Mihin/miten ystävyytenne loppui?

Se että tyttöporukassa koin itseni ulkopuoliseksi ja koin että heidän keskusteluaiheet eivät tuntuneet omilta. Halusin olla mielummin yksin tai muussa seurassa. 

Vuosikymmeniä ollut ystävä muuttui räjähdysherkäksi kiukkukimpuksi jonka kanssa keskustelu oli munankuorilla kävelemistä. Mikä tahansa aihe saattoi triggeröidä häntä, olla loukkaava, tuo ei ole ok jne. Niin ei pystynyt toimimaan, että hän olisi ollut tyytyväinen. Olin huono ystävä kun en kuulemma pitänyt yhteyttä tarpeeksi (itse hän ei pitänyt juuri koskaan, mutta minun olisi pitänyt tajuta että hänellä oli vaikeaa ja tukea soittamalla). Aloin soittaa viikottain, mutta siitäkin tuli paskaa niskaan, kun soitin ilman mitään asiaa. Koko ystävyys alkoi olla minun syyllistämistä ja määräilyä sekä hänen ongelmien vatvomista. Itselleen hänellä oli aivan eri säännöt kuin muille. Muiden olisi pitänyt ottaa hänet huomioon kaikessa, hänen ei tarvinnut ottaa ketään huomioon missään. Nyt on monta vuotta kulunut ilman häntä ja aina kun muistelen häntä niin olen äärimmäisen onnellinen ja helpottunut että on taas tilaa hengittää eikä tarvitse joka käänteessä pelätä mitä on tehnyt väärin.

Karmea ketju, joista aika moneenkin viestiin samaistun. Juuri tämän vuoksi en enää  näin reilusti viisikymppisenä jaksa ystävyyssuhteita; aina sattuu ja tapahtuu. Mulla on muutama tuttu ja muistisairas äiti rasitteena - niillä mennään. Lapset onneksi aikuisia ja omillaan jo. Itse sairastan myös, joten ihan oikeasti ei riitä voimavarat mihinkään koukeroisiin ystävyysdraamoihin ja tunne-elämän kevätjuhlaliikkeisiin. Jaksa tosi harvoin tavata johtuen elämäntilanteesta ja kunnosta, joten pitäisi natsata aika hyvin että jaksaisi pitkillä viesteillä pidellä fiilistä yllä. Joo; Ei Vaan Jaksa. 

Ystävä muuttui salamyhkäiseksi asioistaan ja käyttäytyi kuin aiemmat yhteiset mukavat jutut eivät merkkaisi enää mitään. Lupasi aina tavata mutta perui monta kertaa viime tipassa. Vastasi viesteihin tosi ympäripyöreästi, oli kuin jokin vieras ihminen. 

Hän uskoi tietävänsä minun ajatukseni ja asiani paremmin kuin minä. Ja muutuin "pahaksi" näissä tulkinnoissa.

Minun aikuisiällä saamani sydänystävyys katkesi puoleltani siihen, että ystäväni asettui mieheni puolelle tilanteissa, joissa mieheni rikkoi kanssani sovittuja sääntöjämme. Kun äärimmäisen loukattuns olisin tarvinnut ymmärrystä, ystäväni ymmärsikin miestäni ja syytti minua. Puolisonikin oli tästä järkyttynyt. Ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin katkaista ystävyys. Edelleen surettaa tämä kovasti, koska sen jälkeen en sydänystävää ole löytynyt.

Vierailija kirjoitti:

Hän uskoi tietävänsä minun ajatukseni ja asiani paremmin kuin minä. Ja muutuin "pahaksi" näissä tulkinnoissa.

