Masentuneet, loukkaantuisitko tästä psykoterapeutin kommentista

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Masennukseenkin tottuu. On turvallista, ei tule suuria mielenliikutuksia, elämä on pientä, mutta ennalta arvattavaa. Puhun nyt lievästä tai korkeintaan keskivaikeasta masennuksesta. Tulevaisuus näyttäytyy samankaltaisena ja ennen kaikkea: ei tarvitse jaksaa. Omalla kohdallani kestän masentuneisuutta ja alavireisyyttä hyvin, mutta mielialanvaihtelut ovat myrkkyä. Oletetaan, että voisin päättää alkaa parantua. Pikkuhiljaa olo kohenisi, mutta tulisi niitä takaiskujakin, huonoja päiviä tai viikkoja. Pelottaisi, että ne jäävät taas pysyväksi olotilaksi, hyvässä fiiliksessä taas pelottaisi, että milloin se kakka taas alkaa. On turvallisempaa kun mieliala on jokseenkin sama ja ennakoitavissa. Nämä siis omia kokemuksiani jollain muulla voi olla toisin.

Ei se ole tottumista vaan turtumista. Siksi terapeutin täytyy löytää kipupisteitä, joita painelemalla saisi aikaan reaktion, ns. herättää eloon ja saada ajatukset liikkeelle.

Ihan sama miksi sitä kutsutaan. Tiedän hyvin omat kipupisteeni. Niiden sorkkiminen tekee niin kipeää, että tuntuu pää hajoavan ja menetän toimintakykyni jolloin joudun osastolle. Täytyisi olla superhyvä terapeutti enkä ole kovin luottavainen, että sellainen löytyisi. Jos en olisi vastuussa muista, niin menisin terapiaan sekoamisen uhallakin, mutta toistaiseksi se ei ole ajankohtaista.

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Ei ole viitsimisestä kiinni tämä. Nimimerkillä omasta kokemuksesta. Sit kun viimein OSASIN, olin valmis sietämään ihan äärimmäistä psyykkistä kipua koska se oikeasti auttoi. Ja jouduinkin sietämään.

Masennuksesta paraneminen on kovaa työtä. Itse olen käynyt useassa taitoharjoitteluryhmässä, mm. tunnetaidot, ja olen matkalla kohti eheämpää ajatusmaailmaa. Aivot tykkäävät rutiineista ja masennuksessa ajatuksilla on usein lamaannuttava kaava. Siitä poispääsy teettää paljon työtä, aivoilla kestää oppia ja etenkin sisäistää uusia toimintamalleja sisäiselle äänellemme.

Ja alkuperäiseen kysymykseen: pohjimmilla ollessani olisin todennäköisesti loukkaantunut ja myöhemmin reflektoinnin kautta todennäköisesti tietyllä tavalla myöntävän asian olevan totta. Onhan se: mutta kaikki muut pelipalan palat on oltava kohdallaan: ateriarytmit, unirytmit ja palauttava uni, elämäntilanteen tuki - sairasloma? ..jne.

Inhoan sitä kun ihmiset ottavat täysin kontekstista irti yhden lauseen ja haluavat että muut muodostavat sen perusteella mielipiteensä. Yhden kaverin kanssa kesti ihan liian kauan tajuta että häneltä on pakko pyytää lisäkontekstia tai saa aivan väärän kuvan tilanteesta. Siis kaveri saattoi esim. sanoa jonkun haukkuneen hänen hiuksiaan ja odotti minun kauhistelevan asiaa. Lisää kyselemällä kuitenkin selvisi että kaveri itse oli voivotellut huonoa kampaamokokemusta ja tämä toinen oli yrittänyt lohduttaa että kyllähän ne siitä kasvaa.

Masennustiloja on monen asteisia. Vaikeasti masentunut ei koe asioita myönteisesti. Tälläisesti mastentuneeseen kannattaa suhtautua rakentavasti. Kyselyä ja kuuntelua.

