Muita jotka eivät saaneet olla lapsena/teininä hetkeäkään rauhassa, aina olisi pitänyt olla tekemässä jotakin

Juu kuulostaa tutulta. Sain kyllä lukea kirjaakin mutta aina huokailtiin, että eikös se jo riitä, tee jotain hyödyllistä. Ihmmeellistä, että lapsi on lähinnä kotiorjan roolissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole ollut tuollaista, mutta mieheni on kertonut, että hän on joutunut hoitamaan pikkuveljiään, tekemään polttopuut, lumityöt, poimimaan marjat, tiskaamaan ym. Vieläkin anoppi soittelee ja yrittää saada vanhimman poikansa apuunsa kaikenlaiseen, vaikka nuoremmat jo aikuiset poikansa asuvat naapurissa,kun meille on yli 100km.

Tämä roolitus jää usein päälle loppuiäksi.

Meillä minä esikoinen jouduin tekemään kaiken, myös ”miesten työt” vaikka tyttö olinkin. Sen sijaan muutaman vuoden nuoremmalta sisarelta ei vaadittu mitään, se kun oli vanhempien ”vauva”.

Nyt kun olemme pitkästi yli nelikymppisiä, edeleen se sisar on ”vauva” jota vanhemmat hyysää ja paapoo ja jolta ei vaadita mitään. Ja esikoisena minä olen se jonka pitää koko ajan tehdä kaikkea, palvella kaikkia ja auttaa sitä sisartakin. Olen siis ”alempiarvoinen”, ja tästä hyvä osoitus oli se kun isäni tiuskaisi että vaadimme sitten että sinä olet se joka auttaa meitä vanhuksina, siskosi on liian hieno siihen hommaan!

Toisaalta tuon voi nähdä niinkin, että vanhempasi aliarvioivat sisaresi taidot ja kyvyt yhtään mihinkään. Sinut laitetaan huolehtimaan kaikesta, koska hommat hoituu. Niin tai näin, eihän se reilua tai tervettä ole.

Vierailija kirjoitti:

Oman lapsen mielestä koko ajan kyselen ja vaadin jotain vaikka joutuu viemään roskat pari kertaa viikossa ja koneen tyhjentää nuristen... Mutta uskon kyllä että jollain teistä on ollut ihan hirveä meininki kotona.

Mulle tuli tästä ihan sama mieleen. Meidän 14-vuotias kundi todellakin kokee, ettei saa ikinä olla rauhassa, kun haluan, että viikonloppuisin nousee sängystä ja pukee viimeistään klo 11.00, roskat pitää viedä joka toinen päivä ja kyselemällä+muistuttamalla yritän pitää huolta siitä, että läksyt tulee tehtyä ennen iltakymmentä.

Mutta tosiaan, aikuisena kun muistelee, niin varmasti useimmat osaa erottaa sen mikä oli normaalia kasvattamista ja mikä ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella pari vuotta sitten noin 13-vuotiaana, kun asuin pienellä paikkakunnalla keskellä korpea ja tarvitsin eräs syysilta kylältä (monen kymmenen kilometrin päästä) kyydin kotiin, sillä hetkellä työtön isäni ja hänen naisystävänsä laittoivat puhelimet kiinni sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran soittanut ja kysynyt milloin he tulevat hakemaan.

Kaupat ja kaikki lämpimät tilat olivat tuossa vaiheessa jo tosiaan mennyt kiinni ja vesisateessa odotin epävarmaa kyytiä kotiin.

Vihdoin, kun isäni sitten tulikin hakemaan, sain koko matkan kuulla siitä kuinka "normaalit" ja "kunnolliset" ihmiset tekevät halkotöitä ja muuta kodin hommia koulun jälkeen apuna ja kirjaimellisesti kuinka joka päivä kouluun mentäessä ja kotoa poistuttaessa pitäisi ottaa mukaan "sellaiset varusteet että tarvittaessa metsässä/ulkona voi olla vaikka yötä" ja kyse oli tosiaan aivan normaalista koulupäivästä jonka jälkeen illalla kävin harrastuksessani...

Ainoa hyväksytty asia mitä ilmeisesti olisin saanut tehdä, olisi ollut kaikki fyysisesti hyvin raskaat kodin tekemiset ja kaikki muu on turhamaista. Hyvin raskasta oli myös se, ettei mistään pystynyt kommunikoimaan ilman huutamista, sillä mielipiteeni ja asiani on tietenkin aina väärä ja olen kuulemma aivan sekaisin.

Itse nyt näin 17-vuotiaana, melkein vuoden omassa vuokra-asunnossa asuneena voin todeta, että oli valtava helpotus ja elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, kun jatkuvasti en joudu kuulemaan, kuinka teen täysin normaalitkin asiat väärin. Koomisinta tässä onkin se, että vanhempani ovat kaikessa oikeastaan itse täysin alisuorittajia ja olen joutunut esimerkiksi hoitamaan alaikäisenäkin omat asiani itse, jotka vanhempieni olisi pitänyt hoitaa. Pankkiasioiden ja muiden vastaavien suhteen olen hyvin onnellinen, että olen alle vuoden päästä oikeutettu hoitamaan asiat kokonaan itse, sillä valitettavasti koen näissä pakollisten virallisten asioiden hoitamisessa vanhempieni olevan minulle enemmänkin este ja vaikeuttaja, kuin että voisin antaa huoletta vanhempieni hoitaa asiat, jotka heille oikeasti kuuluisi. 17-vuotiaana omien asioiden hoitaminen ei ole enää mikään ongelma varsinkaan kun asunkin jo yksin, mutta yläasteikäisenä jouduin itse ottamaan selvää ja hoitamaan asioita, jota minun ei vielä olisi kuulunut eikä tarvinnut hoitaa.

