Lue keskustelun säännöt.
Erityisherkät/sensitiiviset, kuinka kestätte elämää?
Itselläni ei onnistu oikein mikään ja tälläkin hetkellä tilanne se, että en itketyn ja valvotun yön jälkeen (syyt itkuun liittyy juurikin siihen, etten ole normaali enkä siksi ole ikinä kuulunut joukkoon vaikka haluaisin olla vain yksi muista ja samanlainen kuin muutkin) kestä oikein mitään ääniä, saan sätkyjä jos en saa olla rauhassa jne.
Olen aika nuori vielä ja varmaan monet konstit käyttämättä, mutta löytyykö täältä muita sensitiivisiä jotka olisivat oppineet toimimaan yhteiskunnassa näistä aika rasittavista piirteistä huolimatta?
Ja helpottaako tällaiset piirteet iän myötä, vai paheneeko? Tai pysyy samana?
Olisi niin ihanaa olla kuten muut, ns. normaali.
On hyvin raskasta ja yksinäistä olla tällainen.
Kommentit (899)
Minä tiedän mitä sun pitäisi tehdä, usko tai älä. Ihan ensimmäisenä sun pitäisi tarkastaa sun ruokavalio. Pitää syödä terveellisesti. Ravinto vaikuttaa ihan kaikkeen elimistössämme. Toiseksi sun pitää harrastaa liikuntaa. Mieluummin jotain tavoitteellista. Siitä saat hyvää mieltä ja edes vähän tarkoitusta elämällesi. Kun voit fyysisesti hyvin, niin mielikin paranee. Kolmanneksi pitää harrastaa jotain, jossa tulee toistoa. Kuunnella musiikkia, laulaa, meditoida, rukoilla, rentoutusharjoituksia. On tieteellisesti todistettu, että kulttuureissa, joissa tällaista harjoitetaan, ihmiset ovat terveempiä. Geenejä voi puhdistaa näin. Neljänneksi joka aamu, ennen kuin nouset sängystä, ajattelet tulevaa päivää ja ajattelet itseäsi sellaisena kuin oikeasti haluat olla. Omat ajatuksesi ohjaavat elämääsi. Ajattelet systemaattisesti vain hyviä asioita, ja niitä rupeaa tulemaan elämääsi. Sinä ajattelet itsellesi oman elämäsi.
Tietysti jatkat hoitosuhdetta ja terapiaa yms. niin kuin ennenkin.
Kun olet harjoittanut näitä systemaattisesti neljän kuukauden ajan, niin takaan, että voit paremmin.
Erityisherkkyys on lahja. Minä en haluaisi olla tavallinen. Elämä ei ole aina reilu eikä helppo, mutta kuitenkin enimmäkseen hyvä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En kestänyt elämää erityisherkkänä ja luulin kohtalokseni lopettaa sen itse. Päädyin kuitenkin psykiatriselle osastolle, minkä myötä löysin itselleni toimivan hoidon masennukseen. Kun masennus oli poissa, katosivat sen myötä monet piirteet, joita olin luullut kiinteäksi osaksi itseäni, mutta jotka olivatkin masennuksen oireita. En ollutkaan ihmisenä pelokas, hankala, iloton, itkuinen, kykenemätön sosiaalisiin suhteisiin tai työntekoon. Olin luullut masentuneeni vasta teini-iässä, mutta ymmärsinkin että masennus- ja ahdistusoireeni olivat alkaneet jo alle kouluikäisenä. Iso syy tähän oli herkkyyteni, jota aikuiset ympärilläni eivät tunnistaneet eivätkä huomioineet.
Nyt kun masennus on poissa, mutta herkkyys jäljellä, kestän elämää hyvin.
Mieti koetko iloa, innostuneisuutta ja tyydytystä elämässäsi? (Huom. nämä eivät ole sama asia kuin että koet helpotusta tai turvallisuutta.) Jos et, olet todennäköisesti masentunut. Herkkyys itsessään ei vie pois näitä tunteita.
Miten sait masennuksen pois? Terv. Vauvasta asti masentunut 39v, joka hampaillaaan kiinni yhteiskunnan syrjässä antaen muiden potkia päähän. Olen tehnyt mm. kolme vuotta ilmaiseksi töitä muille.
