Ylen sukunimijutussa unohdetaan, että avioiliiton solmivat ovat jo valmiiksi konservatiivisempi kansanosa

Mitä vikaa on konservatismissa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mies on epäonnistunut jossain jos nainen haluaa pitää oman nimensä.

Sukunimilaki tuli voimaan 1920. Sitä ennen ei ollut väliä onko sukunimeä lainkaan eli kaikki olivat epäonnistuneita.

No ei nyt sentään!  Kyllä sukunimiä oli jo ennen tuotakin. 

Se sen sijaan on ihan höpö käsitys, mitä ennen viimeisintä sukunimilain uudistamista höperrettiin, että muka "kautta aikain" tai "perinteisesti" nainen on aina ottanut miehen nimen.  Se ei pidä paikkaansa.   Jos mies naitiin esim tunnettuun taloon ja pääsi siis niin sanotusti reittä myöten isännäksi, oli hyvin tavallista, että hän otti vaimonsa sukunimen (joka viittasi tilaan).   Enemminkin voisi sanoa, että miehen nimen ottaminen on aika nuori traditio. Ja onhan siinä puolensa, että on selvä systeemi, miten mennään.

Tuli pakolliseksi sukunimi 1930. Ei voinut olla Liisa matintytär enää. Mieheni nimi tuli pakolliseksi ottaa 1930. Ja joku kutsuu tuota perinteeksi, aika lyhyt.

Kai te naiset ymmärrätte että aika tappiolle te jäätte jos me palataan kaikessa lainsäädännössä vuoteen 1929?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käytännöllinen hommahan se on, että perheessä kaikilla on sama nimi. Voi olla erikin, ja sen saa valita.

Tässä taas osoitus intersektionaalisen feminismin idioottimaisuudesta. Vastakkainasettelua.

Mitä käytännöllistä siinä on? Jos se on käytännöllistä, niin miksi mies ei sitten ota naisen nimeä?

Vastakkainasettelua on se, että nainen ottaa miehen nimen. Se on idioottimaista sovinismia.

Se on osa kulttuuria ja perinne. Sitä voi noudattaa jos haluaa, pakko ei ole. Kaikki ei ole idioottimaista sovinismia mutta sinä taidat olla idiootti feministi.

Vierailija kirjoitti:

Ihan käytännöllinen hommahan se on, että perheessä kaikilla on sama nimi. Voi olla erikin, ja sen saa valita.

Tässä taas osoitus intersektionaalisen feminismin idioottimaisuudesta. Vastakkainasettelua.

Avioliittolaki, jonka mukaan naisen oli otettava miehen sukunimi avioituessaan, säädettiin 1930-luvulla ja kunottiin 1985..

Intersektionaalista feminismuä ei oltu keksittykään silloin.

En kyllä ymmärrä näitäkään, jotka "samaistuvat omaan sukuunsa" eivätkä siksi vaihda nimeä uuteen, koko perheen yhteiseen (yhdessä keksimään vaikka, jotta on sitten tasa-arvoisesti molemmilta nimet pois). Ei mun sivulla ainakaan ole mitään yhteistä nimeä, johon "samaistua" ja jonka varaan identiteetti nojaa. Äidillä on eri nimi kuin isällä, tädeillä ja enoilla eri nimet kuin minulla, serkuilla mitä vain itse-keksimiäänkin ja puolisoidensa, miesten ja naisten, mummoilla ja papoillani oli osalla eri nimet kuin minulla jne ... Ei melkein kellään ole koko sukulinjan kanssa yhteinen sukunimi :D oman nimen voisi pitää esim. siksi, että siitä pitää tai ei jaksa hankkia uutta pankki/ajokorttia, on tehnyt nimellään uraa tms.... Lapselle nyt sitten jompikumpi vanhempien nimistä tai se teidän yhteinen. Ja edelleen kai perhe voi saman nimen ottaa, en ymmärrä miten tästä voidaan näin provosoitua ja kiihkoilla. Kun mahdollisuus valita kuitenkin on eikä itselläni ollut paineita pitää tai ottaa tai antaa nimeä. Otin sitten miehen kuitenkin kun se oli kauniimpi.

Ilmeisesti Suomessa ei ole oikeampia ongelmia kuin nimenvalintaperiaate, sehän on hyvä asia sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan käytännöllinen hommahan se on, että perheessä kaikilla on sama nimi. Voi olla erikin, ja sen saa valita.

