Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko yhteistalous avioliitossa nykyisin harvinaista?
26.04.2021 |
Tätä palstaa lukiessani olen saanut sen käsityksen, että suurimmalla osalla pariskunnista alkaa nykyisin olla omat taloutensa avioliitossakin. Itse tienaan selvästi miestäni enemmän, mutta minulle on aina ollut selvää, että avioliitossa perhellä on yhteiset rahat. Laitoimme itse asiassa rahamme yhteen jo seurustelu vaiheessa, kun muutimme saman katon alle.
Avioehto meillä luonnollisesti on.
Olemmeko rahajärjestelymme kanssa todella poikkeuksellisia?
Kommentit (147)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Sinulle olisi ihan ok, että puolisosi ostaisi/vaihtaisi oman autonsa kysymättä sinulta? Ostaisi muutaman tuhannen moottoripyörän tai skootterin? Matkustelisi monta kertaa vuodessa ja/tai tekisi yhden tosi kalliin matkan yhteisillä rahoilla?
Huom. en puhu nyt siitä, kuinka tottakaiperheessäsovitaansiitämilläajetaanjamissälomaillaan vaan ihan puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Minä en osaa kuvitella tilannetta, missä puolisoni rahoittaisi minun ulkomaanmatkojani tai minä hänen kaksipyöräisiään.
Nämä olusivat sellaisia elämäntyylikynnyskysymyksiä miksi en lähtisi suhteeseen minkäänlaisella rahavirityksellä. Mieheni kanssa asia ei tule eteen. Hän ei harrasta ajoneuvoja eikä matkailisi ilman perhettään.
Silloin meillä on ihan erilaiset lähtökohdat. Meillä matkustellaan myös yksin/kavereiden kanssa, ei tosin 3/2020 jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muiden ratkaisut vaikuttaa aina vähän oudoilta, omat luontevilta. Itse yhteistaloudessa elävänä (eikä ole kokemusta muusta) nostelen kulmia kavereiden jutuille siitä, kuinka lasketaan menoja, kuka maksaa mitäkin... että toisella ei välttämättä oo varaa samaan kuin kumppanilla. Tuntuu hassulta, mutta se on vähän kuim vieras aate tai eri kulttuuri, ei sitä ihan täysin voi ymmärtää.
Meillä siis yhteiset rahat, yhteinen talo, yhteiset säästöt, yhteistä kaikki. Ei tarvitse miettiä, laskea, tarkistaa, tasata tilejä, tai mitään muutakaan.
Ymmärrän kyllä miten tässä meidänkin tavassa voi nähdä vain ne mahdolliset ongelmat, niinhän minäkin mietin noita erillisiä rahoja. Puolensa ja puolensa. Kunhan homma toimii niin ei kai sitä lopulta ulkopuolisten edes tarvitse ymmärtää.
Se menee yleensä niin, että jos miehellä on isommat tulot, rahat ovat yhteiset. Jos naisella on isommat tulot, molemmilla omat rahat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Sinulle olisi ihan ok, että puolisosi ostaisi/vaihtaisi oman autonsa kysymättä sinulta? Ostaisi muutaman tuhannen moottoripyörän tai skootterin? Matkustelisi monta kertaa vuodessa ja/tai tekisi yhden tosi kalliin matkan yhteisillä rahoilla?
Huom. en puhu nyt siitä, kuinka tottakaiperheessäsovitaansiitämilläajetaanjamissälomaillaan vaan ihan puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Minä en osaa kuvitella tilannetta, missä puolisoni rahoittaisi minun ulkomaanmatkojani tai minä hänen kaksipyöräisiään.
Nämä olusivat sellaisia elämäntyylikynnyskysymyksiä miksi en lähtisi suhteeseen minkäänlaisella rahavirityksellä. Mieheni kanssa asia ei tule eteen. Hän ei harrasta ajoneuvoja eikä matkailisi ilman perhettään.
Silloin meillä on ihan erilaiset lähtökohdat. Meillä matkustellaan myös yksin/kavereiden kanssa, ei tosin 3/2020 jälkeen.
