Autisminkirjon lapsia kiusataan ja syrjitään koulussa, eikä tukea saa

Juu ja meitä viattomia ujoja kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on aika vaikea tilanne. As-lapsen käytös on yleensä todella kummallista neurotyypillisen lapsen silmään. On joustamattomuutta, mustavalkoisuutta, itsekeskeisyydeltä tuntuvaa käytöstä (johtuu siitä ettei as-ihminen pysty ymmärtämään toisten tunteita, koska aivot ovat erilaiset) ja useasti pakkoajattelua. Kaikki erilainen altistaa kiusaamiselle. Mitenkäs saataisiin lapset ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuus ja tyyppi, joka voi käyttäytyä todella hankalasti joissakin tilanteissa? Se on vaikeaa meiltä aikuisiltakin. Tähän pitää kyllä keksiä ja saada ratkaisu. As-lapsilla on myös niitä hyviä puolia. Voivat olla todella nokkelia ja voivat myös olla liiankin empaattisia ja olla niitä, jotka ovat lohduttamassa muita.

Altistaa kiusaamiselle? Hieno ihminen siellä - not.

Et ilmeisesti ymmärrä kiusaamisen syitä ja psykologiaa kun tartuit tuohon. Kyllä jotkin asiat altistavat kiusaamiselle. Lue vaikka Christina Salmivallin kirjoja. Sielläkin käytetään altistaa sanaa.

Ei altista jos lapsi ei ole persoonaltaan häiriintynyt kiusaaja. Kiusaaminen on aina kiusaajan syy. Aina.

Tottakai se on kiusaajan syy, mutta siitä huolimatta erilaisuus ikävä kyllä altistaa kiusaamiselle. Sehän ei millään tavalla tarkoita että se olisi oikein, mutta se on silti tosiasia! Ne kiusaajat valikoi uhrikseen jonkun juuri erilaisuuden perusteella. Siksi olisikin ensisijaisen tärkeää että vanhemmat opettaisivat lapsilleen tunnetaitoja ja erilaisuuden hyväksymistä. Jos näitä ei aktiivisesti opeta, taidot voivat jäädä kehittymättä, tai kehittyvät elämänkokemuksen karttuessa niin myöhään että kouluikäisenä ei vielä kunnolla osata asettua toisen asemaan ja huomioida toisen tunteita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Tällaisia suomalaiset kiusaajavanhemmat ovat! Erinomainen esimerkki miten kiusaajiksi kasvetaan!

Taas se tuli todettua että kaikki tarhantätit on imbesillejä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tasa-arvokysymys koska suurin osa  autismikirjolapsista ja nuorista  ovat poikia!

Nykyään epäillään, että autismin kirjo sukupuolten välillä menee jopa 50-50, tytöt vaan todella alidiagnosoituja koska autismi ilmenee heillä eri tavalla kuin pojilla.

Se ilmenee eri tavalla tottakai, pitäisi puhua ehkä eri termeillä. 

Mä luulen että yksi syy kirjon lisääntymiseen on se että aika monella lapsella ei nykyisin ole sisaruksia jotka olisi seurana. Jos lapsi lisäksi äidin kanssa kotona aina 4-5 vuotiaaksia asti niin ei opi olemaan samalla tavala sosiaalinen kuin ne joilla on sisaruksia ja äiti töissä ja itse päiväkodissa.

Autismi on neurobiologinennpminaisuus. Autistiksi synnytään, eikä siitä parannuta. Mikään määrä sisaruksia tai päänsilittelyä ei poista autismia.

Mutta kun ongelman ja sen syyn tiedostaa, sitä on helpompi käsitellä.

Lievän autismin=aspergerin oireet usein iän myötä helpottavat/niiden kanssa oppii elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Lapsen, tai lähinnä kiusaajavanhemman silmissä joka on projisoinut oman pahuutensajabsairaat asenteensa lapsensa omiksi. Tuttua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Sellaisia ihmissuhteet tapaavat olla. Jopa neurotyypillisillä aikuisilla, joilla on monin verroin enemmän kaveritaitoja, voi ihana parisuhde edetä henkiseen, fyysiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan. Toteatko silloin, että se, jonka täytyi jättää kumppani, sai vain hyötyä toisesta ja ammensi aikansa iloa?