Lapsuusvuoteni olivat hyvin raskaita lyttäämisen, henkisen painostuksen ja laiminlyömisen takia, joten olen hyvin onnellinen nyt ollessani käytännössä vapaa ja minulla on suuri tarve kasvattaa tulevaisuudessa omat lapseni turvallisessa ja hyvässä ympäristössä tasapainoisten ihmisten seurassa.

Voi että olen pahoillani puolestasi. Olen itsekin 17-vuotiaan tytön äiti. Sinun ja toisaalta omankin kokemukseen peilaten täytyy sanoa, että omani on saanut helpon elämän. Itselläni on ollut vähän vastaava lapsuus ja nuoruus kuin sinulla; tosi pienestä pitäen piti selvitä itse ja yksin vailla normaalia huolenpitoa ja rakkautta. Minusta tulikin omin avuin pärjäävä ja asioista selviävä, mutta toisaalta rikkinäisen lapsuuden haavoittama. Sen takia halusin omille lapsille paremman ja rakkauden täyteisen elämän. 

Meillä on tyttären kanssa toisaalta taas se ongelma, että hänen on vaikea/uskaltaa tehdä mitään itse. En tiedä johtuuko se siitä, että olisimme olleet liian suojelevia ja auttavia. Hänellä on ollut myös masennus ja ahdistus ongelmaa. Se mikä on mielestäni erikoista on se, että ehjästä kodista, rakastavista vanhemmista ja elämän varsinaisten vaikeuksien puuttuessakin lapsi voi alkaa siltikin oireilla psyykkisesti. Hänen on vaikea uskaltaa tehdä mitään itsenäisesti, monet asiat esim. apteekissa asioiminen tai postissa käyminen ollaan tehty ensin yhdessä ja sitten olen ollut mukana ekan kerran jälkeen taustalla tukena. Välillä itseänikin alkaa ärsyttää, vaikka tietenkin yritän sen peittää, kun muistelen omaa lapsuuttani ja sitä omineen pärjäämisen taakkaa. 

Kuulostat siltä ja uskon myöskin, että sinusta tulee pärjäävä ja rohkea ihminen, mutta toisaalta sensitiivinen vaikeiden kokemustesi myötä!

Liialline hyysääminen ja auttaminen tekee tosiaan sen, ettei lapsi luota itseensä, ei ole oma-alotteinen eikä opi mitään. Pitäisi muistaa myös kehua ja kannustaa kun lapsi tekee jotain oikein, tai yrittää tehdä. Voi olla tietenkin ujo luonnekin.

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen järjetön ylisuorittaja, siis tuon orjaleiri lapsuuden takia. Olen aina stressissä ja ylivireystilassa. Minä kanavoin tämän työelämään ja olenkin sukuni eka akateeminen ja ylintä johtoa isossa organisaatiossa. Voisi luulla että olen tyytyväinen, mutta enpä ole. Mieluummin olisin tyyni ja rauhallinen enkä pakonomaisella vimmalla suorittava.

Meilläkin on miehen kanssa tästä kahnauksia koska hänellä oli ”lepäily sallittu” lapsena, mulla ei ollut koskaan. Ja sama oli täälläkin että sairastaminen on laiskottelua. Mut pakotettiin keuhkoputkentulehduksessa moneksi tunniksi halkoja hakkaamaan koska olin isän mielestä vaan laiska ja teeskentelevä. No tästäpä sit jouduin sairaalaan kun meni tauti pahemmaksi. Isän kommentti oli että teeskentelen laiskana vaan.

Siis allekirjoitan tästä ihan joka sanan! Kuume ei ollut syy olla pois koulusta tai lojua sohvalla. Oma itsetuhoisuus oli huomionhakuisuutta, mitä nyt naapuritkin ajattelisi. Nykyään sukuni ensimmäinen yliopistossa, masennusta ja ahdistusta lukiosta saakka, rajojen asettamisen ongelmaa, kaikki lomat on pakko aloittaa raivosiivouksella. Puolisolla taas päiväunet vaikkapa vanhemmillaan kylässä ollessa on ihan normaalia ja muutenkin "lepäilee" paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kyllä ole lainkaan tällaista kokemusta. Oma huone piti siivota kerran viikkoon, niin sai sitten viikkorahan. Roskapussit vietiin, jos oltiin menossa ulos. Minua ei huudeltu muuta kuin ruoka-aikaan keittiöön. Jos vanhemmillani oli minulle asiaa, he tulivat koputtamaan huoneeni oveen.

N40

"tulivat koputtamaan huoneeni oveen"

Mitä LUKSUSTA! Ei todellakaan koputeltu mitään mihinkään, ovesta sisään ja saarna päälle. Oma huone oli vain nukkumista varten, siellä ei saanut muuten olla. Joka aamu herätys viimeistään kahdeksalta, koska vanhemmatkaan eivät saaneet töidensä takia nukkua yhtään pidempään. Koko ajan piti olla tekemässä jotain "järkevää", läksyt piti olla tehtynä mutta kympeistä vittuiltiin.

N27

No jep!

Meillä vaan ovi kiskaistiin odottamatta auki ja alkoi huuto. "Nyt vähän äkkiä ylös, kello on jo vaikka kuinka paljon! (9 lauantaiaamuna) Ei täällä laiskotella! Sun huonekin haisee jo ihan pas kalle! Äkkiä tuulettamaan" *Verhot auki, ikkuna auki ja huoneen ovi auki*

Illalla jos halusi vähän omaa rauhaa ja piti ovea kiinni niin sama juttu: " Miksi oven täytyy olla kiinni!?? Täällä vaan laiskotellaan! Menisit vaikka ulos haravoimaan!!"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Miksi jotkut vanhemmat käyttäytyvät tällä tavalla? Miten näin toimineet vanhemmat perustelivat nähdäksenne tehottomien/lähes hyödyttömien askareiden tärkeyttä, ja uskotteko esitetyn perustelun olleen toiminnan oikea motiivi?

