Lue keskustelun säännöt.
Nuori tulee treeneistä itkien kotiin
24.04.2021 |
Kyseessä 13-vuotias tyttö. Tähän saakka erittäin sisukas ja pitkäjännitteinen tyttö pahoittaa nykyään mielensä joka viikko. Tästä on ollut seurauksena se, että on lähtenyt treeneistä toistuvasti kesken pois. Tämä sovittu valmentajan kanssa, ettei pilaa muiden treenejä mökötyksellään ja itkullaan. Tätä on jatkunut muutaman kuukauden ja olemme keskustelleet asiasta valmentajan kanssa ja yrittäneet puhua asiat auki, mitkä tyttöä harmittavat.
Viime aikoina olen kuitenkin pohtinut, että entä jos kyseessä ei olekaan vain tytön hankala ikä, luonne ja ”viat” hänessä,, vaan voisiko valmennus tehdä jotain toisin. Harrastusta on 8 kertaa viikossa.
Onko kenelläkään kokemusta, miten tästä pääsee yli? Kaikesta huolimatta nuori haluaa aina mennä treeneihin, eikä tunnu olevan pitkävihainen, vaikka tulee todella suuttuneena kotiin ja kokee, että häntä kohtaan toimitaan epäreilusti.
Kommentit (207)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapselle kannattaisi järjestää mahdollisuus keskustella jonkun henkisen valmennuksen asiantuntijan/psykologin kanssa, joku joka keskittynyt nimenomaan urheilijoihin.
Meillä teinille on ollut apua keskustella urheilupsykologin kanssa. Meillä on yksilöurheilija ja laji varmasti ihan eri kuin ap:n lapsella, mutta teini-iässä tapasi kauden aikana muutaman kerran psykologin. Kilpaurheilussa lajissa kuin lajissa henkinen vahvuus ja se miten käsittelee epäonnistumisia on tosi tärkeää. Nämä ovat asioita joista on varmasti apua koko elämää ajatellen.
Jokainen joka kauhistelee 8 kertaa viikossa treenaavia lapsia voi miettiä, että olisiko parempi, että sen ajan pelaisivat katsovat youtubea tms. Yleensä lajinsa huipulla treenaavat nuoret treenaavat omasta motivaatiosta ja kilpailuvietistä ei vanhempien pakottamana.
Miksi lapsen kaikki vapaa-aika pitää olla kilpaurheilua? Monelle vanhemmalle tuntuu olevan kova paikka, kun lapsi haluaa lopettaa sen. Samalla lähtee vanhemmalta harrastuksen ympärille muotoutuneet sosiaaliset suhteet. Yhtäkkiä ei olekaan kesäleirejä tai kisamatkoja.
Minusta tuntuu että monelle ulkopuoliselle vanhemmalle taas on kova paikka se, jos jonkun lapsi harrastaa enemmän kuin oma. Mahdoton ymmärtää että toiset haluavat harjoitella ja ovat tavoitteellisia, jos itse/oma lapsi ei sitä ole
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapselle kannattaisi järjestää mahdollisuus keskustella jonkun henkisen valmennuksen asiantuntijan/psykologin kanssa, joku joka keskittynyt nimenomaan urheilijoihin.
Meillä teinille on ollut apua keskustella urheilupsykologin kanssa. Meillä on yksilöurheilija ja laji varmasti ihan eri kuin ap:n lapsella, mutta teini-iässä tapasi kauden aikana muutaman kerran psykologin. Kilpaurheilussa lajissa kuin lajissa henkinen vahvuus ja se miten käsittelee epäonnistumisia on tosi tärkeää. Nämä ovat asioita joista on varmasti apua koko elämää ajatellen.
Jokainen joka kauhistelee 8 kertaa viikossa treenaavia lapsia voi miettiä, että olisiko parempi, että sen ajan pelaisivat katsovat youtubea tms. Yleensä lajinsa huipulla treenaavat nuoret treenaavat omasta motivaatiosta ja kilpailuvietistä ei vanhempien pakottamana.
Miksi lapsen kaikki vapaa-aika pitää olla kilpaurheilua? Monelle vanhemmalle tuntuu olevan kova paikka, kun lapsi haluaa lopettaa sen. Samalla lähtee vanhemmalta harrastuksen ympärille muotoutuneet sosiaaliset suhteet. Yhtäkkiä ei olekaan kesäleirejä tai kisamatkoja.