Se että masentunut saa sanotuksi mieltä painavia asioita niin sitten se helpottaa oloa.

Masentunut voi itse oivaltaa myönteiseen elämään. Aika arpeuttaa tulehtuneet haavat.

Myös elämän muutokset voivat auttaa parantumaan masennuksesta.

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttien puhe pitäisi muuttaa ei-syyllistäväksi. Asiakasta ei syyttely palvele millään tavalla, vaan lähinnä pahentaa asioita.

Jaa sinä tietäjä luulet että voit sanella terapeuteille heidän jokaisen sanansa, eleensä ja ilmeensä ja haluavat silti vielä hoitaa sinua? Hiukka narsi kommentti sinulta.

Vai oletko ehkä käynyt sen koulutuksen tai jopa auttanut ihmisiä terapeuttina? Saanut jotain tuloksia? Panostanut asiaan? Vai suu vain soi täällä koska mutu?

Asiakkailla on toki erilaisia ongelmia, mutta mietihän vähän. Jos on esim. koulukiusattu, narsistin uhri, väkivallan uhri tms., niin silloin alkuperäinen syy ongelmiin ei ole itsessä, vaan muissa. Ajan saatossa asiakas on alkanut pitää totena niitä negatiivisia asioita joita on sanottu, mutta se ei todellakaan ole uhrin syy. Se on luonnollista kehitystä, koska positiivista puhetta ei ole tullut korvaamaan negatiivista puhetta. Positiivista palautetta saavat toistelevat sitä itselleen ja puhuvat itselleen positiivisesti. Silloin uhria ei auta se, että sanoo "sinä puhut itsellesi negatiivisesti". Uhri ei ole tekijä, uhri ei keksinyt sanoa niitä loukkauksia itselleen, vaan sen tekivät muut. Pitää kertoa se, että kasvuaikana toisten toistamat negatiiviset puheet jäävät opituksi asiaksi mieleen ja minäkuva ja sen hetkinen todellisuus rakentuu sen mukaan. Asiakas saattaa olla menneisyyden kokemuksen tilassa ja olla vaikka koululuokassa kiusaamistapahtumassa lapsuudessa. Edessä on fyysinen aikuinen, mutta kokemuksessaan hän on lapsi. Ei lasta mennä syyttämään siitä, että hän on seks hyv käytön uhri tai mahdollistanut sen. Ei myöskään muille uhreille. Prosessi on pitkä ja prosessi vaatii asian ymmärtämistä ja asian hahmottamista. Uhrille toki jää kaikki työ tehtäväksi ja ajatusmalliensa korjaamiseksi, mutta lähtökohta tehdä työ hyvin on ymmärtää, että itse ei ole syyllinen tilanteeseensa. Nyt hänellä on aikuisena vastuu loksautella asiat paikalleen, korjata ajatusvääristymät jne., mutta ei hän ole tietoisesti tehnyt tai aiheuttanut negatiivista sisäistä puhetta tai ajatusvääristymiä jne., eikä valinnut tai kenties edes tajunnut, että sellainen on päällä. Silloin häntä opastetaan huomaamaan ja korjaamaan ajatusvääristymiä ja negatiivista puhetta. Minun positiivisten kokemusten kyllästämä todellisuuteni poikkeaa negatiivisten kokemusten kyllästämästä asiakkaan todellisuudesta. Vääristynyt on siinä mielessä harhaanjohtava käsite. Uhrillahan on sen hetkisestä kokemuksesta aivan oikea käsitys. Jos hän ei koko elämänsä aikana saa myönteisiä kokemuksia, niin silloinhan hänen todellisuutensa on tuo "vääristymä". Silloin se ei ole vääristymä, vaan todellisuus. Terapeutit ja muut asiakkaan tapaamat henkilöt voivat vakuutella vaikka maailman tappiin kuinka ihania ja mukavia ihmiset "todella" ovat. Asiakasta se ei auta pätkääkään mikäli asiakas ei näitä terapeutin tuntemia ihanuuksia ikinä tapaa, eikä pääse heidän luomaansa ympäristöön saamaan positiivisia kokemuksia. On tärkeää korjata negatiivinen puhe laittamatta sitä asiakkaan syyksi. Syyllistämällä asiakasta terapeutti on vain yksi lisää heistä, jotka jättävät negatiivisen puheen soimaan asiakkan päähän ja hänellä on vain entistä enemmän negatiivista toistettavaa itselleen.

