Lue keskustelun säännöt.
Erityisherkät/sensitiiviset, kuinka kestätte elämää?
Itselläni ei onnistu oikein mikään ja tälläkin hetkellä tilanne se, että en itketyn ja valvotun yön jälkeen (syyt itkuun liittyy juurikin siihen, etten ole normaali enkä siksi ole ikinä kuulunut joukkoon vaikka haluaisin olla vain yksi muista ja samanlainen kuin muutkin) kestä oikein mitään ääniä, saan sätkyjä jos en saa olla rauhassa jne.
Olen aika nuori vielä ja varmaan monet konstit käyttämättä, mutta löytyykö täältä muita sensitiivisiä jotka olisivat oppineet toimimaan yhteiskunnassa näistä aika rasittavista piirteistä huolimatta?
Ja helpottaako tällaiset piirteet iän myötä, vai paheneeko? Tai pysyy samana?
Olisi niin ihanaa olla kuten muut, ns. normaali.
On hyvin raskasta ja yksinäistä olla tällainen.
Kommentit (899)
Vierailija kirjoitti:
Ehkä parasta tapauksessasi olisi hyväksyä itsensä. Ole sellainen kuin olet. Muistuta itseäsi siitä, että sinä saat olla tuollainen. Ole rauhassa oma itsesi. Ehkä se, ettet kamppaile itseäsi vastaan, auttaakin sinua paljon. Ja muista ettet ole ainut herkkä ihminen. Meitä on muitakin jotka eivät vain kestä elämää,eivätkä ehkä tule ikinä kestämäänkään. Onneksi voimme näin netin kautta edes olla sosiaalisiakin. Rakkaudelliset terveiset kaikille herkkiksille. ❤️
Niin ja kannattaa kokeilla masennuslääkkeitä ja rauhottavia, jos ei muuten pärjää normaaleissa tilanteissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eritysherkkyys ei ole muuta kuin nykyajan syy olla hankala ja huonokäytöksinen.
Joka asialle kun pitää keksiä diagnoosi
Sulla nyt menee puurot ja vellit sekaisin. Erityisherkkyys ei tarkoita erityisen herkästi suuttuvaa draamakuningatarta. Jos on isot juhlat, niin sä et todennäköisesti erityisherkkää edes huomaa, koska hän on sulautunut tapettiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyvä että tunnistat oman erityisyytesi. Hyväksy se ja opi toimimaan se huomioiden niin, ettet kuormitu liikaa.
Tämä hyväksyminen on varmaan se vaikein rasti.
Kun haluaisi olla kuten muut ja kuulua joukkoon, mutta on tuomittu ulkopuolisuuteen ja jonkinlaiseen yksinäisyyteen (kukaan ei oikein ymmärrä, kaverit luovat läheiset suhteet muiden kanssa, miehiä ei kiinnosta pidemmän päälle jne.).
Myös ihan yhteiskunnassa toimiminen ja aikatauluissa pysyminen on hankalaa - minulla ei käytännössä ole juurikaan ajantajua.
Hankala ihminen siis. Voiko tästä muuttua?
Ja jos ei, niin miten voi ikinä hyväksyä olevansa tällainen?
Nyky-yhteskunta ja media syöttää kokoajan ihanteita ja hahmoja, joita meidän pitäisi matkia. No hyvä jos ihanne pitää huolta esim. Kunnostaan tai on luopunut alkoholista ja tupakasta, siinä malli on hyvä esikuva. Mutta muuten, en haluaisi näyttää keltään toiselta. Koulu tekee henkistä väkivaltaa niitä kohtaan, jotka eivät ole koulun piparkakkumuotin mukaisia. Halutaan ulos samanlaista massaa. Oppimistilanteet luodaan suulaitten ehdoilla. Ei ihme jos vie voimat. Työelämä vaan ei kaipaa pälpättäjiä, ellei ryhdy radiojuontajaksi. Tuohon ajantajuun ja sen puutteeseen käytän keinona, että jos on oltava jossakin ajoissa, lähden erittäin ajoissa ja varaan jopa tunnin lähtöön, koska viime tinkaan hukkaan yleensä avaimet tai laukun.