Vierailija kirjoitti:
https://tim.blog/2018/06/04/the-tim-ferriss-show-transcripts-dr-gabor-m…
Kannattaa tutustua Dr Gabor Maten ajatuksiin. Yllä transkripti eräästä hänen haastattelustaan, jonka voi myös kuunnella. Hän puhuu paljon herkkyydestä, traumasta, addiktioista, ADHD:sta...
Jos er haluat lukea tekstiä englanniksi, käytä Chrome-selainta ja aseta se kääntämään teksti suomeksi.
”Dr. Gabor Maté: Sure. I want to say, first of all, that, for trauma, you don’t need terribly traumatic events. So, there’s two ways to look at trauma. One is that bad things happen that shouldn’t have. We’ve talked about those. But the other way to get traumatized is when good things happen that should have happened – good things didn’t happen that should have happened, sorry. So, when you look at –
Tim Ferriss: The trauma of omission.
Dr. Gabor Maté: The trauma of omission where the parents, not that they didn’t love you, not that they didn’t do their best, but they were too stressed, traumatized, distracted themselves. Then, you didn’t get the kind of attention, and the kind of acceptance, and the kind of attuned being with that you needed. That itself can make you disconnect from yourself. A child needs that acceptance, that connection, that attunement. Our brain development requires it. Our emotional development demands it. And when we don’t get it, not because the parents don’t love us, but simply because of their own issues, we can also suffer that disconnection.”
Nuo Gabor Maten sanat koskettivat minua aivan erityisesti. Tuli isommanpuoleinen oivallus ja kyyneleet silmiin kun eräs hukassa ollut palanen loksahti kohdalleen. Kiitos tästä kommentista ja siteerauksesta!!!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://tim.blog/2018/06/04/the-tim-ferriss-show-transcripts-dr-gabor-m…
Kannattaa tutustua Dr Gabor Maten ajatuksiin. Yllä transkripti eräästä hänen haastattelustaan, jonka voi myös kuunnella. Hän puhuu paljon herkkyydestä, traumasta, addiktioista, ADHD:sta...
Jos er haluat lukea tekstiä englanniksi, käytä Chrome-selainta ja aseta se kääntämään teksti suomeksi.
”Dr. Gabor Maté: Sure. I want to say, first of all, that, for trauma, you don’t need terribly traumatic events. So, there’s two ways to look at trauma. One is that bad things happen that shouldn’t have. We’ve talked about those. But the other way to get traumatized is when good things happen that should have happened – good things didn’t happen that should have happened, sorry. So, when you look at –
Tim Ferriss: The trauma of omission.
Dr. Gabor Maté: The trauma of omission where the parents, not that they didn’t love you, not that they didn’t do their best, but they were too stressed, traumatized, distracted themselves. Then, you didn’t get the kind of attention, and the kind of acceptance, and the kind of attuned being with that you needed. That itself can make you disconnect from yourself. A child needs that acceptance, that connection, that attunement. Our brain development requires it. Our emotional development demands it. And when we don’t get it, not because the parents don’t love us, but simply because of their own issues, we can also suffer that disconnection.”
Nuo Gabor Maten sanat koskettivat minua aivan erityisesti. Tuli isommanpuoleinen oivallus ja kyyneleet silmiin kun eräs hukassa ollut palanen loksahti kohdalleen. Kiitos tästä kommentista ja siteerauksesta!!!
Ei kestä!
Jossain haastattelussa Mate puhuu juuri herkistä lapsista, ”the gifted child”, joilla on tarve saada enemmän tukea kuin vähemmän herkällä. Silloinhan helposti jää saamatta se mitä tarvitsee, vaikka kotona ei välttämättä ole mitään erityisen huonoa kohtelua.
No itse pakotin itseni toimimaan odotusten mukaisesti. Kärsin kaikenlaisista vaivoista alkaen paniikkihäiriöstä, jännittämisestä, unettomuudesta suolistotulehdukseen. Mutta näen että se oli mulle oikea reitti. Jos olisin alkanut karttaa kaikkea kuormittavaa, tuskin uskaltaisin enää poistua kotoa.
