Masentuneet, loukkaantuisitko tästä psykoterapeutin kommentista

En loukkaantuisi, terapeuttihan puhuu mitä sen kuuluu puhua. 

Aika erikoinen kommentti Ap:n terapeutilla.

Pitäisi terapeutin tietää että masennus on sairaus. Itsekin olen aikoinaan ollut masentunut ja tuollainen kommentti terapeutilta saisi vain mieltäni entistä matalemmaksi.

Terapeutin pitäisi olla asiakkaisiinsa ymmärtäväinen. Myös pitäisi olla hienotunteinen, ettei lyö entisestään masentuneita. Onko edes pätevä terapeutiksi?

Ei kun kato otat vaan itseäsi niskasta kiinni ja kyllä se masennus sitten häviää. Eiku...

En loukkaantuisi enää nykyään.

Kun alkaa ymmärtämään elämää ja itsereflektoimaan asioita niin saa tuosta lauseesta paljon enemmän.

Hän ei tarkoittanut sillä lainkaan mitään pahaa sinulle tai loukata mutta halusi, että pohdit elämääsi sekä syy-seurassuhteita ja tuttuja toimintamallejasi rehellisesti. Ei tarvitse itseään tuomita mutta kannattaa yrittää oivaltaa omia toimintamallejaan ja niiden syitä.

Elämä helpottuu kun taistelee ja haluaa tuntea itsensä vaikka se sattuisi.

Kivun kautta me kasvamme, sattuu mutta on sen arvoista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeuttien puhe pitäisi muuttaa ei-syyllistäväksi. Asiakasta ei syyttely palvele millään tavalla, vaan lähinnä pahentaa asioita.

Terapeutin on hyvä saada asiakkaansa heräämään todellisuuteen, jota masentuneen aivotoiminta on useimmiten muokannut epätodelliseksi. Sellaista pientä ravistelua - pään silittely ei auta asioiden etenemisessä.

Ja ajattelemisen aihetta, uusia näkökulmia. Masentuneen aivot yleensä jumittavat ja ajatukset kiertävät kehää, siitä vellominen.

Juuri näin. Omalla kohdalla tuloksekkaimpia yksittäisiä tapaamisia ovat olleet ne mistä lähtiessä on tuntunut kuin olisi saanut henkisen selkäsaunan. Ne pistävät työstämään asioita myös terapiakertojen välillä. Toki terapiaa aloittaessa, kun olin vielä itseinhovaiheessa, tuollainen kommentti olisi ollut liikaa.

Ilman asiayhteyttä tuo terapeutin kommentti on todella typerä. Mutta pitäisi tietää mitä muuta olette puhuneet.

Itse olen kärsinyt masennuksesta pitkään eikä todellakaan johdu mistään pelosta. Olisin paljon mielummin iloinen ja tyytyväinen elämään, mutta en osaa olla. Ei auta edes masennuslääke. Yritin käydä terapiassa, mutta kohdalleni osui ainakin minulle sopimaton terapeutti, joten lopetin terapian. Enkä ko. kokemuksen johdosta usko, että terapiasta olisi mitään hyötyä muutenkaan. Ei ulkopuolinen ihminen voi minua auttaa mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin ihmissuhteista ja kerroin mulla olevan muutamia, joiden kanssa on oltu kavereita peruskouluajoista asti. Siihen terapeutti sanoi, että "täytyyhän sussa sitten jotain olla, että he ovat noin kauan halunneet olla kavereita". Jäi jotenkin ikävä olo. Kuin terapeutti ei itse näkisi minussa mitään kaveruuden arvoista. Sanoi toisessa yhteydessä myös minun elävän "pientä elämää". Itse olen tyytyväinen tapahtumaköyhään elämääni epävakaan lapsuuden ja itsariajatuksiin johtaneen masennuksen ja siitä parantumisen jälkeen.

Eri

Minä taas näen tuon terapeutin sanoman lauseen nimenomaan sellaisena kehuna ja kannustuksena, että olet niin huipputyyppi, että vanhat ystävät pitävät sinusta, ja haluavat olla seurassasi, vaikka et itse aina ajattelisikaan niin.

Tuo terapeutin toteamushan on itsestäänselvyys. Sen tiesin jo terapiaan mennessä. Terapeutilta odotan, ettei hän kerro minulle itsestäänselvyyksiä vaan auttaa pääsemään estoista yli.

Siksi loukkaantuisin. Miten se minua auttaa, että terapeutti kertoo heikkouteni, joista tahtoisin eroon, mutta joista en osaa eroon päästä?

Vierailija kirjoitti:

Tuo on vähän sama asia kuin se, että kätilö sanoi minulle  synnytyksessä valittaessani, etten taida pystyä tähän, että "kyllä pystyt, jos vain haluat". Se on ikävästi sanottu ihmiselle, joka on hyvin haavoittuvassa tilanteessa, kokee olevansa täydellisessä umpikujassa ja eteenpäin meneminen tuntuu mahdottomalta.

