Masentuneet, loukkaantuisitko tästä psykoterapeutin kommentista

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vähän sama asia kuin se, että kätilö sanoi minulle  synnytyksessä valittaessani, etten taida pystyä tähän, että "kyllä pystyt, jos vain haluat". Se on ikävästi sanottu ihmiselle, joka on hyvin haavoittuvassa tilanteessa, kokee olevansa täydellisessä umpikujassa ja eteenpäin meneminen tuntuu mahdottomalta.

Kyllä tiesin, että synnytyksessä olisin voinut tahdonvoimalla mennä vaikka mistä kauheuksista. Olin vain fyysisesti ja henkisesti aivan loppu, en päässyt eteepäin, vaikka mielestäni yritin. Lopputuloksen ajattelu ei auttanut yhtään. Olisin vain kaivannut myötäelämistä ja kannustamista.

Psykoterapautti olisi voinut painottaa parantumisprosessissa ajattelun pakottamisen sijaan hieman myötätuntoisempaa otetta. Hän olisi voinut miettiä asiakkaan kanssa yhdessä, onko jotain sellaisia pelkoja, mitä parantuminen asiakkaassa herättää. Psykoterapiaan saattaa tulla hyvin varovainen ja vetäytynyt ihminen, joka menee kuoreen ja lukkoon hyvin helposti. Ammattilaisen pitäisi ymmärtää se.

Tämä synnytyskokemus on jännä juttu sillä minulla oli täysin päin vastoin:

Ensimmäinen kätilö oli empaattinen ja ystävällinen ja kysyi aina tuntuisiko minusta hyvältä jos tekisin niin tai niin.  No ei tuntunut hyvältä enää kokeilla mitään vaan halusin, että hän ammattilaisena sanoo, mitä minun pitää tehdä kun ponnistusvaihe pitkittyi.

Tokassa synnytyksessä ponnistusvaihe myös pitkittyi, mutta kätilö oli tomera ja jopa komenteleva, mutta minä pidin siitä tyylistä enemmän. Minulla oli turvallisempi olo, kun joku tiesi mitä pitää tehdä ja käski minua tekemään niin kannustavalla tavalla.

Niin vaan me ihmiset olemme erilaisia.

Sama juttu on ollut terapeuttien kanssa, olen päässyt nopeammin eteenpäin  kun asiat on käsitelty "suorasukaisesti" eikä jääty vellomaan aiheessa myötätuntoisesti. En nyt osaa oikein selittää mitä ajan takaa, mutta ap:n pohdintaan ja muiden negatiivisten kokemusten kohdalla koen, että terapeutti on yrittänyt herätellä asianosaista pohtimaan asiaa eri suunnista eikä vellomaan "murheessa". Toki kokeneen terapeutin pitää osata  kysymyksillään ja sanomisillaan antaa avaimia (ajattelutavan) muutoksen tekoon. Se ei ole helppoa ja on raskasta päästää vanhasta irti, kun pelkää muutosta ja joutuu rakentamaan omaa sisäistä maailmaansa uusiksi.

Jos sairastaa jotain sairautta, niin eikö silloin tutustu siihen, mitä hoito pitää sisällään. Masennukseen suositellaan käypähoitosuosituksessa kognitiivista psykoterapiaa ja lääkehoitoa yhdistelmänä ja muistaakseni liikunnan merkityksestä mainitaan myös. Jos käy katsomassa Mielenterveystalon sivuilta, niin tajuaa nopeasti, että terapia on masentuneen aktivointia ja ajatusvääristymien purkamista. Sellainen terapia siis tutkitusti auttaa. Miksi siitä loukkaantuisi? 

