Autoin ystävää, jouduin itse suohon. Miten pois?

Vierailija kirjoitti:

Tämä on meidän empaattisten ihmisten ongelma tässä maailmassa.

Emme pysty "hylkäämään" ihmisiä vaikka he veisivät meidät mukanaan sinne samaan suohon missä itse ovat. 

Nyt tarvitset mielikuvaharjoitteita, jotta pääset tuosta syyllisyydestä eroon, kun haluat "hylätä" hänet. Eli tämä ihminen  ei ensinnäkään ole niin avuton ja onneton kuin kuvittelet. Ja sitten tulee tärkeä kohta: 

"Hän haluaa kiihkeästi ja ehdottomasti elää tällaisen elämänvaiheen tässä elämässään."  

Niin hullulta kuin se kuulostaa että miksi kukaan ihminen haluaisi puutetta ja kärsimystä, mutta syvällä sielunsa tasolla hän todella haluaa tällaisen kokemuksen. 

Sinä päivänä kun häntä kyllästyttää se oma elämänsä sellaisena kuin se nyt on, niin hän löytää salaman nopeasti keinot ja voimat muuttaa se. 

Ja jos et usko tätä, niin samalla tavallahan sinäkin nyt kärsit tästä tilanteesta, vaikka tosiasiallisesti sinun ei olis absoluuttisesti mikään pakko. Voit koska tahansa lopettaa seurustelun ihmisen kanssa joka tuottaa vain kärsimystä elämääsi, mutta jostain kumman syystä sinä vain et sitä tee. Tämä inhottava tilanne on omalta osaltasi myös oma valintasi, niin kuin suurimmaksi osaksi tämän toisen osapuolen tilanne on hänen oma valintansa. 

Voit sanoa hänelle viimeisiksi sanoiksi että "sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että lopetat kärsimisen". 

Ja samalla sanot sen myös itsellesi. 

Tämä viesti lohdutti. Olen alkoholistin/ongelmapelaajan läheinen. Hän ei ole varsinaisesti apua pyytänyt mutta rahat voivat loppua. Tiedän että joku päivä saattaa tulla se soitto jossa pyydetään rahaa. Mutta olen päättänyt olla antamatta. Selvitköön omista ongelmistaan. Hänen ongelmansa eivät ole minun ja minä kulutan päiväni vihassa häntä kohtaan. Hän on päättänyt olla addikti eikä edes yritä päästä niistä irti. Traumaattinen lapsuus löytyy mutta oikeasti miten voi toinen ihminen auttaa muuten kuin kannustaa lopettamaan päihteet. Ei mitään.

Saat pitää huolta itsestäsi. Jos toinen on energiadyöppö, niin kannattaa pohtia, miksi haluat pitää hänet elämässäsi?

Minusta ongelmana on se, että otetaan liikaa se auttajan rooli ja ystävyys jää jalkoihin. Auttaminen on yksipuolista, mutta ystävyys vastavuoroista. Auttaja alkaa odottamaan tuloksia avustaan ja turhautuu, kun tilanne ei muutu odotustensa mukaan. Toisinaan ollaan myös ylivarovaisia ja epäillään ettei omilla ongelmilla viitsi kuormittaa vaikeassa tilanteessa olevaa ystävää. Mutta ystävyyshän on jakamista.