Minusta tuntuu että monelle ulkopuoliselle vanhemmalle taas on kova paikka se, jos jonkun lapsi harrastaa enemmän kuin oma. Mahdoton ymmärtää että toiset haluavat harjoitella ja ovat tavoitteellisia, jos itse/oma lapsi ei sitä ole
Entä jos on tuota mieltä ja onkin lapseton tai pienen lapsen äiti? Harrastan itsekin eikä mene kyllä millään tavoin tunteisiin, vaikka joku muu harrastaakin enemmän.
Vain vapaaehtoisesti tehty harjoittelu voi johtaa pitkälle ja ehkä menestykseen. On huippugolfareita, jotka salaa vanhemmilta pihavalonvarjoissa harjoittelivat yöllä svingiään tai jalkapalloilijoita , jotka polkivat suuntaansa 30 kilometriä harjoituksiin päivittäin. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Sitten on traagisia tarinoita , kuten huipputennispelaaja ( nyt en saa nimeä päähän) joka kirjoittanut kirjoja ja käynyt terapiassa , miten isä pakotti ja piinasi treenaamisella ja elämä meni siinä. Kannustaa ja tukea voi nuorta ja lasta jarradtuksiin, mutta pakottaa ei kannata.
Vierailija kirjoitti:
On eri asia harrastaa urheilua 8 kertaa viikossa kuin yhtä lajia 8 kertaa viikossa 13-vuotiaana. Koulu, kaverit ja numerot tulevat juuri tuossa iässä myös tärkeiksi ja samaan aikaan rakennetaan itsetuntoa ja minä-kuvaa. On erittäin surullista, että noin nuoresta revitään irti kaikki vain yhtä asiaa varten.
Tasapainoinen nuori tarvitsee elämäänsä muutakin kuin suorituksia. Hän tarvitsee suhteellisuudentajua, erilaisia kosketuksia, epäonnistumisia ja pieniä voittoja, ihan vain huvin vuoksi lenkkeilyä jne. Jos harrastaa 8 kertaa viikossa, tarkoittaa se sitä, että monista asioista on luovuttava jo noin nuorena. Miten hoituvat perheviikonloput, yökyläily, mökkireissut, sukulaisvierailut ja ihan vaan koulukavereiden kanssa ajan viettäminen? Yksiin treeneihin menee matkoineen ja suihkukäynteineen vähintään 2 - 3 tuntia illassa, päälle läksyt ja koulumatkat, niin sitä ohjattua ohjelmaa on 10 - 12 tuntia päivässä. Aika rankkaa ja rankemmaksi muuttuu jos tavoittelee lukioon.
Epäilen että loppuu treenit vähitellen ennen lukiota. Ei kukaan jaksa semmosta/menee muutenkin aivan burn out tilaan ennen työelämää. Tavoitteet vaan liian korkealla kun harrastaa noin paljon pakkomielteisesti
Vierailija kirjoitti:
Vain vapaaehtoisesti tehty harjoittelu voi johtaa pitkälle ja ehkä menestykseen. On huippugolfareita, jotka salaa vanhemmilta pihavalonvarjoissa harjoittelivat yöllä svingiään tai jalkapalloilijoita , jotka polkivat suuntaansa 30 kilometriä harjoituksiin päivittäin. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Sitten on traagisia tarinoita , kuten huipputennispelaaja ( nyt en saa nimeä päähän) joka kirjoittanut kirjoja ja käynyt terapiassa , miten isä pakotti ja piinasi treenaamisella ja elämä meni siinä. Kannustaa ja tukea voi nuorta ja lasta jarradtuksiin, mutta pakottaa ei kannata.
Mihin tämä liittyy? Kuka tässä on pakottanut?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On eri asia harrastaa urheilua 8 kertaa viikossa kuin yhtä lajia 8 kertaa viikossa 13-vuotiaana. Koulu, kaverit ja numerot tulevat juuri tuossa iässä myös tärkeiksi ja samaan aikaan rakennetaan itsetuntoa ja minä-kuvaa. On erittäin surullista, että noin nuoresta revitään irti kaikki vain yhtä asiaa varten.