Loukkaantuminen on informatiivinen tunnereaktio sekä sinulle itsellesi, että terapeutille. Jokin osui arkaan paikkaan. Jos asia olisi ollut yhdentekevä, et vaivaisi sillä päätäsi. Et ehkä siinäkään tapauksessa, että terapeuttisi olisi ollut aivan hakoteillä. Olisit varmasti vain korjannut hänen näkemystään tuomalla oman kantasi esiin. Terapeutilla ei lähtökohtaisesti ole motiiveja loukata sinua henkilökohtaisesti tai epäillä kokemuksiasi. Todennäköisesti hän on käynyt läpi lukuisia samantyyppisiä tapauksia ja keskusteluja ja tunnustelee missä vaiheessa prosessia olet. Masennuksen kokemusmaailma on lopulta hyvin samankaltainen eri ihmisillä. Toivottomuus ilmenee epäuskona parantumiseen, väsymys voimattomuutena itse ponnistaa muutokseen, korostunut syyllisyydentunto kyseenalaistamis- ja väheksymiskokemuksina ja puolustelutarpeena saada olla rauhassa sairas, uhattiin tätä tilaa tai ei. Koska masentunut näkee todellisuuden masentuneen silmin, värittyy monet neutraalitkin asiat voimakkaasti uhkien ja häpeän kautta. Terapiassa joutuu kohtaamaan kivuliaitakin asioita itsessään ja oikeastaan nimenomaan niiden kautta päästään asioiden muutokseen. Muutos tapahtuu mm. vaikuttamalla haitallisiin ajattelumalleihin. (Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi muuttua joksikin toiseksi ihmiseksi.) Jos muutokseen ei ole valmis, junnaa terapia paikoillaan ja jopa keskeytyy pettymykseen terapeuttia kohtaan. Jos odottaa terapialta vain ja ainoastaan  kuuntelijaa ja oikeutusta omille kärsimyksilleen ja näkemyksilleen, tulee halvemmaksi tukeutua vertaisfoorumeihin tai soitella vaikka kansanradioon. Terapeutin tehtävänä on toki myös tunnistaa missä vaiheessa ja kuinka valmis ihminen avun vastaanottamiselle on ja millä keinoin milloinkin asioita lähestytään.  Terapiasuuntauksiakin on toki erilaisia.

Vierailija kirjoitti:

Ei loukkaisi. Tiedän itse tuon olevan totta. On hiton pelottavaa luopua niistä ajatusmalleista, joita on noudattanut koko elämän. Vaikka se toimintamalli on haitallinen, se on silti turvallinen.

Tiedän myös järjellä ajatellen, että minun elämäni olisi parempaa ilman miesystävääni. En uskalla kuitenkaan heittäytyä siihen ajatukseen, että haluaisin oikeasti saada sen paremman elämän. Nykyhetki on kaikessa raadollisuudessaan turvallinen ja tuttu. En tiedä, miten osaisin elää ilman jatkuvaa riitelyä ja uhriutumistani. En uskalla haluta muuta ja uskottelen itselleni, että järki on väärässä ja tämä on ainoa oikea tapa elää. En tunne itseäni minuksi, jos minulta viedään pois katkeruus ja suru. 

Laukkaat siis kalliissa terapiassa vatvomassa masennustasi vaikka syy on paska ihmissuhde?? On meitä moneen junaan!

Koita nyt jumalauta ottaa vastuuta vähän ja jätä se paikka jollekin joka sitä oikeasti tarvitsee!

Onhan tuo totta. Olen itsekin todennut seisovani parantumisen esteenä, koska pelkään olla terve. Terveen elämä on täynnä riskejä ja vastuuta. Pysymällä masentuneena olen ikään kuin pelkän sivusta seuraajan asemassa tarkkailemassa sekä itseäni, että toisia. Näen kaiken mitä tapahtuu, mutta en elä itse, vaan pysyttelen turvassa.

En loukkaantuisi. Ja vaikka loukkaantuisinkin, ei se ole terapeutin vika. Hänen tehtävänsä on auttaa ja ohjeistaa minua ei silitellä päätä.

