Lue keskustelun säännöt.
Minun elämäni on sisältänyt kohtuuttoman paljon kärsimystä
10.04.2021 |
Tämän ei ole tarkoitus olla katkera tilitys, ihan vain neutraali toteamus. Lapsena jouduin kestämään vanhempien riitelyä, huutoa ja lopulta eron. Isä muutti pois kun olin lapsi, enkä ole enää väleissä hänen kanssaan. Varmaankin nuo lapsuuden kokemukset teki minusta hermoraunion. Minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta niin paljon (on myäs diagnosoitu), että olen joutunut keskeyttämään kaikki koulut. Minulla ei ole työtä ei ammattia.
Nyt nelikymppisenä fyysinen terveys on sitä luokkaa, että joudun sairaseläkkeelle 39-vuotiaana. Minulla on nolla ystävää, ei parisuhdetta, ei työtä, eikä rahaa. Se mikä minut piti "elossa" nuorempana oli se, että minulla oli haaveita. Ajattelin että joskus vielä löydän sopivan työn ja sitä kautta tutustun ihmisiin ja saan sisältöä elämääni. Ehkä parisuhteenkin muodostaminen olisi silloin realistisempaa.
Mitä ihmettä minä nyt teen? Mitä tavoitteita voin enää tässä vaiheessa ottaa ja joita kohti pyrkiä? En tule pääsemään vihaamastani vuokrayksiöstä ikinä pois. En voi ottaa edes lemmikkiä, koska siihen menee rahaa. Olen yrittänyt keksiä uusia harrastuksia, joissa voisi tutustua ihmisiin, mutta en ole keksinyt mitään mielenkiintoista. Ja olen hieman ihmisarka, joten en ole nopea tutustumaan. Voi olla etten pääse edes matkustamaan ulkomaille enää ikinä, koska ei ole rahaa siihenkään. Olen myös ruokarajoitteinen, joten en voi edes ravintoissa syödä. Tästä taitaa tulla aika pitkä ja tapahtumaköyhä eläke-elämä.
Kommentit (49)
Mustakin kuulostaa siltä että liian helpolla on menty sairaslomalle joitakin täällä, kun kuntouttamisen avulla ainakin osa-aikainen työkyky voisi olla mahdollista. Älkää ihmiset luovuttako, vaikka teidän suhteenne luovutettaisiin. Nelikymppiselläkin on yleensä ainakin 30 vuotta aktiivista elämää edessä, ei sitä kannata heittää pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika itsekeskeiseltä valitukselta eikä mitenkään maatakaatavilta vaikeuksilta. Kuulostaa että syytät elämäsi kulusta vanhempien eroa vielä aikuisenakin, vaikka varmaan puolet lapsista on nykyisin eroperheistä. Muutkin porskuttaa vaikeuksien yli, elämä on vain yksi sontakasa melkein kaikille muillekin.
Valittaminen ei sitä auta.
Häivy siitä lässyttämästä ylimielisiä mitääntietämättömiä kommenttejas.
Ap ei kysynyt sulta mitään.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika itsekeskeiseltä valitukselta eikä mitenkään maatakaatavilta vaikeuksilta. Kuulostaa että syytät elämäsi kulusta vanhempien eroa vielä aikuisenakin, vaikka varmaan puolet lapsista on nykyisin eroperheistä. Muutkin porskuttaa vaikeuksien yli, elämä on vain yksi sontakasa melkein kaikille muillekin.
Valittaminen ei sitä auta.
Kysymys: miksi ihmeessä ihmiset "porskuttavat eteenpäin", jos elämä on vain yksi sontakasa? Miksi ei tehdä its.aria? Miksi tehdään lapsia?
Onko maailmassa yhtään ihmistä kellä ei olisi kärsimystä. Upporikkaillakin on omat kärsimyksensä. Elämän kuuluukin olla kärsimystä. Tämä on testi! Kokonaisuudessa elämä on yksi kulhin luikaus jolla ole mitään merkitystä muutamine kärsimyksineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko maailmassa yhtään ihmistä kellä ei olisi kärsimystä. Upporikkaillakin on omat kärsimyksensä. Elämän kuuluukin olla kärsimystä. Tämä on testi! Kokonaisuudessa elämä on yksi kulhin luikaus jolla ole mitään merkitystä muutamine kärsimyksineen.
Kyllä ihmisillä on aika selkeästi eri määrät kärsimystä. Toiset syntyvät tasaiseen perheeseen, saavat siinä syntyessään neurologisesti tyypilliset ja resilientit aivot sekä ovat luontaisesti lahjakkaita monessa asiassa. Toiset taas päätyvät huostaanotetuiksi ja joko fyysisiä tai neurologisia ongelmia riittää vaikka muille jakaa. Ei kenenkään elämä ole täydellistä, mutta onhan tuossa vähän erilaiset lähtökohdat.
Minä olen myös elänyt vaikean lapsuuden koulukiusattuna, ujona, toisten hyljeksimänä. Kotona tapeltiin äidin sairauden (mt) vuoksi. Häpesin kotiolojani. Olin hyvä koulussa mutta koska en voinut kuvitellakaan lukioon menoa sosiaalisten tilanteiden pelon vuoksi kouluttauduin tavallisiin matalapalkka-ammatteihin.
Töitä on löytynyt ja olen viihtynyt niissä joita voi tehdä yksin. En ole koskaan oikein sopeutunut työporukoihin. Osittain se on oma vika, kuvittelen helposti että minua kummastellaan. Olen seurustellut mutta siihenkään en oikein sovi vaan viihdyn yksin. Minulla on yhdestä suhteesta aikuinen lapsi joka on parasta elämässäni.
Olen ruvennut harrastamaan kirjoittamista. Masentunut en ole ollut koskaan, ahdistunut kyllä. Korona-aika on sopinut mirulle ja työkin on säilynyt. Kerron tämän siksi, että näinkin voi selvitä. En varmaan olisi voinut elää toisin, tosin jälkikäteen ajatellen olisin voinut hakea apua terapiasta. N56
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko maailmassa yhtään ihmistä kellä ei olisi kärsimystä. Upporikkaillakin on omat kärsimyksensä. Elämän kuuluukin olla kärsimystä. Tämä on testi! Kokonaisuudessa elämä on yksi kulhin luikaus jolla ole mitään merkitystä muutamine kärsimyksineen.
Kyllä ihmisillä on aika selkeästi eri määrät kärsimystä. Toiset syntyvät tasaiseen perheeseen, saavat siinä syntyessään neurologisesti tyypilliset ja resilientit aivot sekä ovat luontaisesti lahjakkaita monessa asiassa. Toiset taas päätyvät huostaanotetuiksi ja joko fyysisiä tai neurologisia ongelmia riittää vaikka muille jakaa. Ei kenenkään elämä ole täydellistä, mutta onhan tuossa vähän erilaiset lähtökohdat.
Lisöksi joidenkin elämässä ne murheet voivat olla epätasaisesti jakautuvat kotityöt parisuhteessa ja turhauttava työkaveri, kun taas toisilla ongelma on se ettei ole kotia, ihmissuhteita tai työkykyä. Pieniä vivahde-eroja tuossakin.
Useimpien elämä sisältää kohtuuttoman paljon kärsimystä, tästä syystä en aio hankkia lapsia.