Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Epätoivo! Miten eron jälkeen pystyy elämään lapsestaan erillään vaikka vuoroviikkosysteemillä?
21.04.2021 |
Taustaa: me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä yli 11 vuotta. Meillä on kolmosluokkalainen lapsi (jep, se tuli aika nopeasti suhteen alettua, mutta suunnitellusti). Mun näkökannalta suhteessa on ollut ongelmia jo vuosia, ja nyt hiljattain mieskin on kertomansa mukaan herännyt siihen, ettei meillä mene hyvin. On käyty vuosien varrella kahdestaan kahdella perheneuvojalla ja nyt viimeisimmäksi viimeisenä oljenkortena pariterapeutilla kerran. Siitä käynnistä ei ollut mitään apua (terapeutti käski meitä tapetoimaan yhdessä...), eikä mainittavasti aiemmistakaan liirunlaarumeista. Muutenkin tuntuu, että meidän ongelmat on paisuneet niin isoiksi, ja meidän luonteiden erilaisuus tullut niin selkeästi haittaavaksi, että olisi varmaankin järkevämpää päättää suhde. Silloin molempien ei tarvitsisi elää jatkuvassa ahdistuksessa ja "valmiustilassa". Uskoisin olevani parempi vanhempikin, jos ei tarvitsisi takuta arjen pyörittämisestä miehen kanssa. Ongelmia en sen tarkemmin lähde perkaamaan, mutta henkisesti musta on tuntunut jo vuosikausia että joudun vetämään perässäni kivirekeä negatiivisen ja epäaktiivisen miehen muodossa, ja miehestä tuntuu että mä vaadin jatkuvasti häneltä liikaa. Lisäksi mies esimerkiksi jäi kiinni toiselle naiselle viestittelystä joku vuosi sitten, joka rikkoi mun luottamuksen täysin. Tunteet on laimentuneet ja miestä häiritsee, kun eletään kuin vain kämppikset. Muutakin hiertävää on. Tämä nyt vain taustana, ei itse pääasiana tässä postauksessa.
Ero on siis nyt ajankohtainen puheenaihe, ja itse miehestä eron uskon sinänsä kestävänikin, vaikkei siitä varmasti helppoa tule. Epätoivoisen hirveä sen sijaan on ajatus, etten enää saisi jakaa arkea jatkuvasti lapseni kanssa, eikä lapsi minun, äitinsä, kanssa. Mies ei suostu siihen, että minä ryhtyisin lähivanhemmaksi, eikä edes siihen, että lapsi viettäisi kaikki viikonloput isällään ja minä saisin viikot. Mies on siis kyllä ihan hyvä isä, nytkin viettää paljon aikaa lapsen kanssa ja pärjäävät hienosti keskenään esim. mun vaativan harrastuksen sesongin ollessa päällä, kun saatan olla montakin iltaa viikosta töiden jälkeen menossa. Haluaisin kernaasti mahdollistaa lapsen ja isänsä suhteen ylläpysymisen ja että lapsella olisi tasapuolisesti mahdollisuus viettää aikaa molempien vanhempien kanssa. Jonkinlaista vuoroasumista siis todennäköisesti lähdetään hakemaan.
Ollaan mietitty esimerkiksi alkuun kokeilla vuokrata meidän yhteisen talon läheltä joku yksiö tms., missä me miehen kanssa voidaan viettää vaikka 2-3 päivää vuorotellen kerrallaan eli lapsen ei tarvitsisi alkaa muuttamaan jatkuvasti, aikuiset saisivat kärsiä muuttorumban ja lapsi asua kotonaan. Varmaankin sitten ajan kanssa voidaan joskus siirtyä ehkä viikko-viikko-systeemiin, ja joskus hamassa tulevaisuudessa, jos uusia puolisoita tulee kuvioon, mietitään asiaa uudelleen, myydään talo ja molemmat vanhemmat hankkivat uudet omat kodit joissa oma huone lapselle jne.
