Mihin/miten ystävyytenne loppui?

Vierailija kirjoitti:

Ei vastannut puheluihin, ei soittanut takaisin. Viesteissä vetosi kiireisiin. Lupasi tapaamisia, mutta ei sitten lähempänä ajankohtaa ollut missään yhteydessä.

Viimeksi oli sovittu, että tulee kylään. Ei kuulunut, mutta illalla tuli sitten viesti unohdin sinut. Ei mitään anteeksi pyyntöä. En vastannut eikä tuo ihminen ole sen jälkeen yrittänyt edes soittaa.

Muutama vuosi sitten jo kuvittelin, että hän on paras ystäväni.

Sama tarina täälläkin! Puheet toisesta välittämisestä menettävät kyllä totaalisesti merkityksensä, kun pitää mennä toisen mielialojen ehdolla eikä edes ilmoiteta muutoksista. Jätetään vaan tyhmänä ihmettelemään, mitä tapahtui. Itse en enää jaksa käydä toistuvasti läpi noita tilanteita, missä toinen ei näy välittävän sen vertaa, että vaivautuisi edes ilmoittamaan muutoksista.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Coronan aikana jäin ystävättömäksi. Jostain syystä kaikki ottivat etäisyyttä. Miten voi olla näin huono tuuri?

En saa näkyä enkä kuulua.

Tää korona on kyllä ollut hyvä mittari, että kuka on oikeasti ystävä ja kuka ei.

Ap

Siihen kun rupesi lähentelemään miestäni. Paras päätös ikinä heivata akka.

Ap, koet varmasti pettymystä, kun ystävyytesi ei kestänytkään.

Ystävyys on suhde, jossa molempien pitäää kokea sekä saavansa että antavansa suunnilleen yhtä paljon. Ystävyys elää nimenomaan vastavuoroisuudesta. Jos suhde muuttuu siten, että enimmäkseen mennään toisen mukaan tai toinen tukee toista yksipuolisesti, koko ystävyys vaarantuu, ellei sitä osata ottaa rakentavasti puheeksi ja muuttaa tilannetta. Kaikenlaiset valtapelit syövät luottamusta ja tasapuolisuutta.

Usein ihminen kuitenkin kokee ystävyyden ja muidenkin ihmissuhteiden hankaluudet ja kariutumiset toisen osapuolen tekeminä virheinä. Niin joskus toki onkin, mutta useimmiten kannattaa uskaltaa myös kysyä itseltään: Miten itse olisin voinut toimia toisin, että tilanteen päätyminen tähän pisteeseen olisi voinut välttää?. Kirjoituksestasi minulle tuli mieleen, oletko pohtinut, että asioista olisi pitänyt aikanaan puhua avoimemmin: kertoa tunteistaan, jos toinen käyttäytyy vihaisen oloisesti, etsiä asiaan ratkaisua? Miten voisit rohkaista itseäsi jatkossa tulevissa ihmissuhteissa ottamaan myös tunneasiat ystävän kanssa puheeksi?

Aiotko vielä yrittää ylläpitää ystävyyttä? Se varmasti vaatisi rohkeutta puhua omista tunteistaan, siitä mikä on loukannut. Uskotko, että sellainen keskustelu rakentavassa ja kunnioittavassa hengessä olisi teille mahdollista? Voisiko se lähentää teitä ja olla sellainen steppi, joka kannattaa käydä läpi?

l

Ystäväni kiireeseen.

Minulla kaatui tosi pitkä vanha ystävyys alkuvuonna ja olen siitä surullinen mutta toisaalta tosi varma päätöksestäni.

Välimatkaa nykyään monta sataa kilometriä eikä ystävä ollut innokas viestittelijä. Vastaukset oli pari sanaa. Tuntui että pieniä kuulumisia ei voinut laittaa ja olisi häirinnyt kysyä että mitä viikonloppusuunnitelmia teillä on. En minäkään nelikymppisenä kaipaa päivittäistä tai edes viikottaista viestittelyä,mutta jonkinlaisen elävän suhteen kuitenkin. Että kuulumiseni kiinnostavat ja ilahduttavat.

Lisäksi hän oli vähäiseen panostukseensa nähden todella vaativa. Suuttui ja tuittuili jos ehdotuksensa eivät sopineet ja alkoi inttää että mikset tule. Alkoi tuntua että hän halusi vain muodon vuoksi ison ystäväjoukon ja roikotti minua mukana sen takia.

Puheenaiheet eivät enää olleet mieleisiä. Hän halusi puhua vain töistä ja tunki nokkaansa liikaa minun työasioihin( ollaan samaalla alalla). Asioihini puuttumista myös muissa asioissa.

Lisäksi lievää hyväksikäyttöä, kyseli risteilylippuja ja lasten harratusvälineitä toistuvasti ilmaiseksi. Valitti kestityksen puutteesta.

Fiilis tapaamisella ei ollut enää loppuaikana hyvä. Huonoa oli paljon enemmän kuin hyvää. En halunnut enää panostaa.