Kukaan uhri ei tahallaan estä itseään paranemasta, heillä ei vain ole keinoja parantaa itseään. Terapeutti taas on ammattitaidoton mikäli ei osaa muuta kuin syyttää asiakasta itsensä estämisestä tai negatiivisesta puheesta sen sijaan, että keskittyisi käyttämään niitä keinoja, joilla ongelmia saadaan purettua. Ongelmat saadaan purettua sitä nopeammin, mitä vähemmän keskitytään asiakkaan syyttelyyn.

Vastustaminen, myös masennuksesta paranemisen vastarinta, on normaali ilmiö. Autettava vastustaa tiedostamattomien ja osittain tiedostettujen asioiden tulemista tietoisuuteen niiden epämiellyttävyyden vuoksi. Siksi siis myös vastustaa tilansa muuttumista ja hoidon päämääriä. Liian varhainen vastustuksen käsittely ja osoittaminen voi vahvistaa vastustusta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttien puhe pitäisi muuttaa ei-syyllistäväksi. Asiakasta ei syyttely palvele millään tavalla, vaan lähinnä pahentaa asioita.

Terapeutin on hyvä saada asiakkaansa heräämään todellisuuteen, jota masentuneen aivotoiminta on useimmiten muokannut epätodelliseksi. Sellaista pientä ravistelua - pään silittely ei auta asioiden etenemisessä.

Mihin todellisuuteen, kerrotko vielä? Sinun kokemusmaailmasi on täysin erilainen jonkun toisen ihmisen kokemusmaailmaan verrattuna. Molemmat ovat yhtä todellisia. Olette vain eläneet eri ympäristöissä. Vai väitätkö, että slummilapsen kokemus siitä kun vanhempansa myy häntä on epätodellinen ja vain länsimaisen keskituloisen tai rikkaan hyvinvoivan ja terveen perheen lasten kokemus todellisuudesta on oikea ja totta? Ja että hyvinvointivaltiossa ei voi tapahtua mitään negatiivista?

Vierailija kirjoitti:

Vastustaminen, myös masennuksesta paranemisen vastarinta, on normaali ilmiö. Autettava vastustaa tiedostamattomien ja osittain tiedostettujen asioiden tulemista tietoisuuteen niiden epämiellyttävyyden vuoksi. Siksi siis myös vastustaa tilansa muuttumista ja hoidon päämääriä. Liian varhainen vastustuksen käsittely ja osoittaminen voi vahvistaa vastustusta. 

Terapeutin metodi vain on väärä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Vierailija kirjoitti:

Mene ylös ulos ja lenkille. Kohta tulee kevät. Katsele ympärillesi. Pienet, yksinkertaiset asiat voi tuoda iloa elämään. Tuuleta aivojasi, äläkä pohdi liikaa.

Muista, että kaikki ihmiset on vain ihmisiä. Ei kukaan voi myöskään toisen puolesta elää.

Onnittelut, et ole koskaan ollut masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Masennuksesta paraneminen on kovaa työtä. Itse olen käynyt useassa taitoharjoitteluryhmässä, mm. tunnetaidot, ja olen matkalla kohti eheämpää ajatusmaailmaa. Aivot tykkäävät rutiineista ja masennuksessa ajatuksilla on usein lamaannuttava kaava. Siitä poispääsy teettää paljon työtä, aivoilla kestää oppia ja etenkin sisäistää uusia toimintamalleja sisäiselle äänellemme.

