Miksiköhän mua ei kukaan auttanut nuorena? T. Ammattivalittaja

Nyt kun jäät työttömäksi, niin yritä saada kaikki mahdollinen apu työkkäristä/te-toimistosta. Ammatinvalinnanohjausta, kuntoutusta, kuntouttavaa työtoimintaa tms. Älä esitä olevasi 100% työkunnossa ja pärjääväsi omin voimin työtä hakien, kun sulla riittää noita haasteita.

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

Itse tuossa iässä kärsin mielenterveysongelmista (masennus, ahdistuneisuus, sosiaalisten tilanteiden pelko) ja vaikka yritin hakea apua terveydenhuollosta, jäin vaille tukea. Luulin, ettei apua vain ole saatavilla. Eikä ollut voimia yksin yrittää hakea uudelleen ja eri paikoista. Oireilut jatkuivat pidempään. Olisin tuolloin ehdottomasti kaivannut aikuismaisempaa näkemystä elämääni, opiskeluihini ja ihmissuhteisiini. Moni 18-vuotias voi olla todella pihalla itsestään, arvoistaan, unelmistaan...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinähän olit lastenpsykiatrisella osastolla hoidossa. Niin olet aiemmin kertonut. Sinulta oli myös kysytty, haluatko jäädä aikuisenakin asumaan psykiatriselle osastolle, mutta olit kieltäytynyt.

Niin olin, kun siellä tutkittiin mun oppimisvaikeuksiani. Kyllä minä ajattelin, että kuitenkin pystyn jonkun ammatin hommaamaan. Ap

Mihin kaikkiin ammatteihin yritit opiskella?

En muihin kuin merkonomiksi ja sitten iltalukioo. Fyysisiin töihin en ole voinut opiskella skolioosin ja jalkavamman takia. Ap

Niinpä, sun olisi pitänyt opiskella johonkin muuhun. Tai sitten  sun skolioosisi olisi pitänyt hoitaa leikkauksella. Sun nuoruudessasi ei vielä esim sairaalan tekstinkäsittelijöiltä edellytetty toisen asteen tutkintoa vaan pelkkä kurssin suorittaminen riitti. 

Joo, en tiennyt, että kurssi olisi tuollaiseen riittänyt. Ap

Niin, kun et ottanut asioista selvää. Invalidisäätiön ammattikoulussa (nyk. Ammattiopisto Live)  järjestettiin erilaisia kursseja jo 1940-luvulta lähtien ja skolioosipotilaat ovat tuki- ja liikuntaelinsairaita. Nykyisinhän siellä voi suorittaa toisen asteen tutkintojakin. Et kuitenkaan ollut pyörätuoliin sidottu vaan pystyit kävelemään, vaikka et skolioosisi vuoksi pysytynytkään tekemään fyysisesti raskasta työtä. Missä sun skolioosiasi hoidettiin ja milloin? Kun ihmettelen, ettei hoitavassa sairaalassa kerrottu mitään vammaisjärjestöistä eli sun tapauksessasi Invalidisäätiöstä. 

No mä olin n 6kk ruskeasuolla invalidisäätiön jossain sairaalassa. Siellä olisi pitänyt jalka leikata, mutta vanhemmat ei tulleet sinne palaveriin ja mä itse 13v päätin ettei sitä leikata. Siellä kävin sairaalakoulua, sitten kävin sossutädin kanssa jossain Turun sairaalassa, kun vanhemmat ei viitsineet viedä, mutta sitten se kaikki hoito jäi. Ap

Eli sulla ei ollutkaan skolioosi vaan jokin muu? Skolioosihan on kaula-, selkä tai lannerangassa, ei jalassa. Vai oliko sulla eripituiset jalat ja koska kieltäydyit jalkaleikkauksesta, sulle kehittyi sen seurauksena myöhemmin skolioosi? Skolioosin olisi kyllä voinut leikata vielä 18 vuotta täytettyäsikin, samoin kuin sen jalan. 

Noh, sun tilanteessa joudut syyttämään lähinnä omia vanhempiasi, et muita. 

