Mihin/miten ystävyytenne loppui?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuttui kun en päässyt häihin ja toinen suuttui kun en päässyt lapsensa synttäreille.

Pääsetkö noin ylipäätään koskaan mihinkään?

Pääsen mutta häät olivat 600 kilsan päässä enkä saanut töistä vapaata ja synttäreiden aikaan oma lapsi sairaana. Jos ei nuo syyt kelpaa niin voivoi, pitäkööt tunkkinsa.

Itselläni oli läheinen mutta myrkyllinen ystävyyssuhde. Lähinimme todella nopeasti ja tämä ystävä tuntui ns.sukulaissielulta - ja puhuimme tästä paljon. Olimme paljon yhteyksissä. Jossain kohtaa huomasin, että minulla oli usein huono fiilis keskusteluidemme jälkeen. Ymmärsin, että tämä ystäväni lowkey haukkui ja painoi minua alas jatkuvasti. Kaikesta mitä tein ja miten jopa puhuin (!) keksi arvosteltavaa & kritisoitavaa. Lisäksi sopi tapaamisia, jotka perui viime hetkellä.

Tuon toksisuuden takia oli pakko lopulta katkaista välit, ei toista ihmistä saa noin kohdella. En tiedä mistä tuli tämä lyttäämisen tarve kun itse aina koitin löytää hyvää sanottavaa ja kannustaa.

Yksipuolisuus yhteydenpidossa on selvä merkki siitä että ei kannata yksin yrittää kaveroida kun toista ei kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suuttui kun en päässyt häihin ja toinen suuttui kun en päässyt lapsensa synttäreille.

Pääsetkö noin ylipäätään koskaan mihinkään?

Pääsen mutta häät olivat 600 kilsan päässä enkä saanut töistä vapaata ja synttäreiden aikaan oma lapsi sairaana. Jos ei nuo syyt kelpaa niin voivoi, pitäkööt tunkkinsa.

Kuulostat hurmaavalta tyypiltä.

Vierailija kirjoitti:

Minun ystävyyteni erääseen ihmiseen loppui siihen, kun hän erosi rikkaasta miehestään (tai siis mies erosi hänestä löydettyään uuden) ja hän menetti ”hyvän asemansa”. Ilmeisesti se ystävyys sitten olikin ollut vaan sitä, että hänestä oli kiva briljeerata hienolla talolla ja autolla, ulkomaanmatkoilla, merkkivaatteilla ja -laukuilla jne. minulle.

Yhtäkkiä eron myötä hän olikin vain tavallinen ihminen, jolla ei ollut sen enempää kuin minullakaan.

Yritin pitää yhteyttä jonkin aikaa, mutta kun toista ei kiinnostanut, niin ei sitten. Nykyään en tiedä yhtään, missä hän on ja mitä hän tekee.

Niin tai oisko hän ollut masentunut?  Varmaan aika iso kolaus tuo ero ja siihen päälle toki elämäntapojen täysi muutos. 

Mulla on paljon "roikkuvia" ystävyys/kaverisuhteita, joita siis ei ole mitenkään päätetty lopettaa, vaan ei vain olla enää tekemisissä(siis jollen minä ota yhteyttä). Kaikki on menneet sillä tavalla että se on muka ikään kuin minun käsissäni se että jatkuuko ystävyys vai eikö enää ikinä nähdä. Jos otan yhteytta ja ehdotan tapaamista, se yleensä sopii johonkin väliin, ja sitten on mukavaa kahvitella ja vaihtaa kuulumisia. Jos taas MINÄ en ota yhteyttä, ei ota se toinenkaan. Näitä on suurin osa kaverisuhteistani. Välillä en sitten soita kenellekään moneen kuukauteen, ja näissä rupeamissa niitä kaveruuksia sitten päättyy jäämällä roikkumaan, koska jos en kuule kaverista vaikkapa 3 kk yhtään mitään, niin en kyllä ala itsekään enää soittelemaan perään. Pitäisi ymmärtää olla vastavuoroinen edes yhteydenotoissa. Ja siis ei tuo 3kk ole mikään raja, vaan ne jotka eivät ota minuun päin yhteyttä tuossa ajassa, ovat niitä joiden kanssa en ole nyt ollut tekemisissä enää vuosiin. Silti ollaan "kavereita". 