Mulla on kokemuksena molemmat roolit. Kun minulla oli useampia vuosia vaikeaa, eräs ystäväni lopulta jätti minut. Hän otti liikaa auttajan roolin. Kävi katsomassa sairasta. Huomasin muutoksen ja yritin kysellä onko kaikki välillämme kunnossa. Olen herkkä ihminen ja pelkään kuormittavani liikaa toisia ja ajattelin, että pitää huolehtia, ettei toinen väsy. Minulle valehdeltiin, että kaikki kunnossa, kunnes yhtenä päivänä räjäytettiin kaikki epäilyt ja syytökset minua kohtaan ja ilmoitettiin, että ystävyys loppu. Hän mm. epäili, että olen vain psyykkisesti sairas, joka kieltäytyy ottamasta apua vastaan, kun diagnoosi ei tullut lääkäreiltä hänen aikataulunsa mukaan. Hän varmasti oli väsynyt ja ja olisi hänen lähtönsä ollut helpompi hyväksyä ja ymmärtää, jos olisi siihen vedonnut. Mutta kun kaikki syyt vyörytettiin minun päälle ja vielä sellaisistakin asioista, joihin en voi byrokratian rattaissa vaikuttaa, niin kurja olo jäi. Meillä siis oli tapana soitella kaksi kertaa kuukaudessa ja silloin tällöin nähtiin. Puhelut olivat varmaan sitten liian pitkiä. Mitään yllättäviä öisin tapahtuvia soittoja en koskaan harrastanut tai viestipommituksia. Yritin kyllä keksiä tapaamisiimme muuta sisältöä kuin sairauteni ja vaikeuteni ja jos hän tuli kylään tarjosin aina jotain ruokaa tai purtavaa. Mutta tämä meni näin ja meillä molemmilla varmasti vuorovaikutusongelmia, jotka haastavassa tilanteessa kärjistyivät. En väitä olleeni täydellinen enkeli minäkään. Mutta sen olen huomannut, että sellaiset ystävät jäivät, jotka halusivat edelleen jakaa elämäänsä iloja kuin surujakin. Ne ystävät, jotka ottivat tehtäväkseen tukea sairasta, kyllästyivät ja totesivat etteivät voi auttaa.

Nyt onkin sitten mielenkiintoista, kun olen noin vuoden ajan ollut ystävä henkilölle, jolla on vaikeaa ja jutut välillä tosi negatiivisia. Saa uudenlaista perspektiiviä ja samalla mietin, miten toimin. En tätä ihmissuhdetta vielä taakaksi tunne. Välillä puhumme pitkiä puheluja, mutta pystyn niitä hyvin rajaamaan oman jaksamiseni mukaan. Silti takaraivossa tämä oma "autettavana" olemisen kokemus ja omien rajojen tiedostaminen. Olen ottanut myös asenteen, että jokaisella on terveysasioissa oma polkunsa enkä ota liikaa vastuuta/odotuksia siitä, miten toisen pitäisi niissä edetä.

Täällä on toki paljon kokemuksia, miten näissä tilanteissa ei ole vastavuoroisuutta millään tasolla. Jos järkevä keskustelu tilanteesta ei auta tai onnistu, niin kyllä varmaan joutuu etäisyyttä ottamaan.

Mulla oli myös ystävä, mies, johon olin alussa ihastunutkin. Vuosien varrella käytti mua hyväksi taloudellisesti, lopulta jäi 2000€ velkaa, oli milloin mitäkin ongelmaa

Hoidin ja autoin kun oli sairas ja rahaton. Lopulta en enää jaksanut, pistin välit poikki kokonaan. Aina oli vain vailla jotakin, epävakaa ja rikollisuuteen taipuvainen, suuruudenhullu. Paras antaa tuollaisten olla, eivät osaa ymmärtää saamaansa apua, ovat vain ottamassa aina lisää.

Minulla on autisminkirjolla oleva adhd nuori aikuinen, jota autan monta tuntia päivässä. Hän ei tosin apuani pyydä, mutta olen sen hänelle velkaa yhtä pitkään kuin hän elää ja minä elän. Jopa oman kuolemani jälkeistä aikaa minun on ajateltava.

Toisinaan hän yrittää tyrkkiä minua pois, autisti kun on, mutta tiedostan olevani monesti ainoa linkki ulkomaailman ja hänen välillään, enkä siksi voi jättäytyä pois hänen elämästään.

Hän ei anna, eli suhteemme ei ole vastavuoroinen, mutta tavallaan hän myös antaa aivan kaiken, eli oman haavoittuvuutensa ja minä rakastan häntä.

Tämä ei ehkä ole vertailukelpoinen ihmissuhde aapeen tilanteen kanssa, mutta ehkä näkökulma läheisen auttamiseen. Sinulla ei ole moraalista velvoitetta auttaa ystävääsi, kuten minulla lastani, että sikälikin tilanne on eri.