Masennusta on varmasti monenlaista, on reaktiivista masennusta elämäntilanteeseen ja sitten on myös aikalailla jo ihmisen persoonaan osaksi kasvanutta masennusta. Sekin on hyvä muistaa, kun puhutaan psykoterapiasta. Joillekin riittää se, että tuetaan empattisella keskustelulla vaikean elämäntilanteen läpi, mutta jos ihmisen keskeisissä pitkäaikaisissa ajatus- ja toimintamalleissa on jotain, mikä on masennusta ylläpitävä tekijä niin onhan hoito varmasti erilaista. En tarkoita syyllistäen, sillä emme nyt kuitenkaan tietoisesti valitse tulla masentuneiksi, vaan taustalla on vahvasti myös lapsuudessa saatu hoiva, elämänkokemukset ja sosiaalisen tuen laatu. Raadollisuus on kuitenkin siinä, että aikuisena on itse vastuussa elämästään. Terapeutin pitää toki olla empaattinen ja auttaa siinä surutyössä, mikä on monen tehtävä kun käsittelee esim raskasta menneisyyttää (ja nykyisyyttäkin), ja samanaikaisesi luoda toivoa, että asiat voivat muuttua ja että on mahdollista myös itse vaikuttaa elämäänsä. Joillekin se toki voi olla jopa vuosikymmeniä kestävä tie saada rakennettua sellaista itsepystyvyyden ja itseluottamuksen tunnetta. Kuitenkin psykoterapia on nimenomaan näiden omien mielensisäisten asioiden tutkimista, ja niihin liittyy vahva häpeä. Terapeutin tarvitsee kuitenkin välillä sanoa myös epämiellyttäviä asioita, jotta päästään niihin varsinaisiin ongelmiin, mutta toki sitä ei saa sanoa epämiellyttävällä tavalla vaan empaattisesti. Mutta silloin kun lähestytään niitä ytimellisiä ongelmia eli niitä kaikista hävettävimpiä asioita, joita haluaa varoa, niin ollaan aika ratkaisevassa tilanteessa koska itsensä suojeleminen häpeältä usein loukkaantumisen ja raivon kautta aktivoituu helposti. Toisaalta juuri se olisi tärkeä kohta tarkastella asiaa; miksi minussa herää tämä tunne, kun terapeutti sanoi näin.

Psykoterapia on kuitenkin pääsääntöisesti muutostavoitteista, ja muutosta varteen pitää tulla uusia oivalluksia. Kehottaisin hakeutumaan ennemmin supportiivisen keskusteluavun piiriin, mikäli tavoitteena on enemmän pelkästään terapeutin myötäeläminen eikä voimavaroja oman mielen tutkimiseen ole. Se voi olla riittävä apu.

Vierailija kirjoitti:

Loukkaantuminen on informatiivinen tunnereaktio sekä sinulle itsellesi, että terapeutille. Jokin osui arkaan paikkaan. Jos asia olisi ollut yhdentekevä, et vaivaisi sillä päätäsi. Et ehkä siinäkään tapauksessa, että terapeuttisi olisi ollut aivan hakoteillä. Olisit varmasti vain korjannut hänen näkemystään tuomalla oman kantasi esiin. Terapeutilla ei lähtökohtaisesti ole motiiveja loukata sinua henkilökohtaisesti tai epäillä kokemuksiasi. Todennäköisesti hän on käynyt läpi lukuisia samantyyppisiä tapauksia ja keskusteluja ja tunnustelee missä vaiheessa prosessia olet. Masennuksen kokemusmaailma on lopulta hyvin samankaltainen eri ihmisillä. Toivottomuus ilmenee epäuskona parantumiseen, väsymys voimattomuutena itse ponnistaa muutokseen, korostunut syyllisyydentunto kyseenalaistamis- ja väheksymiskokemuksina ja puolustelutarpeena saada olla rauhassa sairas, uhattiin tätä tilaa tai ei. Koska masentunut näkee todellisuuden masentuneen silmin, värittyy monet neutraalitkin asiat voimakkaasti uhkien ja häpeän kautta. Terapiassa joutuu kohtaamaan kivuliaitakin asioita itsessään ja oikeastaan nimenomaan niiden kautta päästään asioiden muutokseen. Muutos tapahtuu mm. vaikuttamalla haitallisiin ajattelumalleihin. (Se ei kuitenkaan tarkoita, että pitäisi muuttua joksikin toiseksi ihmiseksi.) Jos muutokseen ei ole valmis, junnaa terapia paikoillaan ja jopa keskeytyy pettymykseen terapeuttia kohtaan. Jos odottaa terapialta vain ja ainoastaan  kuuntelijaa ja oikeutusta omille kärsimyksilleen ja näkemyksilleen, tulee halvemmaksi tukeutua vertaisfoorumeihin tai soitella vaikka kansanradioon. Terapeutin tehtävänä on toki myös tunnistaa missä vaiheessa ja kuinka valmis ihminen avun vastaanottamiselle on ja millä keinoin milloinkin asioita lähestytään.  Terapiasuuntauksiakin on toki erilaisia.

Kirjoitin juuri oman pitkän vuodatukseni, enkä huomannut että tässä viestissä oli hyvin samansuuntaisia ajatuksia omieni kanssa. Samaa mieltä!