Joskus nuorena kaveruuksia päättyi kuin seinään ilman että minulle kerrottiin syytä. Niitä en jaksa muistella koska se tuntui silloin tosi pahalta. Yhtäkkiä vaan jonain aamuna koulussa mulkoiltiin pahasti, eikä puhuttu minulle enää ikinä mitään. Koskaan ein puhunut kavereista selän takana pahaa. Ja joo, trauma on jäänyt.

Vierailija kirjoitti:

Apua🥺

Kaikilla ihan samoja syitä, kuin itselläni:

Yksipuolinen yhteydenpito. Meillä on kyläilty, syöty, juhlittu ja leikitty, mutta meitä ei kutsuta mihinkään 🥺

Oharit ja sanaton vittuilu ja keskisormen näyttäminen sekä ulkopuolelle jättäminen. Esitetään kiireistä, päivitetään instastoryihin koko ajan kun ollaan jonkun eri ystäväpariskunnan kanssa cin cin 🤍🥂 mutta meitä ei ehditä kutsua kylään, ja asumme tyyliin naapureina. First things First, tullut todellakin olo,

että me emme ole edes tuttavia saati kavereita puhumattakaan ystävyydestä. Kaikki muut mummon kummin kaimatkin ehditään tavata mieluummin kuin meidät.

Mä lamaannun näistä heti, en jaksa tykkäillä stooreista enkä lähettää enää Whatsappia tai soitella yksipuolisesti, kun havaitsen tälläistä. Kukaan ei ole ottanut takaisin päin yhteyttä... 🥺☹️

Meillä taas on niin päin että aina kun joku meidät kutsuu, niin menemme, mutta kun me kutsumme, niin kukaan ei tule. Emme siis enää kutsu itse kuin niitä ihan lähimpiä joiden tiedämme tulevan. En jaksa enää sitä karusellisirkusta sen ympärillä että kuka kutsutuista venyttää viimeisimpään tippaan sen tuleeko vai eikö, ja sitten kuitenkin jättää tulematta tunnin varoajalla, tai ollenkaan ilmoittamatta, kun itsellä olisi juhlatki siinä juhlittavana. Tuo on kaikista törkeintä huomion itseensä varastamista.

Nämä ystävyyssuhteita käsittelevät ketjut ovat kiinnostavia ja terapeuttisia. Niin monilla on samoja kokemuksia ja ystävyydet näyttävät loppuvan pääosin yksipuolisuuteen/nuivuuteen, nälvimiseen/ asioihin puuttumiseen tai sitten hyväksikäyttöön ( ei juuri kuulu kuin silloin kun tarvitsee jotain). Jännä että niin monet kohtelevat ystäviään huonosti vaikka yksinäisyys niin suuri ongelma. Itselle on jäänyt joistain entisistä kavereista ihan tosi paha maku suuhun kun muistelee miten piinatuksi oma olo meni kun toinen laukoi mielipiteitään minun elämästä tai vaati ja tuittuili ihan oudoista vaikka olin oikeasti kaikkeni yrittänyt ystävyyden eteen.

Minun käteni on aina avoinna ystäville pitkänkin ajan jälkeen, kunhan siihen ei purra.

Vierailija kirjoitti:

Myrkyllisiä ihmisiä kirjoitti:

Näitä lukiessa tajusin että mullahan on melkein kaikki ystävät tällaisia, jotka puhuvat vain omia asioitaan ja sitten kun ovat saaneet purettua sydäntään minulle, niin johan tuleekin kiire kotiin.

Eräskin on sellainen ettei hän kestä yhtään, jos minulle tai lapsilleni on tapahtunut jotain hyvää. 

Taidan ryhtyä erakoksi.

Mulla oli myös sellainen ystävä joka ei kestänyt yhtään että meidän lapsilla meni hyvin. Esim. yo-kirjoitusten tulosten jälkeen hän ei moneen viikkoon pitänyt mitään yhteyttä. Ei edes onnitellut meidän lasta :(  Silloin ymmärsin että tällä ihmisellä on jotain pahasti vialla nupissa ja annoin olla. Eipä ole kuulunut mitään sieltä enkä kyllä vastaisikaan jos vielä joskus jotain yrittäisi pitää yhteyttä. 