Mutta miten pärjätä sen kanssa, että joutuu erossa alkaa elämään osittain erossa lapsestaan? Miten ihmeessä sen kanssa voi oppia elämään, että miettii miten lapsi ikävöi jatkuvasti toista vanhempaansa ollessaan toisella? Särjenkö lapsen nyt ihan kokonaan, jos eroamme? Kokeeko lapsi jommankumman tai molempien vanhempien hylkäävän hänet? Lapsella on kuitenkin kaksi hyvää vanhempaa, jotka molemmat rakastavat lasta niin paljon, että haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa, siksi tuo hylkäämisen kokemus on ajatuksena sietämätön. Me voidaan sopia lapsen asioista sovussa ja hyvät välit on molemmille tärkeä säilyttää lapsen takia.
Kokemuksia asiasta, vertaistukea?
Kommentit (41)
Sinuna yrittäisin. Lapsi hoitoon ja koittakaa parisuhteeseen hakea kipinää yhteisestä ajasta tekemisen muodossa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi käydä niinkin että saat lähivanhemmuuden sitten kun mies löytää uuden vaimon ja saa ehkä uuden lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä tätä naisten ajatusmaailmaa eronneena isänä.
Ero on omassa mielessä jo lyöty lukkoon, mutta sitten aletaan itkemään vuoroviikkoja ja lapsesta erossa olemista ja perheen hajoamista. Kuten sanottua niin ero on ero eikä siinä ole enää harmaan sävyjä jossa voit nyppiä rusinat pullasta ja silti taivuttaan miehen omaan tahtoosi. Samalla sekunnilla kun ero astuu voimaan menetät kaiken suoran vaikutusmahdollisen mieheen ja asioista vapaamuotoisesti sopiminen on hänen hyvän tahtonsa varassa. Eroon liittyvistä asioista olisi hyvä puhua avoimesti miehesi kanssa, sillä takaan ettei eronne suju sopuisasti jos pudotat eropommin hänen syliinsä varoittamatta.
Suosittelen miettimään, että onko se ero sittenkään ainoa vaihtoehto. Mikään liitto ei ole täydellinen eikä niitä adoniksia riitä kaikille eronneille naisille uusiin suhteisiin. Eroa ei myöskään käytännössä voi perua jos huomaatkin menneesi ojasta allikkoon.
Ja isänä sanoisin, että ei vuoroviikkoihin tai viikonloppuihin totu. Ikävä on aina läsnä. Mutta ne on vain kestettävä ja aika parkitsee nahan. Silmäni kostuvat joka kerta kun joudun sanomaan lapsille, että nyt pitää lähteä äidin luokse ja he kyselevät, että eikö voisi olla tällä kertaa vähän pidempään...
Voi KYYNEL mitä manipulointia! Lapset ovat menossa äidilleen ja sä alat tihrustamaan itkua. No ilmankos lapset reagoivat noin, ovat huolissaan tihrusilmäisestä isästä niin tietysti sanovat jäävänsä sun luo ettet pillahtais kokonaan itkuun.
Voi taivas...
En osaa neuvoa mitenkään. Mutta olen samassa tilanteessa. Parisuhde samassa tilanteessa kuin teillä ja meilläkin on yksi ihana lapsi, joka tehtiin heti suhteen alkajaisiksi. Ajatus perheen rikkoutumisesta ja 50/50-vanhemmuudesta karmii. Miten sellaisesta selviää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä tätä naisten ajatusmaailmaa eronneena isänä.
Ero on omassa mielessä jo lyöty lukkoon, mutta sitten aletaan itkemään vuoroviikkoja ja lapsesta erossa olemista ja perheen hajoamista. Kuten sanottua niin ero on ero eikä siinä ole enää harmaan sävyjä jossa voit nyppiä rusinat pullasta ja silti taivuttaan miehen omaan tahtoosi. Samalla sekunnilla kun ero astuu voimaan menetät kaiken suoran vaikutusmahdollisen mieheen ja asioista vapaamuotoisesti sopiminen on hänen hyvän tahtonsa varassa. Eroon liittyvistä asioista olisi hyvä puhua avoimesti miehesi kanssa, sillä takaan ettei eronne suju sopuisasti jos pudotat eropommin hänen syliinsä varoittamatta.
Suosittelen miettimään, että onko se ero sittenkään ainoa vaihtoehto. Mikään liitto ei ole täydellinen eikä niitä adoniksia riitä kaikille eronneille naisille uusiin suhteisiin. Eroa ei myöskään käytännössä voi perua jos huomaatkin menneesi ojasta allikkoon.