Sitä sanon. En kelpuuttaisi parisuhteeseen miestä, jolla on omia reissuja tai hassaa rahojaan joihinkin autonropauksiin. Olen jo viisikymppinen ja pidän erittäin kakaramaisena ylipäätään muiden kuin perhe- tai parisuhdereissujen tekemisen. Niitä ehtii leskenä sitten tehdä, sekin on koettu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa tai kyttäilyä. Ehkä vain asenteeni yhteiseen omaisuuteen on erilainen kuin sinulla. Ihan samalla tavalla kuin koen, että en voi myydä yhdessä omistamaamme ruohonleikkuria kysymättä mielipidettä mieheltäni, koen että en voi pelkällä omalla päätökselläni käyttää yhteisiä rahojamme menoihin, joista ei ole yhdessä sovittu. Mutta kun rahat ovat omiani, saan ostaa niillä ihan mitä haluan. Ja kun mieheni rahat ovat hänen omiansa, minua ei harmita tippaakaan, kun hän ostaa niillä yli 30 000 euroa maksavan harrastusvälineen. Omat rahat antavat meille molemmille vapautta, ja rahasta ei tarvitse koskaan riidellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa tai kyttäilyä. Ehkä vain asenteeni yhteiseen omaisuuteen on erilainen kuin sinulla. Ihan samalla tavalla kuin koen, että en voi myydä yhdessä omistamaamme ruohonleikkuria kysymättä mielipidettä mieheltäni, koen että en voi pelkällä omalla päätökselläni käyttää yhteisiä rahojamme menoihin, joista ei ole yhdessä sovittu. Mutta kun rahat ovat omiani, saan ostaa niillä ihan mitä haluan. Ja kun mieheni rahat ovat hänen omiansa, minua ei harmita tippaakaan, kun hän ostaa niillä yli 30 000 euroa maksavan harrastusvälineen. Omat rahat antavat meille molemmille vapautta, ja rahasta ei tarvitse koskaan riidellä.
Meillä on tapana kertoa toiselle kaikista isommista ostoista. Ei mitään tarkkaa rajaa, ehkä 200-300€ niin kerrotaan että "aion ostaa raivaussahan". Yhteistaloudessa pitää vähän noita koordinoida, ettei tuu samaan kuuhun liikaa kuluja ja jäisi joku lasku maksamatta.
Lupaa ei oikeastaan tarvitse kysyä vaikka jokin maksaisi monta tonnia, mutta kertoa pitää.
Ja sitten jos on oikeasti kallista, vaikka 60 000e auto, niin sitä ei ilmoiteta, siihen ei pyydetä lupaa, vaan siitä sovitaan yhdessä.
Molemmilla hyvät tulot, miehellä suuremmat.
Yhteiset rahat, yhteiset menot, yhteinen omaisuus.
Avioehto ja keskinäinen testamentti.
Mieheni maksoi erossa exälleen puolet omaisuudesta, jonka hän hankki. Muunmuassa siitä syystä halusin avioehdon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas ja taas tuo tunnettu provoilija teki täky aloituksen.
Vierailija kirjoitti:
Muiden ratkaisut vaikuttaa aina vähän oudoilta, omat luontevilta. Itse yhteistaloudessa elävänä (eikä ole kokemusta muusta) nostelen kulmia kavereiden jutuille siitä, kuinka lasketaan menoja, kuka maksaa mitäkin... että toisella ei välttämättä oo varaa samaan kuin kumppanilla. Tuntuu hassulta, mutta se on vähän kuim vieras aate tai eri kulttuuri, ei sitä ihan täysin voi ymmärtää.
Meillä siis yhteiset rahat, yhteinen talo, yhteiset säästöt, yhteistä kaikki. Ei tarvitse miettiä, laskea, tarkistaa, tasata tilejä, tai mitään muutakaan.Ymmärrän kyllä miten tässä meidänkin tavassa voi nähdä vain ne mahdolliset ongelmat, niinhän minäkin mietin noita erillisiä rahoja. Puolensa ja puolensa. Kunhan homma toimii niin ei kai sitä lopulta ulkopuolisten edes tarvitse ymmärtää.
Varmaan on toimivaa, jos on nuoresta asti oltu yhdessä ja kasvettu siihen yhteistalouteen.
Mutta jos vaikka neljäkymppisenä aloittaa parisuhteen jossa on iso varallisuus - ja tuloero niin kuka hullu laittaa rahansa yhteen ja toteaa että kaikki mikä on minun on myös sinun? Erilliset rahat ja yhteiset kulut maksetaan yhdessä mutta kumpikin vastaa muuten omasta toimeentulostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa tai kyttäilyä. Ehkä vain asenteeni yhteiseen omaisuuteen on erilainen kuin sinulla. Ihan samalla tavalla kuin koen, että en voi myydä yhdessä omistamaamme ruohonleikkuria kysymättä mielipidettä mieheltäni, koen että en voi pelkällä omalla päätökselläni käyttää yhteisiä rahojamme menoihin, joista ei ole yhdessä sovittu. Mutta kun rahat ovat omiani, saan ostaa niillä ihan mitä haluan. Ja kun mieheni rahat ovat hänen omiansa, minua ei harmita tippaakaan, kun hän ostaa niillä yli 30 000 euroa maksavan harrastusvälineen. Omat rahat antavat meille molemmille vapautta, ja rahasta ei tarvitse koskaan riidellä.