Meillä pojalla ei ole oppimisongelmia, mutta hän ei ole sosiaalinen. Se on koululle ongelma. Lapselle ei niinkään, hän ei halua joukkuelajeja, eikä viihdy isossa porukassa. Välillä haluaa olla itsekseen ja keskittyä asioihin, joista on kiinnostunut.

Mutta koulussa vaaditaan sosiaalisuutta, joten nyt lähdetään kiussamispalavereihin, jätetääkö porukasta. Lapsi itse kokee, ettei ole erityisemmin kiusattu ja viihtyy myös yksikseen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tasa-arvokysymys koska suurin osa  autismikirjolapsista ja nuorista  ovat poikia!

Nykyään epäillään, että autismin kirjo sukupuolten välillä menee jopa 50-50, tytöt vaan todella alidiagnosoituja koska autismi ilmenee heillä eri tavalla kuin pojilla.

Se ilmenee eri tavalla tottakai, pitäisi puhua ehkä eri termeillä. 

Mä luulen että yksi syy kirjon lisääntymiseen on se että aika monella lapsella ei nykyisin ole sisaruksia jotka olisi seurana. Jos lapsi lisäksi äidin kanssa kotona aina 4-5 vuotiaaksia asti niin ei opi olemaan samalla tavala sosiaalinen kuin ne joilla on sisaruksia ja äiti töissä ja itse päiväkodissa.

Pakitit kotikutoisella psykiatriallasi vuosikymmeniä taaksepäin.

Aspergerin dyndrooman syyksi esitettiin etäistä ja kylmää äitiä.

Viittaat kintaalla vuosikymmenien tutlimukselle.

Vierailija kirjoitti:

Tää on aika vaikea tilanne. As-lapsen käytös on yleensä todella kummallista neurotyypillisen lapsen silmään. On joustamattomuutta, mustavalkoisuutta, itsekeskeisyydeltä tuntuvaa käytöstä (johtuu siitä ettei as-ihminen pysty ymmärtämään toisten tunteita, koska aivot ovat erilaiset) ja useasti pakkoajattelua. Kaikki erilainen altistaa kiusaamiselle. Mitenkäs saataisiin lapset ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuus ja tyyppi, joka voi käyttäytyä todella hankalasti joissakin tilanteissa? Se on vaikeaa meiltä aikuisiltakin. Tähän pitää kyllä keksiä ja saada ratkaisu. As-lapsilla on myös niitä hyviä puolia. Voivat olla todella nokkelia ja voivat myös olla liiankin empaattisia ja olla niitä, jotka ovat lohduttamassa muita.

Kykenisilö as-henkilö kehittämään omaa käytöstään? Ihan vaan jos hänelle avaa että ”joustamaton käytöksesi tuntuu muista epäkohteliaalta, pyrkisitkö ehkä näkemään tämä omassa käytöksessäsi”.

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on normaaleilla kiusaajalapsilla empatiaa, kun jättävät yhden yksin, ensin kiusattuaan häntä. Erillaisuus ei ole syy "terveiden" lasten kiusaamiseen heikompaa kohtaan. Kiusaaminen on RIKOS!

Kiusaaminen EI ole rikos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Sellaisia ihmissuhteet tapaavat olla. Jopa neurotyypillisillä aikuisilla, joilla on monin verroin enemmän kaveritaitoja, voi ihana parisuhde edetä henkiseen, fyysiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan. Toteatko silloin, että se, jonka täytyi jättää kumppani, sai vain hyötyä toisesta ja ammensi aikansa iloa?

Niin, ihmissuhteen katkaiseminen ei ole kiusaamista. Varmasti teillä lapsi pelastui vaarallisen assin kynsistä, mikä oli lapsesi kannalta hyvä asia. Se vaan, että jokaista vaarallista tapausta on varmaan kymmenittäin näitä "ei viitsi/jaksa/pysty/voi olla kavereita", jossa muut lapset eivät vaan halua olla erilaisen kanssa tekemisissä. Mutta kavereiden valitseminen ei ole kiusaamista ja sitten on erilaisten vaan jaksettava totutella olemaan yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Sellaisia ihmissuhteet tapaavat olla. Jopa neurotyypillisillä aikuisilla, joilla on monin verroin enemmän kaveritaitoja, voi ihana parisuhde edetä henkiseen, fyysiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan. Toteatko silloin, että se, jonka täytyi jättää kumppani, sai vain hyötyä toisesta ja ammensi aikansa iloa?

