Lue keskustelun säännöt.
Minun elämäni on sisältänyt kohtuuttoman paljon kärsimystä
10.04.2021 |
Tämän ei ole tarkoitus olla katkera tilitys, ihan vain neutraali toteamus. Lapsena jouduin kestämään vanhempien riitelyä, huutoa ja lopulta eron. Isä muutti pois kun olin lapsi, enkä ole enää väleissä hänen kanssaan. Varmaankin nuo lapsuuden kokemukset teki minusta hermoraunion. Minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdistusta niin paljon (on myäs diagnosoitu), että olen joutunut keskeyttämään kaikki koulut. Minulla ei ole työtä ei ammattia.
Nyt nelikymppisenä fyysinen terveys on sitä luokkaa, että joudun sairaseläkkeelle 39-vuotiaana. Minulla on nolla ystävää, ei parisuhdetta, ei työtä, eikä rahaa. Se mikä minut piti "elossa" nuorempana oli se, että minulla oli haaveita. Ajattelin että joskus vielä löydän sopivan työn ja sitä kautta tutustun ihmisiin ja saan sisältöä elämääni. Ehkä parisuhteenkin muodostaminen olisi silloin realistisempaa.
Mitä ihmettä minä nyt teen? Mitä tavoitteita voin enää tässä vaiheessa ottaa ja joita kohti pyrkiä? En tule pääsemään vihaamastani vuokrayksiöstä ikinä pois. En voi ottaa edes lemmikkiä, koska siihen menee rahaa. Olen yrittänyt keksiä uusia harrastuksia, joissa voisi tutustua ihmisiin, mutta en ole keksinyt mitään mielenkiintoista. Ja olen hieman ihmisarka, joten en ole nopea tutustumaan. Voi olla etten pääse edes matkustamaan ulkomaille enää ikinä, koska ei ole rahaa siihenkään. Olen myös ruokarajoitteinen, joten en voi edes ravintoissa syödä. Tästä taitaa tulla aika pitkä ja tapahtumaköyhä eläke-elämä.
Kommentit (49)
Voisitko hakea apuja ja mennä terapiaan?
HAe apua.
Toivon, että haet apua
Terapia
kyllä siihen on apuja.
hakeudu keskusteluapuun
Hae itsellesi tukea.
<< Tuossa yllä joitakin kommentojien ohjeita ja neuvoja ap:lle.
Kertoisitteko ihmiset, mistä tällaista esittämäänne apua voi hakea ja saada?
Työttömällä ja sairaseläkeläisellä ei ole varaa mennä kalliille yksityisklinikoille.
Mitä oikein tarkoitatte näillä "hae apua" ohjeillanne?
Minulle on tarjottu vain lääkkeitä, jotka eivät auta saati paranna.
Tutulle ahdistuneelle nuorelle tarjottiin säilytyspaikkaa jossain osastolla. Ja vahva lääkitys, että siellä ankeudessa jaksaisi olla. Nuori lähti tietysti pois, kun tajusi, millaisesta alistamisesta oli kyse, hoidon ja auttamisen sijaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja aloituksen ei siis ollut tarkoitus olla katkera tilitys? Ööh, ok.
Jotkut onnistuvat lukemaan katkeruutta pelkästä tosiasioiden luettelosta.
Se, että kertoo elämänsä kulusta ja sen tapahtumista, ei ole katkeraa tilitystä, vaikka sisältö olisikin pitkitettyä kärsimystä.
No luvalla sanoen oli kyllä aika lavealla pensselillä maalailtu tuota ankeutta. Kukaan ei ole niin ruokarajoitteinen, etteikö voisi mennä ravintolaan syömään. Ihan samoista aineksista se ravintolaruoka tehdään kuin mitä kotonasikin syöt.
Se, että on diagnosoitu ahdistuneisuus ei tarkoita, etteikö sille voisi tehdä mitään. Minunkin koulunkäyntini oli yhtä h*lvettiä vaikean lukihäiriön vuoksi, mitä opettajat eivät osanneet käsitellä. Mutta niin vain väittelin lopulta tohtoriksi. Sisua se vaati ja monta nöyryyttävää tilannetta, mutta lopussa kiitos seisoi!
Ja tuo ettet ole onnistunut keksimään mitään kiinnostavaa harrastusta kertoo vain siitä, ettet ole paneutunut asiaan riittävästi. Oikeasti mikä tahansa on kiinnostavaa, kun siihen tarpeeksi syvällisesti perehtyy.
