Lue keskustelun säännöt.
Onko nykyvanhemmat jotenkin enemmän hukassa lastensa kanssa kuin ennen?
Kommentit (836)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun alakoulun oppilaat sylkevät, näyttävät keskisormea ja huutelevat törkeyksiä ohikulkijoille...
Ja bussissa räyhäävät joukolla nämä 9 - 12 vuotiaat pikku enkelit.
Samaa joka päivä....Olisikohan tuo havainnoitsijasta kiinni?
Asun päiväkodin vieressä, alakouluun on sata metriä matkaa ja yläkouluun kilometri. Bussia käytän usein.
Eipä ole koululaiset pahemmin huudelleet törkeyksiä tai keskisormea vilautelleet.
Aikuisissa on törkeämpiä, etenkin liikenteessä tulee kiinnitettyä huomiota.
Kyllä minun isovanhemmat 80-luvulla olivat järkyttyneitä mm siitä, miten alakoulun oppilaat huutelivat v-sanaa. Ns. hyvä alue vieläpä kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun alakoulun oppilaat sylkevät, näyttävät keskisormea ja huutelevat törkeyksiä ohikulkijoille...
Ja bussissa räyhäävät joukolla nämä 9 - 12 vuotiaat pikku enkelit.
Samaa joka päivä....Olisikohan tuo havainnoitsijasta kiinni?
Asun päiväkodin vieressä, alakouluun on sata metriä matkaa ja yläkouluun kilometri. Bussia käytän usein.
Eipä ole koululaiset pahemmin huudelleet törkeyksiä tai keskisormea vilautelleet.
Aikuisissa on törkeämpiä, etenkin liikenteessä tulee kiinnitettyä huomiota.
Kyllä minun isovanhemmat 80-luvulla olivat järkyttyneitä mm siitä, miten alakoulun oppilaat huutelivat v-sanaa. Ns. hyvä alue vieläpä kyseessä.
Vitsalla ja remmillä meidät saatiin kuriin, kiitos siitä.
Vierailija kirjoitti:
Hyvä kysymys, eikä vastaus ole yksinkertainen.
Eivät vanhaankaan aikaan kaikki olleet mitään hyviä vanhempia, ja tyypillistä oli vaieta pahoistakin ongelmista ja esittää ulkopuolisille hyvää perhettä. Olen kuullut iäkkäiltä ihan hirveitä juttuja "hyvistä ja normaaleista" perheistä.
Olen myös huomannut sellaisen mielenkiintoisen seikan, että voimakkaimmin nykyvanhempia usein kritisoivat ihmiset, joiden omat lapset ovat mielenterveysongelmaisia tai muulla tavoin ongelmaisia lapsuuden ja nuoruuden kokemusten vuoksi. Ehkä tämä kertoo kyseisten yksilöiden kyvyttömyydestä nähdä itsessään heikkouksia tai myöntää virheitä. Onnellisia ja tasapainoisia aikuisia kasvattaneilla ei ole samalla tavalla "agendallaan" itseään nuorempien jatkuva haukkuminen, kuten ei henkisesti tasapainoisilla yleensä olekaan tarvetta valittaa muista ja haukkua heitä koko ajan.
Tämä pätee ainakin lapsuuden kaverien perheissä.
Nykyvanhempia arvostelevat, moittivat ja kyttäävät ne vanhukset, jotka itse kärsivät elämänhallinnan ongelmista.
Nuorena käyttivät runsaasti alkoholia, tappelivat niin että naapuriin kuuluu, ja antoivat lapsille rahaa kun itse lähtivät baariin. Hoitajia eivät edes yrittäneet löytää. 10-11-vuotiaat saivat jäädä hoitamaan taaperoa ja käydä ostamassa kioskilta karkkia. Siinä perheessä meininki oli todella hurjaa. - Nykyään sen perheen vanhemmat kyttäävät lapsiperheiden liikkeitä ja tehtailevat lasuja ihan ihmeellistä syistä. Ehkä yrittävät sillä tavalla korjata omaa vanhemmuuttaan.