Ei tälläiset vanhemmat käskyjään ole perustelleet, käskyä oli toteltava, koska 'tulee tupenrapinat jos ei sana kuulu'.

Ja jos jotain perustelua alkoi kyselemään, sen sai todellakin tuntea nahoissaan. 'Pennut ennenkään ole mitään kyselleet, p-kele...'

Vallankäyttöä ja kontrollointiahan se enemmän on ollut. Ei niistä töistä oppinut mitään sellaista, jota oikeasti olisi omassa aikuisen elämässä tarvinnut. Perunamaan kitkeminen jo toiseen kertaan samalla viikolla ei palvellut mitään tarkoitusta, tai niiden isojen saavejen täyttäminen mustikoilla oli turhaa työtä jos mikä.

Vastaavasti mitään sellaisia taitoja, joita oikeasti olisi tarvinnut ei opetettu. Missään asioissa ei neuvottu ja jos jotain erehtyi kysymään sai vain pilkkaa osakseen, 'ekkö sie nyt tuotakaan tiedä, tyhmähän sie olet'

Kyse oli myös siitä että aikuisen halut ja tarpeet tulivat ensin, ja lapsilla ei mitään tarpeita ja haluja edes saanut olla.

Oman lapsuuden ajatteleminenkin oikeastaan inhottaa nykyisin.

Äitini haluaisi aina joskus katsella minun ja sisarusteni kuvia, mutta en vain pysty.

Voi apua, meillä ihan sama! Olisi pitänyt olla reipas, mutta ei saa olla omatoiminen. Olisi pitänyt tietää kysymättä jo kaikki elämästä, mutta samaan aikaan olet automaattisesti tyhmä ja vastuuton pölvästi, joka ei tiedä mistään mitään. Tyyliin jos joku tulee sanomaan sulle, että tässä on heroiinia, otatko, niin vastaat iloisesti, että JOO OTAN KIITOS! ilman, että osaat yhtään ajatella itse, että mitä kannattaisi tehdä.

Olisi pitänyt osata pitää puolensa maailmassa, mutta kotona ei saanut olla omia mielipiteitä, tarpeita ymv. Mitään perusteluita et saa, vaan piti totella mukisematta, mutta jos käyttäydyit samoin toisia kohtaan olit idiootti, kun annoit niiden pompotella sinua. Olisi pitänyt osata olla sosiaalinen ja hirveän seurallinen samalla, kun on lapsesta lähtien opetettu, että sinun roolisi on olla nurkassa hiljaa ja näkymättömänä, ja samalla sut on eristetty asumaan maaseudulle mahdollisimman kauas muista ihmisistä. Vierailla ei saa kenenkään luona, kun ne eivät varmana ole luotettavia ihmisiä, mutta samaan aikaan, jos et kysy apua tarvittaessa muilta, olet taas pölvästi, joka ei tajua mistään mitään. Olisi pitänyt seurustella jo mielellään 14-vuotiaana, mutta minnekään ei päässyt tapaamaan ketään ja kaikki tapaamiset muiden nuorten kanssa oli kielletty.

Aivan järkyttävää. Ja mitään perusteluja ei saanut kysyä, eikä esittää. Ei edes lausua pientä muttaa kohteliaasti,koska siitä syttyy sota ja se otetaan heti niskotteluna sen sijaan, että haluaisit asiallisesti kertoa oman näkemyksesi asiaan, vaikka että miksi se Sannan perhe on varmasti ihan mukava ja sinne voi mennä kyläilemään tai miksi osaisit varmasti huolehtia kissanpennusta ja ottaisit siitä täyden vastuun 16-vuotiaana.

Mitään aitoja elämässä tarvittavia asioita ei sitten opetettukaan. Kaikki on pitänyt opetella itse ja myös pärjätä itse, kun muutti kotoa pois. Miten toimitaan verojen kanssa, Kelan ja työkkärin kanssa, miten tehdään vuokrasopimus, miten haetaan töitä ja miten työelämä toimii, miten laitetaan ruokaa ja siivotaan fiksusti, miten huolehditaan omasta kehosta (esim. kuinka usein kannattaa peseytyä), miten pyykätään ja tehdään vaatehuoltoa, miten korjataan asioita, miten asioidaan siellä ja täällä jne. jne.

Monenlaista tarinaa on tälläkin palstalla kerrottu kohtuuttomista vanhemmista, mutta tuo "olisi pitänyt seurustella jo 14-vuotiaana" on kyllä aika uniikki. Yleensä ne tiukkisvanhemmat nimittäin nipottavat tässä asiassa ihan toiseen suuntaan, eli kovin nuorena ei saisi seurustella. Hämmentävää.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko ajatelleet, mitä helvettiä elämänne tulee olemaan kun nuo vanhemmat muuttuvat vanhukseksi ja VAATIVAT (huom vaativat, eivät siis pyydä) teitä auttamaan heitä kaikessa? Alkaa tulla käskyttämistä katon putsauksesta, aitan maalaamisesta, lumien kolaamisesta, ikkunan pesusta ja pointtina se että _koko ajan_ pitäisi olla hyysäämässä ja tekemässä.

Eli lapsuuden komentelu ja orjaleiri ja käskytyshelvetti palaa taas!

Ei palaa. Olen katkaissut välit, kaikki osoite- ja numerotiedot salattu täysin.