Mitään arvokasta ei elämässä saa helpolla. Kuulostaa siltä ettet ole valmis näkemään vaivaa minkään asian eteen. Sairaseläke ei muuten ole mikään loppuelämän tuomio. Siltä voi hyvin palata työhön, jos kunto sen sallii ja löytyy sopiva homma. Tsemppiä!
Vierailija kirjoitti:
Ap. Tässä sinulle harrastus. Ala lukea psykologista ja hengellistä kirjallisuutta. Esimerkiksi aloitat Tommy Hellstenin kirjoista. Elämässä voi olla kaikki päin helvettiä, mutta pimeydessäkin loistaa valo.
Olen samaa mieltä, että jonkin sortin spirituaalinen ja self help kirjallisuus auttaisi sinua valtavasti. Esim. Läsnäolon voima, Eckhart Tolle
Minä olen kohta 40 ja täysin masentunut. Vielä hieman nuorempana jaksoi toivoa, että elämä paranisi, mutta ei enää. Olen lihonut, velkaantunut ja elämä tuntuu toivottomalta. Kaikki on mennyt päin persettä ja vaikka kuinka yrittää, niin aina epäonnistuu. Viimeisimpänä takaiskuna jäin työttömäksi.
No joo, odotin jotain seksuaalista hyväksikäyttöä, henkirikosta perheessä, oman lapsen kuolemaa tms.
Jos eläkkeelle pääsee, niin asiat on aika hyvin (eli on ainakin tutkittu ja todettu sairaudet, varma tulo jatkossa ym.). Suomessa on paljon työkyvyttömiä, jotka ei pääse eläkkeelle. Ap saa ainakin olla rauhassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hei AP.
Täällä toinen samanikäinen. Masennusta, määrittelemätön ahdistus ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Takana valehtelematta neljät koulut, joista lukiosta valmistuin aikuisena.
Lapsuus diagnosoidun ja väkivaltaisen alkoholisti- ja narsistiäidin hakattavana ja haukuttavana. Hakeuduin aikoinani as. palvelutöihin, jotta saisin sosiaalista osaamista ja kokemusta. Parisuhteissakin hakattiin, kun en aikoinani tajunnut paremmasta.
Elämä voi muuttua. Sinä voit muuttua. Ei se helppoa ole, mutta turha surra niitä kortteja jotka alkuusi sait. Niihin et voi vaikuttaa. Ota avioero vanhemmistasi.
Itselläni on nyt ihan ok työ, ihana mies ja koti. Ei sitä työtä mitä lapsena kuvittelin, mutta kenellä on? Mitä menetettävää sinulla on, jos yrität? Yrität löytää parisuhteen? Yrität kouluttautua? Yrität päästä kiinni työelämään ja pois yksiöstä? Ei mitään. Mutta jos et yritä, on kuin odottaisit lottovoittoa. Elämä ei ole ohi. Se vasta alkaa - nyt. Olet aina yhden valinnan päässä aivan toisenlaisesta elämästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika itsekeskeiseltä valitukselta eikä mitenkään maatakaatavilta vaikeuksilta. Kuulostaa että syytät elämäsi kulusta vanhempien eroa vielä aikuisenakin, vaikka varmaan puolet lapsista on nykyisin eroperheistä. Muutkin porskuttaa vaikeuksien yli, elämä on vain yksi sontakasa melkein kaikille muillekin.
Valittaminen ei sitä auta.
En tiedä luitko aloitustani kokonaan. Minä sanoin että minulla on ollut sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja ahdsitusta (yleinen ahdistuneisuushäiriö) joiden vuoksi en ole voinut edes opiskella. Vanhempien eron mainitsin lähinnä mahdollisena selityksenä peloilleni ja ahdistukselleni.
ap
Etkö saa hoitoa ahdistuneisuuteen? Sosiaalisten tilanteiden pelko lievittyy altistamalla itseään vähitellen. Etsi ymmärtävää seuraa vaikka netistä alkuun. Kirjoittaminen on helpompaa kuin livenä tapaaminen. Jossain vaiheessa uskaltaudut varmaan tapaamaankin sitten. Siitä se lähtee. Älä keskity parisuhteen hankkimiseen, se tulee jos on tullakseen. Yritä päästä nyt ensin ihan perus arjesta paremmin kiinni. Pääsisitkö mukaan jonkinlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan, jossa altistuisit sosiaalisille kontakteille, ja löytäisit vähän itsevarmuutta työelämää varten? Tai vapaaehtoistyöhön? Pakko se on vaan uskaltaa, ethän halua loppuelämääsi täysin erakkona viettää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiie, mutta valitus ei auta. Elämä on lyhyt ja sitten kuolet. Maailmassa on 8 miljardia ihmistä ja ketään ei loppupeleissä kiinosta sun elämä muu kuin sinä itse.