Aivan eri tavalla nykyvanhempiin suhtautuvat ne, jotka jaksoivat hoitaa omat lapsensa hyvin ja olivat läsnä. Ne, joiden kodeissa oli hyvä ja turvallinen ilmapiiri. He eivät arvostele eivätkä hauku nykyvanhempia.
Ehkä heillä vain on realistisempi käsitys vanhemmuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet vanhemmat suorastaan pelkäävät lapsiaan. Vanhemmat eivät uskalla tuottaa lapsilleen normaaliin elämään kuuluvia pettymyksiä koska pelkäävät lapsen negatiivisia tunteita, kiukkua ja itkua. Vanhemmat eivät osaa asettua lapsen yläpuolelle ja olla aikuisia.
Minä luulen, että se on enemmän väsymystä ja joskus laiskuutta. On raskasta jatkuvasti juosta lapsen perässä ottamassa sitä kiinni ja rajaamassa. Varsinkin jos on useampia lapsia, itsellä ikää, tai jotain vaivaa terveyden suhteen.
Olen kyllä tuon edellisen kannalla. Nykyisin ei uskalleta kieltää mitään, jotta lapselle ei tulisi paha mieli. Hyvin usein kuulee ihmeellistä konditionaalipuhetta, jossa ei selkeästi kielletä eikä käsketä. Kierrellään, kaarrellaan, pyöritellään ja ikään kuin ehdotellaan toisia vaihtoehtoja. Jos lapsi tönii toista hiekkalaatikolla, niin sanotaan, että "olisitko niin ystävällinen ja keskittyisit hiekkaleikkeihin, jotta toiselle ei tulisi surullinen olo, jos käytät omaa isompaa fyysistä kokoasi, saadaksesi toisen tasapainon horjumaan". Verrattuna tiukkaan käskyyn, että LOPETA! Lapsi ei tajua tuollaista akateemista konditionaalikiertelyä. Mutta selkeän käskyn ja tiukan äänensävyn kaikki lapset ymmärtävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet vanhemmat suorastaan pelkäävät lapsiaan. Vanhemmat eivät uskalla tuottaa lapsilleen normaaliin elämään kuuluvia pettymyksiä koska pelkäävät lapsen negatiivisia tunteita, kiukkua ja itkua. Vanhemmat eivät osaa asettua lapsen yläpuolelle ja olla aikuisia.
Minä luulen, että se on enemmän väsymystä ja joskus laiskuutta. On raskasta jatkuvasti juosta lapsen perässä ottamassa sitä kiinni ja rajaamassa. Varsinkin jos on useampia lapsia, itsellä ikää, tai jotain vaivaa terveyden suhteen.
Olen kyllä tuon edellisen kannalla. Nykyisin ei uskalleta kieltää mitään, jotta lapselle ei tulisi paha mieli. Hyvin usein kuulee ihmeellistä konditionaalipuhetta, jossa ei selkeästi kielletä eikä käsketä. Kierrellään, kaarrellaan, pyöritellään ja ikään kuin ehdotellaan toisia vaihtoehtoja. Jos lapsi tönii toista hiekkalaatikolla, niin sanotaan, että "olisitko niin ystävällinen ja keskittyisit hiekkaleikkeihin, jotta toiselle ei tulisi surullinen olo, jos käytät omaa isompaa fyysistä kokoasi, saadaksesi toisen tasapainon horjumaan". Verrattuna tiukkaan käskyyn, että LOPETA! Lapsi ei tajua tuollaista akateemista konditionaalikiertelyä. Mutta selkeän käskyn ja tiukan äänensävyn kaikki lapset ymmärtävät.
Jep en tajuu miksei lasta sais kieltää tekemästä jotain mikä on vaikka vaarallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
- Haluaisitko nyt syödä?
- Mitä sä haluaisit syödä tänään?
- Mentäiskö kuule jo nukkumaan, kun taidat olla aika väsynyt?