Niin, ihmissuhteen katkaiseminen ei ole kiusaamista. Varmasti teillä lapsi pelastui vaarallisen assin kynsistä, mikä oli lapsesi kannalta hyvä asia. Se vaan, että jokaista vaarallista tapausta on varmaan kymmenittäin näitä "ei viitsi/jaksa/pysty/voi olla kavereita", jossa muut lapset eivät vaan halua olla erilaisen kanssa tekemisissä. Mutta kavereiden valitseminen ei ole kiusaamista ja sitten on erilaisten vaan jaksettava totutella olemaan yksin.

Kyllä se on kiusaamista. Koulussa on oltava kaikkien kaveri. Juuri näin Koskelassakin tapahtui; ei tarvinnut olla kaveri. KYLLÄ TARVITSEE!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tää on aika vaikea tilanne. As-lapsen käytös on yleensä todella kummallista neurotyypillisen lapsen silmään. On joustamattomuutta, mustavalkoisuutta, itsekeskeisyydeltä tuntuvaa käytöstä (johtuu siitä ettei as-ihminen pysty ymmärtämään toisten tunteita, koska aivot ovat erilaiset) ja useasti pakkoajattelua. Kaikki erilainen altistaa kiusaamiselle. Mitenkäs saataisiin lapset ymmärtämään ja hyväksymään erilaisuus ja tyyppi, joka voi käyttäytyä todella hankalasti joissakin tilanteissa? Se on vaikeaa meiltä aikuisiltakin. Tähän pitää kyllä keksiä ja saada ratkaisu. As-lapsilla on myös niitä hyviä puolia. Voivat olla todella nokkelia ja voivat myös olla liiankin empaattisia ja olla niitä, jotka ovat lohduttamassa muita.

Altistaa kiusaamiselle? Hieno ihminen siellä - not.

Et ilmeisesti ymmärrä kiusaamisen syitä ja psykologiaa kun tartuit tuohon. Kyllä jotkin asiat altistavat kiusaamiselle. Lue vaikka Christina Salmivallin kirjoja. Sielläkin käytetään altistaa sanaa.

Ei altista jos lapsi ei ole persoonaltaan häiriintynyt kiusaaja. Kiusaaminen on aina kiusaajan syy. Aina.

Sinä jankkaaja et vaan ymmärrä lukemaasi. Altistuminen ei tarkoita oikeuttamista. Totta kai kiusaaminen on väärin. Se ei ole kiusatun syy.

Mutta maailmassa tapahtuu paljon ikäviä asioita. Kiusaaminen ilmiönä on osoittautunut mahdottomaksi kitkeä pois. Vaikka miten haluaisit. Ei ole paratiisia vielä tullut maan päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä on myös tasa-arvokysymys koska suurin osa  autismikirjolapsista ja nuorista  ovat poikia!

Asperger on alidiagnosoitua tytöillä, sillä aspergernaiset osaa olla paremmin ns. normaaleja kuin aspergermiehet.

T: 27-vuotias asperger nuorimies

Ajatus, että asperger tytöillä olisi alidiagnosoitua, on vähän ongelmallinen, koska diagnoosin määritelmään kuuluu että arjessa pitää olla huomattavia ongelmia. Jos haluttaisiin kiintiöidä diagnoosit 50/50 sukupuolten kesken, tarkoittaisi että tyttöjä pitäisi diagnosoida lievemmillä ongelmilla.

Se, että joutuu ponnistelemaan arjessa, ei ainakaan minun mielestäni ole ongelma, joutuuhan jokainen ponnistelemaan vaikkapa menestyäkseen koulussa. Haasteet vain ovat eri ihmisillä erilaisia. Joku väsyy sosiaalisissa tilanteissa mutta oppii hetkessä saksan verbit, jollakulla toisella asia menee päinvastoin. Paras apu itselleni on ollut itsetuntemus ja se ettei vaadi itseltä kaikkea.

Oman kokemuksen mukaan tytöt kyllä kärsivät yhtälailla kuin pojat. Se, että heitä ei samassa mittakaavassa diagnosoida kuin poikia, johtunee siitä, että tyttöjen oirehdinta suuntautuu enemmin sisäänpäin kuin ulospäin, eli yhteiskunta törmää as

tytön piirteisiin suhteessa paljon myöhemmin kuin pojan, joka oireilee ulospäin.