ValoPallo kirjoitti:

Terapeutti ei todellakaan voi tietää, mikä sinut saa paranemaan ja mikä ei. Hän ei voi myöskään "luvata", että parantuisit jos teet sitä tai tätä tai et tee jotakin. Terapia on sun prosessi, jota terapeutin tulisi tukea. Korkeintaan voitte allaa jiyella mitä muutos sulle merkitsee tms. Ota asia esille terapeutin kans ja kerro, että käi kalvamaan. Sitä varten se terapia on.

Itse kerran otin esille asian, kun edellisellä kerralla oli tullut kurja fiilis mielenterveystoimiston hoitajan käytöksestä/suhtautumisesta. Kun sanoin seuraavalla kerralla että tuli paha mieli, niin hän sanoi: "Kannattaako sinun sitten käydä täällä?" [jos tulee paha mieli]

Että semmoista. 

Parantuminen on myös tahdon asia. Et voi parantua jos et halua sitä. t. ex-masentunut, edelleen välillä syvissä vesissä

En olisi ikinä toipunut masennuksesta, jos en olisi osannut päästää irti uhrin roolista ja ajatuksesta, että muiden tekemät vääryydet ovat merkittävin asia elämässäni. En muista, millä sanoilla terapeutti tämän toi esiin, mutta ensin kyllä loukkaannuin, vaikka olin silloin jo hyvin motivoitunut hoidon suhteen ja edistynytkin siinä hyvin. Sen työstäminen vei viikkoja, mutta oli yksi merkittävimpiä asioita toipumisessani, se avasi monia solmuja.

Eli ap, vaikka loukkaannuit, mieti asiaa. Se voi olla hyvinkin merkittävää, jos reagoit siihen noin voimakkaasti.

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on myös tahdon asia. Et voi parantua jos et halua sitä. t. ex-masentunut, edelleen välillä syvissä vesissä

Muotoilisin itse asian niin, että parantumisessa olennaisena osana on ihmisen oma toiminta, mutta siihen tarvitaan yleensä myös ulkopuolista tukea ja tervettä heijastuspintaa, jotta voi hiljalleen toipua. Tarkoitan sitä, että ihminen on syvästi sosiaalinen laji, ja usein masennuksen ja muidenkin mielenterveydenongelmien taustalla on traumat suhteessa muihin ihmisiin, ja korjaava kokemus on tärkeä parantumiselle. Mutta ihmisen omissa käsissä on kiistatta se, että lähteekö hän yrittämään parantumista. Tarkoitan tällä nyt ehkä eniten sitä, että ihminen itse on ainoa, joka voi toimia asian suhteen. Se, kuinka realistista kenenkin on missäkin sairauden tilassa tehdä rationaalisia päätöksiä, on sitten pitkä keskustelu.

Sitä voi parantua, mutta joskus se sisäpuoli täytyy järjestää niin kokonaan uusiksi ettei vanhasta jää jäljelle mitään. Ei ole mikään helppo prosessi eikä välttämättä mieluisakaan. Joskus vain ei voi voittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on myös tahdon asia. Et voi parantua jos et halua sitä. t. ex-masentunut, edelleen välillä syvissä vesissä

Muotoilisin itse asian niin, että parantumisessa olennaisena osana on ihmisen oma toiminta, mutta siihen tarvitaan yleensä myös ulkopuolista tukea ja tervettä heijastuspintaa, jotta voi hiljalleen toipua. Tarkoitan sitä, että ihminen on syvästi sosiaalinen laji, ja usein masennuksen ja muidenkin mielenterveydenongelmien taustalla on traumat suhteessa muihin ihmisiin, ja korjaava kokemus on tärkeä parantumiselle. Mutta ihmisen omissa käsissä on kiistatta se, että lähteekö hän yrittämään parantumista. Tarkoitan tällä nyt ehkä eniten sitä, että ihminen itse on ainoa, joka voi toimia asian suhteen. Se, kuinka realistista kenenkin on missäkin sairauden tilassa tehdä rationaalisia päätöksiä, on sitten pitkä keskustelu.

Tuo minun muotoiluni on omakohtainen kokemukseni joka toki on subjektiivinen, mutta uskoakseni yleistettävissä periaatteen tasolla. Minähän suorastaan rakastin masennustani vaikka se minut meinasikin tappaa. Se oli oikeastaan tärkein osa identiteettiäni vuosikaudet. En tiennyt mitä tai kuka oliin ilman sitä. Meni pitkään tajuta tuo.