- Etkö sä oikeasti nyt vielä halua lähteä kotiin? (äiti 2-vuotiaalle lapselle päiväkodissa, jossa työntekijä sammuttelee valoja, kun pk on oikeasti jo mennyt kiinni ja kaksivuotias itkee nälkää ja väsyä)
- Löitkö sä sen takia millajanikaa , kun sullakin on jano ja halusit pillimehua? Voi ei, äiti on tyhmä kun ei heti tajunnut..tässä sulle, anteeksi kun äiti ei huomannut.
Mä en kestä tällaista kuunnella. Pieni lapsi joutuu tekemään kauheasti päätöksiä ja valintoja oman hyvinvointinsa eteen jo 2-vuotiaana.. yms
Juuri näin! Itse olen kasvattanut lapset näissä tilanteissa selkeällä käskyllä ja komennolla:
-Nyt mennään syömään. Kaikki tulee pöytään, koska on ruoka-aika.
-Tänään syödään tätä. Jos kiukutteli, niin pöydästä ei noustu, ennenkuin oli maistanut edes vähän.
-Nyt nukkumaan. Jos kiukutteli, niin vastasin, että nukkumaan mennään, koska on nukkumaan menon aika.
-Nyt lähdetään tarhasta kotiin. Jos kiukutteli, niin otin lapsen kainaloon ja lähdettiin kotiin.
-Ketään ei lyödä koskaan! Pyydät anteeksi heti. Ketään EI löydä, onko selvä!
Konflikteihin reagoin aina heti. Lapsen muisti on lyhyt ja siksi ongelmat hoidetaan aina välittömästi.
Hyvin on heillä koulut sujuneet (nyt jo lukiossa), vaikka kasvatusmenetelmät olivat niin vanhanaikaista käskyttämistä.
t.isä
Tässä on helppo syyllistää pullamössösukupolvea ja kieltämättä tekisi mieli tehdä itsekin niin. Samalla mietin kysymystä kuka kasvatti tämän sukupolven sellaiseksi? Nii-in.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lässyttäessä ja juurikin tuossa suostuttelussa ja konditionaalipuheessa saattaa helposti ajautua syyllistämään lasta omista tunteistaan.. että äidille tuli paha mieli tai äiti suuttui kun teit noin.
Itse ei pysty olemaan määrätietoinen ja napakka tarvittaessa, sortuu työntämään suostuttelulla lapselle ikätasoon nähden liikaa vastuuta , itse suuttuu ja sitten syyllistää lasta omista tunteistaan. ja sitten on anteeksipyyntöjä ja pakotettuja anteeksipyyntöjä.
Minusta tuntuu, että napakkuutta tarvittesssa käyttämällä ottaa sen vastuun, joka aikuiselle kuuluu, välttyy osasta omia ylireagointeja ja suuttumisia. Tilanteet ei pitkity ja mutkistu, eikä ajauduta syyllistämään lasta tai tunneta itse syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunnetta.
Minusta oli niin ihanaa katsoa supernannysta jakso jossa kolmen pienen pojan nuori yksinhuoltajaäiti otti suositeltuja sääntöjä ja keinoja käyttöön ja oppi olemaan napakampi (ilman turhaa syyllisyyttä siitä) ja perheen tilanne rauhoittui ja aiemmin rajusti riidelleet isommat pojat alkoivat leikkiä sovussakin, kun keskimmäisen huomiohakuinen ja erittäin äänekäs käytös saatiin vähenemään ja kaikki lapset saivat huomiota ja aikaa tasaisemmin. Äiti oli muutoksesta todella iloinen ja ylpeä. Itse nostan hattua kaikille, jotka hakevat apua ajoissa, siitäkin huolimatta, että se voi (ihan turhaan) nostaa häpeän ja epäonnistumisen tunteita.
Ei pikkulapsi voi olla perheen pomo, silloin voi huonosti niin hän itse kuin muutkin.
Eivät ole. Jos miettii miten lapsia on ennen kasvatettu tunnevammaisiksi käyttäen ruumiillista kuritusta, niin nykyvanhemmat on ihan loistavia. Pääosa nykylapsista ja nuorista voi paremmin kuin koskaan ja on fiksumpia ja avoimempia kuin aikaisemmat sukupolvet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole. Jos miettii miten lapsia on ennen kasvatettu tunnevammaisiksi käyttäen ruumiillista kuritusta, niin nykyvanhemmat on ihan loistavia. Pääosa nykylapsista ja nuorista voi paremmin kuin koskaan ja on fiksumpia ja avoimempia kuin aikaisemmat sukupolvet.