Ja isänä sanoisin, että ei vuoroviikkoihin tai viikonloppuihin totu. Ikävä on aina läsnä. Mutta ne on vain kestettävä ja aika parkitsee nahan. Silmäni kostuvat joka kerta kun joudun sanomaan lapsille, että nyt pitää lähteä äidin luokse ja he kyselevät, että eikö voisi olla tällä kertaa vähän pidempään...
Voi KYYNEL mitä manipulointia! Lapset ovat menossa äidilleen ja sä alat tihrustamaan itkua. No ilmankos lapset reagoivat noin, ovat huolissaan tihrusilmäisestä isästä niin tietysti sanovat jäävänsä sun luo ettet pillahtais kokonaan itkuun.
Voi taivas...
En tietenkään itke lasten nähden vaihtotilanteissa, korkeintaan yksinäni kotona jos siltä tuntuu. Manipuloinnin olen jättänyt lasten äidille, siinähän te olette yleensä kunnostautuneet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siihen välttämättä totu. Kun lapset on, niin sitten jo suree sitä, että kohta lähtevät. Alkuviikko menee lapsilla asettua uuteen kotiin ja sitten taas odottavat siirtymistä. Ikävä temppu vanhemmilta, jotka eivät halua vetää parisuhteen kivirekeä panna lapset lapset elämään kiertolaisina. Teidän ongelmat eivät kuulosta isoilta, mutta suhtautumisesi lapselliselta. Ei mikään terapia tai neuvonta voi ratkaista ongelmia, joissa työ kuuluu parille itselleen. Ei se tapahdu muutaman session aikana, vaan sun pitäisi käsitellä se, miksi oot ryhtynyt vetämään jotain vastuuta toisenkin tunteista ja suhteesta. Miksi et pysty vain huolehtimaan itsestäsi ja osuudestasi. Ei ero auta sinua yhtään ratkaisemaan omaa ongelmaasi.
Ei se ole helppoa ja lapsi tulee varmasti ikävöimään, mutta ei mene rikki ja selviää kyllä. Meillä on vuoroviikot pyörineet monta vuotta ja edelleen ikävöin lasta kovasti ja odotan vaihtopäivää, ja lapsikin ikävöi kyllä ja toivoo edelleen että asuttaisi koko perhe yhdessä, sitä en mene kieltämään, mutta kaikesta huolimatta on tasapainoinen ja tosi aurinkoinen ja onnellinen lapsi eikä kenenkään elämä ole tässä pilalle mennyt.
Tärkein edellytys minusta on se, että vanhemmilla on hyvät välit ja lähekkäin asuminen (että toisen vanhemman luona ei sitten ole kaukana kavereista ja koulusta ja sen takia siellä oleminen olisi ikävämpää).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä tätä naisten ajatusmaailmaa eronneena isänä.
Ero on omassa mielessä jo lyöty lukkoon, mutta sitten aletaan itkemään vuoroviikkoja ja lapsesta erossa olemista ja perheen hajoamista. Kuten sanottua niin ero on ero eikä siinä ole enää harmaan sävyjä jossa voit nyppiä rusinat pullasta ja silti taivuttaan miehen omaan tahtoosi. Samalla sekunnilla kun ero astuu voimaan menetät kaiken suoran vaikutusmahdollisen mieheen ja asioista vapaamuotoisesti sopiminen on hänen hyvän tahtonsa varassa. Eroon liittyvistä asioista olisi hyvä puhua avoimesti miehesi kanssa, sillä takaan ettei eronne suju sopuisasti jos pudotat eropommin hänen syliinsä varoittamatta.
Suosittelen miettimään, että onko se ero sittenkään ainoa vaihtoehto. Mikään liitto ei ole täydellinen eikä niitä adoniksia riitä kaikille eronneille naisille uusiin suhteisiin. Eroa ei myöskään käytännössä voi perua jos huomaatkin menneesi ojasta allikkoon.
Ja isänä sanoisin, että ei vuoroviikkoihin tai viikonloppuihin totu. Ikävä on aina läsnä. Mutta ne on vain kestettävä ja aika parkitsee nahan. Silmäni kostuvat joka kerta kun joudun sanomaan lapsille, että nyt pitää lähteä äidin luokse ja he kyselevät, että eikö voisi olla tällä kertaa vähän pidempään...