En usko että mitään maksetaan takaisin, uskon että elämällä on merkitystä, ei kuoleman jälkeisellä ajalla. Auttaisin häntä, oli maailmankaikkeus millainen hyvänsä sillä hän on aina osa minua, halusin sitä tai en.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autisminkirjolla oleva adhd nuori aikuinen, jota autan monta tuntia päivässä. Hän ei tosin apuani pyydä, mutta olen sen hänelle velkaa yhtä pitkään kuin hän elää ja minä elän. Jopa oman kuolemani jälkeistä aikaa minun on ajateltava.

Toisinaan hän yrittää tyrkkiä minua pois, autisti kun on, mutta tiedostan olevani monesti ainoa linkki ulkomaailman ja hänen välillään, enkä siksi voi jättäytyä pois hänen elämästään.

Hän ei anna, eli suhteemme ei ole vastavuoroinen, mutta tavallaan hän myös antaa aivan kaiken, eli oman haavoittuvuutensa ja minä rakastan häntä.

Tämä ei ehkä ole vertailukelpoinen ihmissuhde aapeen tilanteen kanssa, mutta ehkä näkökulma läheisen auttamiseen. Sinulla ei ole moraalista velvoitetta auttaa ystävääsi, kuten minulla lastani, että sikälikin tilanne on eri.

En usko että mitään maksetaan takaisin, uskon että elämällä on merkitystä, ei kuoleman jälkeisellä ajalla. Auttaisin häntä, oli maailmankaikkeus millainen hyvänsä sillä hän on aina osa minua, halusin sitä tai en.

Ei kuulu tähän ketjuun. Aapee ei ole ystävänsä äiti.

Vierailija kirjoitti:

Voi apua, ihan kuin omasta elämästä tämä :( olin se auttaja/tukija kunnes paloin loppuun ja välit meni siihen reppanaan kun en vain enää jaksanut.

Nyt muutama vuosi kulunut ja vieläkin huonoina päivinä tuntuu raskaalta olo kun muistan sen kaiken draaman ja tavallaan taakan mitä se toinen aiheutti.

Toivon hälle hyvää ja iloa elämään vaikkei väleissä olla, minä en vain kyennyt enää tukemaan niin paljoa mitä olisi tarvinnut ja muuta apua ei suostunut hakemaan. Oli niin lähellä että minä kävelen mt ongelmia hoitavalle taholle koska oma pää meinasi hajota.

Voimia!

Tuo jos ei suostu hakemaan ammattiapua, on aina varoitusmerkki.

Auttaja alkaa odottamaan tuloksia avustaan ja turhautuu, kun tilanne ei muutu hänen odotustensa mukaan.

====

Nyt on viisaita sanoja!

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset jotka hyvähyvyyttään haluavat auttaa "heikompiaan". Niin tässä tulee se asetelma ja ajatus että tämä auttaja todella kokee olevansa ylempänä, vahvempi, voimakkaampi. 

Sitten kun lopulta tälle auttajalle selviää, että hän ei ollut yhtään sen vahvempi, voimakkaampi, yläpuolella, vaan että tällä autettavalla oli yhtä paljon voimaa esim. sabotoida kaikki hänelle annettu apu, ja jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. 

Se aiheuttaa suuttumusta ja vihaa tässä auttajassa. Nimenomaan se, että hän tajuaa, että hän ei ollutkaan tosiasiassa millään tavalla voimakkaampi ja vahvempi ihminen kuin tämä toinen. 

Se pudotus ikään kuin samalle tasolle sen toisen kanssa, on inhottavaa, epämiellyttävää, vihaa ja katkeruutta tuottavaa. Hän olikin aivan yhtä vahva ja voimakas persoona kuin minä olin. 

Vain narsistit kokevat ja ajattelevat noin. Normaali ihminen osaa ottaa iisisti ja on iloinen toisen puolesta kun tällä menee paremmin. Päästävät irti paapojan roolistaan suosiolla.

Narskut jotka ei kykyjensä takia pääse mihinkään johtoasemiin, hakevat ylemmyydentunnetta ja pönkittävät omaa vahvuuttaan hakeutumalla "heikompien" seuraan "auttamaan ja pelastamaan heitä". Näin he saavat leikkiä sankaria ja koke ylemmyydentunnetta.