Keksi jotain mielenkiintoista tekemistä, Itselläni on opiskelu, liikunta ja tietokonepelit.
Löydä vaatimaton mies, joita löytyy kosolti treffisovelluksista. Siksi, koska näistä voi oikeasti löytää ystävän ja elämänkumppanin.
Muuten ihan hyvä, mutta olen itse mies - ja hetero.
ap
No sitten samat neuvot, mutta vaihdat sanan ”mies” sanaan ”nainen”. T.eri
Ahdistuksen hallintakeinoja löytyy googlaamalla. Ei toimi heti, mutta kannattaa harjoitella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ahdistuksen hallintakeinoja löytyy googlaamalla. Ei toimi heti, mutta kannattaa harjoitella.
Käy myös vilkaisemassa mielenterveystalo.fi sivuilla...
Ap googleta Sielun pimeä yö. Lähde etsimään henkisyyttäsi ja sisäistä voimaasi. Kärsimys on tie kohti valaistumista, tulet löytämään harmonian vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän sun tilannetta. Toi sosiaalisten tilanteiden pelko on kyllä aika rajaava ja johtaa yksinäisyyteen, yksinäisyys masennukseen jne. Ei todellakaan kysymys omasta asenteesta. Ihmiset ei vaan ymmärrä kun ei oo kokenut samaa. Helppohan sitä on huudella. Koita hakea apua terapiasta! Voit hakea kuntoutuspsykoterapiaa Kelasta jos rajaa työelämää/opiskeluita ja silloin hyvä mahdollisuus saada korvausta terapiaan.
Tsemppiä!
Sellaistapa se on elämä. itsellä lasinen lapsuus, toisen vanhemman kuolema onnettomuudessa, alle 16-v. seks.hyväksikäyttöä, alkoholistimies, lähimmäiset sairastui, joutui onnettomuuksiin, olen menettänyt kaiken. Opinnot jäi kesken. Nyt saikulla ollut 10 vuotta, milloinkahan päästävät eläkkeelle. Paljon sairauksia, ahdistuspaniikki, masennus, vaikeita fyysisiä sairauksia kuten syöpä, kivut ja fyysiset tuskat päällä koko ajan. Ihmiset kiusaa.
Mutta teen taidetta ja opiskelen sitä koko ajan lisää. Nyt korona-aikana saa opetusta online ympäri maailmaa huippuopeilta. Se on mikä saa nousemaan uuteen päivään ja olemaan kiitollinen jos vielä muutaman vuoden saapi elää ennen kuin syöpä korjaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sellaistapa se on elämä. itsellä lasinen lapsuus, toisen vanhemman kuolema onnettomuudessa, alle 16-v. seks.hyväksikäyttöä, alkoholistimies, lähimmäiset sairastui, joutui onnettomuuksiin, olen menettänyt kaiken. Opinnot jäi kesken. Nyt saikulla ollut 10 vuotta, milloinkahan päästävät eläkkeelle. Paljon sairauksia, ahdistuspaniikki, masennus, vaikeita fyysisiä sairauksia kuten syöpä, kivut ja fyysiset tuskat päällä koko ajan. Ihmiset kiusaa.
Mutta teen taidetta ja opiskelen sitä koko ajan lisää. Nyt korona-aikana saa opetusta online ympäri maailmaa huippuopeilta. Se on mikä saa nousemaan uuteen päivään ja olemaan kiitollinen jos vielä muutaman vuoden saapi elää ennen kuin syöpä korjaa.
Viestistäsi tuli tosi hyvä mieli! Itselläni ei ole ihan noin rankkaa ollut, mutta vaikeuksia kuitenkin, yksinäisyyttä ja köyhyyttä. Olen kokenut samoja tuntoja soitto-opintojen parissa kuin mitä kuvailit itse taiteen tekemisessä. On ihanaa kun oppii uutta, ja pystyn itse soittamaan suosikkisävelmiäni, ja jopa säveltämään omia kappaleita (ne ei kyllä kovin hyviä ole toistaiseksi olleet, LOL).