Voi KYYNEL mitä manipulointia! Lapset ovat menossa äidilleen ja sä alat tihrustamaan itkua. No ilmankos lapset reagoivat noin, ovat huolissaan tihrusilmäisestä isästä niin tietysti sanovat jäävänsä sun luo ettet pillahtais kokonaan itkuun.
Voi taivas...
En tietenkään itke lasten nähden vaihtotilanteissa, korkeintaan yksinäni kotona jos siltä tuntuu. Manipuloinnin olen jättänyt lasten äidille, siinähän te olette yleensä kunnostautuneet.
Luepa itse tuo tekstisi loppu. Miksi lapset sanovat, että jäisivät vielä sulle. No kun tihrustit itkua.
Kiistää kuin Tytti konsanaan...
Taidat ajatella ja puhua aika ilkeästi lastesi äidistä
Muuttakaa samaan kerrostaloon, luhtitalon tai rivitalon eri päihin/samaan pihapiiriin omiin asuntoihinne, niin että lapsen koulu ym. säilyy.
Lapsi voi helposti olla kumman luona haluaa.
Kysykää lapselta mitä hän itse ajattelee asumisesta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toihan olisikin hyvä, viikot lasten kanssa ja aina vapaa viikonloppu. Tinderi vaan kuumaksi jo keskiviikko iltana, niin on takuumunaa tarjolla perjantaista lähtien. Kannatan.
Sama pihapiiri ja katsella siinä ex puolison uusia heiloja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mietit, kumpi tuntuu pahemmalta. Nykyinen elämäsi yhdessä miehen kanssa vai erossa oleminen lapsesta vuoroviikoin. Jos jälkimmäinen tuntuu pahemmalta, jää suhteeseen ja toivo, että mieskin jää. Jos nykyinen tilanne on raskaampi, niin älä pelkää turhaan uutta.
Hienoa että ajattelet lapsen etua, se on tässä tärkeintä. Itse hakeutuisin sellaiselle terapeutille, jonka kanssa synkkaa. Yksin tai yhdessä. Joskus voi kestää kauemmin aikaa, että löytyy sopiva auttaja. Oma paha olosi ei välttämättä johdu pelkästään kumppanista. Kumppanikin voi tuntea, että sinun kanssasi on hankala olla. Teillä saattaa olla eri tarpeet suhteelle. Joka tapauksessa nämä asiat on hyvä käsitellä, kävi miten kävi. Uusperheessä samat mallit myöhemmin toistuu, jos niitä ei ole kunnolla käsitelty. Vaihtamalla ei aina parane.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siihen tottuu noin vuodessa ja sitten sitä omaa aikaa jo kaipaakin. Norjassa on tutkittu isolla otoksella, että vuoroviikkosysteemillä asuvilla lapsilla ei ole enempää payykkisiä ongelmia kuin ydinperheessä asuvilla. Suurin asia, jolla on merkistystä on se, että vanhemmat eivät mustamaalaa lapselle toista vanhempaa.
Tämä on sinun elämäsi. Vitsi mitä syyllistämistä. Onhan ero toki ikävä. Mutta myös mies voi usein jättää ilman että jättää, eli jättää eron hankkimisen naiselle. Suhteessa kun voi olla "jätetty", vaikka muuta väitetään. Jos ei yhteistä keskustelua, tunnesidettäläheisyyttä ja yhteisiä suunnitelmia ole, onko se jäämisen arvoinen suhde? Toki en alouttajasta tiedä mutta, vaikka itselle kelpaisi seniilimpikin suhde, ehkä tekisin perheeni eteen jotain ja vaikka salasuhteilisin ja eläisin elämääni, kuin antaisin itseni vajota, tai sitten erota ilman kunnon yhteisiä pohdintoja voisiko jotain korjata tai mihin kaikkeen sekin ero vaikuttaa ja mitä sen jälkeen tapahtuu. Miehillä on usein suuret puheet eron jälkeisestä ystävyydestä, kunnes löytyy uusi ja kaikki katkotaan, vaikka olisikin ollut ne yhteiset lapset.