Päätät itse että hyväksyt itsesi. Ei toiset sitä tule tarjoamaan, muut ovat heikkoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Elämä on rankkaa välillä kaikille. Apua on saatavilla niille jotka sitä pyytävät. Joskus siitä pitää vähän taistella. Erityisherkkyys ei ole diagnoosi, se on vain kokemus. Kaikki ovat kuitenkin omalla laillaan herkkiä ja kaikkia pitäisi kohdella kauniisti, ei vain heitä jotka kokevat itsensä erityisherkiksi. Oma erityisherkkyys ei myöskään ole hyvä syy kohdella toisia huonosti tai vaatia toisilta jotain erityiskohtelua. Psykologina koen erityisherkkyystermin käytön raskaaksi ja tarpeettomaksi.
En usko että olet psykologi. Tai sitten olet surkea sellainen. Syyllistät ja keksit asioita omasta päästäsi. Kuinka tyyppi joka elää erakkona voi edes kiusata, kohdella huonosti muita???Keneltä hän pyytää erityiskohtelua?
Juuri näin. Itsekin ilmeisen erityisherkkänä ei tullut mieleenikään mennä nuoruusvuosien surujen kanssa psykologin juttusille, vaikka vaikeaa oli. En olisi kestänyt tuota ylenkatsetta jota edellä ollut kommentti kuvasi. Ja tuosta palvelusta joku maksaa. Kirjat toimivat maailmankuvan avaamiseen paremmin.
Itse olen työpaikassa joka vilisee ihmisiä ja kovaäänisiä koneita. Teen omasta halustani jatkuvaa iltavuoroa, koska silloin ihmisiä on vähemmän ja saa enemmän olla rauhassa. Minulla tulee työelämästä jo ns. ihmiskontaktikiintiö täyteen, eli vapaa-ajalla erittäin harvoin jaksan tavata kumppanin lisäksi muita. Ystäväpiiri on todella pieni, ja tämän olen rajannut ihan tarkoituksella. Lähisukulaisten kanssa ollaan hyvissä väleissä, mutta annetaan toisillemme omaa rauhaa (kaikilla sama "tauti" :D). Yhteyttä pidetään lähinnä viesteillä silloin tällöin, ja kerran pari vuodessa nähdään. Moni asia kieltämättä tässä elämässä ahdistaa, mutta toisaalta taas neljän seinän sisällä on mukava rentoutua esim. lukemisen, leffojen, musiikin tai pelaamisen parissa. Aina kun oikean maailman saa suljettua pois ja uppoutuu johonkin muuhun on hyvä olla, ja elämä tuntuu elämisen arvoiselta :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko erityisherkkyys ihan oikea vaiva? Jotenkin tuntuu, että on aika rutkasti yleistynyt termi, jota käytetään vähän niin ja näin.
Minusta se ei ole vaiva,vaan luonteenpiirre.Vanhempani huomasivat herkkyyteni ja minulle ei koskaan kerrottu mitään siksi.Kouluaikana kärsin metelistä,mutta kavereita minulla on aina ollut.Työpaikan suhteen kävi tuuri,sieltä on peräisin parhaat ystäväni.Inhoan messuja,kauppakeskuksia,konsertteja,kaikkea missä on väenpaljoutta.Käyn niissä kuitenkin joskus seuran vuoksi ja mielenkiintoisten asioitten takia,mutta olen ihan poikki niiden jälkeen.Viihdyn hyvin yksinkin ,mutta olen perheellinen.Kaikki menee hyvin,kun saa välillä omaa aikaa ja rauhaa.
Vierailija kirjoitti:
Eritysherkkyys ei ole muuta kuin nykyajan syy olla hankala ja huonokäytöksinen.
Joka asialle kun pitää keksiä diagnoosi
Tuntemani erityisherkät eivät ole ollenkaan hankalia ja huonokäytöksisiä,päinvastoin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyn dkt terapiassa. Se on epävakaalle persoonalle hyvä (herkkä).
Minä olen erityisherkkä,mutten ole ikinä ollut yhtään epävakaa,oikeastaan päinvastoin.