Siinähän yrittää etsiä.

Kirjoitin jo aiemmin, mutta tuli nyt vielä asioita mieleen. Meilläkin oli se ikävää, että isä määräsi aina kaikesta ja oli hyvin ilkeä minulle varsinkin kun olin lapsi. Jos vähänkin vastustin tai tein jotain väärin niin saattoi pitää viikkojen ajan mykkäkoulua. Yritinkin aina miellyttää isääni kaikessa ja pelkäsin hänen suuttuvan. Olin muutenkin vähän ujo ( tämänkin oli kuulemma huono asia) ja todella kiltti lapsi. Kyllä sen jo silloin huomasi, ettei riittänyt vanhemmille ja sai arvostelua, että pitäisi olla erilainen. Juuri tuo jonkun mainitsema karaistuminen on tuttua. Joskus eräs luokkatoverikin sanoi miksi en eräässä tilanteessa sanonut isälle vastaan, mutta en voinut vastata etten uskaltanut ja isäni raivostuisi. Myöhemmin olinkin sitten kiusattu ja oikeastaan jo alakoulussa en osannut pitää puoliani ja sen muut huomasivat. Se itsetunnon tuhoaminen alkoi jo kotona, vaikka eivät he myönnä mitään. Äitinikin antai isän riehua, mutta ei puolustanut minua. Jäin myös kiusaamisen kanssa aivan yksin ja asioista ei puhuttu. Korkeintaan niin, että olen heikko jos välitän muiden puheista ja nähtiin vikaa minussa. Olin silloin todella yksin ja yksinäinen vieläkin. Nyt kaikki pitäisi unohtaa ja vanhemmat eivät näe virheitään. Samalla eivät voi ymmärtää jos minua ahdistaa tai pelottaa joku asia, kun he ovat itse niin rohkeita ja erilaisia. Kaikki olisi helpompaa jos saisin ymmärrystä edes joskus. Edelleen minua tavallaan hallitaan ja jos voin huonosti tai suutun välillä niin niistä hetkistä muistutetaan. Pitäisi edelleen olla aina samaa mieltä ja helppo sekä aina hyvällä tuulella.

Mulla täysin toisin päin. Olen (ensimmäisen polven) akateemisten vanhempien lapsi pk-seudulta. Mulla ei ollut mitään, siis absolut MITÄÄN kotityövelvollisuuksia. Vanhemmat halusivat, että saan käyttää kaiken energiani koulunkäyntiin ja lepäämiseen. Harrastuksia oli, mutta vanhemmat ei halunneet niidenkään olevan tavoitteellisia, ettei mikään ole koulunkäynnistä pois. Joskus olisin halunnut tehdä pihatöitä, esim. pilkkoa takkapuita tai levittää tilattua multaa niin vanhemmat olivat, että älä nyt vaan turhaan rehki ja rasita itseäsi, sehän on ihan työmiehen hommaa. Kesätöihin en saanut mennä vaan kesät oli lepäämistä ja lukemista varten niin että jaksaa sitten taas seuraavan lukuvuoden koulussa.

Näin jälkikäteen olen ajatellut, että tuo kuvio johtui varmaan siitä, että vanhemmat itse oli saaneet raataa kaiken vapaa-ajan lapsuudessaan ja taistella, että etenevät koulutuspolulla. 

Uskon, että olisin elämän mittakaavassa hyötynyt enemmän siitä, että olisi ollut jotain velvollisuuksia kotona. Koulu sujui kyllä erinomaisesti, samoin yliopisto-opinnot ja työelämäkin kohtuullisesti. Töissä saan ihan hyvän suoritusvaihteen yleensä päälle, mutta vapaa-ajalla helposti myös jään vaan kellumaan ja oleilemaan ja sit harmittaa kun aika vaan katoaa johonkin.

Vierailija kirjoitti:

Onko pakko vieläkin tehdä niinkuin äiti sanoo?

Voin sanoa, että siitä takaraivoon iskostetusta äidistä on todella vaikea päästä eroon. Kolme vuotta psykoterapiaa, joka keskittyi lähinnä juurikin sen opetteluun, ettei tarvitse toimia äidin narsistisen pillin mukaan.

Olen monta vuotta halunnut lapsia, mutta äitini mielestä olen liian nuori ja lapsi olemaan äiti. Olen tosissani odottanut äitini kuolemaa, että saisin rauhan elää elämääni. Olen myös menossa naimisiin viimein kymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen ja teemme sen salaa äitini takia.

N27

"Mitään aitoja elämässä tarvittavia asioita ei sitten opetettukaan. Kaikki on pitänyt opetella itse ja myös pärjätä itse, kun muutti kotoa pois. Miten toimitaan verojen kanssa, Kelan ja työkkärin kanssa, miten tehdään vuokrasopimus, miten haetaan töitä ja miten työelämä toimii, miten laitetaan ruokaa ja siivotaan fiksusti, miten huolehditaan omasta kehosta (esim. kuinka usein kannattaa peseytyä), miten pyykätään ja tehdään vaatehuoltoa, miten korjataan asioita, miten asioidaan siellä ja täällä jne. jne."

Siis tämä. Oikeasti, ymmärsin tämän vasta tämän luettuani. Minutkin opetettiin hakkaamaan puita, pitämään puutarhapalstaa, siivoamaan, kokkaamaan, tekemään töitä näännyksissä aamusta iltaan (muistan kuorineen perunoita iltamyöhään, väsytti niin että oli jo paha olo).

Mutta tosiaan, nuo monet lainauksessa luetellut asiat jouduin opettelemaan itse. Täysin ummikkona tein ekan työsopimuksen, vuokrasopimuksen ja sähkösopimuksen, ei ollut ketään neuvomassa.