Eipä tuo ruumiillinen kuritus ainakaan minua tehnyt tunnevammaiseksi, avoin ja tunteellinen olen edelleen.
Nykyvanhemmuudessa on paljon hyvääkin. Lapsia ei kasvateta häpäisemällä, ei lyödä ja lapsia kuunnelleen. En missään nimessä kaipaa ankaruutta, tunnekylmyyttä ja yksin pärjäämisen eetosta, mikä monilla on johtanut kiintyyssuhdehäiriöihin.
Asian toinen puoli on se, että osattaisiin varoa menemästä toiseen ääripäähän, jossa lapsista kasvaa tavattoman itsekeskeisiä ja rajattomia ja heillä on käsitys heillä olevan vain oikeuksia, eikä velvollisuuksia lainkaan.
Oma äitini (syntynyt 1940-luvulla) oli häpeän tunteensa vanki. Mietin vanhemmuuden eroja katosessani erään parivuotiaan pikkutytön äidin toimintaa tytön laulaessa erittäin epävireistä ja raakkuvaa loilotusta ja olin iloinen miten maailma muuttuu. Tuo tyttö lopulta lopetti laulunsa ja totesi:" tulipa pitkä laulu" äitinsä siihen, että niinpä tuli. Oma äitini vastaavassa tilanteessa, siis jopa maaseudulla, ryntäsi meidän lasten laulaessa ulos huutamaan, että täytyy olla hiljaa, ettei kukaan kuule.. :D Hänen päänsä on pyörinyt koko elämän ajan ympäriinsä, ettei vaan kukaan näe, tai kuule ja hän on käyttänyt loputtoman määrän aikaa sen pohtimiseen, mitä "muut" ajattelevat ja pyrkinyt suitsimaan läheistensä käytöstä, ettei häntä hävettäisi.
Tuolle pikkutytölle ei varmasti jää käsitystä, että hän olisi jotenkin huono tai hänen täytyisi hävetä itseään, jos vanhempi on hyväksyvä ja arvostava muissakin asioissa.
Olettaisin, että läsnäolo, rakkaus ja aikuisen kantama jämäkkä vastuu rajoista auttaa pitkälle. Lapihan tarvitsee turvallisen ja vahvan aikuisen avukseen selvitäkseen tunteidensa kanssa. MItä siitä tulee, jos vanhempi ei selviä edes omien hankalien tunteidensa (kuten syyllisyys, epäonnistumisen tunne) kanssa, eikä itse kestä lapsen pettymysta ja sen osoittamista? Miten lapsi saa silloin vanhemmalataan apua siihen? Jatkuva periksiantaminenhan johtaa siihen, ettei lapselle kehity kykyä sietää pettymyksiä ja sitä jos mitä elämässä tarvitaan. Ensin pieniä pettymyksia, kuten ettei saakaan karkkia kaupareissulla tai joutuu odottamaan vuoroaan. Siten selviää paremmin myöhemmin, kun ihan kaikki ei suju omien toiveiden mukaan.
Siis vanhempien pitää auttaa lasta kasaamaan työkalupakkia, jolla selviää omien tunteidensa kanssa... Senkin sitten aikanaan, että joutuu kiletämällä pahoittamaan oman lapsensa mielen ajoittain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyvanhemmuudessa on paljon hyvääkin. Lapsia ei kasvateta häpäisemällä, ei lyödä ja lapsia kuunnelleen. En missään nimessä kaipaa ankaruutta, tunnekylmyyttä ja yksin pärjäämisen eetosta, mikä monilla on johtanut kiintyyssuhdehäiriöihin.
Asian toinen puoli on se, että osattaisiin varoa menemästä toiseen ääripäähän, jossa lapsista kasvaa tavattoman itsekeskeisiä ja rajattomia ja heillä on käsitys heillä olevan vain oikeuksia, eikä velvollisuuksia lainkaan.