Omien muutaman ystävän kohdalla on käynyt niin, että kun oma teinini selvisi vaikeasta murkkuiästään, niin he eivät ole onnellisia minun ja lapseni puolesta kun lapsella (aikuinen jo) menee nyt hyvin. Nämä ovat sellaisia että heidän omilla teineillään on nyt juuri pahoja ongelmia, enkä kuule näistä kavereista juuri mitään. Silloin kun oma lapseni oli teini, myhäilivät tyytyväisinä että "onneksi minulla on niin mukava ja helppo ja kiva lapsi!" No kai ne nyt alle 10 vuotiaina ovatkin, omanikin oli!! :D Eivät kehtaa kertoa lastensa asioista (vaikka ovat kummilapsiani!) kun on niin paljon ongelmia niillä. Ei se teinin vaikeus sitten johdukaan vanhemmuudesta, vai mites se oli? ;)

Jatkuvaan oman poliittisen ja ideologisen mielipiteen tyrkyttämiseen.

Yksi ystävä halusi nähdä vain kun tarvitsi minulta palveluksia. En suostu sellaiseen.

Yhdestä ystäväporukasta olen jättäytynyt pois, kun tapaamiset alkoivat pyöriä liikaa alkoholin ympärillä. Viimeinen niitti oli se, kun kuulin että yksi tuosta porukasta oli lähtenyt ajamaan autoa neljän viinilasillisen jälkeen lapsi kyydissään. En halua olla tekemisissä tuollaisen porukan kanssa, vaikka en itsekään mikään absolutisti ole.

Vierailija kirjoitti:

Yksi ystävä loukkaantui aivan joka asiasta ja minun olisi aina pitänyt olla samaa mieltä hänen kanssaan. En siis koskaan ilkeillyt hänelle olin siis vain eri mieltä hänen kanssaan. Oli esimerkiksi kuukauden puhumatta kanssani, koska hän oli sanonut että joku kaupassa näkemänsä mekko oli todella kaunis ja minä sanoin ettei ole minun makuuni. En vaan jaksanut tuollaista draamaa.

Mulla samanlainen kokemus. En oikeastaan edes pystynyt koskaan olemaan täysin oma itseni hänen seurassa, koska pelkäsin koko ajan koska taas loukkaan häntä vain ilmaisemalla mielipiteeni. Hän ei edes tiedä kuinka usein olin vain sanomatta mitään, tai myötäilin häntä koska en uskaltanut sanoa mitä ajattelin oikeasti. Minä en kuitenkaan lopettanut ystävyyttä, vaan hän haukkui minut pystyyn kuinka kamala ihminen olen kun en kunnioita häntä ollenkaan, olen dramaqueen ja valitan liikaa! Joo, kyllähän minä murheitani hänelle vuodatin, koska sitähän varten ystävät on ja olimme nuoria, kyllä silloin kaikki on vielä aika dramaattistakin. Ehkä myös toivoin että "esimerkkiä antamalla" hänkin uskaltaisi joskus avautua omista huolistaan, mutta hänelle oli tärkeintä pitää kulissit pystyssä, hänen mielestään mistään ei pitänyt koskaan valittaa. Mutta en allekirjoita sitä väitettään, että minä muka pelkästään vain valitin, yritin usein hauskuuttaa häntä, mutta hän kai loukkaantui huumoristanikin tai ehkäpä ei ymmärtänyt, että moni  sanomani asia oli huumoria, ei valitusta. Minulla on vähän musta huumori kyllä.

Mikään positiivisuuden perikuva ei hän ollut itsekään, tunsin hänet lapsesta asti yli 20 vuotta enkä KERTAAKAAN kuullut hänen nauravan, en edelleenkään edes tiedä minkälainen nauru hänellä edes on. Joten eipä hänkään tiennyt kuinka raskasta seuraa itse oli minulle ja kuinka loppujenlopuksi yritin vain auttaa, varsinkin kun ei hänellä ollut muita ystäviä koulussakaan kuin minä. 

Noh, tavallaan ymmärrän häntä koska hänellä oli erittäin rankka lapsuus väkivaltaisessa alkoholistiperheessä, siksi yritinkin olla hänen tukena, mutta ilmeisesti epäonnistuin siinä ja myönnän provosoineeni häntä koska yritin nuorena hölmönä saada hänestä "jotain tunteita irti" kun hän oli jotenkin ihan sellainen ilmeetön robotti.

Joskus vaan ne kuuluisat kemiat ei kohtaa, ystävyydessäkään. Ihmisillä on erilaiset taustat, luonteet ja elämäntilanteet. Että ei näissäkään tilanteissa aina ole niin yksinkertaista, että se "jätetty osapuoli" on yksin syypää kaikkeen. Näin hänen veljensä muutama vuosi sitten kaupassa ja pyysin lähettämään terveisiä tälle ex-ystävälleni. Hän jopa huomioi terveiseni ja lähetti kiitoskortin takaisin, että ehkä hänkin ymmärtää jo vanhempana ja viisaampana paremmin etten koskaan tarkoittanut pahaa. 