Vierailija kirjoitti:

Myrkyllisiä ihmisiä kirjoitti:

Näitä lukiessa tajusin että mullahan on melkein kaikki ystävät tällaisia, jotka puhuvat vain omia asioitaan ja sitten kun ovat saaneet purettua sydäntään minulle, niin johan tuleekin kiire kotiin.

Eräskin on sellainen ettei hän kestä yhtään, jos minulle tai lapsilleni on tapahtunut jotain hyvää. 

Taidan ryhtyä erakoksi.

Mulla oli myös sellainen ystävä joka ei kestänyt yhtään että meidän lapsilla meni hyvin. Esim. yo-kirjoitusten tulosten jälkeen hän ei moneen viikkoon pitänyt mitään yhteyttä. Ei edes onnitellut meidän lasta :(  Silloin ymmärsin että tällä ihmisellä on jotain pahasti vialla nupissa ja annoin olla. Eipä ole kuulunut mitään sieltä enkä kyllä vastaisikaan jos vielä joskus jotain yrittäisi pitää yhteyttä. 

Mulle suuri järkytys myös oli, kun annoin koiran hoitoonsa. Ei välittänyt antamistani ohjeista ja koira sairastui. Jos itse hoidan hänen tai jonkun muun lemmikkieläintä/lasta, teen kaikkeni että ne/he voivat hyvin. Myös eräs tuttuni oli sattumalta näkemässä tämmöisen riskaabelin tilanteen liittyen koirani hoitoon. Niinpä olen todennut, että joku on kyllä erittäin pahasti pielessä.

Ap

Puhui sontaa minusta pyrkiessään uuteen kaveripiiriin.

KirkkoSisko kirjoitti:

Ap, koet varmasti pettymystä, kun ystävyytesi ei kestänytkään.

Ystävyys on suhde, jossa molempien pitäää kokea sekä saavansa että antavansa suunnilleen yhtä paljon. Ystävyys elää nimenomaan vastavuoroisuudesta. Jos suhde muuttuu siten, että enimmäkseen mennään toisen mukaan tai toinen tukee toista yksipuolisesti, koko ystävyys vaarantuu, ellei sitä osata ottaa rakentavasti puheeksi ja muuttaa tilannetta. Kaikenlaiset valtapelit syövät luottamusta ja tasapuolisuutta.

Usein ihminen kuitenkin kokee ystävyyden ja muidenkin ihmissuhteiden hankaluudet ja kariutumiset toisen osapuolen tekeminä virheinä. Niin joskus toki onkin, mutta useimmiten kannattaa uskaltaa myös kysyä itseltään: Miten itse olisin voinut toimia toisin, että tilanteen päätyminen tähän pisteeseen olisi voinut välttää?. Kirjoituksestasi minulle tuli mieleen, oletko pohtinut, että asioista olisi pitänyt aikanaan puhua avoimemmin: kertoa tunteistaan, jos toinen käyttäytyy vihaisen oloisesti, etsiä asiaan ratkaisua? Miten voisit rohkaista itseäsi jatkossa tulevissa ihmissuhteissa ottamaan myös tunneasiat ystävän kanssa puheeksi?

Aiotko vielä yrittää ylläpitää ystävyyttä? Se varmasti vaatisi rohkeutta puhua omista tunteistaan, siitä mikä on loukannut. Uskotko, että sellainen keskustelu rakentavassa ja kunnioittavassa hengessä olisi teille mahdollista? Voisiko se lähentää teitä ja olla sellainen steppi, joka kannattaa käydä läpi?

l

En oikein ymmärrä miten tuollainen puhuminen tapahtuu, kun jo asian esiin ottaminen otetaan syyllistämisenä? Tai asia käännetäänkin minun syyksi? Ongelma on juuri se, että puhua ei voi. Vastausta ei myöskään saa jos kysyy, mikä on pielessä.

Omaa toimintaa mietin ja paljon. Onhan siinäkin parantamisen varaa.

Monilta näyttää unohtuneen ystävyyden perussääntö. Jos yhteydenpito on toisen puolelta yksipuolista, hän ei koe ystävyyttä läheiseksi tai haluaa lopettaa yhteydenpidon.

Onko tuo seurakunnan nainen edelleen täällä pätemässä? Luulin että se on jo jättänyt tämän palstan rauhaan.

Ystävyydet joihinkin kuihtuneet onnettomien sattumien johdosta, mutta myös omat elämänvalinnat vaikuttavat. En halua korona-aikana reissata kissanristiäisissä sosialisoimassa, vaan priorisoin nyt vain oikeasti tärkeät asiat. Sitten kun helpottaa, voin lähteä vaikka mihin. Ymmärrän kyllä että sinkuilla ja lapsettomilla on suurempi tarve nähdä muita. Lisäksi olen huono somen käyttäjä, se ei tunnu minulle luonnolliselta. Mieluummin näen ystäviä kasvotusten, kunhan he jaksaisivat odottaa parempia aikoja. Oma vika siis, mutta en halua muuttaa toimintaani itselleni epämukavaksi ja toivoisin ymmärrystä minut tuntevilta.