Mutta jos tämä autettava paranee ja etenkin hänen itsetuntonsa palautuu normaalille tasolle, ettei hän olekaan enää se "autettava reppana", se onkin sitten narskulle kova paikka. Niin paljon kun hän teki sen eteen ja nyt se vain pärjää omillaan, tekee omia päätöksiä ja voi hyvin. Tekee jopa asioita erillä tavalla kuin mitä narsku määrää! Se on narsistille sietämätöntä, kontrollin menettäminen toiseen ja että siitä toisesta tuli "tasavertainen" ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autisminkirjolla oleva adhd nuori aikuinen, jota autan monta tuntia päivässä. Hän ei tosin apuani pyydä, mutta olen sen hänelle velkaa yhtä pitkään kuin hän elää ja minä elän. Jopa oman kuolemani jälkeistä aikaa minun on ajateltava.

Toisinaan hän yrittää tyrkkiä minua pois, autisti kun on, mutta tiedostan olevani monesti ainoa linkki ulkomaailman ja hänen välillään, enkä siksi voi jättäytyä pois hänen elämästään.

Hän ei anna, eli suhteemme ei ole vastavuoroinen, mutta tavallaan hän myös antaa aivan kaiken, eli oman haavoittuvuutensa ja minä rakastan häntä.

Tämä ei ehkä ole vertailukelpoinen ihmissuhde aapeen tilanteen kanssa, mutta ehkä näkökulma läheisen auttamiseen. Sinulla ei ole moraalista velvoitetta auttaa ystävääsi, kuten minulla lastani, että sikälikin tilanne on eri.

En usko että mitään maksetaan takaisin, uskon että elämällä on merkitystä, ei kuoleman jälkeisellä ajalla. Auttaisin häntä, oli maailmankaikkeus millainen hyvänsä sillä hän on aina osa minua, halusin sitä tai en.

Tällaiset ihmissuhteet on määrätty jo tuonpuoleisessa, ennen syntymää. Olet valinnut tämän roolin, makselet vanhoja kalavelkojasi pois, eli todennäköisesti karma toimii ja olette tämän elämän jälkeen sujut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autisminkirjolla oleva adhd nuori aikuinen, jota autan monta tuntia päivässä. Hän ei tosin apuani pyydä, mutta olen sen hänelle velkaa yhtä pitkään kuin hän elää ja minä elän. Jopa oman kuolemani jälkeistä aikaa minun on ajateltava.

Toisinaan hän yrittää tyrkkiä minua pois, autisti kun on, mutta tiedostan olevani monesti ainoa linkki ulkomaailman ja hänen välillään, enkä siksi voi jättäytyä pois hänen elämästään.

Hän ei anna, eli suhteemme ei ole vastavuoroinen, mutta tavallaan hän myös antaa aivan kaiken, eli oman haavoittuvuutensa ja minä rakastan häntä.

Tämä ei ehkä ole vertailukelpoinen ihmissuhde aapeen tilanteen kanssa, mutta ehkä näkökulma läheisen auttamiseen. Sinulla ei ole moraalista velvoitetta auttaa ystävääsi, kuten minulla lastani, että sikälikin tilanne on eri.

En usko että mitään maksetaan takaisin, uskon että elämällä on merkitystä, ei kuoleman jälkeisellä ajalla. Auttaisin häntä, oli maailmankaikkeus millainen hyvänsä sillä hän on aina osa minua, halusin sitä tai en.

Tällaiset ihmissuhteet on määrätty jo tuonpuoleisessa, ennen syntymää. Olet valinnut tämän roolin, makselet vanhoja kalavelkojasi pois, eli todennäköisesti karma toimii ja olette tämän elämän jälkeen sujut.

Tälläiset kommentit osoittavat mielenterveyden ongelman. Mitään ole etukäteen määrätty. Sattumaa tuollaiset asiat on. Ole kiitos hyvä ja ota aamulääkkeet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset jotka hyvähyvyyttään haluavat auttaa "heikompiaan". Niin tässä tulee se asetelma ja ajatus että tämä auttaja todella kokee olevansa ylempänä, vahvempi, voimakkaampi. 