Ne vain hiipuvat pois. Nyt koronan aikaan olen tajunnut etten edes kaipaa kuin pari hyvää kaveria joille voi jutella silloin tällöin. Olen yrittänyt pyrkiä eroon ujoudesta ja introverttiydestä koko ikäni, mutta nyt kun ei ole mitään kissanristiäisiä joka viikko ja puhelin ei piippaa viestiä viiden minuutin välein olen stressitön ensimmäistä kertaa vuosiin.

gjklsaöjfdkal kirjoitti:

Mun yksi kaverisuhde päättyi 40e velkaan. Lainasin kaverille kyseisen summan, ja kun oli takaisin maksun aika, jouduin muistuttamaan. Hän lupasi maksaa seuraavasta tilistä ja tähän sanoin, että sopiihan tuo. No seuraavana päivänä huomasin, että oli poistanut mut facebookistaan. Koin tuon selvänä viestinä, enkä penänyt enää rahojen perään. Ei ole kuulunut tästä tyypistä enää mitään.

Näitä tapauksia minulla on ollut useampiakin. Opin lopulta etten enää yksinkertaisesti lainaa rahaa kenellekään, kun ei niitä rahoja kerran koskaan saa takaisin. Muutama euro eri asia työkavereiden kesken, mutta en koskaan enää lainaa satoja euroja kenellekään. Ei vaikka oltaisi tunnettu kuinka pitkään, koska ne oli ne lapsuudenkaverit jotka minullekin jätti velkansa maksamatta. Eikä ne rahat mua edes harmita niin paljon kuin tavarat joita lainasin saamatta koskaan takaisin. Moni niistä oli minulle todella tärkeitä tunneysistä. 

Ystäväni oli minulle todella tärkeä ja läheinen ihminen, olin myös hänen tuolloin n.2v lapsensa kummi. Vietimme aikaa yhdessä päivittäin tuntikausia. 

Kuitenkin hän oli aika dominoiva ja vaativa luonne ja itse olin kiltimpi. Hän taisi hyödyntää kiltteyttäni, esim kuskasin hänen pyynnöstään autollani eri paikkoihin, mutta jos päivämäärä ei minulle sopinut millään, tuli siitä viikkojen mykkäkoulua häneltä. Jotenkin päädyin aina pyytelemään häneltä hirveästi anteeksi kaikkea mistä hän milloinkin suuttui minulle, vaikka aina en mielestäni ollut edes tehnyt mitään.

Jossain vaiheessa meidän yhteinen tuttu nousi ystäväporukan kolmanneksi ja hengasimme sit kolmestaan. Ja seuraavaksi kuulin, miten tämä kolmas oli haukkunut minua seläntakana jatkuvasti milloin mistäkin, ja lisäksi loukkaantunut minulle ties mistä. Hänen kanssaan tuli olo kuin norsulla posliinikaupassa, mitään ei uskalla tehdä/sanoa/ajatella/ehdottaa, koska hän loukkaantui kaikesta, veti vääriä johtopäätöksiä, syytti että rivienvälissä on jotain mitä en ollut edes ajatellut että voisi vaikuttaa siltä, eikä uskonut mitään oikaisuja/selityksiä. Hän esim. suuttui siitä, että oli sopinut menevänsä tulevan lapsensa isän kanssa kihloihin vauvan syntyessä, ja sanoin siihen ihastuneena, että voi kun ihana idea ja romanttista ja muistatte päivän sitten aina joka vuosi lapsen syntymäpäivänä. Hän hermostui, että se ei sitten ole spesiaali päivä, koska lapsihan "varastaa" kihlapäivän. Hän loukkaantui, että vesitin heidän ideansa kihlapäivästä, eivätkä sitten menneetkään vauvan syntymäpäivänä kihloihin. Sitten onnistuin myös pahoittamaan hänen mielensä kysyessäni ihan uteliaisuuttani myöhemmin, oliko hääpäivä jo päätetty (koska häät ovat ihania, olin järjestämässä omia ja toivoin ettei osu samalle päivälle, jotta pääsemme toistemme häihin). Tästäkin seurasi kauhea riita (aion viedä hääpäivän heiltä), ja asia vielä vedettiin myöhemmin useamman kerran esille vihjaillen muille ääneen, että pidän heitä susiparina, kun eivät menneetkään silloin naimisiin. 