Olen pärjännyt elämässä ihan ok, lääkitys auttaa ja olen nyt 5-kymppisenä ihan onnellinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on vain piirre, joka on pitänyt hyväksyä. Olen työelämässä ja opiskelen samanaikaisesti, ja kaikki uusi ja muuttuva stressaa paljon. Kärsin paljon jännityspäänsärystä, ja liiallisen sosiaalisoinnin myötä väsyn helposti. Ajattelen kuolemaa paljon, mutta olen vielä nuori, joten kyllä tämä tästä. :)
Kutian herkästi, niin herkästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä myös erityisherkkä. Sanoisin, että elämästä kannattaa tehdä vain mahdollisimman paljon se omannäköinen ja hyvältä tuntuva juuri itsellesi. Ei kannata ensinnäkään vertailla muihin omaa elämää. Kun sain tietää (ja erityisesti, kun HYVÄKSYIN oman erityisherkkyyden) elämänlaatuni on parantunut. En yritä enää olla "normaali", mitä se nyt ikinä tarkoittaakaan. Tässä ketjussa on mainittu monia hyviä keinoja: korvatulpat, pimennysverhot, pyöräily paikkoihin, ruuhkien välttäminen mahdollisuuksien mukaan. Itseäni auttaa myös luonnonläheisyys ja asuminen rauhallisessa paikassa, ei esim. keskellä kaupunkia. Eläimet maadoittavat ja antavat seuraa. Etätöitä niin paljon, kuin mahdollista. Varaan itselleni aikaa unelmoimiseen ja luoville harrastuksille. Rajaan tarkkaan sosiaaliset menoni, ettei tule vain liikaa ja kuormitun. Teen vain työtä, joka tuntuu merkitykselliseltä. Olen hyväksynyt, että minulle on tärkeää toimia arvojeni ja intuition pohjalta ja että asiat tuntuvat minusta ehkä enemmän, kuin muista. Muiden ilkeät sanat ja tunnetilat tunnen luissani asti, ja siksi varaan aikaa meditoimiselle, kirjoittamiselle, ymmärtäväisille ystäville jne. Käytän vaatteita, jotka tuntuvat hyvältä. Teen asioita, jotka yksinkertaisesti tuntuvat hyvältä ja oikealta, ajattelipa yhteiskunta niistä miten vähän tahansa :) Kannattaa täyttää se oma elämä just niin, kuin itsestä hyvältä tuntuu. <3 Terapiastakin on ollut itselleni suuresti apua.
Välillä saattaa tuntua, ettei työelämää ja muuta maailmaa ole meille suunniteltu ja se on ihan totta. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettemmekö voisi itse vaikuttaa siihen, minkälainen elämämme on. Itse pohdin myös freelanceriksi jossain vaiheessa ryhtymistä/yrittämistä hyvinvointi tai muiden luovien juttujen parissa. Tai järjestötyötä tärkeäksi kokemieni asioiden parissa.
Vierailija kirjoitti:
Minä tiedän mitä sun pitäisi tehdä, usko tai älä. Ihan ensimmäisenä sun pitäisi tarkastaa sun ruokavalio. Pitää syödä terveellisesti. Ravinto vaikuttaa ihan kaikkeen elimistössämme. Toiseksi sun pitää harrastaa liikuntaa. Mieluummin jotain tavoitteellista. Siitä saat hyvää mieltä ja edes vähän tarkoitusta elämällesi. Kun voit fyysisesti hyvin, niin mielikin paranee. Kolmanneksi pitää harrastaa jotain, jossa tulee toistoa. Kuunnella musiikkia, laulaa, meditoida, rukoilla, rentoutusharjoituksia. On tieteellisesti todistettu, että kulttuureissa, joissa tällaista harjoitetaan, ihmiset ovat terveempiä. Geenejä voi puhdistaa näin. Neljänneksi joka aamu, ennen kuin nouset sängystä, ajattelet tulevaa päivää ja ajattelet itseäsi sellaisena kuin oikeasti haluat olla. Omat ajatuksesi ohjaavat elämääsi. Ajattelet systemaattisesti vain hyviä asioita, ja niitä rupeaa tulemaan elämääsi. Sinä ajattelet itsellesi oman elämäsi.