Kun ahdistus kasvaa niin suureksi että tulee itsetuhoista käytöstä ja koulupudokkuutta, as tyttö ohjautuu palveluiden piiriin. Koulussa ei poissaolojen lisäksi ole tähän mennessä huomattu vielä mitään mihin olisi puututtu. Pojat taas on laitettu tutkimuksiin mitä todennäköisemmin alakoulussa. Opettajat kun ovat kokeneet, että tarvitsevat apuja ja tukitoimet ovat riittämättömiä.

Tietysti on myös tyttöjä, jotka oireilevat ulospäin ja poikia, jotka käpertyvät sisäänsä, mutta suuret linjat ratkaisevat.

Tämä on aivan totta. Itse olin tuollainen sisäänpäin oireileva Asperger-tyttö ja oppilaana helppo: kiltti, mukautuva, hiljainen, lahjakas ja nopeasti asiat omaksuva. Jos jotain ylimääräistä työtä opettajille aiheutin niin sen, että he joutuivat keksimään minulle lisätehtäviä, kun suoriuduin tehtävistä niin nopeasti ja opin taidot paljon muuta ikäluokkaani aiemmin. Kavereita oli pari, mutta heidänkin kanssa jäin usein "kolmanneksi pyöräksi". Sisäisesti olin pelokas, ahdistunut ja pakkomielteinen. Vietin paljon aikaa kirjojen parissa, koska se oli ainoa maailma, jossa olin onnellinen.

Itselläni vaikeudet eskaloituivat kunnolla vasta aikuisuudessa, kun muutin omilleni. Kesken jääneitä kouluja, jatkuvasti vaihtuvia työpaikkoja, masennusta, ahdistusta, burn outeja, pakko-oireita ja itsetuhoista käytöstä. Meni todella kauan, että oikea diagnoosi lopulta löydettiin ja sain tarvitsemaani apua. Nyt asiat on siltä osin ihan hyvin ja elämä suhteellisen tasaista. En usko olevani ainoa Asperger-nainen, joka on jäänyt lapsuudessa diagnosoimatta ja siten tipahtanut tarvittavan tuen ulottumattomiin. Sillä on kallis hinta, kun jossakin vaiheessa ne korjaamatta jääneet ongelmat kertautuvat ja alkavat näkyä mainitseminani ongelmina. Se ei auta asiaa, että autismikirjoa tunnetaan edelleen huonosti ja siitä levitetään väärää tietoa, kuten tämä nuorelle Asperger-miehelle vastannut kommentoija tekee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, nämä ovat vaikeita asioita. Periaatteessa kiusaamista on sekin, jos kukaan ei suostu ystäväksi.

Omalla lapsellani oli pienempänä asperger-piirteitä (ei koskaan epäilyä muuten kuin perhepiirissä), ja hänen paras ystävänsä oli diagnosoitu asperger. Se oli kivaa, lapsilla oli oma maailmansa.

Mutta ei sille mitään voinut, että kun lapsi kasvoi ulos omista piirteistään, ja kaverilla ne vain tuntuivat vahvistuvan, päättyi ystävyys omia aikojaan.

Heh. Ettei vaan kosahtaisi vielä omallekin kohdalle. Piirteistä ei nimittäin ”kasveta ulos” ja autismin kirjo näyttäytyy eri ikävaiheissa eri tavalla eri yksilöillä. Voi olja että lapsesi kaveri löytää oman polkunsa ja omasi hukkaa sen mitä luuli löytäneensä.

Kaikki on mahdollista ja sekin on hyvä tiedostaa.

Toki kaikki on mahdollista, ja rakastan lastani juuri sellaisena kuin hän on, tulipa diagnoosia tai ei. Mutta juuri tällä hetkellä iloitsen siitä, että hän on löytänyt esimerkiksi joukkueurheilun ilon ja kehittynyt sosiaalisissa asioissa aivan huimasti.

Asia ei ole yksinkertainen. Toisaalta tällaiset kaveruussuhteet voivat olla syvällisiä ja antoisia, ja alle kouluikäisenä lapselleni oli hyvin tärkeää, että ystävänä oli toinen pieni tietoviisas. Mutta sittemmin ystävyydestä tuli taakka, ja ulkopuolinenkin saattoi nähdä että toinen lapsi rajoitti omaani.

