Masentuneet, loukkaantuisitko tästä psykoterapeutin kommentista

Ap, haluatko parantua vai et?

Haluatko vain velloa pahassa olossasi, koska se on turvallista? Silloin terapeutin sanat voivat kuulostaa uhkaavalta, loukkaavaltakin. 

Miksi se kommentti pitkäaikaisista ystävistäsi oli loukkaava? Eikö ole totta, että sinussa on jotain hyvää, kun sinulla on niin vanhoja ystäviäkin? Että ovat jaksaneet seistä rinnallasi, vaikket olekaan täydellinen. Koska sinussa on jotain hyvää. Kiistätkö sen?

Ei terapeutti halua sulle mitään pahaa, eikä se saa mitään iloa vaikka loukkaisikin sua. Sen on hyvä ravistella sua hieman. Ei kukaan voi puolestasi työstää parantumiseen johtavaa muutosta ajatusmaailmassasi, terapeutti voi sua siinä auttaa, mutta itse sen teet. Kaikkea hyvää sille matkalle!

Vierailija kirjoitti:

Ap, haluatko parantua vai et?

Haluatko vain velloa pahassa olossasi, koska se on turvallista? Silloin terapeutin sanat voivat kuulostaa uhkaavalta, loukkaavaltakin. 

Miksi se kommentti pitkäaikaisista ystävistäsi oli loukkaava? Eikö ole totta, että sinussa on jotain hyvää, kun sinulla on niin vanhoja ystäviäkin? Että ovat jaksaneet seistä rinnallasi, vaikket olekaan täydellinen. Koska sinussa on jotain hyvää. Kiistätkö sen?

Ei terapeutti halua sulle mitään pahaa, eikä se saa mitään iloa vaikka loukkaisikin sua. Sen on hyvä ravistella sua hieman. Ei kukaan voi puolestasi työstää parantumiseen johtavaa muutosta ajatusmaailmassasi, terapeutti voi sua siinä auttaa, mutta itse sen teet. Kaikkea hyvää sille matkalle!

Edelleenkään syyllistäminen ei auta asiaan.

Ei loukkaisi. Tiedän itse tuon olevan totta. On hiton pelottavaa luopua niistä ajatusmalleista, joita on noudattanut koko elämän. Vaikka se toimintamalli on haitallinen, se on silti turvallinen.

Tiedän myös järjellä ajatellen, että minun elämäni olisi parempaa ilman miesystävääni. En uskalla kuitenkaan heittäytyä siihen ajatukseen, että haluaisin oikeasti saada sen paremman elämän. Nykyhetki on kaikessa raadollisuudessaan turvallinen ja tuttu. En tiedä, miten osaisin elää ilman jatkuvaa riitelyä ja uhriutumistani. En uskalla haluta muuta ja uskottelen itselleni, että järki on väärässä ja tämä on ainoa oikea tapa elää. En tunne itseäni minuksi, jos minulta viedään pois katkeruus ja suru. 

Kannattaa ottaa seuraavalla kerralla puheeksi loukkaantumisesi jotta pääsette tutkimaan ja ymmärtämään ajatus- ja kokemusprosessejasi. Opettelet samalla kertomaan tunteistasi. Terapeutti on sua varten toisin kun me täällä av-palstalla.

Olisin loukkaantunut. Loukkaannuin niin monesta muustakin asiasta. Yleensä ne loukkaantumiset olivat kipupisteitä. Ne loukkaantumiset kannattaa ottaa puheeksi terapeutin kanssa. Yleensä siellä terapiassa kannattaa ottaa juuri ne asiat puheeksi, joista ei missään nimessä haluaisi puhua. 

Mielestäni terapeutti ei tarkoittanut, että paraneminen on tahdon asia. Pelosta vapautuminen ei ole tahdon asia, joka tapahtuu, kun vain haluaa tai tahtoo. Jos esim. pelkäät ihmisiä sen vuoksi, että vanhempasi ovat sinulle huutaneet ja ilkeilleet, niin on luonnollista että pelkäät. Se pelko on sinun elämänhistoriasi tuottama tulos: Pelko on ollut aiheellista turvataksesi jotain elämäsi osaa tai sinua. Lapsuudessa on esim. kannattanut olla hiljaa ja pelätä vastaansanomista vanhemmille. Jos nimittäin siitä vastaansanomisesta olisi koitunut ongelmia. Ihminen taas masentuu, jos ei voi tuoda tunteitaan/vastakkaisia näkemyksiään esiin. Se masennus on siis myös samalla tavalla kuin pelkokin, turvakeino. 