Työttömyyskorvauksista en ollut kuullutkaan ja pelkäsin hulluna potkuja 18-vuotiaana.

Verotoimistossa olin varmaan myös melkoinen näky, kun yritin saada jotain järkevää ekaan verokorttiin, enkä ollut työpaikan saatuani tajunnut edes kysyä palkkaani.

Jollain ihmeellä onneksi pärjäsin, nykyään olen jo yli kolmekymppinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Miksi jotkut vanhemmat käyttäytyvät tällä tavalla? Miten näin toimineet vanhemmat perustelivat nähdäksenne tehottomien/lähes hyödyttömien askareiden tärkeyttä, ja uskotteko esitetyn perustelun olleen toiminnan oikea motiivi?

Ei tälläiset vanhemmat käskyjään ole perustelleet, käskyä oli toteltava, koska 'tulee tupenrapinat jos ei sana kuulu'.

Ja jos jotain perustelua alkoi kyselemään, sen sai todellakin tuntea nahoissaan. 'Pennut ennenkään ole mitään kyselleet, p-kele...'

Vallankäyttöä ja kontrollointiahan se enemmän on ollut. Ei niistä töistä oppinut mitään sellaista, jota oikeasti olisi omassa aikuisen elämässä tarvinnut. Perunamaan kitkeminen jo toiseen kertaan samalla viikolla ei palvellut mitään tarkoitusta, tai niiden isojen saavejen täyttäminen mustikoilla oli turhaa työtä jos mikä.

Vastaavasti mitään sellaisia taitoja, joita oikeasti olisi tarvinnut ei opetettu. Missään asioissa ei neuvottu ja jos jotain erehtyi kysymään sai vain pilkkaa osakseen, 'ekkö sie nyt tuotakaan tiedä, tyhmähän sie olet'

Kyse oli myös siitä että aikuisen halut ja tarpeet tulivat ensin, ja lapsilla ei mitään tarpeita ja haluja edes saanut olla.

Oman lapsuuden ajatteleminenkin oikeastaan inhottaa nykyisin.

Äitini haluaisi aina joskus katsella minun ja sisarusteni kuvia, mutta en vain pysty.

Voi apua, meillä ihan sama! Olisi pitänyt olla reipas, mutta ei saa olla omatoiminen. Olisi pitänyt tietää kysymättä jo kaikki elämästä, mutta samaan aikaan olet automaattisesti tyhmä ja vastuuton pölvästi, joka ei tiedä mistään mitään. Tyyliin jos joku tulee sanomaan sulle, että tässä on heroiinia, otatko, niin vastaat iloisesti, että JOO OTAN KIITOS! ilman, että osaat yhtään ajatella itse, että mitä kannattaisi tehdä.

Olisi pitänyt osata pitää puolensa maailmassa, mutta kotona ei saanut olla omia mielipiteitä, tarpeita ymv. Mitään perusteluita et saa, vaan piti totella mukisematta, mutta jos käyttäydyit samoin toisia kohtaan olit idiootti, kun annoit niiden pompotella sinua. Olisi pitänyt osata olla sosiaalinen ja hirveän seurallinen samalla, kun on lapsesta lähtien opetettu, että sinun roolisi on olla nurkassa hiljaa ja näkymättömänä, ja samalla sut on eristetty asumaan maaseudulle mahdollisimman kauas muista ihmisistä. Vierailla ei saa kenenkään luona, kun ne eivät varmana ole luotettavia ihmisiä, mutta samaan aikaan, jos et kysy apua tarvittaessa muilta, olet taas pölvästi, joka ei tajua mistään mitään. Olisi pitänyt seurustella jo mielellään 14-vuotiaana, mutta minnekään ei päässyt tapaamaan ketään ja kaikki tapaamiset muiden nuorten kanssa oli kielletty.

Aivan järkyttävää. Ja mitään perusteluja ei saanut kysyä, eikä esittää. Ei edes lausua pientä muttaa kohteliaasti,koska siitä syttyy sota ja se otetaan heti niskotteluna sen sijaan, että haluaisit asiallisesti kertoa oman näkemyksesi asiaan, vaikka että miksi se Sannan perhe on varmasti ihan mukava ja sinne voi mennä kyläilemään tai miksi osaisit varmasti huolehtia kissanpennusta ja ottaisit siitä täyden vastuun 16-vuotiaana.

Mitään aitoja elämässä tarvittavia asioita ei sitten opetettukaan. Kaikki on pitänyt opetella itse ja myös pärjätä itse, kun muutti kotoa pois. Miten toimitaan verojen kanssa, Kelan ja työkkärin kanssa, miten tehdään vuokrasopimus, miten haetaan töitä ja miten työelämä toimii, miten laitetaan ruokaa ja siivotaan fiksusti, miten huolehditaan omasta kehosta (esim. kuinka usein kannattaa peseytyä), miten pyykätään ja tehdään vaatehuoltoa, miten korjataan asioita, miten asioidaan siellä ja täällä jne. jne.

Monenlaista tarinaa on tälläkin palstalla kerrottu kohtuuttomista vanhemmista, mutta tuo "olisi pitänyt seurustella jo 14-vuotiaana" on kyllä aika uniikki. Yleensä ne tiukkisvanhemmat nimittäin nipottavat tässä asiassa ihan toiseen suuntaan, eli kovin nuorena ei saisi seurustella. Hämmentävää.

Meillä naisen arvo oli siinä, saako hän miehen vai ei, ja miten nopeasti löytää miehen (esim. äitini oli 16, kun tapasivat isän kanssa). Oli hirveä häpeä, kun en 17-vuotiaana seurustellut, kun naapurin 16v. tyttärellä on poikaystävä ja meidän tytär ei kelpaa kellekään, mitä ne muutkin nyt sanoo vanhemmista, jotka ovat kasvattaneet tällaisen ruman jämätyttären.