Tietysti jatkat hoitosuhdetta ja terapiaa yms. niin kuin ennenkin.
Kun olet harjoittanut näitä systemaattisesti neljän kuukauden ajan, niin takaan, että voit paremmin.
Erityisherkkyys on lahja. Minä en haluaisi olla tavallinen. Elämä ei ole aina reilu eikä helppo, mutta kuitenkin enimmäkseen hyvä.
Olen herkkä, ehkä erityisherkkä. En ole masentuntut, ainakaan sillä tavoin, miten diagnoosi määritellään.
Olen voimaton, uupunut, vähäenerginen. Tai sanotaanko, että energiani ilmenee ryöpsähdyksinä: pienen hetken tunnen olevani ok ja jaksan; sitten se menee ohi, ja olen taas lamassa.
Olen stressaantunut. Nukun huonosti, eli ensin en saa unta ja heräilen yöllä.
En ole työelämässä. Minulla ei ole erityisen rasittava ja kuormittava arki.
Ulkoilen päivittäin, syön terveellisesti ja myös herkuttelen.
En jaksa ajatella tekemisiäni ja analysoida itseäni, saati harrastaa mitään keskittymiskykyä vaativaa.
En pysty edes tekemään hengitysharjoituksia tai helppoa joogaa. Ahdistus iskee.
Voin vähiten huonosti, kun saan vain olla rauhassa, joko kotona tai ulkona luonnossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi että, niin monen kommenttiin samaistuin. Terapeuttini on vahvasti sitä mieltä, että olen erityisherkkä. Tämän lisäksi on toki muutakin, ja kukapa meistä ei olisi moninainen.
Kaikista hankalimmalta elämässä tuntuu juuri se, ettei sitä oman elämän vaikeutta saa edes sellaiseen selkeästi tarkasteltavaan, muille helposti hahmotettavaan muotoon. On vain sellaista epämääräistä erillisyyden tunnetta, joka on läsnä jopa yksin ollessa. Kierre on vaikea, ja vaikka sitä vastaan taistelee ja parhaansa tekee jotta hyväksyy oman ominaislaatuisuutensa, ei siitä kierteestä silti niin helpolla pääse.
Aina kun luen näitä kommentteja, joista selvästi huomaa toisten ymmärtävän nämä ihme olotilat ja tuntemukset, niin tulee tietyllä tapaa iloinen, mutta epätoivoinen olo. Missä ihmeessä te kaikki olette? Ollaanko me niin hiljaa kaikkialla tai uppoutuneita omaan "erilaisuuteemme" ettemme edes huomaa toisiamme? Tiedän ainakin itse, että välillä on vaikea lähteä tutustumaan edes (kierre) kun se itsetunto on sosiaalisissa tilanteissa niin matala enkä todellisuudessa usko aidosti koskaan kenenkään olevan niin kiinnostunut minusta.
Kaikista ikävintä on vähättely. Jotkut ihan oikeasti luulevat, että tällainen on asenteesta kiinni. Vaikka tämä olisi niin mustavalkoinen syy kuin asenne, niin se selkeästi on jostain toisesta monimutkaisemmasta syystä saavuttamattomissa. Ei kukaan tahallaan elä toisin, kuin haluaisi. Eli esimerkiksi minun tapauksessa en olisi näin yksinäinen omasta tahdostani tietenkään.
n27
Vaikka tämän takana olisikin niin mustavalkoinen syy kuin asenne* harmi kun noita virheitä ei ikinä näe kun vasta lähetettyä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa rankalta, mutta Unohda itsesi, unohda tapasi, unohda ne entiset Näin täytyy tehdä. Nouse itsesi ulkopuolelle, katso itseäsi arvostelematta ulkopuolisin silmin. Useammat ihmiset ovat samalla lailla käpertyneet omasn käytökseen eivätkä huomaa sinua jos et ole rauhaton.