Sitten kun lopulta tälle auttajalle selviää, että hän ei ollut yhtään sen vahvempi, voimakkaampi, yläpuolella, vaan että tällä autettavalla oli yhtä paljon voimaa esim. sabotoida kaikki hänelle annettu apu, ja jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. 

Se aiheuttaa suuttumusta ja vihaa tässä auttajassa. Nimenomaan se, että hän tajuaa, että hän ei ollutkaan tosiasiassa millään tavalla voimakkaampi ja vahvempi ihminen kuin tämä toinen. 

Se pudotus ikään kuin samalle tasolle sen toisen kanssa, on inhottavaa, epämiellyttävää, vihaa ja katkeruutta tuottavaa. Hän olikin aivan yhtä vahva ja voimakas persoona kuin minä olin. 

Vain narsistit kokevat ja ajattelevat noin. Normaali ihminen osaa ottaa iisisti ja on iloinen toisen puolesta kun tällä menee paremmin. Päästävät irti paapojan roolistaan suosiolla.

Narskut jotka ei kykyjensä takia pääse mihinkään johtoasemiin, hakevat ylemmyydentunnetta ja pönkittävät omaa vahvuuttaan hakeutumalla "heikompien" seuraan "auttamaan ja pelastamaan heitä". Näin he saavat leikkiä sankaria ja koke ylemmyydentunnetta.

Mutta jos tämä autettava paranee ja etenkin hänen itsetuntonsa palautuu normaalille tasolle, ettei hän olekaan enää se "autettava reppana", se onkin sitten narskulle kova paikka. Niin paljon kun hän teki sen eteen ja nyt se vain pärjää omillaan, tekee omia päätöksiä ja voi hyvin. Tekee jopa asioita erillä tavalla kuin mitä narsku määrää! Se on narsistille sietämätöntä, kontrollin menettäminen toiseen ja että siitä toisesta tuli "tasavertainen" ihminen.

Höpöhöpöjuttuja, itse uskon, että kun autettavalta häviää se akuutein tarve, saa auttajakin hengähtää, ja tilaisuusen ymmärtää miten syvälle suohon onkaan mennyt.

Itsellä on taipumus sietää uusilta tuttavuuksilta turhan paljon. Olen rikkinäisestä kodista, mitä kaikkia lukkoja ja kiintymyssuhdeongelmia sieltä kumpuaakaan, en osaa ajoissa rajata "ehtoja" ihmisten kanssa, ennen kuin olen selkä vääränä kumarrellut ja miellyttänyt, kuunnellut ja auttanut, ja jonain kauniina päivänä herään siihen, että toinen ei edes tiedä mitä teen työkseni, koska on aina vaan höpöttänyt omia juttujaan, eikä kuunnellut. Olen sitten hämmentyneenä huomioistani vaan ottanut etäisyyttä, omaa aikaa, ja huomannut että sehän tuntuu hyvältä! Vähemmän muiden hommia, miten vähän olenkaan saanut tästäkin ihmissuhteesta kuukausien aikana, kun en tunne menettäväni mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on autisminkirjolla oleva adhd nuori aikuinen, jota autan monta tuntia päivässä. Hän ei tosin apuani pyydä, mutta olen sen hänelle velkaa yhtä pitkään kuin hän elää ja minä elän. Jopa oman kuolemani jälkeistä aikaa minun on ajateltava.

Toisinaan hän yrittää tyrkkiä minua pois, autisti kun on, mutta tiedostan olevani monesti ainoa linkki ulkomaailman ja hänen välillään, enkä siksi voi jättäytyä pois hänen elämästään.

Hän ei anna, eli suhteemme ei ole vastavuoroinen, mutta tavallaan hän myös antaa aivan kaiken, eli oman haavoittuvuutensa ja minä rakastan häntä.

Tämä ei ehkä ole vertailukelpoinen ihmissuhde aapeen tilanteen kanssa, mutta ehkä näkökulma läheisen auttamiseen. Sinulla ei ole moraalista velvoitetta auttaa ystävääsi, kuten minulla lastani, että sikälikin tilanne on eri.

En usko että mitään maksetaan takaisin, uskon että elämällä on merkitystä, ei kuoleman jälkeisellä ajalla. Auttaisin häntä, oli maailmankaikkeus millainen hyvänsä sillä hän on aina osa minua, halusin sitä tai en.