Ironisesti en ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten. Olen ihan kirjaimellisesti ikisinkku vanhapiika. Niin on sisarenikin. Voi voi, mitähän sitä nyt kylillä puhutaan, kun perheessä on kaksi vanhaa piikaa, kun naapurien tyttäret on olleet naimisissa 15 vuotta ja lapsiakin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

S.B. kirjoitti:

Miksi jotkut vanhemmat käyttäytyvät tällä tavalla? Miten näin toimineet vanhemmat perustelivat nähdäksenne tehottomien/lähes hyödyttömien askareiden tärkeyttä, ja uskotteko esitetyn perustelun olleen toiminnan oikea motiivi?

Ei tälläiset vanhemmat käskyjään ole perustelleet, käskyä oli toteltava, koska 'tulee tupenrapinat jos ei sana kuulu'.

Ja jos jotain perustelua alkoi kyselemään, sen sai todellakin tuntea nahoissaan. 'Pennut ennenkään ole mitään kyselleet, p-kele...'

Vallankäyttöä ja kontrollointiahan se enemmän on ollut. Ei niistä töistä oppinut mitään sellaista, jota oikeasti olisi omassa aikuisen elämässä tarvinnut. Perunamaan kitkeminen jo toiseen kertaan samalla viikolla ei palvellut mitään tarkoitusta, tai niiden isojen saavejen täyttäminen mustikoilla oli turhaa työtä jos mikä.

Vastaavasti mitään sellaisia taitoja, joita oikeasti olisi tarvinnut ei opetettu. Missään asioissa ei neuvottu ja jos jotain erehtyi kysymään sai vain pilkkaa osakseen, 'ekkö sie nyt tuotakaan tiedä, tyhmähän sie olet'

Kyse oli myös siitä että aikuisen halut ja tarpeet tulivat ensin, ja lapsilla ei mitään tarpeita ja haluja edes saanut olla.

Oman lapsuuden ajatteleminenkin oikeastaan inhottaa nykyisin.

Äitini haluaisi aina joskus katsella minun ja sisarusteni kuvia, mutta en vain pysty.

Voi apua, meillä ihan sama! Olisi pitänyt olla reipas, mutta ei saa olla omatoiminen. Olisi pitänyt tietää kysymättä jo kaikki elämästä, mutta samaan aikaan olet automaattisesti tyhmä ja vastuuton pölvästi, joka ei tiedä mistään mitään. Tyyliin jos joku tulee sanomaan sulle, että tässä on heroiinia, otatko, niin vastaat iloisesti, että JOO OTAN KIITOS! ilman, että osaat yhtään ajatella itse, että mitä kannattaisi tehdä.

Olisi pitänyt osata pitää puolensa maailmassa, mutta kotona ei saanut olla omia mielipiteitä, tarpeita ymv. Mitään perusteluita et saa, vaan piti totella mukisematta, mutta jos käyttäydyit samoin toisia kohtaan olit idiootti, kun annoit niiden pompotella sinua. Olisi pitänyt osata olla sosiaalinen ja hirveän seurallinen samalla, kun on lapsesta lähtien opetettu, että sinun roolisi on olla nurkassa hiljaa ja näkymättömänä, ja samalla sut on eristetty asumaan maaseudulle mahdollisimman kauas muista ihmisistä. Vierailla ei saa kenenkään luona, kun ne eivät varmana ole luotettavia ihmisiä, mutta samaan aikaan, jos et kysy apua tarvittaessa muilta, olet taas pölvästi, joka ei tajua mistään mitään. Olisi pitänyt seurustella jo mielellään 14-vuotiaana, mutta minnekään ei päässyt tapaamaan ketään ja kaikki tapaamiset muiden nuorten kanssa oli kielletty.

Aivan järkyttävää. Ja mitään perusteluja ei saanut kysyä, eikä esittää. Ei edes lausua pientä muttaa kohteliaasti,koska siitä syttyy sota ja se otetaan heti niskotteluna sen sijaan, että haluaisit asiallisesti kertoa oman näkemyksesi asiaan, vaikka että miksi se Sannan perhe on varmasti ihan mukava ja sinne voi mennä kyläilemään tai miksi osaisit varmasti huolehtia kissanpennusta ja ottaisit siitä täyden vastuun 16-vuotiaana.

Mitään aitoja elämässä tarvittavia asioita ei sitten opetettukaan. Kaikki on pitänyt opetella itse ja myös pärjätä itse, kun muutti kotoa pois. Miten toimitaan verojen kanssa, Kelan ja työkkärin kanssa, miten tehdään vuokrasopimus, miten haetaan töitä ja miten työelämä toimii, miten laitetaan ruokaa ja siivotaan fiksusti, miten huolehditaan omasta kehosta (esim. kuinka usein kannattaa peseytyä), miten pyykätään ja tehdään vaatehuoltoa, miten korjataan asioita, miten asioidaan siellä ja täällä jne. jne.

Monenlaista tarinaa on tälläkin palstalla kerrottu kohtuuttomista vanhemmista, mutta tuo "olisi pitänyt seurustella jo 14-vuotiaana" on kyllä aika uniikki. Yleensä ne tiukkisvanhemmat nimittäin nipottavat tässä asiassa ihan toiseen suuntaan, eli kovin nuorena ei saisi seurustella. Hämmentävää.