Ihmiset jotka tarkkailevat muita etsiäkseen vikoja ovat itsevarmoja itse tai etsivät jännitystä elämäänsä. Janoavat sitä tunnetta joka halvennuksesta, ilkkumisesta tulee. Tahdotko tuon ihmisen seuraan?En minä sen kummemmin mieti mitä muut ajattelevat, mutta olen koko lapsuuden saanut kuulla olevani hullu ja rasittava ja sitä mun erilaisuutta ja ulkopuolisuutta on alleviivattu, niin esim. uudet sosiaaliset tilanteet aktivoi usein sen ulkopuolisuuden tunteen.
Ja vaikea löytää samanhenkisiä ihmisiä, tuntuu suorastaan mahdottomalta.
Vierailija kirjoitti:
Itse kuvittelin olevani introvertti erityisherkkä, kunnes yli kolmekymppisenä palaset loksahtelivat paikoilleen ja tajusinkin olevani seksuaalisesti hyväksikäytetty alkoholistiperheen lapsi (mieli on siitä jännä, että se pystyy tällaisetkin asiat tietoisuudelta pimittämään). Siihen asti luulin eläneeni ihan tavallisen lapsuuden ja nuoruuden.
Monet erityisherkkänä itseään pitävät tuntuvat kuvaavan pikemminkin traumaoireita kuin synnynnäistä aistien herkkyyttä. Niiden erottaminen onkin vaikeaa, kun traumatisoitumisen seurauksena tuleva pitkäkestoinen stressi aiheuttaa jatkuvan valppaustilan ja aistien herkistymisen.
Ennen kuin hyväksyy että "Mää nyt vaan oon tämmöinen" ja sopeuttaa elämänsä sen mukaan, on hyvä tutkia kehityshistoriaansa herkällä korvalla. Valitettavasti mt-ammattilaisetkaan eivät tunnista traumatisoitumista kovinkaan hyvin, saati että osaisivat auttaa sen kanssa. Mutta jos, onnistuu, niin eipähän tarvitse enää potea jatkuvaa luottamuspulaa, jännätä muita ihmisiä ja tuntea pystyvänsä lepäämään ainoastaan yksin ollessaan. Ihmeesti vähenee tarve olla yksin.
Syy tarpeeseen olla yksin tai aistiyliherkkyyteen ei tietenkään ole tärkeä, jos kokee voivansa hyvin ja viihtyvänsä itsensä kanssa sellaisena kuin on. Muille suosittelen ennen surkeuteen sopeutumista kokeilemaan terapiaa, meditointia ja/tai kehollisia hoitomenetelmiä, kuten tärinäterapiaa ja joogaa.
Eikä sen traumatisoitumisen tarvitse muuten ainoa johtua mistään kovin dramaattisesta. Riittää kun on liian kuormittunut/persoonaltaan epäyhteensopiva vanhempi, joka ei pysty asettumaan lapsen asemaan ja vastaamaan lapsen tarpeeseen tulla hoivatuksi, nähdyksi ja ymmärretyksi. Hyvänä esimerkkinä palstan henkilöt, jotka kehottavat masentuneita 'reipastumaan'.
Kannattaa muistaa sekin, että herkkyyden taustalla voi olla neuropsykiatrisia ongelmia. Siihen vielä kasvuympäristöksi 2010-lukua edeltävä yhteiskunta, jossa ei tiedetty mitään tuollaisista niin psyyke on pilalla lopullisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voin kuulostaa nyt jäykältä, mutta ihan itsestä se asenne lähtee.
Jos itte osaat ajatella ja käsitellä asiaa oikealla tavalla, ja olet halukas yrittämään olla "normaali" ihminen, niin sun on tiedettävä miten just itte pystyt siihen vaikuttaa.
Sama kuin työpaikkalla pyytäisin työkaveria tekee sun hommat, koska ei sua se homma kiinnosta. Sama juttu siinäkin, eli jos et haluu kengän kuvaa peppuun niin mieti miten ensin itse voit lähtökohtaisesti muuttua ihmisenä, ja mitä ihan itse voit tehdä asialle.
Ei kukaan sun puolesta asialle tietenkään mitään voi tehdä.