Oma äitini (syntynyt 1940-luvulla) oli häpeän tunteensa vanki. Mietin vanhemmuuden eroja katosessani erään parivuotiaan pikkutytön äidin toimintaa tytön laulaessa erittäin epävireistä ja raakkuvaa loilotusta ja olin iloinen miten maailma muuttuu. Tuo tyttö lopulta lopetti laulunsa ja totesi:" tulipa pitkä laulu" äitinsä siihen, että niinpä tuli. Oma äitini vastaavassa tilanteessa, siis jopa maaseudulla, ryntäsi meidän lasten laulaessa ulos huutamaan, että täytyy olla hiljaa, ettei kukaan kuule.. :D Hänen päänsä on pyörinyt koko elämän ajan ympäriinsä, ettei vaan kukaan näe, tai kuule ja hän on käyttänyt loputtoman määrän aikaa sen pohtimiseen, mitä "muut" ajattelevat ja pyrkinyt suitsimaan läheistensä käytöstä, ettei häntä hävettäisi.
Tuolle pikkutytölle ei varmasti jää käsitystä, että hän olisi jotenkin huono tai hänen täytyisi hävetä itseään, jos vanhempi on hyväksyvä ja arvostava muissakin asioissa.
Olettaisin, että läsnäolo, rakkaus ja aikuisen kantama jämäkkä vastuu rajoista auttaa pitkälle. Lapihan tarvitsee turvallisen ja vahvan aikuisen avukseen selvitäkseen tunteidensa kanssa. MItä siitä tulee, jos vanhempi ei selviä edes omien hankalien tunteidensa (kuten syyllisyys, epäonnistumisen tunne) kanssa, eikä itse kestä lapsen pettymysta ja sen osoittamista? Miten lapsi saa silloin vanhemmalataan apua siihen? Jatkuva periksiantaminenhan johtaa siihen, ettei lapselle kehity kykyä sietää pettymyksiä ja sitä jos mitä elämässä tarvitaan. Ensin pieniä pettymyksia, kuten ettei saakaan karkkia kaupareissulla tai joutuu odottamaan vuoroaan. Siten selviää paremmin myöhemmin, kun ihan kaikki ei suju omien toiveiden mukaan.
Siis vanhempien pitää auttaa lasta kasaamaan työkalupakkia, jolla selviää omien tunteidensa kanssa... Senkin sitten aikanaan, että joutuu kiletämällä pahoittamaan oman lapsensa mielen ajoittain.
Lapsen aikuisen kehittymistä voi tukea pysymällä itse aikuisen minätilassa, aikuisen käytös vetää aina puoleensa.
Tämä linkki johdattaa minätilojen ihmeelliseen maailmaan
https://mielenihmeet.fi/transaktioanalyysi-ja-egon-tilat/
Juu, sisko päiväkodissa opena. On ihan burnoutin partaalla. Jatkuvasti vanhemmilta uusia vaatimuksia. Eikä mitenkään poikkeuksellista, että lapset haistattelevat, sylkevät, raapivat työntekijöitä. Vanhemmat vain suuttuvat kun näistä asioista kertoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yks Anna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole. Jos miettii miten lapsia on ennen kasvatettu tunnevammaisiksi käyttäen ruumiillista kuritusta, niin nykyvanhemmat on ihan loistavia. Pääosa nykylapsista ja nuorista voi paremmin kuin koskaan ja on fiksumpia ja avoimempia kuin aikaisemmat sukupolvet.
Eipä tuo ruumiillinen kuritus ainakaan minua tehnyt tunnevammaiseksi, avoin ja tunteellinen olen edelleen.
Minä kyllä taas sain siitä mielipuolisesta hakkaamisesta traumat, joiden hoitoon on käytetty 10+ vuotta aikaa ja terapiaa. Että en suosittele ruumiillista kuritusta.
