät nyt niin kovin painokkaita mielipiteitä vaatisi. Itse en jaksa ns. turhasta myrskyn nostamista, vaan mieluummin vältän sen olemlla kommentoimatta mitään tai osoittamalla, että lähinnä kuuntelen miehen puhetta.
Miehellä on myös tapana aika ajoin nostella jotain vanhoja keskusteluja puheeksi ja muistella miten silloin sanoin niin tai näin ja joista mies on ollut eri mieltä. Niitä ei ole kuitenkaan jostain syystä voinut käsitellä ajantasaisesti vaan vatvotaan joskus aikojen päästä, jolloin itsellä ei ole ns. mitään kosketusta enää koko asiaan, jolla ei ole ollut suurempaa merkitystä, mutta joka taas on miehellä ilmeisesti jäänyt hampaan koloon. Esim. tämä sairaalatapahtuma otettiin puheeksi tänä keväänä n. 2 vuotta tapahtuneen jälkeen, josta olin "äimänkäkenä"! Olen miettinyt, että onko mies kaiken tämän ajan odottanut ja "kerännyt" juttuja, jotka tuossa konfliktitilanteessa tuo sitten esille, jolloin ilmoitti mikä kaikki sosiaalisuudessani oli alkanut ärsyttämään. Itseäni taas ärsyttää vanhojen kaivelu ja tuntuu ihan älyttömältä nostaa vuosien takaisia juttuja enää riitoihin, jos ei ole ollut sen vertaa miestä/naista, että olisi ne silloin kun olisi kuulunut käydä läpi. Pyrinkin siihen, että kun joku asia hiertää niin otan sen samantien selvittelyn alle ja pyrin käymään niin hyvin läpi, ettei siihen tarvitse enää palata. Ja toisaalta annan myös pienten asioiden olla ja mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, niitähän elämässä tulee ja turhaa on kaikkeen takertua-koen sen vain tekevän elämästä raskasta. Jos pystyn elämään asian kanssa niin annan mielelläni turhien konflinktien olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt tekisi mieli kysyä, että oletko näyttävä nainen ja otitko hihatatuoidun, reteän miehen (jälleen kerran)?
Kannattaa varmaan miettiä ihan rehellisesti itsensä kanssa, että miksi kiinnostut miehistä, joilla ulospäin näyttäisi olevan vuoren kokoinen ego. Tähän asti tapaamani ovat kaikki oikeasti yksinäisiä ja epävarmoja mielensä sisällä ja se ulkoinen pullistelu on vain kompensointia. Miehesi on epävarma ja huomionkipeä pikkupoika.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukematta koko ketjua, ei kaikki miehet ole kontrolloivia! Valtaosa on mukavia ja kunnioittavia. Mitä tulee tuohon parisuhteessa ilmeneviin eroihin, jos toinen on sosiaalinen ja toinen introvertimpi, niin sen saa toimimaan, JOS molemmat kunnioittavat erilaisuutta ja lähtevät ajatuksesta, ettei toisessa ole mitään muutettavaa tai väärää.
Meillä minä olen introvertimpi ja minua ärsyttää, kun mies jatkuvasti törmäilee kaupassa tuttuihin ja haluaa hetken jutella niiden kanssa. Minä en, joten luikin pakoon ja jatkan ostoksia. Kun olen ne tehnyt, ja mies vielä juttelee, menen paikalle ja vihjaan, että valmista on. Mies tykkää järjestää illanistujaisia, minä en, joten välillä katoan viikonlopuksi hotelliin tai perheeni luokse lasten kanssa, että mies voi järjestää juhlia. Toisaalta mieskään ei vaadi minua koskaan juttelemaan tutuilleen kaupassa, vaikka varmasti ärsyyntyy, että olen niin introvertti.
Itse kehottaisin kaikkia avoimeen keskusteluun. Ihan voi mainita, että minua hieman vaivaa tai minusta tuntuu pahalta tai koen, että painostat jne. Puhutte sen kumppanin kanssa, toteatte erilaisuuden ja vaaditte kontrolloinnin lopettamista, jos sellaista ilmenee. Jos toinen on vastahakoinen, hänen kanssaan ei pysty keskustelemaan, hän ei kuuntele tai ymmärrä tunteitasi, niin silloin on aika sanoa heipat.