Kyllä tiesin, että synnytyksessä olisin voinut tahdonvoimalla mennä vaikka mistä kauheuksista. Olin vain fyysisesti ja henkisesti aivan loppu, en päässyt eteepäin, vaikka mielestäni yritin. Lopputuloksen ajattelu ei auttanut yhtään. Olisin vain kaivannut myötäelämistä ja kannustamista.

Psykoterapautti olisi voinut painottaa parantumisprosessissa ajattelun pakottamisen sijaan hieman myötätuntoisempaa otetta. Hän olisi voinut miettiä asiakkaan kanssa yhdessä, onko jotain sellaisia pelkoja, mitä parantuminen asiakkaassa herättää. Psykoterapiaan saattaa tulla hyvin varovainen ja vetäytynyt ihminen, joka menee kuoreen ja lukkoon hyvin helposti. Ammattilaisen pitäisi ymmärtää se.

Olipa viisaasti sanottu ja täyttä asiaa. Kannustusta ja tukea sitä varmasti kaikki toivoo vaikeassa tilanteessa tai elämässä yleensä eikä lyttäämistä tai sitä, että muut vaatii toista olemaan kaikkivoipainen (että ko. ihmiset itse pääsisivät helpommalla tms., eli että ei tarvitsisi auttaa?). Lapsesi on onnekas, kun on kaltaisesi äiti, joka varmasti osaa opettaa hyviä arvoja ja puolustaa tarvittaessa. Montako sulla niitä mahtaa jo olla?

Kunpa kaltaisiasi olisi enemmänkin (onhan tässä ketjussa monia muitakin hyviä tyyppejä toki).

- Eri

Sen sijaan että mietit pitäisikö sanoista loukkaantua niin mieti että olisiko hänen sanoissaan jotain totuutta? Paraneminen ei voi alkaa ennen kuin myöntää itselleen tosiasiat.

Masennus on siitä pirullinen seuralainen että se on itse itseään ruokkivaa. Masentuneen ei tee mieli tehdä masennukselle mitään koska se johtaisi siihen että joutuisi kohtaamaan ne omat heikkoudet ja kaikki vastenmieliset asiat, ottamaan vastuuta ja tekemään raskasta työtä sen eteen että voisi paremmin. On helpompaa vain turvautua ajatukseen ettei siitä kuitenkaan tulisi mitään, ja vaikka tulisi niin olisiko se edes sen arvoista.

Vaikeinta masennuksen hoitamisessa on löytää joka päivä energiaa ja tahdonvoimaa parantaa omaa tilaansa kun kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. Masentuneella on suuri inertia, ja hän tarvitsisi sopivassa määrin tukea ja tsemppiä, liikkeellepanevaa voimaa joka sysäisi eteenpäin jotta asiat lähtisivät rullaamaan. Kuitenkaan asioita ei voida tehdä hänen puolestaan, muuten edistystä ei synny. Silloin kun kaikki tuntuu ylivoimaiselta niin on tärkeää keskittyä edes yhteen asiaan. Hoitaa edes sen yhden asian kuntoon kerrallaan. Ehkä tulevaisuudessa jaksaisi jo sitten kaksi.

Olen itse ollut masentunut ja mielestäni se, mitä terapeutti sanoi, on aivan totta. Masentuneena tietenkin haluaisi, että sielun ympärille laitettaisi vain pehmeä villapeitto, mutta pidemässä juoksussa auttaa ehkä toiset keinot. Terapeutti näkee sinussa potentiaalia ja yrittää haastaa sinua. 

Kammottavaa. Onpa asiaa tuntematon terapeutti!

Vierailija kirjoitti:

Masennukseenkin tottuu. On turvallista, ei tule suuria mielenliikutuksia, elämä on pientä, mutta ennalta arvattavaa. Puhun nyt lievästä tai korkeintaan keskivaikeasta masennuksesta. Tulevaisuus näyttäytyy samankaltaisena ja ennen kaikkea: ei tarvitse jaksaa. Omalla kohdallani kestän masentuneisuutta ja alavireisyyttä hyvin, mutta mielialanvaihtelut ovat myrkkyä. Oletetaan, että voisin päättää alkaa parantua. Pikkuhiljaa olo kohenisi, mutta tulisi niitä takaiskujakin, huonoja päiviä tai viikkoja. Pelottaisi, että ne jäävät taas pysyväksi olotilaksi, hyvässä fiiliksessä taas pelottaisi, että milloin se kakka taas alkaa. On turvallisempaa kun mieliala on jokseenkin sama ja ennakoitavissa. Nämä siis omia kokemuksiani jollain muulla voi olla toisin.

Ei se ole tottumista vaan turtumista. Siksi terapeutin täytyy löytää kipupisteitä, joita painelemalla saisi aikaan reaktion, ns. herättää eloon ja saada ajatukset liikkeelle.