Ei varmaan olisi pahemmin ongelmia, jos psykopaatit ja muut narskut poistettaisiin tältä planeetalta. Kummasti jäisi energiaa elää ja tehdä, kun ei menisi kaikki voimat niiden kynsissä kitumiseen, ahdistukseen, pelkäämiseen jne. Ja joku muu kuin psykopaatit myös päättäisi asioista mm. byrokratiasta(huomattavsti keventävästi)perustulo jne. Ja joo, melusaaste on kyllä myös paha kaupungeissa ja avokonttoreissa jne. mut minnekään korpeenkaan en kyllä itse halua asumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erityisherkkien yleisimpiä piirteitä taitaa olla,ettei jaksa melua ja väkijoukkoja.Hän viihtyy hyvin itsekseenkin,mutta myös hyvän ystävän kanssa.Toisten murheisiin hän ottaa syvästi osaa ,myös aivan vieraiden.
Itselläni myös hypersensitiivisyyttä sosiaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Siis tunnen kaikki tunteet voimakkaasti ja vaatteiden saumat häiritsevät ja ahdistavat yms.
ongelmia on myös aina tuottanut ajantajun katoaminen. Välillä uppoutuessani johonkin oikein täysin ja unohdan nukkua tai syödä. Sitten tarpeeksi valvottuani nukahdan enkä herää kellonsoittoon ja puhelimeen ajoissa. Tämä on ollut lapsuudesta asti minulle tyypillistä mutta 19 vuotiaana sitä alettiin hoitaa kaksisuuntaisena.
Mielestäni diagnoosi ei kuvaa itseäni lainkaan ja ongelmani on enemmänkin traumaperäinen tai neurologinen mutta minulla ei ole varaa yksityisen puolen tutkimuksiin. Kunnallisella ei jo-saatua diagnoosia noin vain enää muutella (ja täällä e-karjalassa suurin osa psykiatreista äidinkieleltään venäläisiä - keskustelu huonolla suomella ei johda yhtään mihinkään mikä on aika harmillista).
Omat haasteeni ovat siis käytännön arkeen vahvasti liittyviä. Opiskelu ja työelämä on ollut perkeleellisen vaikeaa aina. Olen kokenut vahvasti huonommuuttaa ja huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty olemaan tehokas kansalainen ja toimiva yhteiskunnan osanen.
Pitkällisen ajatustyön ja koulujen keskeyttämisten jälkeen onnistuin saamaan amkista opiskelupaikan. Päädyin opiskelemaan kuvataiteilijaksi, sillä olen äärimmäisen luova tyyppi ja kuvataiteilijan ammatti näyttää olevan ainoa, jossa voin työskennellä itsenäisesti, omaan tahtiini ja vaikka alasti ilman hiertäviä tekstiilin kahleita.
Kuvataiteilija ei ehkä nosta bruttokansantuotetta mutta olen pakottanut itseni myös ajattelemaan niin, että minun on ihan turha verrata itseäni vaikka sairaanhoitajiin tai insinööreihin, sillä en itse ikinä kykenisi opiskelemaan vastaavilla aloilla saati työskentelemään sellaisen täsmällisen alan ammattilaisena.
parempi, että yritän tehdä omaa juttuani kuin että en tekisi mitään epäonnistumisen pelossa.
Tsemppiä sensitiivisille tovereille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huithapeli kirjoitti:
Itselläni myös hypersensitiivisyyttä sosiaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Siis tunnen kaikki tunteet voimakkaasti ja vaatteiden saumat häiritsevät ja ahdistavat yms.
ongelmia on myös aina tuottanut ajantajun katoaminen. Välillä uppoutuessani johonkin oikein täysin ja unohdan nukkua tai syödä. Sitten tarpeeksi valvottuani nukahdan enkä herää kellonsoittoon ja puhelimeen ajoissa. Tämä on ollut lapsuudesta asti minulle tyypillistä mutta 19 vuotiaana sitä alettiin hoitaa kaksisuuntaisena.
Mielestäni diagnoosi ei kuvaa itseäni lainkaan ja ongelmani on enemmänkin traumaperäinen tai neurologinen mutta minulla ei ole varaa yksityisen puolen tutkimuksiin. Kunnallisella ei jo-saatua diagnoosia noin vain enää muutella (ja täällä e-karjalassa suurin osa psykiatreista äidinkieleltään venäläisiä - keskustelu huonolla suomella ei johda yhtään mihinkään mikä on aika harmillista).Omat haasteeni ovat siis käytännön arkeen vahvasti liittyviä. Opiskelu ja työelämä on ollut perkeleellisen vaikeaa aina. Olen kokenut vahvasti huonommuuttaa ja huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty olemaan tehokas kansalainen ja toimiva yhteiskunnan osanen.