Tässä taas osoitus intersektionaalisen feminismin idioottimaisuudesta. Vastakkainasettelua.

Mitä käytännöllistä siinä on? Jos se on käytännöllistä, niin miksi mies ei sitten ota naisen nimeä?

Vastakkainasettelua on se, että nainen ottaa miehen nimen. Se on idioottimaista sovinismia.

Se on osa kulttuuria ja perinne. Sitä voi noudattaa jos haluaa, pakko ei ole. Kaikki ei ole idioottimaista sovinismia mutta sinä taidat olla idiootti feministi.

Millä tavalla perinne? Isoisoisäni tuli vaimonsa taloon 1900-luvun alussa ja otti vaimonsa nimen niin kuin tapana oli.

Toinen sukunimiketju oli kadonnut, joten kohta lähtee luultavasti tämäkin.

Vierailija kirjoitti:

Toinen sukunimiketju oli kadonnut, joten kohta lähtee luultavasti tämäkin.

Ei haittaa, ketjussa käytiin vilkasta keskustelua ja se ehti jo saada paljon näkyvyyttä.

Meillä aikanaan sanoin että pidän omasta sukunimestäni paljon, joten mies otti sitten minun nimeni. Ei se meistä ollut mikään kummallinen asia, yhdessä valittiin nimeä yhteiselle perheelle. Meillä on kaveripiirissä myös muutama perhe, joissa ei ole otettu kummankaan nimeä, vaan on keksitty yhteinen uusi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toinen sukunimiketju oli kadonnut, joten kohta lähtee luultavasti tämäkin.

Ei haittaa, ketjussa käytiin vilkasta keskustelua ja se ehti jo saada paljon näkyvyyttä.

Keskustelu poistettiin palstan miesasiamiesten toimesta, koska heitä alkoi ärsyttämään se, että feministit osasivat perustella ketjussa omat kommenttinsa paljon heitä paremmin. Sekös se vasta kävikin kismittämään.

Minä otin naimisiin mennessä puolison sukunimen, koska tykkäsin siitä enemmän ja kuulosti nätimmältä. Erotessa pidin sen valitsemani nimen edelleen.

Olen pesunkestävä feministi, monet tutut on avioituneet ja vaihtaneet nimeä, enkä tiedä ketään, joka olisi tehnyt niin vaan koska kuuluu. Miten se isältä tullut sukunimi olisi jotenkin tasa-arvoisempi valinta?

"kaikissa islamilaisissa maissa Turkkia lukuunottamatta nainen säilyttää oman sukunimensä naimisiin mennessään"

Myös latinomaissa nainen pitää oman nimen, lapsen sukunimi on yhdistelmä vanhempien nimistä.

Vierailija kirjoitti:

Ihan käytännöllinen hommahan se on, että perheessä kaikilla on sama nimi. Voi olla erikin, ja sen saa valita.

Tässä taas osoitus intersektionaalisen feminismin idioottimaisuudesta. Vastakkainasettelua.

Jaa no minusta tämä on kyllä ihan oikea tasa-arvo/feministikysymys, eikä ole mitään tekemistä millään intersekoilulla tämän kanssa.

Kyllä se vähän outoa on että 99%sti pitää sitten ottaa aina se miehen nimi, kun yhtä hyvin vois ottaa naisen. 

Miehen kiukuttelua pelätään niin paljon, että niiden oikutteluille alistutaan, eikä uskalleta pitää omaa päätä ja nimeä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä molemmilla myös omat sukunimet ja lapsilla minun eli äidin. Ihan luonnollisesti. Minä ne lapset tähän maailmaan toin.

Eikö tuo vähättele isän roolia ja heikennä hänen sitoutumista perheeseen?

Sukututkimuksessa havaitsi 1800-luvulla vallineen käytännön, jossa nainen piti tyttönimensä ja lapset saivat isän sukunimen. Jos lasten isää ei tiedetty, niin Länsi-Suomessa missä ei ollut vakiintuneita sukunimiä niin lasta olisi kutsuttu esimerkiksi Juha Marianpojaksi (Johan Mariasson) äitinsä mukaan. Jos hänen isänsä olisi ollut Antti, niin häntä olisi kutsuttu sitten Juhan Antinpoikaksi (Johan Andersson). Nuo kirkonkirjat olivat ruotsinkielisiä v:een 1880 asti, joten täysin suomenkielisten talonpoikienkien nimet kirjoitettiin ruotsalaisessa muodossa.