Tasapainoinen nuori tarvitsee elämäänsä muutakin kuin suorituksia. Hän tarvitsee suhteellisuudentajua, erilaisia kosketuksia, epäonnistumisia ja pieniä voittoja, ihan vain huvin vuoksi lenkkeilyä jne. Jos harrastaa 8 kertaa viikossa, tarkoittaa se sitä, että monista asioista on luovuttava jo noin nuorena. Miten hoituvat perheviikonloput, yökyläily, mökkireissut, sukulaisvierailut ja ihan vaan koulukavereiden kanssa ajan viettäminen? Yksiin treeneihin menee matkoineen ja suihkukäynteineen vähintään 2 - 3 tuntia illassa, päälle läksyt ja koulumatkat, niin sitä ohjattua ohjelmaa on 10 - 12 tuntia päivässä. Aika rankkaa ja rankemmaksi muuttuu jos tavoittelee lukioon.
Lapsen kaikki kaverit harrastavat myös tavoitteellisesti eli lähes joka päivä treenejä. Ei tule mieleen yhtään kaveria jolla harrastuksia ei olisi. Lajit vaihtelevat, mutta urheiluluokalla kaikki ovat samassa asemassa tuossa, ettei vapaa-aikaa ole paljon. Mutta kyllä tyttö noita kaikkia muitakin asioita ehtii tehdä. Kavereiden kanssa pääasiassa viettää ajan trampoliinilla tai käy esim.kävelyllä. Ei hän ole ollut paikallaan ikinä sen jälkeen, kun oppi kävelemään. Paitsi tietysti koulussa oppitunneilla, tuskin hänestä sohvaperunaa tulee tuon lajin lopetuksen jälkeenkään.
Vaihtakaa lajia tai harrastuksen lopetus voi auttaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä pahanmielen aiheuttaja oli selkeästi uusi nuori valkku ja tämän vielä nuorempi apuvalkku. Olivat vanhemmille mielinkielin, mutta lapsille treeneissä kovasanaisia ja kisoissa antoivat pelkkää negatiivista palautetta. Lisäksi jakoivat ryhmän lapset potentiaalisiin menestyjiin, joihin panostettiin ja toivottomiin, joille ei hymyä tai peukkua juuri koskaan irronnut.
Kyseessä oli 8-12 vuotiaiden aloitteleva kilparyhmä pienessä kaupungissa. Tuon ikäisillä pitäisi treenin olla vielä pääosin positiivista ja iloista, jotta saavat hyvän pohjan ja jaksavat harrastaa. Jako hyviin ja huonoihin on turha (aloittavien sarjassa), koska lapset kehittyy fyysisesti ja henkisesti eri tahdissa.
Tekivät myös ominpäin muutoksia lapsen treeneihin ja ryhmään, ilmoittamatta niistä meille mitään. Kaikenlaista kompastusta ehti tapahtua ja lapsen mieliala oli välillä tosi alamaissa, vaikka laji todella rakas.
Alkuun yritimme selvittää tilannetta seuran päävalmentajan avulla, mutta lopulta koimme helpommaksi vaihtaa kokonaan harrastusseuraa. Lapsi pääsi aloittamaan puhtaalta pöydältä ja huomattavasti suuremmasta seurasta löytyi tasapäisempi treeniryhmä.
Toinen noista valkuista kuulemma potkittiin vähän lähtömme jälkeen pihalle seurasta...
Vierailija kirjoitti:
Harrastusta korona aikana 8 kertaa viikossa? Enpä usko.
Ketään ei kiinnosta, mitä sinä uskot. Esim. uimareilla on tuollaisia määriä treenejä jo tuossa 13-14 vuoden iässä. Ja tämän tiedä ihan kokemuksesta oman lapsen kohdalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jostain syystä huomasin vasta nyt maininnan, että lapsi on urheiluluokalla. Kaikki luokkakaverit ilmeisesti harjoittelevat yhtä paljon tai enemmän vapaa-ajallaan. Tyttö on varmaan rakentanut identiteettinsä sen varaan, että hänestä tulee urheilija, ja kaikki kaverit ovat samanlaisia? Sitä on sitten pakko yrittää jatkaa?