Minä en ymmärrä tätä omistuskysymykseksi lainkaan. Jos meillä olisi omakotitalo, jossa leikattavaa nurmikkoa, niin kyllä minä haluaisin, että meillä on kone sitä varten. Ja jos mies sen myisi, minä haluaisin tietää. En niiden eurojen takia, vaan koska sinne hemmetin nurmikolle tarvitaan se leikkuri.
Vierailija kirjoitti:
Molemmilla hyvät tulot, miehellä suuremmat.
Yhteiset rahat, yhteiset menot, yhteinen omaisuus.
Avioehto ja keskinäinen testamentti.Mieheni maksoi erossa exälleen puolet omaisuudesta, jonka hän hankki. Muunmuassa siitä syystä halusin avioehdon.
Erossa ei makseta mitään ylimääräsitä kenellekään.
Se mikä toiselle maksetaan avioeron vuoksi tehtävässä osituksessa perustuu vain ja ainoastaan lakiin.
Ei mihinkään muuhun.
Suomessa ei kukaan ei pysty avioerossa rahastamaa ketään, vaan kaikki on määrätty lakiteksteissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Omat tilit, molemmilla käyttöoikeus, yhteiset rahat, yhteiset sijoitukset, ei avioehtoa. Varmaan sukupolvikysymyskin? Me laitettiin rahat yhteen jo seurusteluaikana 30 v sitten.
Miten olette järjestäneet yhteiset sijoitukset?
Meillä myös kaikki yhteistä, alusta asti.
Yhteiset rahat, ei avioehtoa. Naimisissa 30 vuotta. Hyvin on sujunut näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omat tilit, molemmilla käyttöoikeus, yhteiset rahat, yhteiset sijoitukset, ei avioehtoa. Varmaan sukupolvikysymyskin? Me laitettiin rahat yhteen jo seurusteluaikana 30 v sitten.
Miten olette järjestäneet yhteiset sijoitukset?
Meillä myös kaikki yhteistä, alusta asti.
Tämä muakin kyllä kiinnostaisi koska arvo-osuustili on aina henkilökohtainen, samoin rahasto-osuudet. Onko näillä joku firma sijoituksia varten vai mitenkä? Molemmille ostetaan yhtä monta lappua samana päivänä samaa osaketta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Sinulle olisi ihan ok, että puolisosi ostaisi/vaihtaisi oman autonsa kysymättä sinulta? Ostaisi muutaman tuhannen moottoripyörän tai skootterin? Matkustelisi monta kertaa vuodessa ja/tai tekisi yhden tosi kalliin matkan yhteisillä rahoilla?
Huom. en puhu nyt siitä, kuinka tottakaiperheessäsovitaansiitämilläajetaanjamissälomaillaan vaan ihan puhtaasti taloudellisesta näkökulmasta. Minä en osaa kuvitella tilannetta, missä puolisoni rahoittaisi minun ulkomaanmatkojani tai minä hänen kaksipyöräisiään.
Nämä olusivat sellaisia elämäntyylikynnyskysymyksiä miksi en lähtisi suhteeseen minkäänlaisella rahavirityksellä. Mieheni kanssa asia ei tule eteen. Hän ei harrasta ajoneuvoja eikä matkailisi ilman perhettään.
Silloin meillä on ihan erilaiset lähtökohdat. Meillä matkustellaan myös yksin/kavereiden kanssa, ei tosin 3/2020 jälkeen.
Sitä sanon. En kelpuuttaisi parisuhteeseen miestä, jolla on omia reissuja tai hassaa rahojaan joihinkin autonropauksiin. Olen jo viisikymppinen ja pidän erittäin kakaramaisena ylipäätään muiden kuin perhe- tai parisuhdereissujen tekemisen. Niitä ehtii leskenä sitten tehdä, sekin on koettu.
Minä olen 58 enkä luopuisi matkasta tiettyyn kohteeseen vain sen takia, ettei se puolisoani kiinnosta.
En myöskään lähtisi puolisoni kanssa matkustamaan jonkun urheilulajin takia vain siksi, että häntä kiinnostaa MM-kisat. Hän saa matkustaa jalkapallon perässä, minä matkustan kohteisiin, jotka minua kiinnostavat.