Meillä naisen arvo oli siinä, saako hän miehen vai ei, ja miten nopeasti löytää miehen (esim. äitini oli 16, kun tapasivat isän kanssa). Oli hirveä häpeä, kun en 17-vuotiaana seurustellut, kun naapurin 16v. tyttärellä on poikaystävä ja meidän tytär ei kelpaa kellekään, mitä ne muutkin nyt sanoo vanhemmista, jotka ovat kasvattaneet tällaisen ruman jämätyttären.

Ironisesti en ole koskaan ollut vakavassa parisuhteessa ja viimeisin deitti oli 16 vuotta sitten. Olen ihan kirjaimellisesti ikisinkku vanhapiika. Niin on sisarenikin. Voi voi, mitähän sitä nyt kylillä puhutaan, kun perheessä on kaksi vanhaa piikaa, kun naapurien tyttäret on olleet naimisissa 15 vuotta ja lapsiakin on.

Kokemusta toisesta suunnasta: 40v on liian nuori naimisiin! :)

Jotkut ihmiset pelkäävät sitä tilaa, kun ei ole mitään tehtävää. Osa ei voi hyvin siinä, kun pitää kohdata itseään ja omaa tyhjyyttään. Jotkut muut taas pitävät tekemättömyyttä paheellisena, moraalisena ongelmana.

Melkein poikkeuksetta nämä ihmiset ovat huonovointisia ja tosipaikassa (mm. eri elämänkriisit, moraalinen eheys, määrätietoisuus, syvä rakastaminen tai itsekuri) pehmeitä ja heikkoja. Syy on se, että he eivät sen enempää kohtaa itseään kuin rakasta itseään, vaan hukuttavat jatkuvaan tekemiseen omat resurssinsa ja oman minuutensa kartoittamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yläasteella pari vuotta sitten noin 13-vuotiaana, kun asuin pienellä paikkakunnalla keskellä korpea ja tarvitsin eräs syysilta kylältä (monen kymmenen kilometrin päästä) kyydin kotiin, sillä hetkellä työtön isäni ja hänen naisystävänsä laittoivat puhelimet kiinni sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran soittanut ja kysynyt milloin he tulevat hakemaan.

Kaupat ja kaikki lämpimät tilat olivat tuossa vaiheessa jo tosiaan mennyt kiinni ja vesisateessa odotin epävarmaa kyytiä kotiin.

Vihdoin, kun isäni sitten tulikin hakemaan, sain koko matkan kuulla siitä kuinka "normaalit" ja "kunnolliset" ihmiset tekevät halkotöitä ja muuta kodin hommia koulun jälkeen apuna ja kirjaimellisesti kuinka joka päivä kouluun mentäessä ja kotoa poistuttaessa pitäisi ottaa mukaan "sellaiset varusteet että tarvittaessa metsässä/ulkona voi olla vaikka yötä" ja kyse oli tosiaan aivan normaalista koulupäivästä jonka jälkeen illalla kävin harrastuksessani...

Ainoa hyväksytty asia mitä ilmeisesti olisin saanut tehdä, olisi ollut kaikki fyysisesti hyvin raskaat kodin tekemiset ja kaikki muu on turhamaista. Hyvin raskasta oli myös se, ettei mistään pystynyt kommunikoimaan ilman huutamista, sillä mielipiteeni ja asiani on tietenkin aina väärä ja olen kuulemma aivan sekaisin.

Itse nyt näin 17-vuotiaana, melkein vuoden omassa vuokra-asunnossa asuneena voin todeta, että oli valtava helpotus ja elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, kun jatkuvasti en joudu kuulemaan, kuinka teen täysin normaalitkin asiat väärin. Koomisinta tässä onkin se, että vanhempani ovat kaikessa oikeastaan itse täysin alisuorittajia ja olen joutunut esimerkiksi hoitamaan alaikäisenäkin omat asiani itse, jotka vanhempieni olisi pitänyt hoitaa. Pankkiasioiden ja muiden vastaavien suhteen olen hyvin onnellinen, että olen alle vuoden päästä oikeutettu hoitamaan asiat kokonaan itse, sillä valitettavasti koen näissä pakollisten virallisten asioiden hoitamisessa vanhempieni olevan minulle enemmänkin este ja vaikeuttaja, kuin että voisin antaa huoletta vanhempieni hoitaa asiat, jotka heille oikeasti kuuluisi. 17-vuotiaana omien asioiden hoitaminen ei ole enää mikään ongelma varsinkaan kun asunkin jo yksin, mutta yläasteikäisenä jouduin itse ottamaan selvää ja hoitamaan asioita, jota minun ei vielä olisi kuulunut eikä tarvinnut hoitaa.

Lapsuusvuoteni olivat hyvin raskaita lyttäämisen, henkisen painostuksen ja laiminlyömisen takia, joten olen hyvin onnellinen nyt ollessani käytännössä vapaa ja minulla on suuri tarve kasvattaa tulevaisuudessa omat lapseni turvallisessa ja hyvässä ympäristössä tasapainoisten ihmisten seurassa.

Voi että olen pahoillani puolestasi. Olen itsekin 17-vuotiaan tytön äiti. Sinun ja toisaalta omankin kokemukseen peilaten täytyy sanoa, että omani on saanut helpon elämän. Itselläni on ollut vähän vastaava lapsuus ja nuoruus kuin sinulla; tosi pienestä pitäen piti selvitä itse ja yksin vailla normaalia huolenpitoa ja rakkautta. Minusta tulikin omin avuin pärjäävä ja asioista selviävä, mutta toisaalta rikkinäisen lapsuuden haavoittama. Sen takia halusin omille lapsille paremman ja rakkauden täyteisen elämän. 