Pitkällisen ajatustyön ja koulujen keskeyttämisten jälkeen onnistuin saamaan amkista opiskelupaikan. Päädyin opiskelemaan kuvataiteilijaksi, sillä olen äärimmäisen luova tyyppi ja kuvataiteilijan ammatti näyttää olevan ainoa, jossa voin työskennellä itsenäisesti, omaan tahtiini ja vaikka alasti ilman hiertäviä tekstiilin kahleita.
Kuvataiteilija ei ehkä nosta bruttokansantuotetta mutta olen pakottanut itseni myös ajattelemaan niin, että minun on ihan turha verrata itseäni vaikka sairaanhoitajiin tai insinööreihin, sillä en itse ikinä kykenisi opiskelemaan vastaavilla aloilla saati työskentelemään sellaisen täsmällisen alan ammattilaisena.
parempi, että yritän tehdä omaa juttuani kuin että en tekisi mitään epäonnistumisen pelossa.Tsemppiä sensitiivisille tovereille.
Mene hoitoon!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin uskoon. Mulla oli erityisherkkyyden takia ihan pakkokin tulla. En oikeastaan edes ymmärrä, miten kukaan erityisherkkä pystyy elämään ilman Jeesusta. Toki Jeesus ei erityisherkkyyttä pois ota, mutta suurelta osin se kääntyy voitoksi, kuten empatiakyvyksi ja haluksi ja kyvyksi auttaa muita. Toki näitä taitoja ei tässä maailmassa moni minään tärkeinä pidä, mutta kristinuskossa ne ainakin ovat ehdoton arvo ja kuuluvat ihmisen kilvoituselämään.
vastaan uhoava pentu ottaa kaiken itseensä ja onkin selvästi pahassa kierteessä kun sydän on kipeä (pihatyttö availi liiterin ovia toisessa seurassa).
Olen viimeinkin, 31 vuoden kypsässä iässä, tajunnut olevani erityisherkkä. Äitini oli tutustunut aiheeseen ja tunnisti tiettyjä kirjon piirteitä minussa. Luin kirjan erityisherkkyydestä ja meinasin purskahtaa itkuun, kun koin sivu toisensa jälkeen oivalluksia omaan elämääni liittyen. Elämäni on helpottunut huomattavasti, kun olen ymmärtänyt, miksi jotkut normaaleilta tuntuvat asiat ovat olleet minulle vaikeita. En olekaan outo, kun puolison kanssa vietetyn loman jälkeen minun pitää ladata akkuja yksin tai kun kauppakeskusten taustamusiikkien kakofonia saa minut fyysisesti voimaan pahoin.
Rakastan etätöitä. Epäilin pitkään kärsiväni tarkkaavaisuushäiriöstä, kun työpaikalla työskentely oli niin raskasta. Nyt etätöissä saan todella paljon aikaan, enkä kuormitu töistä niin pahasti, että vapaa-aika menisi pelkkään työpäivästä palautumiseen. Avokonttorin häly ja jatkuvat keskeytykset olivat minulle todella kuormittavia. Nyt etätöissä voin kontrolloida ärsykkeitä paremmin ja ennen kaikkea tehdä keskittymistä vaativia töitä hiljaisuudessa.
Kaikkein parasta on se, että osaan nyt sanoittaa fiilikseni paremmin puolisolleni, joka (luojan kiitos) on itsekin introvertti ja ymmärtää tarpeitani. Muuten varmaan elelisin erakkona, jos en koskaan saisi omaa tilaa ja olla oma itseni.
Vierailija kirjoitti:
Huithapeli kirjoitti:
Itselläni myös hypersensitiivisyyttä sosiaalisesti, emotionaalisesti ja fyysisesti. Siis tunnen kaikki tunteet voimakkaasti ja vaatteiden saumat häiritsevät ja ahdistavat yms.
ongelmia on myös aina tuottanut ajantajun katoaminen. Välillä uppoutuessani johonkin oikein täysin ja unohdan nukkua tai syödä. Sitten tarpeeksi valvottuani nukahdan enkä herää kellonsoittoon ja puhelimeen ajoissa. Tämä on ollut lapsuudesta asti minulle tyypillistä mutta 19 vuotiaana sitä alettiin hoitaa kaksisuuntaisena.