Joten tottakai sinä pelkäät sisäistä muutosta. Tässä minun esimerkissäni masentunut pelkää, että mitä tapahtuu, jos rupeaa sanomaan ihmisille, niitä omia mielipiteitään, ajatuksiaan ja toiveitaan. Saattaa tapahtua niin, että muut ihmiset kaikkoavat. Masentunut saattaa huomata, ettei itse halua olla niiden muiden kanssa. Hän saattaa pelätä myös tulevia ristiriitoja, koska niitä ei ole koskaan harjoitellut.

Minulla oli sopeutumista sen kanssa, että opin siihen, että päivittäin kokee ärsyyntymistä. Kaiken toisten ihmisten huonon käytöksen esim. etuilun, olin laittanut tavalla tai toisella omaksi syykseni. Tottakai silloin masentuu, kun kyllähän sitä päivittäin törmää esim. kaupoilla huonokäytöksisiin ihmisiin. Vielä 15 vuoden päästäkin välillä hämmästyn, että kuinka paljon muut ihmiset voivatkaan kaikella tyhmyydellään, ilkeydellään ja ajattelemattomuudellaan ärsyttää ja veetuttaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Vierailija kirjoitti:

Puhuttiin ihmissuhteista ja kerroin mulla olevan muutamia, joiden kanssa on oltu kavereita peruskouluajoista asti. Siihen terapeutti sanoi, että "täytyyhän sussa sitten jotain olla, että he ovat noin kauan halunneet olla kavereita". Jäi jotenkin ikävä olo. Kuin terapeutti ei itse näkisi minussa mitään kaveruuden arvoista. Sanoi toisessa yhteydessä myös minun elävän "pientä elämää". Itse olen tyytyväinen tapahtumaköyhään elämääni epävakaan lapsuuden ja itsariajatuksiin johtaneen masennuksen ja siitä parantumisen jälkeen.

Eri

Minä en näe tuossa mitään pahaa. Ei terapeutti voi eikä saa kommentoida, oletko kiva kaveri. Hän on ulkopuolinen tarkkailija ja tuolla hän tarkoitti sitä, mitä ajattelet itsestäsi eikä mitä hän sinusta ajattelee. Ehkä hän on valinnut sanat jotenkin huolimattomasti, mutta minusta on ainakin ilmiselvää, että terapeutti tarkoitti sanoa "huomaatkos, että sinussa on jotain hyvääkin eikä pelkästään pahaa, kuten itse ajattelet". Pienellä elämällä hän taas todennäköisesti tarkoitti niitä jumiutuneita ajatusmalleja ja kapeita näkökulmia elämään ja maailmaan ja tarkoitus olisi pystyä tarkastelemaan sitä ulkopuolelta tai ihan eri tavalla kuin aiemmin. Ei hän todellakaan tuolla tarkoita arvostella elämääsi tapahtumaköyhäksi. 

Käsitän tuon jotenkin että pitäisi muuttua täysin toiseksi ihmiseksi kuin mitä on, mitä on ollut läpi elämän ja sitä myötä sairastunut. Eli en halua parantua, kun koen ettei minusta ole niin valtavaan muutokseen, etten olisi sairas ja koko historiani ei olisikaan olemassa.

Vierailija kirjoitti:

Masentuneet tuntuvat loukkaantuvan muita herkemmin vähän kaikesta tai jopa syyttävän toisia olotilastaan niin kuin ei itsellä olisi osaa eikä arpaa vellomiseensa... Huono itsetunto kaiketi vain näyttäytyy noin?

Estynyt persoonallisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Jos masentunut kykenee käyttää tahdon voimaa niin hän ei ole masentunut. Tajunnan muutos on merkki tervehtymisestä. Mitenkös tajunnan muutosta treenataan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla on jäänyt mieleen se että terapeutti sanoi että olen kovin mustavalkoinen. Että mun kanssa pitää olla varuillaan että kummalle puolelle joutuu. No ei ollut enää tämän ihmisen kanssa arpomista... No joo tiedän että mielistellähän niiden täytyy. Mutta että sanoo sen suoraan ja ajattelee etten tajua?

Nyt täytyy kysyä kyllä tähän, että mitä tässä tarkoitat tällä, ettet tajua osuudella?

Muuten, ottamatta kantaa kommentin asiallisuuteen, niin... ottaisin silti todella vakavasti sinuna tämän kommentin ja käsittelisin sen sinun terapeutin kanssa.

Voisin luulla sinun sairastavan epävakaata persoonallisuus häiriötä? Onko näin? Tai kenties jotain muuta?

Se on aivan perustyötä ottaa tällainen tunne potilaan kanssa puheeksi, joten sinuna vain rohkeasti nyt jatkaisin asian käsittelyä hänen kanssa!!

