Epätoivo! Miten eron jälkeen pystyy elämään lapsestaan erillään vaikka vuoroviikkosysteemillä?

Taustaa: me ollaan oltu miehen kanssa yhdessä yli 11 vuotta. Meillä on kolmosluokkalainen lapsi (jep, se tuli aika nopeasti suhteen alettua, mutta suunnitellusti). Mun näkökannalta suhteessa on ollut ongelmia jo vuosia, ja nyt hiljattain mieskin on kertomansa mukaan herännyt siihen, ettei meillä mene hyvin. On käyty vuosien varrella kahdestaan kahdella perheneuvojalla ja nyt viimeisimmäksi viimeisenä oljenkortena pariterapeutilla kerran. Siitä käynnistä ei ollut mitään apua (terapeutti käski meitä tapetoimaan yhdessä...), eikä mainittavasti aiemmistakaan liirunlaarumeista. Muutenkin tuntuu, että meidän ongelmat on paisuneet niin isoiksi, ja meidän luonteiden erilaisuus tullut niin selkeästi haittaavaksi, että olisi varmaankin järkevämpää päättää suhde. Silloin molempien ei tarvitsisi elää jatkuvassa ahdistuksessa ja "valmiustilassa". Uskoisin olevani parempi vanhempikin, jos ei tarvitsisi takuta arjen pyörittämisestä miehen kanssa. Ongelmia en sen tarkemmin lähde perkaamaan, mutta henkisesti musta on tuntunut jo vuosikausia että joudun vetämään perässäni kivirekeä negatiivisen ja epäaktiivisen miehen muodossa, ja miehestä tuntuu että mä vaadin jatkuvasti häneltä liikaa. Lisäksi mies esimerkiksi jäi kiinni toiselle naiselle viestittelystä joku vuosi sitten, joka rikkoi mun luottamuksen täysin. Tunteet on laimentuneet ja miestä häiritsee, kun eletään kuin vain kämppikset. Muutakin hiertävää on. Tämä nyt vain taustana, ei itse pääasiana tässä postauksessa.

Ero on siis nyt ajankohtainen puheenaihe, ja itse miehestä eron uskon sinänsä kestävänikin, vaikkei siitä varmasti helppoa tule. Epätoivoisen hirveä sen sijaan on ajatus, etten enää saisi jakaa arkea jatkuvasti lapseni kanssa, eikä lapsi minun, äitinsä, kanssa. Mies ei suostu siihen, että minä ryhtyisin lähivanhemmaksi, eikä edes siihen, että lapsi viettäisi kaikki viikonloput isällään ja minä saisin viikot. Mies on siis kyllä ihan hyvä isä, nytkin viettää paljon aikaa lapsen kanssa ja pärjäävät hienosti keskenään esim. mun vaativan harrastuksen sesongin ollessa päällä, kun saatan olla montakin iltaa viikosta töiden jälkeen menossa. Haluaisin kernaasti mahdollistaa lapsen ja isänsä suhteen ylläpysymisen ja että lapsella olisi tasapuolisesti mahdollisuus viettää aikaa molempien vanhempien kanssa. Jonkinlaista vuoroasumista siis todennäköisesti lähdetään hakemaan.
Ollaan mietitty esimerkiksi alkuun kokeilla vuokrata meidän yhteisen talon läheltä joku yksiö tms., missä me miehen kanssa voidaan viettää vaikka 2-3 päivää vuorotellen kerrallaan eli lapsen ei tarvitsisi alkaa muuttamaan jatkuvasti, aikuiset saisivat kärsiä muuttorumban ja lapsi asua kotonaan. Varmaankin sitten ajan kanssa voidaan joskus siirtyä ehkä viikko-viikko-systeemiin, ja joskus hamassa tulevaisuudessa, jos uusia puolisoita tulee kuvioon, mietitään asiaa uudelleen, myydään talo ja molemmat vanhemmat hankkivat uudet omat kodit joissa oma huone lapselle jne.

Mutta miten pärjätä sen kanssa, että joutuu erossa alkaa elämään osittain erossa lapsestaan? Miten ihmeessä sen kanssa voi oppia elämään, että miettii miten lapsi ikävöi jatkuvasti toista vanhempaansa ollessaan toisella? Särjenkö lapsen nyt ihan kokonaan, jos eroamme? Kokeeko lapsi jommankumman tai molempien vanhempien hylkäävän hänet? Lapsella on kuitenkin kaksi hyvää vanhempaa, jotka molemmat rakastavat lasta niin paljon, että haluavat viettää mahdollisimman paljon aikaa lapsen kanssa, siksi tuo hylkäämisen kokemus on ajatuksena sietämätön. Me voidaan sopia lapsen asioista sovussa ja hyvät välit on molemmille tärkeä säilyttää lapsen takia.

Kokemuksia asiasta, vertaistukea?