Mielestäni diagnoosi ei kuvaa itseäni lainkaan ja ongelmani on enemmänkin traumaperäinen tai neurologinen mutta minulla ei ole varaa yksityisen puolen tutkimuksiin. Kunnallisella ei jo-saatua diagnoosia noin vain enää muutella (ja täällä e-karjalassa suurin osa psykiatreista äidinkieleltään venäläisiä - keskustelu huonolla suomella ei johda yhtään mihinkään mikä on aika harmillista).Omat haasteeni ovat siis käytännön arkeen vahvasti liittyviä. Opiskelu ja työelämä on ollut perkeleellisen vaikeaa aina. Olen kokenut vahvasti huonommuuttaa ja huonoa omaatuntoa siitä, etten pysty olemaan tehokas kansalainen ja toimiva yhteiskunnan osanen.
Pitkällisen ajatustyön ja koulujen keskeyttämisten jälkeen onnistuin saamaan amkista opiskelupaikan. Päädyin opiskelemaan kuvataiteilijaksi, sillä olen äärimmäisen luova tyyppi ja kuvataiteilijan ammatti näyttää olevan ainoa, jossa voin työskennellä itsenäisesti, omaan tahtiini ja vaikka alasti ilman hiertäviä tekstiilin kahleita.
Kuvataiteilija ei ehkä nosta bruttokansantuotetta mutta olen pakottanut itseni myös ajattelemaan niin, että minun on ihan turha verrata itseäni vaikka sairaanhoitajiin tai insinööreihin, sillä en itse ikinä kykenisi opiskelemaan vastaavilla aloilla saati työskentelemään sellaisen täsmällisen alan ammattilaisena.
parempi, että yritän tehdä omaa juttuani kuin että en tekisi mitään epäonnistumisen pelossa.Tsemppiä sensitiivisille tovereille.
Mene hoitoon!
Kiitti vinkistä mutta oon hoitosuhteessa jo.
Vierailija kirjoitti:
Erityisherkkien yleisimpiä piirteitä taitaa olla,ettei jaksa melua ja väkijoukkoja.Hän viihtyy hyvin itsekseenkin,mutta myös hyvän ystävän kanssa.Toisten murheisiin hän ottaa syvästi osaa ,myös aivan vieraiden.
Tää on totta, mutta ainakin mun erityisherkkyyteen kuuluu myös outo ahdistus ja pelko siitä, että jossain on joku iso tapahtuma tai jotkut juhlat, missä kaikki muut ovat pitämässä hauskaa Ja minä en ole siellä! 😆
Toivoisin, että työjärjestelyissä otettaisiin enemmän huomioon ihmisten erilaisuus. Itse voisin parhaiten, jos saisin valita, miten paljon teen etätyötä. En myöskään loista mikromanageroituna. Olen hyvin tunnollinen ja aikaansaava kyllä itsenäisesti.
Minua elämässä auttavat eteenpäin eläinteni seura, mieheni (joka tosin on super ekstrovertti mutta hyvin ymmärtäväinen ja tukeva tässäkin asiassa) ja yksin vietetty aika harrastusten parissa. Tykkään lukea, liikkua luonnossa, katsella ohjelmia ja opiskella itsenäisesti asioita. Itsetuntemuksen lisääminen on myös todella todella helpottavaa. En edes pyri enää olemaan, niinkuin muut. Se jo helpottaa, kun hyväksyy itsensä ja antaa itselleen sitä, mikä tuo hyvää oloa.
Elämä HSP:nä ei ole välttämättä helppoa, mutta se on parhaimmillaan hyvin antoisaa. Ja meillä on paljon annettavaa läheisille ja maailmalle. Itse ainakin haluan kirjoittaa esimerkiksi kirjan tai useamman ja auttaa muita noin muutenkin, jos vaan voin.
Huonosti. Työpäivien jälkeen en jaksa tehdä mitään. Kaikki vapaa-aika menee palautuessa, eikä se siihen riitäkään. Sinkkuna on pakko pysytellä, vaikka joskus kaipaisin omaa kultaa kainaloon. En vaan kestä sitä aistiärsykemäärää, jonka toinen ihminen tuo tullessaan.