Vierailija kirjoitti:
Yks Anna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole. Jos miettii miten lapsia on ennen kasvatettu tunnevammaisiksi käyttäen ruumiillista kuritusta, niin nykyvanhemmat on ihan loistavia. Pääosa nykylapsista ja nuorista voi paremmin kuin koskaan ja on fiksumpia ja avoimempia kuin aikaisemmat sukupolvet.
Eipä tuo ruumiillinen kuritus ainakaan minua tehnyt tunnevammaiseksi, avoin ja tunteellinen olen edelleen.
Minä kyllä taas sain siitä mielipuolisesta hakkaamisesta traumat, joiden hoitoon on käytetty 10+ vuotta aikaa ja terapiaa. Että en suosittele ruumiillista kuritusta.
Ikävä kun kohdallasi on mennyt pahoinpitelyksi, itse en kokenut kuin muutaman selkäsaunan kun luulin että voin tehdä mitä tahansa, eikä remmiä usein tarvittu.
Vierailija kirjoitti:
Yks Anna kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eivät ole. Jos miettii miten lapsia on ennen kasvatettu tunnevammaisiksi käyttäen ruumiillista kuritusta, niin nykyvanhemmat on ihan loistavia. Pääosa nykylapsista ja nuorista voi paremmin kuin koskaan ja on fiksumpia ja avoimempia kuin aikaisemmat sukupolvet.
Eipä tuo ruumiillinen kuritus ainakaan minua tehnyt tunnevammaiseksi, avoin ja tunteellinen olen edelleen.
Minä kyllä taas sain siitä mielipuolisesta hakkaamisesta traumat, joiden hoitoon on käytetty 10+ vuotta aikaa ja terapiaa. Että en suosittele ruumiillista kuritusta.
Onko terapiasta ollut apua ? Tuosta syystä ruumiillinen kuritus onkin kielletty koska se menee pahoinpitelyksi eikä ole sellaista jota itse ja lapseni ovat saaneet.
Neuvotteleva tyyli on lasten kiusaamista. Kysytään mentäisiinkö ulos, lapsi kieltäytyy, vanhempi sanoo että kylläpäs mennään ja sitten mennään. Mitä lapsi oppii tästä? Joutuu ensin tekemään päätöksen, mutta lopulta sillä ei ollut väliä. Julmaa.
Jopa aikuiset kaipaavat johtajaa ja sääntöjä. Kaikki jotka on porukalla suunnitellut jotain reissua tms. tietää, että siellä on se yksi tai kaksi jotka lopulta päättää mitä tehdään, kun useimmat ei osaa/jaksa/halua päättää mitään. On helppo mennä toisen siivellä.
Lapsen luottamus aikuiseen kasvaa, kun aikuinen on määrätietoinen, turvallinen ja johdonmukainen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se, mikä mua eniten järkyttää, on se, että edelleen näyttää olevan täälläkin sellaisia tyyppejä paljon, joiden mielestä väkivalta kasvatusmetodina on ihan ok. Se on sairasta ja sadistista.
Se taas on lähinnä merkki siitä, että et ymmärrä mitä väkivalta tarkoittaa. Moni nykyihminen esim. luulee ruumiillisen kurituksen tarkoittavan sitä, että lasta pätkitään turpaan jos hermo menee.
Ymmärrän valitettavasti paremmin kuin luuletkaan. Sitäpaitsi kaikki ruumillinen kuritus on samalla vakavaa henkistä alistamista, josta jää jäljet. Tiedän mistä puhun.
Sitten ylivoimaista enemmistöä meistä olisi vakavasti henkisesti alistettu ja meissä olisi jäljet siitä.
Kerrankin kun tukistaa niin siinä on pienen ihmistaimen elämä pilalla. :P Parempi pistää se vaikka kuukaudeksi kotiarestiin ja kaikki lelut takavarikkoon.
Juuri niin. Jos ruumiillinen kuritus olisi automaatti mielenterveyden järkkymiselle, niin sen perusteella kaikki vanhat ihmiset olisivat henkisesti raunioina. Nimittäin suurten ikäluokkien lapsuuden aikana ruumiillinen kuritus oli normaalia ja myös opettajat saattoivat kurittaa ruumiillisesti. Joten kaikki nykyiset eläkeläiset ovat kokeneet ruumiillista kuritusta. Mutta silti he eivät ole psykiatrisen hoidon tarpeessa. Itse asiassa on kai niin, että erityisesti nuoremmat ikäluokat ovat suhteellisesti suurin mt-palveluiden käyttäjiä.