Enkä vieläkään, liki 20v jälkeen ymmärrä, mitä sitten oikeastaan tapahtui, mutta ystäväni alkoi pitää tätä kolmatta kaveria parhaana ystävänään ja minä lensin kuviosta pihalle siten, että yhtäkkiä kumpikin haukkui minut päin naamaa sekä sähköpostiviesteillä pystyyn, eivätkä kuulema enää voineet olla kanssani tekemississä. Eivät enää vastanneet viesteihini, eivätkä olleet näkevinäänkään tai sitten mulkoilivat. Ystäväni tuli vastaan kaupassa ja juoksi hyllyvälien taakse piiloon minua. En ikinä tajunnut, mitä tein väärin. 

Meni oikeastaan monta vuotta kasata itseäni ja luottaa enää ihmisiin ollenkaan. 

Kuulin useammasta lähteestä että kaveri olikin ihan kauhea puhumaan paskaa selän takana. Minustakin oli puhunut koko ajan paskaa. Oli jopa keksinyt täysiä valheita ja värittänyt pahasti juttuja. Oli erehtynyt kertomaan näitä juttuja jopa sellaiselle, joka tiesi miten asiat oikeasti oli menneet. 

Ei ole enää taloudellista hyötyä. Ennen oli. Nyt varakkaammat ja nuoremmat kenestä voi hyötyä on kavereita. Sääli, koska pidin heistä vilppitömästi, mutta ilmeisesti raha ja hyöty menee ystävyyden edelle. No oppia ikä kaikkii!

Mä oon huomannut toistuvan kaavan omassa elämässäni ystävyyssuhteisiin. Olen itse ollut ihan liian kiltti ja kunnioittanut muita ihan liikaa suhteessa itseeni että suhteista on tullut yksipuolisia ja olen katsonut asioita läpi sormien. Siitä on seurannut se että mulle on tehty pahaa ja olen antanut liikaa asioita anteeksi. En itsekään ole aina kylläkään käyttäytynyt fiksusti mutta lopulta se on kääntynyt niin että muut kääntää ne asiat niin että mussa on koko ajan ollut se vika eikä heidän käytöksessään. Esimerkiksi tällaisia tilanteita on ollut: 1.Ystäviäni on ihastunut mieheeni ja olen ollut liian ymmärtäväinen. Miestäni on kohdeltu paremmin kuin mua ja se on näkynyt kaikissa tilanteissa. Olen silti senkin antanut anteeksi. 2. Jos olen ollut jossain porukassa niin olen ollut se jota kohdellaan "huonoiten", nauretaan tai ilveillään 3. Itse pidän yhteyttä muihin ja käyn kylässä, kun olisi toisen vuoro tulla kylään niin saattaa mennä pari vuotta. 4. On niin totuttu siihen että olen kaikille ystävällinen että kerrankin kun itse suutun ja puolustan itseäni niin se on niin paha asia että sitä ei hyväksytä vaan tilanne käännetään niin että mussa on se vika ja laitetaan yhdestäkin kerrasta välit poikki. Ei siis anneta samanlailla anteeksi ja uutta mahdollisuutta niinkuin muut ovat tottuneet saamaan. Mitä tästä olen oppinut? No sen että älä anna sille toiselle osapuolelle kaikkea valtaa ja aukaise suusi heti jos loukataan. Puolusta itseäsi ja selvitä asiat samantien. Älä ole liian kiltti, arvosta itseäsi äläkä nosta ketään itsesi yläpuolelle. Jos jossain mättää niin oikea ystävyyssuhde kestää sen että välillä kumpikin mokaa mutta se pitää pystyä selvittämään ja puhumaan halki. Yksipuolinen ystävyys ei ole todellista ja luotettavuus on ihan yhtä tärkeää kuin parisuhteessakin. Olkaa ystävienne puolella jos tulee tilanteita kun pitää puolustaa.

Nauroi pilkallisesti ja sai muutkin siihen mukaan, tätä tapahtui useamman kerran. Järjesti niin että minut kutsuttiin mukaan, mutta sitten joko sulki ryhmästä ulos tai jossain uudessa paikassa häivytti porukasta. Olin nuori ja hyväuskoinen. Sain myöhemmin selville että hän oli se joka veteli naruista silloinkin kun ihmettelin miksi eräs toinen ystävä on nuiva minulle. Pilasi erään orastavan miessuhteen puhumalla tälle pahaa minusta. Nykyään tunnistaisin nopeammin käytöksen, silloin kesti vuosia tajuta.