Eletään taiteellemme, ars longa, vita brevis!
Liity johonkin ystäväkerhotoimintaan esim Punaisessa Ristissä. Hakeudu muiden ihmisten pariin ja auttamalla muita autat itseäsi. Ihan varmasti olo helpottuu, kun ei käperry itseensä. Pahinta on itsekeskeinen ajattelu. Meidät on luotu toisiamme varten. Voit auttaa vanhuksia päivittäisaskareissa, lukea kirjaa näkövammaisille, lenkittää koiria ja hoitaa lapsia. Älä ihmeessä nökötä kotona neljän seinän sisällä tai tulet hulluksi.
Oma äitini jäi kolme alaikäisen lapsen yksinhuoltajaksi, kun isäni kuoli vaikeaan sairauteen alle nelikymppisenä. Äidille jäi velkainen, keskeneräinen omakotitalo, suuri suru jja ikävä. Hänen oli pakko jaksaa yksin, ei ollut vaihtoehtoja. Kovalla työllä hän selvisi ja kertoi minulle jälkeenpäin, että hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Hänellä ei ollut koulutusta, mutta niin vain hän sai meidät kaikki koulutettua ja maailmalle. Olen monesti miettinyt, että miten olisi käynyt, jos hän olisi luovuttanut?
Tämän kerroin siitä syystä, että luovuttaminen ei ole vaihtoehto, jos aikoo jatkaa elämää. Päivä kerrallaan.
Lue kirjoja. Ota kissa. Kyllä sinä nyt pystyt yhden kissan elättämään. Mä ostan mielummin koiralle ruokaa kuin itselleni, jos pitää valita. Hetken kestää vähemmälläkin.
Mulla on hieman samanlainen olo, vaikka olenkin nuorempi. Erolapsi en ole, sen sijaan olin usein alkoholinhuuruisen henkisen väkiv.allan kohde. Esim. kerran pehmoleluni heitettiin pakkaseen koska toinen vanhempani suuttui siitä, että alle 10-vuotias lapsi oli kaatanut osan viinasta viemäriin ja laittanut tilalle vettä. Koulussa ei ollut juuri helpompaa, tavaroitani varasteltiin samalla kun mut leimattiin varkaaksi (koskaan en siis ottanut mitään luvatta) ja niin edelleen.
Nyt aikuisena mulla on diagnosoitu yleinen ahdistuneisuushäiriö, masennus, sosiaalisten tilanteiden pelko ja syömishäiriö, josta keho on kärsinyt aika lailla. Asperger-tutkimukset ja amk-tutkinnon oon keskeyttänyt, nyt mietitään sairaseläkkeen mahdollisuutta mielenterveysongelmien takia. Veloissa olen myös, kun nuorempana ryyppäsin rankasti. Ei siis ole ihmissuhteita, rahaa, työtä, koulutusta, kykyjä, intohimoja, toiveita tai unelmia - siis oikein mitään. Mutta ehkä elämä tuntuisi yhtä merkityksettömältä, vaikka olisikin jotain.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa aika itsekeskeiseltä valitukselta eikä mitenkään maatakaatavilta vaikeuksilta. Kuulostaa että syytät elämäsi kulusta vanhempien eroa vielä aikuisenakin, vaikka varmaan puolet lapsista on nykyisin eroperheistä. Muutkin porskuttaa vaikeuksien yli, elämä on vain yksi sontakasa melkein kaikille muillekin.
Valittaminen ei sitä auta.
Mieti jos itse olisit hänen tilanteessa?
En ole ap, mutta sain tästä keskustelusta paljon vertaistukea, kiitos! Avuliaita ja myötätuntoisia vastauksia suurimmalla osalla.
Äly hoi, luuletko oikeesti etten kärsi itsekin vaikeasta masennuksesta ja yleisestä ahdistuneisuushäiriöstä? Oletin jotenkin että ei olis tarvinnut rautalangasta vääntää, mut noh, eipä olis pitänyt yllättyä.
Sanonpa vaan että ilman toivoa olis sama ku kuolis pois. Pakkohan se on jonkunlainen haaveilu pitää yllä, ja voit uskoo et ei tässä vaiheessa elämää itsellänikään lippu kovin korkealla ole. Mutta ei viitsi vielä kuolla poiskaan, mulla on pentuja jotka tarvii mua.