Ja alkuperäiseen kysymykseen: pohjimmilla ollessani olisin todennäköisesti loukkaantunut ja myöhemmin reflektoinnin kautta todennäköisesti tietyllä tavalla myöntävän asian olevan totta. Onhan se: mutta kaikki muut pelipalan palat on oltava kohdallaan: ateriarytmit, unirytmit ja palauttava uni, elämäntilanteen tuki - sairasloma? ..jne.

Mutta myös se on totta, että asiakkaan osallistuessa ryhmiin hän voikin saada vain lisää negatiivista palautetta. Hienoa, että sinä olet saanut ryhmistä positiivisia kokemuksia :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttien puhe pitäisi muuttaa ei-syyllistäväksi. Asiakasta ei syyttely palvele millään tavalla, vaan lähinnä pahentaa asioita.

Jaa sinä tietäjä luulet että voit sanella terapeuteille heidän jokaisen sanansa, eleensä ja ilmeensä ja haluavat silti vielä hoitaa sinua? Hiukka narsi kommentti sinulta.

Vai oletko ehkä käynyt sen koulutuksen tai jopa auttanut ihmisiä terapeuttina? Saanut jotain tuloksia? Panostanut asiaan? Vai suu vain soi täällä koska mutu?

Asiakkailla on toki erilaisia ongelmia, mutta mietihän vähän. Jos on esim. koulukiusattu, narsistin uhri, väkivallan uhri tms., niin silloin alkuperäinen syy ongelmiin ei ole itsessä, vaan muissa. Ajan saatossa asiakas on alkanut pitää totena niitä negatiivisia asioita joita on sanottu, mutta se ei todellakaan ole uhrin syy. Se on luonnollista kehitystä, koska positiivista puhetta ei ole tullut korvaamaan negatiivista puhetta. Positiivista palautetta saavat toistelevat sitä itselleen ja puhuvat itselleen positiivisesti. Silloin uhria ei auta se, että sanoo "sinä puhut itsellesi negatiivisesti". Uhri ei ole tekijä, uhri ei keksinyt sanoa niitä loukkauksia itselleen, vaan sen tekivät muut. Pitää kertoa se, että kasvuaikana toisten toistamat negatiiviset puheet jäävät opituksi asiaksi mieleen ja minäkuva ja sen hetkinen todellisuus rakentuu sen mukaan. Asiakas saattaa olla menneisyyden kokemuksen tilassa ja olla vaikka koululuokassa kiusaamistapahtumassa lapsuudessa. Edessä on fyysinen aikuinen, mutta kokemuksessaan hän on lapsi. Ei lasta mennä syyttämään siitä, että hän on seks hyv käytön uhri tai mahdollistanut sen. Ei myöskään muille uhreille. Prosessi on pitkä ja prosessi vaatii asian ymmärtämistä ja asian hahmottamista. Uhrille toki jää kaikki työ tehtäväksi ja ajatusmalliensa korjaamiseksi, mutta lähtökohta tehdä työ hyvin on ymmärtää, että itse ei ole syyllinen tilanteeseensa. Nyt hänellä on aikuisena vastuu loksautella asiat paikalleen, korjata ajatusvääristymät jne., mutta ei hän ole tietoisesti tehnyt tai aiheuttanut negatiivista sisäistä puhetta tai ajatusvääristymiä jne., eikä valinnut tai kenties edes tajunnut, että sellainen on päällä. Silloin häntä opastetaan huomaamaan ja korjaamaan ajatusvääristymiä ja negatiivista puhetta. Minun positiivisten kokemusten kyllästämä todellisuuteni poikkeaa negatiivisten kokemusten kyllästämästä asiakkaan todellisuudesta. Vääristynyt on siinä mielessä harhaanjohtava käsite. Uhrillahan on sen hetkisestä kokemuksesta aivan oikea käsitys. Jos hän ei koko elämänsä aikana saa myönteisiä kokemuksia, niin silloinhan hänen todellisuutensa on tuo "vääristymä". Silloin se ei ole vääristymä, vaan todellisuus. Terapeutit ja muut asiakkaan tapaamat henkilöt voivat vakuutella vaikka maailman tappiin kuinka ihania ja mukavia ihmiset "todella" ovat. Asiakasta se ei auta pätkääkään mikäli asiakas ei näitä terapeutin tuntemia ihanuuksia ikinä tapaa, eikä pääse heidän luomaansa ympäristöön saamaan positiivisia kokemuksia. On tärkeää korjata negatiivinen puhe laittamatta sitä asiakkaan syyksi. Syyllistämällä asiakasta terapeutti on vain yksi lisää heistä, jotka jättävät negatiivisen puheen soimaan asiakkan päähän ja hänellä on vain entistä enemmän negatiivista toistettavaa itselleen.

