Kerro jokin tapahtuma elämässäsi, jonka jälkeen muutit pysyvästi käyttäytymistäsi

Väkuvaltainen parisuhde opetti enemmän kuin Narsistisen käytösmallin omaavat ihmiset. En luota miehiin en enkä halua minkäälaista parisuhdetta sekös fatipäitä vi***taa.

Eräässä koulussa oli luokallani tyttö jota kiusattiin. Meil oli iso ryhmä. Olin ainoa koko ryhmästä joka tuki häntä ja vietti aikaa hänen kanssaan. Koulun päätyttyä tiemme erkanivat.

Kyselin kuulumisia vuosien päästä. Hän oli löytänyt työn ja poikaystävän. Olin onnellinen hänen puolestaan.

Oli hienoa huomata kuinka paljon jonkun elämä voi muuttua sillä, että ollaan kavereita ja tuetaan. Ei jätetä yksin ketään. Ajatellaan kaikkien parasta yksinäisten, kiusattujen ja syrjittyjen. Rohkaistaan, kuunnellaan ja tuetaan. 👍🏻

Vierailija kirjoitti:

Sain 2013 ensimmäisen kunnon älypuhelimen, millä pääsi nettiin ja pystyi käyttämään whatsappia jne. Olin silloin 14-vuotias. Näpersin puhelimen kanssa koko ajan. Kun olimme perheen kanssa kylässä sukulaisilla, niin silloinkin vain tuijotin puhelinta. Isäni sitten sanoi kaikkien kuullen, että käyttäydyn epäkohteliaasti. Minua hävetti, mutta siitä hetkestä tajusin, miten typerää touhuni on. Sen jälkeen olen aina jättänyt puhelimen takin taskuun kun olen jollain kylässä, etenkään jos en nää tätä ihmistä usein.

Erittäin hyvä tapa sinulla! Tässä on monilla parantamista, ikään mitenkään katsomatta.

Söin leipiä, joissa oli paljon kokojyvää ja siemeniä. Hammas murtui.

Siirryin pehmeisiin leipiin.

Tämä on aika typerä juttu oikeastaan, mutta suutuin töissä esimiehelleni jostain, en edes muista mistä, ja kostoksi halusin olla vähän huonompi työntekijä. Joten menin ilman meikkiä töihin, ihan kuin se olisi hirveäkin asia, olenhan nainen ja asiakaspalvelutyössä jossa pitää olla huoliteltu. No, ei kommentoinut kukaan mitään ikinä. Ei meikki ollut mikään vaatimus, minä vain oletin niin. Siitä lähtien en ole meikannut ollenkaan ellei itseäni huvita, en siis kuvittele enää että missään tilanteessa olisi pakko.

Vierailija kirjoitti:

Tutustuin naapuriin, joka oli mukava minua kohtaan. Hän puhui paljon pahaa muista naapureista joten en uskaltanut/halunnut tutustua heihin. Hiljalleen aloin ymmärtää, että tämä mukava naapuri olikin se "pahis" ja muut naapurit aivan normaaleja, mukavia ihmisiä.

Minulla oli pomo, joka oli minulle mukava, ja "uskoutui" minulle joistakin ihmisistä.

Meni aivan liian kauan oppia tietämään, että esim se yksi toinen "kamala" pomo olikin oikeasti hyvä pomo, ja paljon pidetympi.

En ole ostanut mitään pääsiäis- tai muita höyheniä sen jälkeen, kun joku sanoi, että niitä revitään eläviltä linnuilta.

Ennen olin aivan liian kiltti. Töissä kysyin lupaa milloin mihinkin. Olin vastuullisessa asiantuntijatehtävässä, ja silti kysyin voinko pitää pitkän lounaan käydäkseni työterveydessä, tai lähteä jo kolmelta hakemaan lasta jne. Tämä sai vain narsistisen pomoni vahtimaan minua ja kieltämään milloin mitäkin nöyryyttävillä tavoilla. Heikkous ja kiltteys houkuttaa narsisteja.

Kun vaihdoin työpaikkaa, päätin, että se saa loppua. Sen jälkeen joko vain merkitsin kalenteriin pitkän lounaan, tai tarvittaessa vain ilmoitin, että lähden aiemmin. Päätin, että jos se on jollekulle ongelma, niin saa sitten sanoa suoraan. Eipä ole ketään haitannut. Miksi olisi, kun olen luotettava ja teen työni hyvin.

Olin parisuhteessa liian kiltti ja ajattelin toisen parasta, joka vain ajatteli omaa parastaan. Hän sai minut tuntemaan, että minun kuuluisi joustaa siihen ja tähän asiaan, mennä hänen mukanaan ja olla menemättä omiin juttuihin.

Myöhemmin sanoi, että "en minä sinua pakottanut, itsehän tulit mukaan"

Nykyisessä suhteessa, jos tuntuu, että joku meno ei kiinnosta, en mene. Jos siihen olisi joku erityinen syy, oletan, että hän sanoo suoraan. Jos itse kiinnostaa tehdä jotain, teen, enkä kysele lupia, enkä koko ajan mieti, olenko raportoinut siitä ja tästä menostani. Enkä pyytele anteeksi.

Meillä on mutkattomat välit. Joskus hän diivailee, että olisi halunnut sitä ja tätä. En ota sitä enää itseeni, enkä ala muokata tekemisiäni kenenkään muun näköiseksi. asiat on isossa mittakaavassa hyvin, eikä niistä ole kummempia draamoja tullut.

Tein monta vuotta pitkää päivää, työt pyöri mielessä vapaa-ajallakin, olin lähes loppuun palanut. Tein niin koska pelkäsin että kohta ne huomaa etten oikeasti osaa mitään ja toisaalta halusin tehdä itsestäni ”korvaamattoman”.

Sitten lapseni sairastui, kävi lähellä kuolemaa. Romahdin aivan täysin, jäin pitkälle sairaslomalle, sain mielialalääkityksen. Palasin lapsen tervehdyttyä varovasti ensin osittaisella työajalla takaisin samaan työhön. Ja käytännössä nyt teen ihan samoja hommia samalla työajalla kuin ennen romahdusta.

Mutta työ ei enää ole elämän tärkein asia. En yritä tehdä sataa hommaa yhtäaikaa, osaan sanoa ei ja priorisoida. Tajuan että osaan loistavasti työni ja myös että siitä ei ole mitään hyötyä että yritän olla korvaamaton. En myöskään enää jaksa työpaikan älyttömiä valituksia ja kärpäsestä härkänen kohuja. Olen tajunnut kuinka hyvä työnantaja mulla on, enkä todellakaan ala valittaa jostain mitättömyydestä.

En myöskään jaksa hermostua mistään pikku murheista enää ja myöskin veroja maksan todella ilolla. Totta kai on huonompia päiviä ja asiat ärsyttää. Mutta elämän arvot muuttuivat kertaheitolla työstä perheeseen ja terveyteen.

Englanninkielinen isäni korjasi englannin lausumistani ollessani ehkä 5-vuotias. Hyväntahtoisesti varmasti, mutta en ole sen jälkeen puhunut englantia isäni kuullen. Puhun hänelle suomea ja hän minulle englantia.