Keskustelu hyvässä hengessä ja tunne siitä, että minun tunteistani välitetään ja ne otetaan vakavasti on kaiken parisuhteen perusta. Ilman niitä, ei ole oikeaa parisuhdetta tai ainakaan sellaista, jota kutsuisin hyväksi parisuhteeksi.
Vastaus kysymykseen: ei ole. Olen mies ja minulla ei ole mitään tarvetta kontrolloida kumppania, jos kumppanin toominta ei minua miellytä, niin keskustelun kautta vaihtoon.
Vierailija kirjoitti:
Nyt tekisi mieli kysyä, että oletko näyttävä nainen ja otitko hihatatuoidun, reteän miehen (jälleen kerran)?
Kannattaa varmaan miettiä ihan rehellisesti itsensä kanssa, että miksi kiinnostut miehistä, joilla ulospäin näyttäisi olevan vuoren kokoinen ego. Tähän asti tapaamani ovat kaikki oikeasti yksinäisiä ja epävarmoja mielensä sisällä ja se ulkoinen pullistelu on vain kompensointia. Miehesi on epävarma ja huomionkipeä pikkupoika.
Ehkä tässäkin voi olla perää. Olen kouluttautunut korkeammin kuin mies, meitä yhdistää sama musiikkityyli sekä harrastuksen kohteet. Ulospäin mies todella ehkä vaikutti paremmalla itsetunnolla varusteltulta ja vähän "reteältäkin", mutta nyt näitä epävarmuustekijöitä tuntuu nousevan.
Miehesi kuulostaa lapselliselta kiukuttelijalta.
Millä tavalla teitä lämmittää sen hokeminen, että kaikki miehet ovat sikoja?
Onko sen tarkoitus lohduttaa, kun ette itse ole onnistuneet saamaan täysijärkistä puolisoa, ja sitten uskottelette että ei sellaista ole kenelläkään muullakaan? Tuoko tuollainen asenne oikeasti hyvinvointia ja onnellisuutta elämäänne?
Vierailija kirjoitti:
17 vuotta yhdessä, olen saanut olla oma itseni. Tulemisia ja menemisiä ei ole rajoitettu. Itsetunto ja luottamus kohdillaan, molemmilla.
Siis ei kai tässä tulemisia ja menemisiä ole kontrolloitu?
Ymmärsin, että ap jää suustaan kiinni jonku toisen kanssa, jos on miehen kanssa liikenteessä ja sitten mies joutuu siinä pitkästyneenä odottelemaan, kun ap on siinä kertoo kuulumisiaan.
Toki vain sinä tunnet teidän suhteen ja tiedät ne muut vivahteet siinä, mutta tosiaan vanhempieni esimerkissä on kyse juuri siitä, että naisten menot, mielenkiinnot ja "kotkotukset" ovat aina oletusarvoisesti turhia. Äitini juurikin käy hiihtoreissuilla tyttökavereidensa kanssa ja aina tulee sanomista, että miksi sinne ja tonne pitää lähteä. Vaikka niillä reissuilla on käyty vuosikymmeniä jo tässä vaiheessa ja todellakaan mitään biletystä tai pettämistä niihin ei liity, edes alkoholia ei heistä käytä kukaan.
Ihan varmasti äitini on myös ollut tilannetajuton joskus ja jutellut liian kauan jonkun kanssa tai vaikkapa sopinut jotain menoja kysymättä. kun isä joskus harvoin olisikin halunnut tehdä jotain. Mutta toisaalta äidin on ollut pakko vaan mennä ja tehdä valituksesta huolimatta, koska muuten hän tosiaan kököttäisi vastentahtoisesti kotona. Konflikti on kuitenkin aina taustalla koska hän tietää jo etukäteen että kommenttia tulee. En tiedä onko kumpikaan vanhempani ollut koko elämäni aikana rennosti oma itsensä.
Uskon että kaksi hyvin erilaista ihmistä voi löytää kultaisen keskitien jos se hyväksyntä on siellä pohjalla. Menevämpi ja puheliaampi saa toteuttaa itseään ilman nälvimistä, hiljaisempi ja rauhallisempi saa toteuttaa itseään ilman painetta olla sosiaalisempi. Mutta kuten sanoin, henkilökohtaisesti en ole löytänyt yhtään miestä joka olisi hyväksynyt minut sellaisena kuin olen, ja siksi olen toistaiseksi sinkkuna pysytellyt.