Kukaan uhri ei tahallaan estä itseään paranemasta, heillä ei vain ole keinoja parantaa itseään. Terapeutti taas on ammattitaidoton mikäli ei osaa muuta kuin syyttää asiakasta itsensä estämisestä tai negatiivisesta puheesta sen sijaan, että keskittyisi käyttämään niitä keinoja, joilla ongelmia saadaan purettua. Ongelmat saadaan purettua sitä nopeammin, mitä vähemmän keskitytään asiakkaan syyttelyyn.

Tämä. Masentunut kärsii jo valmiiksi hyvin suurella todennäköisyydellä häpeästä, surusta ja syyllisyyden tunteista.

Toisekseen, tuo että suoraan lähtee haastamaan jonkin käsityksen, ajatusmallin jne. harvoin toimii, vaan ihminen menee helposti vaan entistä enemmän lukkoon ja suppuun. Sen takia moni terapeutti mielummin lähestyy asioita kysymällä kysymyksiä, eikä esittämällä näkemyksiä tai syytöksiä. Näin asiakas itse tulee tarvittaviin johtopäätöksiin ja todennäköisemmin pitää niitä tosina kuin hyökkäyksinä itseään kohtaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Ap terapeuttisi on osittain oikeassa, mutta hän jättää asiat puolitiehen. Hänen tulisi antaa sinulle ne työkalut, joiden avulla "uskallat muuttua", mikäli tästä olisi kysymys. Sisäinen muutos ei tapahdu yksikseen, vaan työstämisen kautta. Se ei tarkoita sitä, että asiakas ottaa Titanicin nokka-asennon, avaa kroppansa auki koko maailmalle ja huutaa, että uskallan muuttua. Sellainen ei muuta yhtään mitään. Toki sellainen voi olla yksi positiivinen kokemus, jolloin ukkonen ei lyökään maailmaa syleilevään rintakehään, mutta yksin asiakkaan päätöksellä olla pelkäämättä tai parantua ei ole merkitystä. Merkitystä on sillä kuinka asioita käsitellään ja myös sillä mitä kokemuksia terapian aikana ja sen jälkeen on. Kuinka hyvin ajatusmallien sisäistäminen sujuu, muodostuuko turvaverkkoja vai onko ihminen yhä yksin jne. Kuinka opitaan käsittelemään elämän ongelmakohtia ja opitaanko kenties jotain sellaista, että jatkossa pärjää vaikka loppuelämänsä kellarissa pussi päässä ilman ihmiskontakteja. Ihmisillä on taipumus pitää turvallisena itselleen tuttuja ja jopa itselleen vaarallisia asioita, mutta terapeutin tehtävä on antaa keinoja siihen kuinka taipumus itsessä esiintyy ja miten sitä aletaan työstämään tarvittaessa pois. Sekään taipumus ei ole kenenkään tietoinen henkilökohtainen valinta, vaan sellaisia ihmiset ovat.

En loukkaantuisi. Tarapiassa asiakkaan vastuulla on jaksaa motivoitua terapiasta ja tehdä yhteistyötä. Sen voi sanoa kauniisti niin kuin sinulle sanottiin ja ymmärtää, ettei terapeutti ole taikuri joka simsalabim parantaa sinut masennuksesta. 