Ei kuulu tähän ketjuun. Aapee ei ole ystävänsä äiti.

Anteeksi, ei ollut tarkoitus hämmentää. Luin vain viestejänne ja eksyin sivupolulle.

Aapeen tilanne on tosiaan erilainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset jotka hyvähyvyyttään haluavat auttaa "heikompiaan". Niin tässä tulee se asetelma ja ajatus että tämä auttaja todella kokee olevansa ylempänä, vahvempi, voimakkaampi. 

Sitten kun lopulta tälle auttajalle selviää, että hän ei ollut yhtään sen vahvempi, voimakkaampi, yläpuolella, vaan että tällä autettavalla oli yhtä paljon voimaa esim. sabotoida kaikki hänelle annettu apu, ja jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. 

Se aiheuttaa suuttumusta ja vihaa tässä auttajassa. Nimenomaan se, että hän tajuaa, että hän ei ollutkaan tosiasiassa millään tavalla voimakkaampi ja vahvempi ihminen kuin tämä toinen. 

Se pudotus ikään kuin samalle tasolle sen toisen kanssa, on inhottavaa, epämiellyttävää, vihaa ja katkeruutta tuottavaa. Hän olikin aivan yhtä vahva ja voimakas persoona kuin minä olin. 

Vain narsistit kokevat ja ajattelevat noin. Normaali ihminen osaa ottaa iisisti ja on iloinen toisen puolesta kun tällä menee paremmin. Päästävät irti paapojan roolistaan suosiolla.

Narskut jotka ei kykyjensä takia pääse mihinkään johtoasemiin, hakevat ylemmyydentunnetta ja pönkittävät omaa vahvuuttaan hakeutumalla "heikompien" seuraan "auttamaan ja pelastamaan heitä". Näin he saavat leikkiä sankaria ja koke ylemmyydentunnetta.

Mutta jos tämä autettava paranee ja etenkin hänen itsetuntonsa palautuu normaalille tasolle, ettei hän olekaan enää se "autettava reppana", se onkin sitten narskulle kova paikka. Niin paljon kun hän teki sen eteen ja nyt se vain pärjää omillaan, tekee omia päätöksiä ja voi hyvin. Tekee jopa asioita erillä tavalla kuin mitä narsku määrää! Se on narsistille sietämätöntä, kontrollin menettäminen toiseen ja että siitä toisesta tuli "tasavertainen" ihminen.

Höpöhöpöjuttuja, itse uskon, että kun autettavalta häviää se akuutein tarve, saa auttajakin hengähtää, ja tilaisuusen ymmärtää miten syvälle suohon onkaan mennyt.

Itsellä on taipumus sietää uusilta tuttavuuksilta turhan paljon. Olen rikkinäisestä kodista, mitä kaikkia lukkoja ja kiintymyssuhdeongelmia sieltä kumpuaakaan, en osaa ajoissa rajata "ehtoja" ihmisten kanssa, ennen kuin olen selkä vääränä kumarrellut ja miellyttänyt, kuunnellut ja auttanut, ja jonain kauniina päivänä herään siihen, että toinen ei edes tiedä mitä teen työkseni, koska on aina vaan höpöttänyt omia juttujaan, eikä kuunnellut. Olen sitten hämmentyneenä huomioistani vaan ottanut etäisyyttä, omaa aikaa, ja huomannut että sehän tuntuu hyvältä! Vähemmän muiden hommia, miten vähän olenkaan saanut tästäkin ihmissuhteesta kuukausien aikana, kun en tunne menettäväni mitään?

En tarkottanutkaan että Ap tai sinun tyyppiset olisivat narsisteja. Empaattiset ihmiset voivat tosiaan hyvyyttään sairastuttaa itsensäkin mennessään liian syvälle.

Vastasin vain tuohon edelliseen kirjoitukseen, kun joku kirjoitti auttajan kokemasta ylemmyydentunteesta ja jopa suuttumuksesta kun toinen ei enää tarvitsekaan apua.