Meillä on tyttären kanssa toisaalta taas se ongelma, että hänen on vaikea/uskaltaa tehdä mitään itse. En tiedä johtuuko se siitä, että olisimme olleet liian suojelevia ja auttavia. Hänellä on ollut myös masennus ja ahdistus ongelmaa. Se mikä on mielestäni erikoista on se, että ehjästä kodista, rakastavista vanhemmista ja elämän varsinaisten vaikeuksien puuttuessakin lapsi voi alkaa siltikin oireilla psyykkisesti. Hänen on vaikea uskaltaa tehdä mitään itsenäisesti, monet asiat esim. apteekissa asioiminen tai postissa käyminen ollaan tehty ensin yhdessä ja sitten olen ollut mukana ekan kerran jälkeen taustalla tukena. Välillä itseänikin alkaa ärsyttää, vaikka tietenkin yritän sen peittää, kun muistelen omaa lapsuuttani ja sitä omineen pärjäämisen taakkaa. 

Kuulostat siltä ja uskon myöskin, että sinusta tulee pärjäävä ja rohkea ihminen, mutta toisaalta sensitiivinen vaikeiden kokemustesi myötä!

Kuulostaa tutulta. Me vanhemmat olemme joutuneet itsenäistymään varhain, eikä meitä ole suuremmin hemmoteltu eikä kannustettu. Meillä on ainoa tytär jota on rakastettu, kannustettu ja yritetty kasvattaa omatoimiseksi. On kuitenkin ujo luonteeltaan. Joutui jonkinverran koulukiusatuksi, kaverit jätti yksin. Tietysti ymmärrettävää jos ihminen muuttuu kovin hiljaiseksi. Todettiin masennus. Ei kyennyt kasvamaan itsenäiseksi aikuiseksi, vaikka puolesta asioita ei tehty vaan opetettiin pärjäämään. Todettiin syrjäytynyt persoonallisuushäiriö. On jo aikuinen.

Teidän tytär toivottavasti tulee kuitenkin pärjäämään. Niin se vaan on, että koskaan ei voi varmuudella tietää mikä lapsesta tulee, vaikka itse pärjäisikin elämässä ja parhaansa yrittää kasvattajana.

Yhtä sairasta settiä:

"Martina Aitolehti vie tyttärensä useisiin harrastuksiin, vaikka he eivät jaksaisi – ihmiset tuohtuivat tiukasta kasvatuksesta: ”Vetää sanattomaksi”

https://www.is.fi/viihde/art-2000005083967.html

Martina Aitolehden blogikirjoitus tyttären harrastuspakosta sai ihmiset älähtämään - "Vetää niin sanattomaksi"

https://www.iltalehti.fi/viihde/a/201702112200069109

.....

Munaton vielä puolustaa tätä:

Esko Eerikäinen puolustaa Martina Aitolehden blogi-kirjoitusta: "Meillä ei ole itäsaksalaista harrastusmentaliteettia"

https://www.iltalehti.fi/viihde/a/201702122200069373

Vierailija kirjoitti:

Yhtä sairasta settiä:

"Martina Aitolehti vie tyttärensä useisiin harrastuksiin, vaikka he eivät jaksaisi – ihmiset tuohtuivat tiukasta kasvatuksesta: ”Vetää sanattomaksi”

https://www.is.fi/viihde/art-2000005083967.html

Martina Aitolehden blogikirjoitus tyttären harrastuspakosta sai ihmiset älähtämään - "Vetää niin sanattomaksi"

https://www.iltalehti.fi/viihde/a/201702112200069109

.....

Munaton vielä puolustaa tätä:

Esko Eerikäinen puolustaa Martina Aitolehden blogi-kirjoitusta: "Meillä ei ole itäsaksalaista harrastusmentaliteettia"

https://www.iltalehti.fi/viihde/a/201702122200069373

Tämä.

Vanhempani syntyivät 30-luvulla ja olivat sellaisia, joiden mielestä koko ajan pitää olla töitä tehtävänä, muuten ”syö laiskan leipää”.

Ja ”laiska töitään luettelee”.

Vain se aika kun oli päivällä palkkatyössä tai kotona tekemässä kotitöitä, mukaanlukien kesällä puutarhatyöt, olivat hyväksyttyä aikaa. Kesällä piti myös käydä marjoja keräämässä ämpäritolkulla, sillä lailla lunasti itselleen hyväksyntää.

Kirjan lukeminen, käsityön tekeminen ja musiikin kuuntelu, sekä television katselu oli laiskan puuhaa, joutavaa ajan hukkaa. Radiota saattoi sentään kuunnella samalla kun keitti ruokaa, tiskasi tai siivosi.

Nykyään nautin surutta hyvän kirjan lukemisesta tai telkkarin katsomisesta. Teen mitä haluan, enkä kysele keneltäkään siihen lupaa tai hyväksyntää.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ihmiset pelkäävät sitä tilaa, kun ei ole mitään tehtävää. Osa ei voi hyvin siinä, kun pitää kohdata itseään ja omaa tyhjyyttään. Jotkut muut taas pitävät tekemättömyyttä paheellisena, moraalisena ongelmana.

Melkein poikkeuksetta nämä ihmiset ovat huonovointisia ja tosipaikassa (mm. eri elämänkriisit, moraalinen eheys, määrätietoisuus, syvä rakastaminen tai itsekuri) pehmeitä ja heikkoja. Syy on se, että he eivät sen enempää kohtaa itseään kuin rakasta itseään, vaan hukuttavat jatkuvaan tekemiseen omat resurssinsa ja oman minuutensa kartoittamisen.

Kun lapsuus on ollut tätä, että oma arvo rakentuu vain ja ainoastaan omasta tuottavuudesta/töiden tekemisestä, ei siihen jää tilaa itsensä rakastamiseen. En ole arvokas ihmisenä, ellen ole jatkuvasti tekemässä jotakin tuottavaa.