Ystävyys muuten sai alkunsa päiväkodin tukitoimista, eli oma lapseni oli tukilapsena diagnosoidulle.

Toivon kaikkea hyvää tuolle perheelle, haluan avata vain tätä puolta, miksi välillä ystävät katoavat. Ja käyhän niin nenteillekin, kasvetaan erilleen.

Niin, eli sinun lapsesi oli tämän toisen ystävä niin kauan, kun hänestä oli hyötyä lapsellesi. Kun taas sinun lapsesi koki ystävyyden "taakaksi", toinen sai jäädä.

Tällainen on aika tyypillistä neuroepätyypillisten lasten kokemuksissa, mutta sitä ei saa sanoa kiusaamiseksi, koska onhan jokaisella oikeus valita omat kaverinsa. Kaikkea hyvää silti ap:llekin.

Oletko itse kirjolla? Merkillinen sanavalinta, että näet pienten lasten ystävyyssuhteet ”hyötynä”. Ihan puhdasta iloa tuo ystävyys lapselleni tuotti.

Kunnes sitten lasten kasvaessa asetelmat muuttuivat sellaisiksi, että ystävyys olisi jatkuessaan vaarantanut oman lapseni kehityksen. En kerro tarkempia yksityiskohtia, koska ne eivät ulkopuolisille kuulu, mutta voin vakuuttaa että aivan kevyin perustein ystävyys ei päättynyt.

Kuulostaa kieltämättä erilaiselta, että ennen iloa tuottanut ystävyys muuttui jatkuessaan suorastaan vaaralliseksi. Mutta näitä kokemuksia on varmasti jokaisella sosiaalisesti vähän erilaisella... Sinun lapsesihan tuossa oli se hyötyjä, sai ensin ammentaa iloa toisen ystävyydestä ja sitten dumata tämän, kun kaveri muuttui hänen silmissään taakaksi.

Sellaisia ihmissuhteet tapaavat olla. Jopa neurotyypillisillä aikuisilla, joilla on monin verroin enemmän kaveritaitoja, voi ihana parisuhde edetä henkiseen, fyysiseen tai seksuaaliseen väkivaltaan. Toteatko silloin, että se, jonka täytyi jättää kumppani, sai vain hyötyä toisesta ja ammensi aikansa iloa?

Niin, ihmissuhteen katkaiseminen ei ole kiusaamista. Varmasti teillä lapsi pelastui vaarallisen assin kynsistä, mikä oli lapsesi kannalta hyvä asia. Se vaan, että jokaista vaarallista tapausta on varmaan kymmenittäin näitä "ei viitsi/jaksa/pysty/voi olla kavereita", jossa muut lapset eivät vaan halua olla erilaisen kanssa tekemisissä. Mutta kavereiden valitseminen ei ole kiusaamista ja sitten on erilaisten vaan jaksettava totutella olemaan yksin.

Totta. Vaikka nyt tässä ketjussa lapseni on profiloitunut jonkinlaiseksi vampyyriksi, joka imi assista kaiken ilon ja elinvoiman, mitä irti sai, niin myös oma lapseni on joutunut kulkemaan pitkän tien ja olemaan monet kerrat riippuvainen toisten erilaisuuden sietokyvystä.

Kouluun mennessä lapseni itsetunto oli hyvin huono ja motoriset taidot heikohkot, eikä hän tuntenut ketään luokaltaan. Onneksi sattui hyvä opettaja ja hyvä luokka.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kylläpä on normaaleilla kiusaajalapsilla empatiaa, kun jättävät yhden yksin, ensin kiusattuaan häntä. Erillaisuus ei ole syy "terveiden" lasten kiusaamiseen heikompaa kohtaan. Kiusaaminen on RIKOS!

Kiusaaminen EI ole rikos!

Kyllä kiusaaminen on rikos ja rangaistava teko. Kiusaajilla on ongelmia ja heistä pitää rohkeasti tehdä lastensuojeluilmoitukset, jotta selviää, mikä kotona on pielessä. Myös ns. Hyvissä perheissä sattuu ja tapahtuu seinien sisällä.

Eli kiusaajista lasu!

Kiusaaminen EI ole rikos! Kiusaaminen EI ole rangaistava teko. Kiusaamisesta ei puhuta laissa yhtään mitään.

Kiusaaminen on täysin normaalia ihmisen lajityypillistä toimintaa.