Mutta sanasi "hassaa rahojaan" kertoi minulle joka tapauksessa riittävästi. Puolisoni saa ihan vapaasti hassata rahojaan mihin haluaa, kuten minäkin omiani. Meillä on samat perimmäiset arvot: viihtyisä koti, hyvä parisuhde, huolenpito, turvallisuus, läheisyys,
Mutta myös itsenäisyys ja vapaus matkustaa, harrastaa, hankkia harrastusvälineitä jne.
t. Se, jolle vastasit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Harva nainen nykyisin enää alistuu siihen, että ei ole omia rahoja. Omat rahat ovat mukavat. Kun kumpikin hoitaa oman osuutensa yhteisistä menoista (sen ei tarvitse olla välttämättä puolet, vaan osuuksista voidaan sopia myös tulojen mukaan, jos molemmat katsovat sen reiluksi), sää jäljelle jääneen rahan käyttää kumpikin niin kuin parhaaksi näkee.
Olemme olleet tällä periaatteella naimisissa jo yli 30 vuotta, saaneet ja kasvattaneet aikuisiksi sinä aikana kolme lasta. Ainoatakaan riitaa ei ole ollut raha-asioista koko aikana. Jo meidän molempien vanhemmilla oli omat rahat.
Mitä ihmeen alistumista siinä on, että perheenä on yhteiset rahat? Meillä on yhteiset rahat, kumpikin tienaa, minä selvästi enemmän. Yhteinen asuntolaina, yhteinen asunto, kummallakin sijoituksia halunsa mukaan, tällä hetkellä n. puoli miljoonaa. Jos haluan ostaa itselleni jotain, ostan, samoin mies.
Minusta olisin tosi alistetussa asemassa, jos minulla ei olisi omia rahoja, vaan meillä olisi vain yhteiset rahat, joiden käytöstä olisin tilivelvollinen puolisolleni.
Se on omaa kuvitteluasi, että yhteisistä rahoista olisi tilivelvollinen toiselle. Rahathan ovat yhteisiä. Kertaakaan ei ole 33 vuoden yhdessäolon aikana en ole kertaakaan kysynyt puolisolta mitä hän on rahoillamme ostanut enkä minä hänen.
Onko liitossanne tai lapsuudenkodissa ollut jonkinlaista epäluottamusta ja kyttäämistä jossain muissa asioisssa? Itselleni ei ole koskaan tullut edes mieleen, että miehelleni pitäisi kertoa mitä olen osanut yhteisellä visalla tai että hän kysyisi sitä varta vasten. Sehän olisi todella erikoista.
Mutta perheitä tietysti on hyvin monenlaisia. Ehkä sitten, jos rahaa on vähän ja pitää hyvin tarkasti miettiä menot, tuollainen voisi tilanne olla, että on käytännön syistä pakko tarkkailla kovasti rahan käyttämistä. Meillä ei ole sellaista tilannetta ollut edes suhteen alussa.
Ei meillä ole ollut minkäänlaista epäluuloa tai kyttäilyä. Ehkä vain asenteeni yhteiseen omaisuuteen on erilainen kuin sinulla. Ihan samalla tavalla kuin koen, että en voi myydä yhdessä omistamaamme ruohonleikkuria kysymättä mielipidettä mieheltäni, koen että en voi pelkällä omalla päätökselläni käyttää yhteisiä rahojamme menoihin, joista ei ole yhdessä sovittu. Mutta kun rahat ovat omiani, saan ostaa niillä ihan mitä haluan. Ja kun mieheni rahat ovat hänen omiansa, minua ei harmita tippaakaan, kun hän ostaa niillä yli 30 000 euroa maksavan harrastusvälineen. Omat rahat antavat meille molemmille vapautta, ja rahasta ei tarvitse koskaan riidellä.
Minä en ymmärrä tätä omistuskysymykseksi lainkaan. Jos meillä olisi omakotitalo, jossa leikattavaa nurmikkoa, niin kyllä minä haluaisin, että meillä on kone sitä varten. Ja jos mies sen myisi, minä haluaisin tietää. En niiden eurojen takia, vaan koska sinne hemmetin nurmikolle tarvitaan se leikkuri.
Kyse lienee siitä kuinka toiset näkevät itsensä yksin kun taas toiset ovat yhdessä yksi yksikkö, perhe.
No tottahan jokaisella työssä käyvällä ihmisellä on oma tili pankissa johon palkkatulot tulevat.