Jossain vaiheessa huomasin, ettei ystävä koskaan soita eikä käy. Vastasi kuitenkin, jos minä soitin, tai otti vastaan, jos menin käymään. Ajattelin, että enpä soita enää, katsotaan milloin hän soittaa minulle. Nyt on mennyt varmaan 10 vuotta eikä soittoa ole kuulunut. En tiedä teinkö jotain väärin, vai olinko vain tylsää seuraa.

Kun ystäväni oli sinkkuna ja persaukisena niin seurani kelpasi. Kun mies ja muksut tuli enkä janksanut kuunnella ruuhkaelämä ulinaa veti herneet nenään. Näin nyt menty pari vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Muuttuneisiin elämäntilanteisiin (perhe, lapset, parisuhde) tai toisen arvomaailma onkin yhtäkkiä muuttunut vastakkaiseksi omastani. Jos on tosiystävyyttä, elämäntilanteiden muutokset eivät vaikuta kuin korkeintaan hetkellisesti. Tuo arvomaailma-asia on kai sitten sitä niin kutsuttua erilleen kasvamista. Sille ei oikein mitään voi. En ole käynyt asioita läpi ystävien kanssa, ei vaan enää olla pidetty yhteyttä.

Hankalin tapaus oli sellainen, kun rakastuin ystäväni mieheen. Tämä kaikki tapahtui miehen aloitteesta, ja sai minut aika sekaisin ja tolaltani pitkäksi aikaa. En ollut tuntenut tätä naista kuitenkaan kovin kauaa, ja päätin että poistan itseni heidän elämästään kun tuo tunne eikä tilanne kertakaikkiaan mennyt ohitse, eikä miehen yhteydenotot. Tämä nainen on yrittänyt pitää yhteyttä etääntymisen jälkeen, mutta minä en kertakaikkiaan enää pysty. Enkä pysty kertomaan totuutta. Jos tapaisin hänet, hän näkisi sen kyllä minusta. Tämä nainen elää kuvitelmassa että avioliittonsa on täydellinen ja järjestää pariskunnalle yhteisiä menoja ja hehkuttaa onnea. 

Minä haluan vain unohtaa kaiken.

Hei, on parempi kertoa kaverille totuus kuin vaan hävitä. Vaikka sulle ehkä se on helpompi ratkaisu, niin tälle naiselle se ei ole vaan ihmettelee, että mitä hän on tehnyt väärin. Kerro hänelle se oikea syy eli hänen miehensä yrittää iskeä sua.

Kun lapseni syntyi.

Ystävä vetosi aina siihen etten pysty tekemään "mitään" hänen kanssa kun on vauva. Eli pääosin katsoa leffoja ja istua tuntikausia väittelemässä aiheesta kuin aiheesta kahvin tai oluen kera.

Vauva ei toki tätä estäisi omasta mielestäni.

Kolmisen vuotta hiljaisuutta, jonka jälkeen hän sai vaimoineen vauvan. Yhtäkkiä seura olisi kelvannut, kun "ei vauva mitään muuta estä kuin alkoholin juomisen osalta"...

Kiitin kunniasta, jätin tarttumatta tähän.

Viimeiset 10 vuotta ovat olleet vaikeita. Olin vakavasti masentunut useamman vuoden. Ystävyyssuhteita ja kavereita jäi, koska en pitänyt yhteyttä. Pidin itseäni hengissä, en halunnut muiden näkevän minua siinä kunnossa. Olen muutamaa kontaktia lukuunottamatta yksin. Näin on ihan hyvä. Jos joku haluaa palata, saa niin tehdä.

Minulla menee niin, että olen yhtäkkiä aina ihmisen terapeutti ja assistentti. Etsin hänelle apua joka suunnalta ja lopulta olen itse niin väsynyt ja masentunut, että on ihan oman mielenrauhan vuoksi pakko lopettaa kanssakäyminen. Myöskään materiaalista hyväksikäyttöä en hyväksy. Ei köyhyys ole häpeä! Kyllä siitä voinkanssani puhua. Itsekin olen opiskeluvuoteni aikamoisessa köyhyydessä käyhän perheen tyttönä elänyt.

Vierailija kirjoitti:

Siihen kun rupesi lähentelemään

miestäni. Paras päätös ikinä heivata akka.

Mulla sama. Ystävä kännissä lähenteli seksuaalisesti miestäni, olin nukkumassa itse silloin ja ystävä oli ensimmäistä kertaa kahdestaan mieheni kanssa.

Oli uuden vuoden aatto. Mies heitti välittömästi muijan pihalle kotoamme ja herätti minut kertoen mitä oli tapahtunut.

Sen jälkeen laitoin välit poikki. Ystävä yritti pyytää anteeksi mutta en antanut.

Uhkaava\vihjaileva käytös => siltojen polttaminen.

Mieluummin niiden kanssa jotka osaavat herkkyyttä vaalia. En siedä normatiivis-opportunistista narsismia itseltäni, joten miksi sietäisin sitä muilta?