Itse olen suoraan sanottuna oikeasti siis joutunut kasvattaa paksumman nahan, koska emmä muuten pärjää elämässä kauhean hyvin, jos toiset joutuis hyppimään sen mukaan kuinka herkkä mä olen.
Jos jotenkin se herkkyys ottaa liiallisen otteen niin siinä kohtaa kannattaa hakea ammattiapua, ja käydä ylimääräistä stressiä purkamassa. Voi vaikuttaa herkkyyteen sillä tavalla, että liiallinen herkkyys alkaa "katoamaan".
minua kiinnostaisi tietää, miten olette järjestäneet työelämänne siten että jaksatte ja millaista työtä teette?
Itse paloin kaksi kertaa äärimmäisen pahasti loppuun entisessä työssäni, ja edelleen toipuminen kesken. Pohdinnassa on, miten ihmeessä löytäisin työn, joka ei syö kaikkia voimia. Tiedän toki, että on yksilöllistä, mikä ketäkin kiinnostaa, mutta olisi mukava kuulla inspiraatiotarinoita :)
Kun vanhenet niin et halua olla samanlainen kuin muutkin.
Olet hyvä juuri sellaisena kuin olet.
Hyväksy itsesi virheinesi ja rakasta itseäsi aina ensin
Erityisherkän kanssa eläminen onkin sitten oma juttunsa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En kestänyt elämää erityisherkkänä ja luulin kohtalokseni lopettaa sen itse. Päädyin kuitenkin psykiatriselle osastolle, minkä myötä löysin itselleni toimivan hoidon masennukseen. Kun masennus oli poissa, katosivat sen myötä monet piirteet, joita olin luullut kiinteäksi osaksi itseäni, mutta jotka olivatkin masennuksen oireita. En ollutkaan ihmisenä pelokas, hankala, iloton, itkuinen, kykenemätön sosiaalisiin suhteisiin tai työntekoon. Olin luullut masentuneeni vasta teini-iässä, mutta ymmärsinkin että masennus- ja ahdistusoireeni olivat alkaneet jo alle kouluikäisenä. Iso syy tähän oli herkkyyteni, jota aikuiset ympärilläni eivät tunnistaneet eivätkä huomioineet.
Nyt kun masennus on poissa, mutta herkkyys jäljellä, kestän elämää hyvin.
Mieti koetko iloa, innostuneisuutta ja tyydytystä elämässäsi? (Huom. nämä eivät ole sama asia kuin että koet helpotusta tai turvallisuutta.) Jos et, olet todennäköisesti masentunut. Herkkyys itsessään ei vie pois näitä tunteita.
Miten sait masennuksen pois? Terv. Vauvasta asti masentunut 39v, joka hampaillaaan kiinni yhteiskunnan syrjässä antaen muiden potkia päähän. Olen tehnyt mm. kolme vuotta ilmaiseksi töitä muille.
Ei se helppoa ollut, mutta oikea lääkitys (olin kokeillut monia vääriä), oikea terapeutti (olin aiemminkin käynyt terapiassa, mutta hyötymättä siitä) ja sähköhoito sekä se, että kerroin vihdoin avoimesti kaikille elämässäni oleville ihmisille (perheelle, ystäville, tiimijohtajalle, sukulaisille, kaikille) masennuksestani. Myös viimeinen oli tärkeä, en usko että olisin koskaan parantunut, jos olisin jatkanut salailua ja keksinyt tekosyitä. Vasta kun itse on hyväksynyt olevansa sairas syyttämättä siitä itseään ja tilanteesta voi olla avoin ihmisille arkielämässään, voi keskittyä itse paranemisprosessiin sen sijaan että miettii, miltä sen mikäkin vaihe kenellekin näyttää ja miten ne selittää.
Ehkä tätä asiaa pitäisi lähestyä sibjektiiviselta kannalta: niin että jollekulle kaupunki ja nyky-yhteiskunta on luonteva, luonteenmukainen —> luonnollinen elinympäristö, toiselle taas kuusimetsä tai merenranta. Toinen viihtyy vilkkaassa sosiaalisessa elämässä, jopa kiireen tai paineen sietokyky on kasvanut. Toinen taas kokee että luonnon rauha tai jopa yksinäisyys on hänelle oma tyyli elää.