Sillä aivan varmasti kummallakin aviopuolisolla on omia menojaan, joista maksaa aivan itse, ja jotka eivät kuulu aviopuolison maksettaviksi.
Niitä ovat useast henkilökohtaiset menot. Esimerkiksi työssäkäyvät naiset ostavat vaatteita, kenkiä ja meikkejä mielettömät määrät, Pysyäkseen muodin tasolla ja samalla tasolla kuin työkaverit.
Tälläiset menot eivät kuulu aviopuolison maksettaviksi.
Kokonaan eri asia on se, jos vaimo on kotiäitinä ja näin ollen pienituloisempi, silloin mies joutuu maksamaan jopa vaimonsa hiustenleikkuut, uudet lenkkarit, silmälasit ja muut kalliit tavarat, lapsille ostamiensa tavaroiden ja elatuksen lisäksi.
Kenenkään ei kannattaisi arvosella muiden parisuhtessa olevien rahankäyttöä ja tilejä. Se on jokaisen perheen yksityisasia, eikä kuulu muille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muiden ratkaisut vaikuttaa aina vähän oudoilta, omat luontevilta. Itse yhteistaloudessa elävänä (eikä ole kokemusta muusta) nostelen kulmia kavereiden jutuille siitä, kuinka lasketaan menoja, kuka maksaa mitäkin... että toisella ei välttämättä oo varaa samaan kuin kumppanilla. Tuntuu hassulta, mutta se on vähän kuim vieras aate tai eri kulttuuri, ei sitä ihan täysin voi ymmärtää.
Meillä siis yhteiset rahat, yhteinen talo, yhteiset säästöt, yhteistä kaikki. Ei tarvitse miettiä, laskea, tarkistaa, tasata tilejä, tai mitään muutakaan.Ymmärrän kyllä miten tässä meidänkin tavassa voi nähdä vain ne mahdolliset ongelmat, niinhän minäkin mietin noita erillisiä rahoja. Puolensa ja puolensa. Kunhan homma toimii niin ei kai sitä lopulta ulkopuolisten edes tarvitse ymmärtää.
Varmaan on toimivaa, jos on nuoresta asti oltu yhdessä ja kasvettu siihen yhteistalouteen.
Mutta jos vaikka neljäkymppisenä aloittaa parisuhteen jossa on iso varallisuus - ja tuloero niin kuka hullu laittaa rahansa yhteen ja toteaa että kaikki mikä on minun on myös sinun? Erilliset rahat ja yhteiset kulut maksetaan yhdessä mutta kumpikin vastaa muuten omasta toimeentulostaan.
No oikeasti, tietyssä vaiheessa kun sitä rahaa on jo tarpeeksi ja tapaa (järkevän ja vastuullisen) ihmisen jonka kanssa haluaa olla loppuelämänsä, niin ei se yhteistalous ole kummoinen riski. Se voi olla myös se helppo ja selkeä tapa, maksella yhteiseen pottiin ja maksella sieltä menot.
Ei tietenkään kenen tahansa kanssa siihen lähtisi, tai heti kun on sattunut rakastumaan, mutta ei ikä tai varallisuus ole este. Riittävä määrä varallisuutta, mielellään toki molemmilta, tekee hommasta vaan helpompaa.
Mitä tässä nyt enää tässä iässä itselleen tienaamaan. Kun on rakas kumppanikin. Tässä vaiheessa käytetään rahaa ja nautitaan.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on eri tilit, omat rahat. Mies tienaa tuhansia, minä työttömänä 600. Hän maksaa kaiken. Minun rahani menevät ruokaan. Minulla ei ole omia menoja, mies maksaa aivan kaiken. Olen korkeasti koulutettu työtön, sitä ennen kotiäiti. En edes tiedä millaista on kun saa palkkaa säännöllisesti, ja voi maksaa kuluja.
Meillä kaikki rahat menee Miehen tilille, miehen palkka ja lomarahat, lapsilisät ja mun 700e työttömyys päiväraha (kelan)
Ja minä päätän, miten rahat käytetään, hyvä järjestely! :D
Mies venäläisenä on lapsuuden kodissaan tottunut siihen, että nainen päättää perheen rahoista.
Alue: Aihe vapaa
Miksi oletat noin? Jos olen yli 20 vuotta selvinnyt yksin, sitoutunut parisuhteeseen vasta löydettyäni ihmisen, jonka kanssa todella haluan viettää loppuelämäni, niin mikä siinä viestii itsetunto-ongelmista?