Jos kaikki maailmassa on sinulla mustaa ja valkoista, niin se ylläpitää oireitasi.

Osittain terapeutin lausunto voi taas tarkoittaa sitä, että hän näkee sinussa muita manibuloivan ihmisen, joka myös ylläpitää oirekuvaasi!

En usko siis, että terapeuttisi tarkoitti pahaa sanomalla näin, vaan hän on oikeasti nyt haluamassa sinulle parasta!!

Manitbois:D

Ei minun mielestäni kaikki ola mustaa ja valkoista, hoitaja vaan heitti näin. Pakko-oireinen häiriö minulla on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Mutta tiedätkös, joskus ne jalat ovat vammautuneet niin, ettei niitä voi fyysisten asioiden takia käyttää, niillä voi koskaan voi kävellä. Tai jalat on amputoitu.  Siihen ei auta mikään halun määrä, ei mikään urheus, jolla pelko on poistettu jne. Kysymys on fysiikasta, ei päätöksestä tai sinnikkyydestä. Uudet jalat eivät kasva amputoitujen tilalle, vaikka kuinka päättäisi, että ne kasvavat.

-eri

Kyllähän tuo sattuu mutta itseä ainakin siitä syystä että tiedän sen olevan totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Mutta tiedätkös, joskus ne jalat ovat vammautuneet niin, ettei niitä voi fyysisten asioiden takia käyttää, niillä voi koskaan voi kävellä. Tai jalat on amputoitu.  Siihen ei auta mikään halun määrä, ei mikään urheus, jolla pelko on poistettu jne. Kysymys on fysiikasta, ei päätöksestä tai sinnikkyydestä. Uudet jalat eivät kasva amputoitujen tilalle, vaikka kuinka päättäisi, että ne kasvavat.

-eri

Jos jalka/jalat amputoidaan, hankitaan proteesi ja opetellaan kävelemään sen kanssa, tai opetellaan käyttämään pyörätuolia. Siinä vaiheeessa on kyse päätöksestä ja sinnikkyydestä.

myös eri

Terapian alussa tuollainen kommentti olisi saanut lukkoon, myöhemmin olisin suhtautunut mielenkiinnolla ja pystynyt harkitsemaan sen todenmukaisuutta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Mutta tiedätkös, joskus ne jalat ovat vammautuneet niin, ettei niitä voi fyysisten asioiden takia käyttää, niillä voi koskaan voi kävellä. Tai jalat on amputoitu.  Siihen ei auta mikään halun määrä, ei mikään urheus, jolla pelko on poistettu jne. Kysymys on fysiikasta, ei päätöksestä tai sinnikkyydestä. Uudet jalat eivät kasva amputoitujen tilalle, vaikka kuinka päättäisi, että ne kasvavat.

-eri

Niin. Ja samalla tavalla ihminen voi menettää sen toimintakykynsä mielenterveyden puolella. Masennuksessa  se tahto, urheus, päätös, sinnikkyys jne ovat niitä vammautuneita tai amputoituja jalkoja. Ainoa keino kävelemiseen on kuitenkin ne jalat, sille faktalle ei kukaan voi mitään. Et sinä voi odottaa, että sinä vain yhtäkkiä kävelet vaan sinun pitää sisäistää se fakta, että jalathan siihen tarvitaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Jos masentunut kykenee käyttää tahdon voimaa niin hän ei ole masentunut. Tajunnan muutos on merkki tervehtymisestä. Mitenkös tajunnan muutosta treenataan?

No ei se nyt ihan noin mustavalkoista ole. Se tahto ja voimahan tulevat sieltä vähän kerrallaan, toimintakyvyn mukaan. Ihan niin kuin se jalastaan vammautunutkaan ei heti pysty kävelemään, vaan opettelee ensin varaamaan painoa jalalle. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Parantuminen on tahdon asia, mutta monikaan ei halua parantua, koska eivät halua tehdä sitä työtä. Ei viitsitä olla rehellisiä itselleen eikä viitsitä toimia sen mukaan että muutosta tulisi, eikä viitsitä luopua ikuisesta uhrin roolista johon oma identiteetti on sidottu.