Vierailija kirjoitti:

Minä otin naimisiin mennessä puolison sukunimen, koska tykkäsin siitä enemmän ja kuulosti nätimmältä. Erotessa pidin sen valitsemani nimen edelleen.

Olen pesunkestävä feministi, monet tutut on avioituneet ja vaihtaneet nimeä, enkä tiedä ketään, joka olisi tehnyt niin vaan koska kuuluu. Miten se isältä tullut sukunimi olisi jotenkin tasa-arvoisempi valinta?

Se oma sukunimi on oma joka on ollut aina, sen nimen mukana on kasvanut. Eikä se aina isältä ole, monilla on nykyään äidin sukunimi.

Täytyy myöntää että kyllä sitä auttamatta pitää naista vähän nössönä ja vanhanaikaisena jos ottaa miehen nimen. Ymmärrettävää oikeastaan vain silloin jos naisen nimi on jotenkin kovin epämiellyttävä, tyyliä Tampio tai Perä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Me ei miehen kanssa varmastikaan mennä naimisiin. Ei kummallakaan mitään tarvetta sille. Jos lapsia tulee, saavat he kummankin sukunimen, koska näin koemme asian reiluksi. Lisäksi sukunimenne sointuvat hyvin yhteen. Eli ei mikään Virtanen Leppänen,- tyylinen.

Miten laki menee jos nämä yhdistelmälapset haluaa naimisiin mennessä ottaa yhdistelmä nimen? Pitääkö tiputtaa toinen vanhemmista pois vai saako kolmannen lisätä perään?

Pohjanmaalla on paljon sellaisia nimiä, joissa on väliviiva itsessään. Jos kaksi tällaista väliviivanimellistä avioituu keskenään ja toinen haluaa yhdysnimen, on lopputuloksessa kolme väliviivaa. On tullut oikeasti elämässä vastaan - epäkäytännöllistä ja huvittuneisuutta herättävää, mutta mahdollista ja laillista. Oletan vanhempien nimien yhdistämisestä syntyvien yhdysviivasukunimien käyttäytyvän samalla tavalla. Mutta toki toivoisin, että tämä käytäntö ei laajasti yleisty Pohjanmaalla, loppuisi kaavakkeista tila ennen puoltaväliä...

Mutta joo, meillä on miehen kanssa mun sukunimi yhteisenä. Mun mielestä yhteinen nimi on kiva asia, ollaan nimenkin tasolla yksi yksikkö, mutta tykkään myös omasta sukunimestäni paljon ja se on aika harvinainen, kun taas miehellä oli "poikanimenä" sellainen oikein geneerinen suomalainen nen-loppuinen perusnimi. Joten päädyttiin sitten siihen että minun nimellä mennään. Toinen vaihtoehto olisi ollut eri sukunimet, koska en olisi halunnut luopua omastani enkä myöskään käytännön syistä yhdysnimeä, koska etunimessäni on jo väliviiva. Lapsia ei ole suunnitelmissa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä otin naimisiin mennessä puolison sukunimen, koska tykkäsin siitä enemmän ja kuulosti nätimmältä. Erotessa pidin sen valitsemani nimen edelleen.

Olen pesunkestävä feministi, monet tutut on avioituneet ja vaihtaneet nimeä, enkä tiedä ketään, joka olisi tehnyt niin vaan koska kuuluu. Miten se isältä tullut sukunimi olisi jotenkin tasa-arvoisempi valinta?

Se oma sukunimi on oma joka on ollut aina, sen nimen mukana on kasvanut. Eikä se aina isältä ole, monilla on nykyään äidin sukunimi.

Jos ei siitä erityisesti pidä, miksi on parempi ottaa vaikka keksitty kuin puolison, vaikka niistä pitäisi yhtä paljon? Miten se oma valinta on huonompi vaan koska vaikuttaa perinteikkäältä, vaikka yhtä aito valinta on kyseessä?

Vierailija kirjoitti:

Niin, ja mitä pahaa konservatiivisuudessa? Se on "edistyksellisyyden" välttämätön vastavoima.

Arvokonservatismin purkaminen (mitä ikinä se tarkoittaakaan) on hakattu kiveen ainakin SDP:n puolueohjelmaan. Kertoo paljon minkälaisesta sakista kyse.