Asiallinen ketju siitä miksi sinulla ei ole yhtään ystävää

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteiskunta rakennettu sellaiseksi, että ei ole oikein mahdollisuuksia tavata ketään.

Älä viitsi. Minulla on frendejä ala-asteelta, yläasteelta, lukiosta, armeijasta, yliopistosta, urheiluseuroistani ja kaikilta kolmelta työpaikaltani. Lisäksi pari hyvää kaveria yhteisestä harrastuksesta.

Olen tylsä, epäsosiaalinen ja ahdistun ihmisten seurassa. Silti elättelen toivetta, että muuttuisin normaalimmaksi ja osaisin olla ihmisten kanssa.

Olen aina ollut outolintu, jotenkin aivan täysin erilainen kuin muut.

Olen sosiaalisesti kömpelö, en osaa tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella asioista, varsinkaan mistään pinnallisista/turhanpäiväisistä. Jos on joku oikeasti minua kiinnostava aihe tai sellainen mihin olen perehtynyt, niin mieluusti keskustelen, muuten olen mieluummin hiljaa.

Lisäksi olin koko peruskoulun ajan koulukiusattu, mikä on aiheuttanut sen että en luota ihmisiin tippaakaan, lähinnä inhoan koko sydämestäni ja haluan pysyä kaukana.

Ihan mielelläni elän yksin erakkona, sillä olen oikeastaan aina ollut yksin ja vaikka se välillä vähän kirpaiseekin, niin silti niin on paras. Olen nähnyt mihin ihmiset kykenee.

En oikein tiedä, en jaksa enää yrittää kaverustua kenenkään kanssa, kun tuntuu, että minun pitäisi olla sitten jatkossakin se aloitteellinen osapuoli ja jos en ole, toisesta ei kuulu enää koskaan. Kai olen sitten tylsä ja kaikilla on parempaa seuraa muualta.

Nuorempana olin liian varautunut ja ahdistunut olemaan ihmisten seurassa luontevasti, ja nyt en vain enää osaa muodostaa ystävyyssuhteita ja edelleen häpeän tiettyjä asioita itsessäni ja mietin, että kuka muka ystäväni haluaisi olla. Eipä sillä, sosiaalinen ympäristönikin on sellainen, että hankala sieltä on ystävyyksiä lähteä etsimään. Olen myös tavallaan hyväksynyt ystävättömyyden, mutta kyllä sitä sisimmässään silti kaipaa ystävää. :(

Olin lapsena kotona äidin kanssa kouluikään asti eikä meidän perheessä 70-80-luvuilla todellakaan opetettu mitään tunnetaitoja eikä sosiaalista kanssakäymistä vaan olin ja opin olemaan/leikkimään yksin ja itsekseni. Kumpikaan vanhemmistani ei myöskään ole mitään sosiaalisia ekstroverttejä vaan oikeastaan ennemminkin v*haavat esim naapureita tai työkavereita.

Ilmeisesti kaikki tämä (+restingbitchface) aikaansaa sitten sen että minua tulkitaan täydellisen väärin, koska olen toistuvasti huomannut aiheuttavani ihmisissä omituista raivoa/vihaa sellaisissa tilanteissa joissa muille ihmisille ei näytetä ärähtelevän. Lisäksi tulen usein syytetyksi sellaisesta mitä en ole sanonut, tehnyt enkä edes ajatellut ja tällaisessa tilanteessa sitten olen lopulta myös valehtelija kun en myönnä sanoneeni/tehneeni/ajatelleeni kuten väitetään.

Pitäisi ihmisten kanssa löytyä yhteinen juttu, jotta synnyttäisiin ystäviksi. Tämä on syy, miksi minulla ei ole ystäviä.

T: Mies kakskytkahdeksan

Lapsuudessa kaverit kohteli huonosti. Jaksoin vielä n. 18-19 vuoden iässä pitää jonkun verran yhteyttä. Mutta väsyin siihen ilkeilyyn ym. Koin, että eivät ole oikeita ystäviä.