Normaali empaattinen ihminen on iloinen kun toipuu. Mutta voi toki tajuta vasta siinä kohtaa, miten kuormittunut oli. Narsku taas kokee paniikkia ja vihaa kun toinen ei enää olekaan kontrollissa ja se "autettava heikko reppana".

Suurin osa ihmisistä auttaa hyvyyttään. Hyvin pieni osa on mäitä, jotka käyttävät tilannetta omiin narsistisiin tarkoitusperiinsä. Ei ketään saa syyttä nimitellä narsistiksi! Toin vain esiin, että tällaistakin on olemassa virallisissa hoitosuhteissa ja normielämän auttamissuhteissa.

Vierailija kirjoitti:

Olisiko se väsymisen syy siinä, että tämä autettava odottaa, että auttaisit edelleen yhtä paljon kuin silloin vaikeimpina aikoina? Eli vaikka hänellä menee nyt paremmin, sinun taakkasi hänen suhteen ei ole helpottanut?

Tai toinen vaihtoehto: Hän voi nyt paremmin, joten ei tarvitse enää niin paljon apua, ja sinulle on tullut tarpeettomuuden tunne, joka on laukaissut masennuksen?

Jaaha, että syyllistetään auttajaa?

Omakokemukseni oli, että autettuani tosi paljon ja kauan, vastavuoroisuutta ei löytynyt tilanteessa, jossa itse olisin tarvinnut tukea.

Selvisin sitten ilman hänen apuaan, mutta väistämättä vetäydyin pois tästä suhteesta, jossa minun avuntarpeeni ohitettiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmiset jotka hyvähyvyyttään haluavat auttaa "heikompiaan". Niin tässä tulee se asetelma ja ajatus että tämä auttaja todella kokee olevansa ylempänä, vahvempi, voimakkaampi. 

Sitten kun lopulta tälle auttajalle selviää, että hän ei ollut yhtään sen vahvempi, voimakkaampi, yläpuolella, vaan että tällä autettavalla oli yhtä paljon voimaa esim. sabotoida kaikki hänelle annettu apu, ja jatkaa elämäänsä entiseen tapaan. 

Se aiheuttaa suuttumusta ja vihaa tässä auttajassa. Nimenomaan se, että hän tajuaa, että hän ei ollutkaan tosiasiassa millään tavalla voimakkaampi ja vahvempi ihminen kuin tämä toinen. 

Se pudotus ikään kuin samalle tasolle sen toisen kanssa, on inhottavaa, epämiellyttävää, vihaa ja katkeruutta tuottavaa. Hän olikin aivan yhtä vahva ja voimakas persoona kuin minä olin. 

Vain narsistit kokevat ja ajattelevat noin. Normaali ihminen osaa ottaa iisisti ja on iloinen toisen puolesta kun tällä menee paremmin. Päästävät irti paapojan roolistaan suosiolla.

Narskut jotka ei kykyjensä takia pääse mihinkään johtoasemiin, hakevat ylemmyydentunnetta ja pönkittävät omaa vahvuuttaan hakeutumalla "heikompien" seuraan "auttamaan ja pelastamaan heitä". Näin he saavat leikkiä sankaria ja koke ylemmyydentunnetta.

Mutta jos tämä autettava paranee ja etenkin hänen itsetuntonsa palautuu normaalille tasolle, ettei hän olekaan enää se "autettava reppana", se onkin sitten narskulle kova paikka. Niin paljon kun hän teki sen eteen ja nyt se vain pärjää omillaan, tekee omia päätöksiä ja voi hyvin. Tekee jopa asioita erillä tavalla kuin mitä narsku määrää! Se on narsistille sietämätöntä, kontrollin menettäminen toiseen ja että siitä toisesta tuli "tasavertainen" ihminen.

Höpöhöpöjuttuja, itse uskon, että kun autettavalta häviää se akuutein tarve, saa auttajakin hengähtää, ja tilaisuusen ymmärtää miten syvälle suohon onkaan mennyt.