Vierailija kirjoitti:
Meillä pahanmielen aiheuttaja oli selkeästi uusi nuori valkku ja tämän vielä nuorempi apuvalkku. Olivat vanhemmille mielinkielin, mutta lapsille treeneissä kovasanaisia ja kisoissa antoivat pelkkää negatiivista palautetta. Lisäksi jakoivat ryhmän lapset potentiaalisiin menestyjiin, joihin panostettiin ja toivottomiin, joille ei hymyä tai peukkua juuri koskaan irronnut.
Kyseessä oli 8-12 vuotiaiden aloitteleva kilparyhmä pienessä kaupungissa. Tuon ikäisillä pitäisi treenin olla vielä pääosin positiivista ja iloista, jotta saavat hyvän pohjan ja jaksavat harrastaa. Jako hyviin ja huonoihin on turha (aloittavien sarjassa), koska lapset kehittyy fyysisesti ja henkisesti eri tahdissa.
Tekivät myös ominpäin muutoksia lapsen treeneihin ja ryhmään, ilmoittamatta niistä meille mitään. Kaikenlaista kompastusta ehti tapahtua ja lapsen mieliala oli välillä tosi alamaissa, vaikka laji todella rakas.
Alkuun yritimme selvittää tilannetta seuran päävalmentajan avulla, mutta lopulta koimme helpommaksi vaihtaa kokonaan harrastusseuraa. Lapsi pääsi aloittamaan puhtaalta pöydältä ja huomattavasti suuremmasta seurasta löytyi tasapäisempi treeniryhmä.
Toinen noista valkuista kuulemma potkittiin vähän lähtömme jälkeen pihalle seurasta...
Jos menestyjiä halutaan löytää niin valmentajien valinta oli aivan oikea. Osa on mukana vain huvin vuoksi eikä haluakaan tosissaan treenata. Osa haluaa menestyä.
Kaikki pelaa-meiningillä ei saavuteta kuin hyvää mieltä niille huvin vuoksi harrastajille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vain vapaaehtoisesti tehty harjoittelu voi johtaa pitkälle ja ehkä menestykseen. On huippugolfareita, jotka salaa vanhemmilta pihavalonvarjoissa harjoittelivat yöllä svingiään tai jalkapalloilijoita , jotka polkivat suuntaansa 30 kilometriä harjoituksiin päivittäin. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. Sitten on traagisia tarinoita , kuten huipputennispelaaja ( nyt en saa nimeä päähän) joka kirjoittanut kirjoja ja käynyt terapiassa , miten isä pakotti ja piinasi treenaamisella ja elämä meni siinä. Kannustaa ja tukea voi nuorta ja lasta jarradtuksiin, mutta pakottaa ei kannata.
Mihin tämä liittyy? Kuka tässä on pakottanut?
Liittyy hyvinkin tähän.
Se lapsen pakottaminen ei ole sitä konkreettista pakottamista vaan välillistä.
Lapsi kokee, että ellei pärjää tässä asiassa, aiheuttaa hän pettymyksen vanhemmilleen.
Ylisuorittaja, jonka on (omasta mielestään) "pakko" pärjätä, jotta hän olisi kelvollinen.
Kun suoritus menee pakonomaiseksi, eikä riittävää suoritustasoa saavuteta, niin henkiset paineet menevät yli kestokyvyn. Ja kun mennään pakkoyrittämisen puolelle, yleensä suoritustaso laskee ja paineita muodostuu entistä enemmän.
Liittyy hyvinkin tähän.
Se lapsen pakottaminen ei ole sitä konkreettista pakottamista vaan välillistä.
Lapsi kokee, että ellei pärjää tässä asiassa, aiheuttaa hän pettymyksen vanhemmilleen.
Ylisuorittaja, jonka on (omasta mielestään) "pakko" pärjätä, jotta hän olisi kelvollinen.
Kun suoritus menee pakonomaiseksi, eikä riittävää suoritustasoa saavuteta, niin henkiset paineet menevät yli kestokyvyn. Ja kun mennään pakkoyrittämisen puolelle, yleensä suoritustaso laskee ja paineita muodostuu entistä enemmän.[/quote]
Lapsi on kuitenkin edelleen katkera siitä, kun hänen piti lopettaa toinen laji, jota hän rakasti. Ihme että pakotimme kuitenkin hänet lopettamaan sen, kerta pakotamme lapsen harrastamaan? En jaksa vängätä tästä asiasta, lapsi ei halua lopettaa eikä pitää taukoa. Sitten kun haluaa, hän lopettaa. En kommentoi enää tätä asiaa, koska tiedän ettei se ole totta. Samoin lapsi tietää että voi lopettaa tai vaihtaa harrastusta milloin haluaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ap:n lapselle kannattaisi järjestää mahdollisuus keskustella jonkun henkisen valmennuksen asiantuntijan/psykologin kanssa, joku joka keskittynyt nimenomaan urheilijoihin.