Kokemusta vajaa vuosi vuoroviikkovanhemmuudesta ja alun hämmennyksen jälkeen tämä on ollut tosi hyvä ratkaisu. Me mietittiin myös alkuun yhteistä vuokra-asuntoa jossa me vanhemmat oltaisi vuoroteltu, mutta lopulta oli sellainen olo, että jos halutaan säilyttää exän kanssa hyvät välit, parempi että molemmilla on omat asunnot. Ero ei ollut helppo, vaikka kuinka tiesi, että se on ainoa oikea ratkaisu. Ja kipeää teki lähteä vanhasta kodista, mutta silti halusin alkaa rakentamaan omaa elämää omassa uudessa kodissa. Miehellä oli aika nopeasti uusi suhde, joten en tiedä miten saman asunnon jakamista olisi lopulta jaksanut.
Mies jäi nyt ainakin alkuun asumaan vanhaan asuntoon ja itse muutin lähelle niin että lasten koulumatkat molemmista kodeista on aikalailla saman pituiset. Alkuun sovittiin niin, että lapset tulevat kerran viikossa koulun jälkeen illaksi ja yöksi sen vanhemman luokse jonka lapsiviikko ei ole. Tämä on lapsista edelleen tosi kiva järjestely ja eivät halua luopua siitä.
Alkuun olin ihan kauhuissani miten osaan olla niin paljon erossa lapsista, mutta ei se vanhemmuus tosiaan mihinkään häviä lapsivapaaviikoillakaan. Esim. harrastuskuskauksissa autellaan exän kanssa puolin ja toisin, lapset saattavat tulla välipalalle koulun jälkeen, vaikka olisi isäviikko silloin kun olen etätöissä jne. Soitellaan ja viestitellään myös paljon. Ja sitä on myös oppinut nauttimaan siitä omasta ajastakin. Lapset on sopeutuneet onneksi tosi hyvin. Heille on tärkeää, että molemmissa kodeissa on rakastava vanhempi ja turvaa tuo myös se, että me vanhemmat yhdessätuumin ajatellaan lasten etua ja sovimme asioista yhdessä. Jos jotain erimielisyyksiä joskus on, niitä ei lapsille näytetä.
Vierailija kirjoitti:
Mieti tilanne jossa sinä jäät yksin ja uusi onnellinen perhe on entinen miehesi ja lapsesi ja lapsen äitipuoli. Sinä et ehkä löydä ketään ja lapsivapaat olen yksin ja yksinäinen. Vielä voit vaikuttaa asioihin.
Tässä on vähän ilkeä sävy, mutta toisaalta pointtiakin. Kyllä itsekin ennen eroa mietin tilanteet, että mies löytää uuden ja myös sen, että onko ratkaisu oikea myös siinä tapauksessa, että itse en "löydä ketään".
Nyt tilanne onkin se, että miehellä on uusi perhe. En kuitenkaan koe mitenkään "jääneeni yksin" tai että en olisi löytänyt ketään. Heidän perheen onnesta en tiedä, mutta toivon toki lasten takia, että se on sitä. Itse ainakin olen onnellinen.
Olen oppinut, että onnen synonyymi ei ole perhe missä on äiti, isä ja lapset. Ehkä oma kokemukseni ydinperheen elämästä vaikuttaa, tai ainakin vaikutti lähempänä eroa (nyt siitä on jo useampia vuosia), mutta pidän tuon "onnellinen perhe" tuossa yhteydessä lähinnä vastenmielisenä. Liikaa on kulisseja onnellisesta perheestä ja liikaa tuota asennetta mikä tuonkin kirjoittajan tekstistä paistaa. Jos suhde on huono niin on kaikkien etu erota. Ei surra kulissien perään, eikä jäädä suhteeseen vain koska ei pärjää (tai kehtaa?!!) olla yksin. Eikä varsinkaan kuvitella, että äitipuoli voisi jotenkin viedä äidin paikan lasten elämässä. Äiti on aina äiti ja se, että äitipuolella on myös hyvät välit lapsiin ei ole äidiltä mitenkään pois. Miettikää vaikka omia äitiänne. Voisiko joku nainen viedä hänen paikkansa?
Vierailija kirjoitti:
Minä en ymmärrä tätä naisten ajatusmaailmaa eronneena isänä.