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin ihmissuhteista ja kerroin mulla olevan muutamia, joiden kanssa on oltu kavereita peruskouluajoista asti. Siihen terapeutti sanoi, että "täytyyhän sussa sitten jotain olla, että he ovat noin kauan halunneet olla kavereita". Jäi jotenkin ikävä olo. Kuin terapeutti ei itse näkisi minussa mitään kaveruuden arvoista. Sanoi toisessa yhteydessä myös minun elävän "pientä elämää". Itse olen tyytyväinen tapahtumaköyhään elämääni epävakaan lapsuuden ja itsariajatuksiin johtaneen masennuksen ja siitä parantumisen jälkeen.

Eri

Mulla ei oo juuri aikuisiällä syntyneitä ystävyyssuhteita ja välillä tulee mieleen, että onko mussa jotain vikana, kun ei niitä uusia suhteita oikein tunnu syntyvän. Koska mulla on kuitenkin jokunen ystävä ollut ihan lapsuuden ajoista asti, olen ihan omatoimisesti ajatellut, että selvästi mussakin on jotain ystävyyden arvoista, kun ovat mun rinnalla kulkeneet vuosikymmeniä.

En missään tapauksessa usko, että terapeutti ajatteli asiaa sillä tavalla kuin sinä sen tulkitsit.

Vierailija kirjoitti:

Jos et jaksa edes kuunnella terapeuttiasi, lopeta terapia. Jos olet mennyt terapiaan vain siksi että saat aivopiereskellä ilman mitään ristiriitaista kommenttia tähän, lopeta. Lopeta nyt saman tien. Tuhlaat monen ihmisen aikaa ja energiaa tekemällä näin.

Ja tässäkin lyödään taas lyötyä. Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos et jaksa edes kuunnella terapeuttiasi, lopeta terapia. Jos olet mennyt terapiaan vain siksi että saat aivopiereskellä ilman mitään ristiriitaista kommenttia tähän, lopeta. Lopeta nyt saman tien. Tuhlaat monen ihmisen aikaa ja energiaa tekemällä näin.

Ja tässäkin lyödään taas lyötyä. Miksi?

Terapiaan meneminen ei tarkoita että terapeutti on sinun 24/7-orjasi jota saa kohdella ihan miten tahansa ja silti terapeutin pitää varauksetta rakastaa sinua. Jos kuvittelet tällaista olet pahimman laadun narsisti.

Terapeutti on ammatti-ihminen joka antaa työkaluja oman pään analysointiin mutta joka ei todellakaan ole kenenkään persrätti vaikka yllä oleva kommentoija näköjään uskoo niin.

Koko terapia on ihan huuhaata. Helppoa rahaa heille. Kuuntelevat masentuneiden ihmisten ikävää elämää ja tuntevat itsensä sitten paremmaksi. Kertovat lisäksi asiakkaiden tarinoita eteenpäin. Uteliaat ihmiset ryhtyvät terapeuteiksi, koska ovat niin kiinnostuneita muiden asioista. Tunnen muutaman...

Terapia on uskomushoitoa, joten käytetyt menetelmätkin ovat vain uskomuksia, joista voi olla asiakkaalle merkittävää haittaa.

Terapiaa ei ole pystytty osoittamaan tieteellisesti päteväksi hoitomenetelmäksi. Siksi esimerkiksi terapeutin valitseminen on tärkeää, koska terapeutti ei ole ammattilainen, joka määrää lääkkeet, vaan keskustelukumppani, jonka kanssa synkkaa tai sitten ei. Jos terapia olisi tieteellisesti uskottava menetelmä, kenen tahansa terapeutin pitäisi pystyä saamaan aikaan sama tulos.

Keskusteluun ei tarvita välttämättä terapeuttia. Joku muu ihminen voi täyttää täsmälleen saman tarpeen.

Olen vuorenvarama, että sosiaalisissa kulttuureissa, joissa yhteisö on tiivis, terapian tarve on merkittävästi pienempi kuin kovan kilpailun ja yksilöllisyyden länsimaissa, joissa terapeutilla yritetään korvata sosiaalisten suhteiden ja turvallisen sosiaalisen yhteisön puuttumista.

Terapiakulttuuri kertoo sairaasta yhteiskunnasta.

En loukkaantuisi siitä, mitä hän sanoi, sillä tuossa on kyllä totuuden siemen mukana. Voisin loukkaantua, jos hän sanoisi sen jotekin syyttävään sävyyn. Kontekstilla on iso merkitys.

Parantumisen mukana tuomien muutosten pelko ja erityisesti pelko siitä, että masennus tulee kaikesta huolimatta takaisin, on ihan yleinen ilmiö, ei siinä sinällään ole mitään loukkaavaa. Tahdon asia se ei missään nimessä ole, siis niin että pelkällä tahdonvoimalla voi vääntää itsensä terveeksi. Sen oma asenne ja omat pelot voivat hidastaa prosessia, mutta siitäkin voi psykoterapeutin kanssa puhua, että pelot väistyisivät vähitellen.

Mene ylös ulos ja lenkille. Kohta tulee kevät. Katsele ympärillesi. Pienet, yksinkertaiset asiat voi tuoda iloa elämään. Tuuleta aivojasi, äläkä pohdi liikaa.

Muista, että kaikki ihmiset on vain ihmisiä. Ei kukaan voi myöskään toisen puolesta elää.