Jos sinulla ja terapeutilla ei mene kemiat yksiin, kuten vaikuttaisi, niin älä mene hänen vastaanotolleen. Selitä sama asia hänelle kuin täällä meille ihan vieraille. Etsi uusi ja laita ehdoksi, että haluat vain odottaa muiden tekevän sinulle kaiken valmiiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Tietenkään masennus ei ole tahdon asia, mutta siitä parantuminen on. Tai voidaan tietysti puhua kuntoutuksestakin, ihan miten vain. Joka tapauksessa se on mahdollista vain, jos sairastunut itse haluaa sitä. Kukaan muu ei tee sitä masentuneen puolesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vähän sama asia kuin se, että kätilö sanoi minulle  synnytyksessä valittaessani, etten taida pystyä tähän, että "kyllä pystyt, jos vain haluat". Se on ikävästi sanottu ihmiselle, joka on hyvin haavoittuvassa tilanteessa, kokee olevansa täydellisessä umpikujassa ja eteenpäin meneminen tuntuu mahdottomalta.

Kyllä tiesin, että synnytyksessä olisin voinut tahdonvoimalla mennä vaikka mistä kauheuksista. Olin vain fyysisesti ja henkisesti aivan loppu, en päässyt eteepäin, vaikka mielestäni yritin. Lopputuloksen ajattelu ei auttanut yhtään. Olisin vain kaivannut myötäelämistä ja kannustamista.

Psykoterapautti olisi voinut painottaa parantumisprosessissa ajattelun pakottamisen sijaan hieman myötätuntoisempaa otetta. Hän olisi voinut miettiä asiakkaan kanssa yhdessä, onko jotain sellaisia pelkoja, mitä parantuminen asiakkaassa herättää. Psykoterapiaan saattaa tulla hyvin varovainen ja vetäytynyt ihminen, joka menee kuoreen ja lukkoon hyvin helposti. Ammattilaisen pitäisi ymmärtää se.

Olipa viisaasti sanottu ja täyttä asiaa. Kannustusta ja tukea sitä varmasti kaikki toivoo vaikeassa tilanteessa tai elämässä yleensä eikä lyttäämistä tai sitä, että muut vaatii toista olemaan kaikkivoipainen (että ko. ihmiset itse pääsisivät helpommalla tms., eli että ei tarvitsisi auttaa?). Lapsesi on onnekas, kun on kaltaisesi äiti, joka varmasti osaa opettaa hyviä arvoja ja puolustaa tarvittaessa. Montako sulla niitä mahtaa jo olla?

Kunpa kaltaisiasi olisi enemmänkin (onhan tässä ketjussa monia muitakin hyviä tyyppejä toki).

- Eri

Kuuntelin, kannustin ja yritin tukea. Neljä vuotta. Mutta kun sain osakseni aina vaan toisen itkut ja murheet ja ongelmat, joihin ei saanut millään lailla kommentoida loukkaamatta syvästi, lopetin. Uusien näkökulmien esittäminen oli toisen tunteiden tallomista ja kieltämistä. Vain yhdessä itkeminen ja samojen asioiden puiminen oli sopivaa. Kuinka kauan olisi vielä pitäny jaksaa itkeä mukana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Tietenkään masennus ei ole tahdon asia, mutta siitä parantuminen on. Tai voidaan tietysti puhua kuntoutuksestakin, ihan miten vain. Joka tapauksessa se on mahdollista vain, jos sairastunut itse haluaa sitä. Kukaan muu ei tee sitä masentuneen puolesta.

Toki hän haluaa sitä. Ihminen tarvitsee 10 000 toistoa sisäistääkseen uuden asian (sanoisin, että 100 toistoa riittää, mutta sekin on paljon). Muutos ei tapahdu hetkessä. Montako aivosolua ja niiden välistä kytköstä on korjattavana ja uudelleen yhdistettävänä? Kartta on terapeutilla, ei asiakkaalla. Aivot ja niihin kerätty kenties useiden kymmenien vuosien data ei pyyhkiydy pois tai korjaannu hetkessä.