Meillä teinille on ollut apua keskustella urheilupsykologin kanssa. Meillä on yksilöurheilija ja laji varmasti ihan eri kuin ap:n lapsella, mutta teini-iässä tapasi kauden aikana muutaman kerran psykologin. Kilpaurheilussa lajissa kuin lajissa henkinen vahvuus ja se miten käsittelee epäonnistumisia on tosi tärkeää. Nämä ovat asioita joista on varmasti apua koko elämää ajatellen.
Jokainen joka kauhistelee 8 kertaa viikossa treenaavia lapsia voi miettiä, että olisiko parempi, että sen ajan pelaisivat katsovat youtubea tms. Yleensä lajinsa huipulla treenaavat nuoret treenaavat omasta motivaatiosta ja kilpailuvietistä ei vanhempien pakottamana.
Miksi lapsen kaikki vapaa-aika pitää olla kilpaurheilua? Monelle vanhemmalle tuntuu olevan kova paikka, kun lapsi haluaa lopettaa sen. Samalla lähtee vanhemmalta harrastuksen ympärille muotoutuneet sosiaaliset suhteet. Yhtäkkiä ei olekaan kesäleirejä tai kisamatkoja.
Minusta tuntuu että monelle ulkopuoliselle vanhemmalle taas on kova paikka se, jos jonkun lapsi harrastaa enemmän kuin oma. Mahdoton ymmärtää että toiset haluavat harjoitella ja ovat tavoitteellisia, jos itse/oma lapsi ei sitä ole
Niin. Tai sitten kilpaurheilun ulkopuolelta nähdään selvemmin toiminnan epäterveet puolet.
Työnnän lusikkani tähän soppaan, sillä minusta kuulostaa siltä että tuon pitkän harjoitustauon aikana on saattanut sekä kunto että taidot ottaa pientä takapakkia. Aiemmin tyttö on kasvanut suureen treenimäärään, mutta nyt hyppäsi siihen suht kylmiltään. Toki se peruskunto sieltä ole minnekään kadonnut. Tauon aikana muut ovat ehkä menneet eteenpäin samalla kun tyttäresi on ripauksen taidoissaan taantunut...
Nämä yhdessä, eli treenimäärän kasvu yhtäkkiä verrattuna taukoon ja sen tuoma väsymys sekä tunne ettei ole samalla tasolla kuin muut tai itse ennen, voinee aiheuttaa tuollaista käytöstä? Tämä ihan mututuntumalla ja voin olla pahasti väärässä. Jos näin on niin näkisin, että nyt olisi hyvä koittaa rauhoittaa tyttöä että aika auttaa pääsemään mukaan. Eikä itseä kannata sättiä tai koittaa kiiruhtaa, koska silloin ylikunto on lähellä. Saattaa olla nyt jo, mutta itse tiedätte vanhempina paremmin. Murrosikä ja perfektionistiluonne tuovat tähän vielä oman lisänsä.
Tulevaisuuden kannalta olen samaa mieltä kuin moni muukin, että nyt olisi hyvä koittaa saada tyttö hyväksymään itsensä keskinkertaisenakin eikä sitä omaa rimaa kannata koittaa joka asiassa asettaa. Muuten hän vanhempana varsinkin on samassa seurassa monen muun kanssa ja todella tarvitsee terapiaa. Omalla kokemuksella sanon. Tosin huippu-urheilijan pitääkin tavoitella täydellisyyttä menestyäkseen. Siinä vasta ongelma.
Toivon kuitenkin että saatte ongelman selvitetyksi ja tyttö pääsee iloisena jatkamaan harrastustaan tai sitten löytää liikunnan ilon jotain muuta kautta :)
Lapsi kokee, että ellei pärjää tässä asiassa, aiheuttaa hän pettymyksen vanhemmilleen.