Kirjoitin tuossa pari viestiä aiemmin ystävästä jonka kanssa olemisesta tuli munankuorilla kävelemistä. Tämä oli yksi pahimmista puolista. Hän tulkitsi kaiken negatiivisesti ja aivan kuin olisin häntä vastaan. Kun sanoin että hän on erehtynyt enkä tarkoittanut noin, hän väitti aivan pokkana että tarkoitin juuri kuten hän tulkitsikin. Minun näkemykselläni omista tarkoituksistani ei ollut mitään merkitystä, ex-ystävä vaan tiesi paremmin!

Aika monenlaisista syistä on ystäviä jäänyt pois elämästäni. Eräänkin ystävyyden päätin yhtenä iltana palokirveellä.

Siihen samaan kuin täältä on saanut lukea. Rakas ystävä oli, mutta kun huomasin että yhteydenpito on koko ajan mun vastuulla, niin jäin kerrankin odottamaan hänen yhteydenottoaan. Tästä on vuosia nyt. Siihen katkesi. Asia on kipeä edelleen koska en tiedä syytä kun ei voinut suoraan sanoa. Tämä ystävä oli ihana mutta myös mustasukkainen välillä toisesta ystävästä teiniaikoina, jota en ymmärtänyt. Mutta tärkeä hän oli minulle.

Mulla oli vielä vaikeaa aikaa tuolloin elämässä kun menetin maailman rakkaimman koirani juuri. Hänellä itsellään myös koiria, ja tiesi kuinka vaikea paikka se oli minulle. Silti ei kuulunut MITÄÄN. En käsitä edelleenkään.

Ja ei, normaalisti en ollut mikään valittaja tms. Meillä oli aina hauskaa yhdessä, sen takia tuo satuttaakin ja ihmetyttää. Saati ettei muutenkaan ole kuin yksi ystävä nykyään. Aina tullut toimeen kaikkien kanssa mutta se jää usein sinne sinne työpaikalle se "ystävyys".

Katkaisimme pitkäaikaisen ystäväni kanssa ystävyytemme yhteistuumin. Muutuimme molemmat ja asiaa oli yhä vähemmän. Joidenkin vuosien jälkeen hän halusi ystävyytemme takaisin. Tajusin nopeasti, etten halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä.Olin muutenkin jo tehnyt aiemman eromme jälkeen surutyöni hänen suhteensa. Nyt hän vaikutti lähinnä vieraalta ja omituiselta, eikä sitä hänen hienoa ominaisuuttaan huumoria ollut enää jäljellä. Tuskin minäkään vastasin enää hänen mielikuviaan hyvästä ystävästä? Olin hyvin helpottunut, kun ilmoitin etten pidä enää yhteyttä. Koin, että se piti sanoa suoraan ja lyödä piste yhteydenpidolle.

Ystävän menettäminen on aina karseaa. 

Vierailija kirjoitti:

Monilta näyttää unohtuneen ystävyyden perussääntö. Jos yhteydenpito on toisen puolelta yksipuolista, hän ei koe ystävyyttä läheiseksi tai haluaa lopettaa yhteydenpidon.

Mutta kun tuo ei aina pidä paikkaansa. Itsellänikin on ollut elämäntilanteita, joissa olin yksinkertaisesti liian kiireinen tai uupunut jaksaakseni pitää yhteyttä. Joskus elämäntilanne oli sellainen, että koin vaikeaksi selittää ystävälle, mitä elämässäni oikein tapahtuu, joten en tiennyt mitä sanoa hänelle.

Kateuteen. 

Minä haluaisin olla jollekin rakas ystävä, mutta minun seurani ei kelpaa. Olen kait liian tylsä ja kiltti.  Minä tykkäisin jutella ja kahvitella. En ole kenellekkään kateellinen enkä ole ketään toista parempi. Pystyn iloitsemaan toisen onnesta, ei se ole minulta pois. Inhoan epärehellisyyttä ja vehkeilyä. Poistun seurasta, jos huomaan, että toinen alkaa pullistelemaan saavutuksillaan tai asettaa itseään muiden yläpuolelle. 

Minä toivon, että yksinäiset ihmiset löytäisivät toisensa.