Jotenkin kaikki ovat muuttuneet ja löytäneet sellaista itsensä kaltaista seuraa. Olisin itse kyllä toivonut, että lapsuuden kaverit olisi koko elämän ystäviä, mutta niin ei käynyt. Yksi varasteli tavaraa, toinen oli jotenkin aina piikittelemässä minua jne. Olin kai jotenkin outo. Vanhemmiten on riittänyt se, että on miesystävä, tykkään muutenkin viettää aikaa yksin. En varmaan uskaltaisi edes luottaa keneenkään naiseen kaverina, sen verran ikävät kokemukset jäi. En kestä mitään draamaa.

Ei ole rahaa osallistua mihinkään.

Klappendo kirjoitti:

en tarvi ketään. pärjään näinkin.

muista ihmisistä on vain haittaa.

Ne ovat aina edessä tai tekevät

jotain mikä on haitaksi omille

tekemisilleni.

Turhia vain omalla kohdallani.

Samaistun. Ihmisistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Olen aika pessimistinen ja valitan, eivät varmaan jaksa sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteiskunta rakennettu sellaiseksi, että ei ole oikein mahdollisuuksia tavata ketään.

Älä viitsi. Minulla on frendejä ala-asteelta, yläasteelta, lukiosta, armeijasta, yliopistosta, urheiluseuroistani ja kaikilta kolmelta työpaikaltani. Lisäksi pari hyvää kaveria yhteisestä harrastuksesta.

Osalla ihmisillä kaverisuhteet päättyvät, kun etapit ollaan suoritettu. Uusia kavereita on oikeasti vaikea saada, kun ei ole paikkoja mistä löytää heitä. Hesassa on varmaan helpompi löytää frendejä, kuin täällä tuppu kylässä.

Osa kavereista muutti pois (osa ulkomaille) ja heille tuli perheet. Kaveripiirini oli myöskin sitä luokkaa, että moni kuoli nuorena tai joutui linnakierteeseen josta syystä katkaisin välit.

- olen tuttu mies

Yksinäisyys on vakava rakenteellinen ongelma.

Yksinäisyydestä tulee helposti paha noidankehä joka vaikuttaa kaikkeen.

Ei tee mieli käydä missään yksin kun monen asian suhteen se seura on se pääasia eikä se kohde.

Mutta jos ei käy missään niin aika vaikea on kavereita tai vastakkaista sukupuolta löytää.

Musta on koko elämäni tuntunut ulkopuoliselta. Kun muut tutustuu ja puhuu toisilleen luoden kaverisuhteita ihan tuosta vaan niin mä olen ulkopuolella. Joskus tuntuu kuin olisin ilmaa. Tuntuu etten löydä tai tapaa elämässäni ketään, joka olisi kuin minä eli tuntisin yhteyttä tai samanmielisyyttä. Tai sitten olen vain koko elämäni ollut väärässä paikassa väärään aikaan.

En ole koskaan kelvannut niille ihmisille jotka olisivat omanlaisia vaan ainoastaan ikäänkuin "tukihenkilöksi" esim päihdeongelmien kanssa painivalle siksi aikaa kunnes hän on saanut elämänsä järjestykseen. Sen jälkeen yhteydenpito on aina muuttunut yksipuoliseksi eikä esim puheluihini enää vastattu eikä soitettu takaisinkaan. Jossain vaiheessa sitten kautta rantain tulee ilmi, että ex-ystävä on mennyt naimisiin ja/tai perustanut perheen..

Olen melko varmasti tylsä ja mielenkiinnon kohteenikin poikkeaa valtaväestöstä. Olen myöskin jossain määrin sosiaalisesti kömpelö ja kaverisuhteiden ylläpito vaatii itseltäni liikaa. En kuitenkaan nauti tästä yksinäisyydestä :/

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä on yhteiskunta rakennettu sellaiseksi, että ei ole oikein mahdollisuuksia tavata ketään.

Älä viitsi. Minulla on frendejä ala-asteelta, yläasteelta, lukiosta, armeijasta, yliopistosta, urheiluseuroistani ja kaikilta kolmelta työpaikaltani. Lisäksi pari hyvää kaveria yhteisestä harrastuksesta.

Kyllä tässä perää on. Yhteiskunta tulee niin monella saralla vastaan että perhe, sukulaiset ja ystävät ei ole juurikaan vastuussa yksilöstä.

Jos menee huonosti, aina voi sanoo että mee hoitoon.