Ylisuorittaja, jonka on (omasta mielestään) "pakko" pärjätä, jotta hän olisi kelvollinen.
Kun suoritus menee pakonomaiseksi, eikä riittävää suoritustasoa saavuteta, niin henkiset paineet menevät yli kestokyvyn. Ja kun mennään pakkoyrittämisen puolelle, yleensä suoritustaso laskee ja paineita muodostuu entistä enemmän.[/quote]
Ihmeellistä vanhempien syyllistämistä. Lapsi ei voi haluta itse menestyä vaan aina vanhemmat haluavat.
Kovasti vaikuttaa siltä, että tyttö on rakentanut itselleen identiteetin sen ajatuksen ympärille, että hän on luonnonlahjakkuus tuossa lajissa ja itsestäänselvästi suoriutuu muita paremmin. Hirveä pelko keskinkertaisuudesta painaa, kun ei loukkaantumisen jälkeen enää olekaan kirkkaasti muita parempi.
Itse olin peruskoulussa matikassa kirkkaasti muita parempi ihan yrittämättä, ja otti kyllä koville kun lukiossa matikka meni alun jälkeen ihan päin mäntyä kun en tajunnut että oliskin yhtäkkiä pitänyt treenata sitä :D Ja tämä ei edes ollut mikään suuri osa omakuvaani, silti oli kunnon shokki pudota sieltä paremmuuden pilven päältä.
Terapia ei varmaan olisi yhtään hullumpi paikka käsitellä näitä pelkoja.
Vierailija kirjoitti:
Jostain syystä huomasin vasta nyt maininnan, että lapsi on urheiluluokalla. Kaikki luokkakaverit ilmeisesti harjoittelevat yhtä paljon tai enemmän vapaa-ajallaan. Tyttö on varmaan rakentanut identiteettinsä sen varaan, että hänestä tulee urheilija, ja kaikki kaverit ovat samanlaisia? Sitä on sitten pakko yrittää jatkaa?
Ah, en itsekään tätä aikasemmin tiennyt. Mut huhhuh mikä likka, pakko nostaa hattua kovan liikunnan takia :D mitään väärää liikunnasta ei ole mut liika on liikaa mikäli aivan kaikki aika menee liikkumiseen. Syökö tyttö kävellessäkin?
Ei ole pakko harrastaa tuota lajia, saati yhtään mitään noin paljon. Lapsen täytyy saada olla lapsi. Esimurrosikä menossa. Traumat rakennettu tällaiselle vanhempien kunnianhimoinen, änkkäämisille että eletään omaa nuoruutta lapsen kautta.
Onhan lapselle kerrottu että hän on hyvä ilman harrastustaan ja sellaisenaan.
Omanarvontuntoa täytyy kasvattaa kaiken muun kautta, ei ulkoisen eikä "osaamisen" kautta. Hiljaisia kohtaamisia ja todellista huomiota vanhemmilta, hyväksyntää. Luonnossa samoilua hiljaisuudessa kauneuden äärellä, sitä voisit tarjota lapsellesi. Jotain aitoa.
Nyt on niin selvä esimerkki perfektionististä. Kyllä mä sanoisin, että terapiaan, vaikka sen uhalla että harrastus loppuu muuten. Tuo suorittaminen on ihan oikeasti sairasta. Kotonakin vielä tuntikausia treenien jälkeen trampoliinia yms., kaikki koulusta vapaalla oltu aika suoritetaan siis harrastusta ja muu energia menee kouluun. Tällainen ei ole todellakaan välttämättä vanhempien vika, lapset osaavat itsekin luoda häiriöitä. Nyt ois vihdoin hyvä aika pistää stoppi asioille kunnolla, niin että tyttö siis itse ymmärtää miksi, mitä muuta elämässä on jne.
Nyt näyttäisi kyllä siis siltä että tyttö on liian vaativassa ryhmässä eikä pärjää enää muiden rinnalla niin hyvin (tai voi olla että pärjää, muttei olekaan enää paras tms) eikä kestä sitä. Minun mielestäni kenenkään lapsen ei pitäisi harrastaa noin. Tuohan se tie huipulle valitettavasti on, mutta se ei vähennä sitä, että meininki on suoraan sanottuna sairasta.