Parantuminen on tahdon asia? Tällä asenteella sysätään syyllisyyden, stigman ja häpeän taakka mielenterveysongelmista kärsivän niskaan. On "oma vika", kun ei kykene parantumaan. Varmasti moni mielenterveytensä kanssa kamppaileva olisi mielummin jättänyt mielenterveysongelmat kokonaan kokematta ja olisi terve. Entä jos haluaa epätoivoisesti parantua, on käynyt läpi lääkkeet, terapiat, ruokavaliot, liikunnan, ihan kaiken mihin vain kykenee, eikä ole parantunut? Tuolla ajatusmallilla vain ajetaan ihmisiä umpikujaan. Kaikki elämässä ei ole itsestä kiinni, ei mielenterveysongelmaisilla, ei terveillä, ei yhtään kenelläkään. Valitettavasti ollaan täällä tämän suuremman kokonaisuuden, menneisyyden, tämän ihmiskehon, olosuhteiden, yhteiskunnan, vallitsevan arvomaailman ja osittain muiden ihmisten armoilla.

Monen mielenterveysongelmat juontavat juurensa menneisyyden traumaattisiin kokemuksiin ja toisilla masennus, ahdistus ja muu oireilu voivat liittyä pysyviin persoonallisuuden rakenteisiin, jotka ovat vinoutuneet, kuten esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla. Parantumista ei voi pakottaa eikä se riipu vain ihmisen tahtotilasta. Valitettavasti. Moni asia elämässä on prosessi ja toiset vaativat tietynlaiset olosuhteet ollakseen mahdollisia.

Ap:n terapeutin sanomaan on mahdotonta ottaa kantaa tietämättä kontekstia, taustaa ja ap:n yksilöllistä tilannetta.

Kyllähän parantuminen on tahdon asia. Ei masennuksesta voi parantua, jos ei itse halua sitä ja ole valmis tekemään töitä sen eteen. Mutta tietenkään aina tahto ja työ ei riitä.

Masennus ei ole tahdon asia. Myönteiset asiat auttavat pois päin masennuksesta ja negatiivisilla asioilla taas päinvastoin. Masentuneella ei ole voimia käyttää tahdon voimaa. Se pitää muistaa, että masennus on SAIRAUS.

Eri

Mutta tässähän se juju nimenomaan onkin. Masennus on tahdon asia, mutta masentuneella ei ole voimia käyttää sitä tahdon voimaa, koska on sairas. Ei siinä ole mitään pahaa tai syyllistävää todeta näin. Ihan samalla tavalla voidaan sanoa, että kävelemään opetellaan jaloilla. Jollain jalat voivat olla vammautuneet, joten hän ei tietenkään voi kävellä niillä vammautuneilla jaloilla. Kuitenkin, jos hän haluaa kuntoutua niistä vammoistaan ja kävellä, ainoa keino on käyttää niitä jalkoja. Kuitenkaan ei ole keneltäkään pois eikä syyttelyä, jos sanotaan, että kävelyyn tarvitaan jalat. 

Mutta tiedätkös, joskus ne jalat ovat vammautuneet niin, ettei niitä voi fyysisten asioiden takia käyttää, niillä voi koskaan voi kävellä. Tai jalat on amputoitu.  Siihen ei auta mikään halun määrä, ei mikään urheus, jolla pelko on poistettu jne. Kysymys on fysiikasta, ei päätöksestä tai sinnikkyydestä. Uudet jalat eivät kasva amputoitujen tilalle, vaikka kuinka päättäisi, että ne kasvavat.

-eri

Silloin laitetaan tekojalat ja niillä kävellään. Sinä olet pelkuri , piiloudut kaikenlaisten tekosyiden taakse ettei vaan turvallinen masennus parantuisi. Koska helppo olla nykytilassa , parantuminen vaatii voimaa jota sinulla ei ole tai ainakin luulen niin. Minä en loukkaantuisi terapeutin sanoista , miettisin mitä hän sanoilla tarkoittaa. Terveisin entinen masentunut.

Riippuu terapian vaiheesta. Ihan ensimmäisillä kerroilla olisin varmasti loukkaantunut, myöhemmin en. Ja tietysti riippuu konktekstista, mutta luulen, että ammattitaitoinen terapeutti ei sano noin loukatakseen vaan haastaakseen. Tämä on vain subjektiivinen kokemus, mutta juuri tuo haastaminen on yksi terapian tärkeimmistä asioista.

Vierailija kirjoitti:

Käsitän tuon jotenkin että pitäisi muuttua täysin toiseksi ihmiseksi kuin mitä on, mitä on ollut läpi elämän ja sitä myötä sairastunut. Eli en halua parantua, kun koen ettei minusta ole niin valtavaan muutokseen, etten olisi sairas ja koko historiani ei olisikaan olemassa.

Ei siinä omasta historiasta tarvitse luopua. Ainoastaan siitä kohtuuttomasta painolastista, mitä se historia tekee sinulle tänä päivänä. Historia on muovannut sinut ja opettanut sinua, mutta sinun ei tarvitse olla sen orja ja antaa sen vaikuttaa jokaiseen tänään tekemääsi päätökseen tai reaktioon.