Itsellä on taipumus sietää uusilta tuttavuuksilta turhan paljon. Olen rikkinäisestä kodista, mitä kaikkia lukkoja ja kiintymyssuhdeongelmia sieltä kumpuaakaan, en osaa ajoissa rajata "ehtoja" ihmisten kanssa, ennen kuin olen selkä vääränä kumarrellut ja miellyttänyt, kuunnellut ja auttanut, ja jonain kauniina päivänä herään siihen, että toinen ei edes tiedä mitä teen työkseni, koska on aina vaan höpöttänyt omia juttujaan, eikä kuunnellut. Olen sitten hämmentyneenä huomioistani vaan ottanut etäisyyttä, omaa aikaa, ja huomannut että sehän tuntuu hyvältä! Vähemmän muiden hommia, miten vähän olenkaan saanut tästäkin ihmissuhteesta kuukausien aikana, kun en tunne menettäväni mitään?

Minä olen aivan samanlainen! Kuvastit tosi selkeästi tuon toimintakaavan. Tällä hetkellä olen ottanut etäisyyttä kaikkiin ja koen vapautuneeni. Seuraaville kavereille laittaisin heti rajat, mutten ole vielä edes kaivannut seuraa vaan ensimmäistä kertaa elämässäni nautin omasta seurasta ja tuntuu sisäistä rauhaa itseni kanssa.

Kirjoitin tänne jokin aikaa sitten ketjun "miksi ystävyyssuhteet alkaa aina tuntua rasitteelta?"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisiko se väsymisen syy siinä, että tämä autettava odottaa, että auttaisit edelleen yhtä paljon kuin silloin vaikeimpina aikoina? Eli vaikka hänellä menee nyt paremmin, sinun taakkasi hänen suhteen ei ole helpottanut?

Tai toinen vaihtoehto: Hän voi nyt paremmin, joten ei tarvitse enää niin paljon apua, ja sinulle on tullut tarpeettomuuden tunne, joka on laukaissut masennuksen?

Jaaha, että syyllistetään auttajaa?

Omakokemukseni oli, että autettuani tosi paljon ja kauan, vastavuoroisuutta ei löytynyt tilanteessa, jossa itse olisin tarvinnut tukea.

Selvisin sitten ilman hänen apuaan, mutta väistämättä vetäydyin pois tästä suhteesta, jossa minun avuntarpeeni ohitettiin.

Sen ymmärrän hyvin että vihastuttaa, jos on aina auttanut toista ja sitten kerran kun olisi avuntarpeessa itse, ei toinen auta ollenkaan. Se on surullista huomata, ellei toinen välitäkään. Tai voi se olla sitäkin, ettei vain tajua tai oikein osaa. Jos toinen on aina ollut se vahva ja pärjäävä, toiset ei osaa kuvitellakaan, että joskus tämäkin kaipaisi tukea ja apua.

Kovin kärkkäitä kirjoituksia osa täällä jossa  tuomitaan täysin, että "ei ole tämä se syy miksi toinen auttaa oman hyvin vointinsa kustannuksella", vaan joku toinen syy. 

Niitä syitähän on monenlaisia, joista aiemmin kirjoitetut ovat yhtä tosia kuin muutkin syyt. Siksi onkin tärkeää ap:n ja kenen tahansa löytää se todellinen syy, miksi ei pääse irtautumaan auttamis-suhteesta joka on kääntynyt itseään vastaan.  

Itsellä oli nuorena tämänlainen syy, olin aivan vakuuttunut täydellisen itsetunnon puutteen takia, että kukaan ei halua olla ystäväni, tai seurassani, jos en jollakin tavalla maksa siitä. 

Olin aina valmis ja jopa itse ehdotin kaikenlaista apua, taloudellista, muuttoja, loputonta olkapäänä oloa, kaikenlaisia palveluksia, jotain piti aina antaa, eikä edes vähän. 

Sitten sain sen hyvän omantunnon ja luottamuksen että nyt olen ansainnut tämän ystävyyden, josta olin ihan etukäteenkin jo maksanut melkomoisen hinnan. Tämä oli niin automaatio käyttäytymistä itselläni etten sitä silloin edes tajunnut, ennen kuin on niin loppu että tietää että jos asiat eivät muutu niin elämä loppuu, ihan kirjaimellisesti.

Tällaisten uskomusten muuttaminen itsessä ja mielessä on maailman vaikeinta, ja pelottavaa.