Ruumiillinen kuritus ei tarkoita, eikä tarkoittanut aiemminkaan, silmitöntä hakkaamista tai pahoinpitelyä. Mutta en nyt silti ruumiillista kuritusta kannata. On vaan niin, että tämäkään asia ei ole mustavalkoinen. Omatkin vanhempani ovat normaaleja ja tasapainoisia, vaikka heillä on ollut aikakauden mukainen (30-40 luku) ankara kasvatus.
Keski-Euroopassa näkee nykyisinkin, miten äiti suuttuu lapselle ja vetää ns. ympäri korvia. Näitä olen nähnyt puistoissa ja kaduilla ym. Puhumattakaan, mitä sitten kodin sisällä tapahtuu? Kasvatus ja kuri on siellä aivan eri tolalla kuin Pohjoismaissa. Täällä kun ei kielletä yhtään mitään ja kaikki sallitaan.
Ovatko kaikki Eurooppalaiset aikuisena henkisesti raunioina? Ainakin omassa työssäni olevat kollegat ovat ihan normaaleja ja varmasti useat ovat lapsena saaneet tukkapöllyä tai korvatillikan.
Tämä. Olen asunut Ranskassa ja äidit siellä tosiaan nipistävät tms. pieniä lapsiaan.
kun ihmettelin asiaa, niin minulle vain silmiä pyöritellen todettiin, että eihän pieni lapsi vielä puhetta ymmärrä tai osaa totella, että kyllähän eläimetkin pistää pentunsa kuriin näykkäsemällä.
Ihmiset on kuulemma pohjimmiltaan eläimiä ja alle 4v. lapsi on alkeellinen kädellinen otus joka ymmärtää vähemmän sanallista puhetta ja kieltoja kuin koira. Pieni lapsi ymmärtää näppäsyn paremmin kuin sanallisen neuvon.
Olen kyllä sitä mieltä, että lasta ei saa nipistää kuten ei aikuistakaan. En ymmärrä miten joku voi satuttaa lasta vaikka se toimisi hetkellisesti paremmin mutta siitä voi olla kauaskantoisia seurauksia.
Vierailija kirjoitti:
Tämä. Olen asunut Ranskassa ja äidit siellä tosiaan nipistävät tms. pieniä lapsiaan.
kun ihmettelin asiaa, niin minulle vain silmiä pyöritellen todettiin, että eihän pieni lapsi vielä puhetta ymmärrä tai osaa totella, että kyllähän eläimetkin pistää pentunsa kuriin näykkäsemällä.
Ihmiset on kuulemma pohjimmiltaan eläimiä ja alle 4v. lapsi on alkeellinen kädellinen otus joka ymmärtää vähemmän sanallista puhetta ja kieltoja kuin koira. Pieni lapsi ymmärtää näppäsyn paremmin kuin sanallisen neuvon.Olen kyllä sitä mieltä, että lasta ei saa nipistää kuten ei aikuistakaan. En ymmärrä miten joku voi satuttaa lasta vaikka se toimisi hetkellisesti paremmin mutta siitä voi olla kauaskantoisia seurauksia.
Niinpä niin ranskalaiset ovatkin erilaisia
Vuonna 2015 julkaistun mielipidemittauksen mukaan jopa 70 prosenttia Ranskan kansalaisista vastustaa lasten fyysisen rankaisemisen kieltämistä.
On kai mielipide nykyisin jo muuttunut, en tiedä varmasti.
Minä luulen, että se on enemmän väsymystä ja joskus laiskuutta. On raskasta jatkuvasti juosta lapsen perässä ottamassa sitä kiinni ja rajaamassa. Varsinkin jos on useampia lapsia, itsellä ikää, tai jotain vaivaa terveyden suhteen.