Ero on omassa mielessä jo lyöty lukkoon, mutta sitten aletaan itkemään vuoroviikkoja ja lapsesta erossa olemista ja perheen hajoamista. Kuten sanottua niin ero on ero eikä siinä ole enää harmaan sävyjä jossa voit nyppiä rusinat pullasta ja silti taivuttaan miehen omaan tahtoosi. Samalla sekunnilla kun ero astuu voimaan menetät kaiken suoran vaikutusmahdollisen mieheen ja asioista vapaamuotoisesti sopiminen on hänen hyvän tahtonsa varassa. Eroon liittyvistä asioista olisi hyvä puhua avoimesti miehesi kanssa, sillä takaan ettei eronne suju sopuisasti jos pudotat eropommin hänen syliinsä varoittamatta.
Suosittelen miettimään, että onko se ero sittenkään ainoa vaihtoehto. Mikään liitto ei ole täydellinen eikä niitä adoniksia riitä kaikille eronneille naisille uusiin suhteisiin. Eroa ei myöskään käytännössä voi perua jos huomaatkin menneesi ojasta allikkoon.
Ja isänä sanoisin, että ei vuoroviikkoihin tai viikonloppuihin totu. Ikävä on aina läsnä. Mutta ne on vain kestettävä ja aika parkitsee nahan. Silmäni kostuvat joka kerta kun joudun sanomaan lapsille, että nyt pitää lähteä äidin luokse ja he kyselevät, että eikö voisi olla tällä kertaa vähän pidempään...
No tuota, en tiedä miten tarkkaan luit tuon aloituksen. Ehkä kenties tässä kommentissasi peilaat enemmänkin omaa eroasi kuin kommentoit meidän tilannetta tai eroamista yleisesti? Me on avoimesti puhuttu, vuosikausia, kahdestaan ja eri ammattilaisten kanssa; ero ei ole tulossa kenenkään syliin pommina. Myöskään asiassa kyse ei ole "miehen taivuttamisesta minun tahtooni", vaan siitä, miten kaikille osapuolille (erityisesti lapselle) siedettävä ja kestävä ratkaisu voidaan saada aikaan. Me voidaan asioista sopia ilman että tarvitsee ketään manipuloida. Annat ymmärtää, että nainen on aina se ainoa syypää eroon ja perhe rikotaan vain naisen oikusta lähteä etsimään uutta "adonista" (mikä ei muuten ole se mun tavoitteeni). Meillä mahdollisesti edessä olevan eron syyt on molemmissa aikuisosapuolissa. Jos parisuhde ei toimi ja puolisot eivät kunnioita toisiaan kuten elämänkumppania tulisi kunnioittaa, sitäkö jatketaan itku silmässä hammasta purren hamaan tappiin saakka siksi, että jälkikäteen eroa ei voi perua?
Kiitos kuitenkin miesnäkökulmastasi, kokemuksiahan mä pyysin.
AP
Alue: Aihe vapaa
Minä en ymmärrä tätä naisten ajatusmaailmaa eronneena isänä.
Ero on omassa mielessä jo lyöty lukkoon, mutta sitten aletaan itkemään vuoroviikkoja ja lapsesta erossa olemista ja perheen hajoamista. Kuten sanottua niin ero on ero eikä siinä ole enää harmaan sävyjä jossa voit nyppiä rusinat pullasta ja silti taivuttaan miehen omaan tahtoosi. Samalla sekunnilla kun ero astuu voimaan menetät kaiken suoran vaikutusmahdollisen mieheen ja asioista vapaamuotoisesti sopiminen on hänen hyvän tahtonsa varassa. Eroon liittyvistä asioista olisi hyvä puhua avoimesti miehesi kanssa, sillä takaan ettei eronne suju sopuisasti jos pudotat eropommin hänen syliinsä varoittamatta.
Suosittelen miettimään, että onko se ero sittenkään ainoa vaihtoehto. Mikään liitto ei ole täydellinen eikä niitä adoniksia riitä kaikille eronneille naisille uusiin suhteisiin. Eroa ei myöskään käytännössä voi perua jos huomaatkin menneesi ojasta allikkoon.
Ja isänä sanoisin, että ei vuoroviikkoihin tai viikonloppuihin totu. Ikävä on aina läsnä. Mutta ne on vain kestettävä ja aika parkitsee nahan. Silmäni kostuvat joka kerta kun joudun sanomaan lapsille, että nyt pitää lähteä äidin luokse ja he kyselevät, että eikö voisi olla tällä kertaa vähän pidempään...