Joo, mulla on eripituiset jalat ja siitä on kehittynyt skolioosi. Ap

Miksi et sitten täysi-ikäiseksi tultuasi halunnut tehdä asialle mitään? Ymmärrän sen, että alaikäisenä ja varsinkin vasta 13-vuotiaana ei vielä ymmärrä, mitä merkitystä leikkauksella olisi ollut, ja lisäksi ajatus leikkauksesta varmasti pelottikin, mutta täysi-ikäisenä olisit voinut antaa piut paut vanhemmillesi ja varata itsellesi lääkäriajan. 

Vierailija kirjoitti:

On tietysti ikävä tilanne, että asunto menee alta ja opinnot keskeytyvät.

Mutta se EI pakota ketään menemään naimisiin, erityisesti väkivaltaisen ammattirikollisen kanssa.

Tämä kaikki tapahtui 1990-luvulla, jolloin Suomi oli jo kauan ollut hyvinvointivaltio. Olisit kyllä saanut tarvitsemasi avun kotikuntasi sosiaaliviranomaisilta, katon pään päälle ja tarvittavan toimeentulon.

Kyllä kyllä. Sieltähän se oikeanlainen apu aina tulee, ja virheitähän ei koskaan siellä tehdä.

Ymmärrän ap:ta. Jokainen kun varmaankin rakastetuksi, hyväksytyksi ja hyvin kohdelluksi haluaisi tulla, mutta haluaako kaikki olla aina yksin? Jos ei muutakaan löydy, niin se on hyväksyttävä se mitä löytää, muuten sitten saakin olla yksin (itse pitkään odotin sopivaa ja kestin sitä sinkkuna oloa aika pitkään, eli itse en ole voinut mitä tahansa hyväksyä, mutta ei tämäkään elämä ihan sitä ole ollut, mistä haaveili). Mutta eipä kai sillä väliä sitten ole. Kritisoikaa ap:ta vain ihan rauhassa, mutta tuskin hänenkään asemaansa tai tilannettaan koskaan tulette täysin ymmärtämään.

Vierailija kirjoitti:

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

Jaa

minun äitini toi meillä uuden isän

Oman isän hautajaisista oli kulumut MAX3 viikkoa

Onko minun elämäni sinulle absurdia?

Se 16 vuotiaana maatilalta muuttanut

Vierailija kirjoitti:

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

17 vuotiaana, kun en enää saanut asua kotona, enkä saanut omaa asuntoa. Menin ekaan avioliittoon 21v. Ap

Vierailija kirjoitti:

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

Julkkismiehen suruaika on muutama kuukausi.

aikas ABSURDIA?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinähän olit lastenpsykiatrisella osastolla hoidossa. Niin olet aiemmin kertonut. Sinulta oli myös kysytty, haluatko jäädä aikuisenakin asumaan psykiatriselle osastolle, mutta olit kieltäytynyt.

Niin olin, kun siellä tutkittiin mun oppimisvaikeuksiani. Kyllä minä ajattelin, että kuitenkin pystyn jonkun ammatin hommaamaan. Ap

Mihin kaikkiin ammatteihin yritit opiskella?

En muihin kuin merkonomiksi ja sitten iltalukioo. Fyysisiin töihin en ole voinut opiskella skolioosin ja jalkavamman takia. Ap

Niinpä, sun olisi pitänyt opiskella johonkin muuhun. Tai sitten  sun skolioosisi olisi pitänyt hoitaa leikkauksella. Sun nuoruudessasi ei vielä esim sairaalan tekstinkäsittelijöiltä edellytetty toisen asteen tutkintoa vaan pelkkä kurssin suorittaminen riitti. 

Joo, en tiennyt, että kurssi olisi tuollaiseen riittänyt. Ap

Niin, kun et ottanut asioista selvää. Invalidisäätiön ammattikoulussa (nyk. Ammattiopisto Live)  järjestettiin erilaisia kursseja jo 1940-luvulta lähtien ja skolioosipotilaat ovat tuki- ja liikuntaelinsairaita. Nykyisinhän siellä voi suorittaa toisen asteen tutkintojakin. Et kuitenkaan ollut pyörätuoliin sidottu vaan pystyit kävelemään, vaikka et skolioosisi vuoksi pysytynytkään tekemään fyysisesti raskasta työtä. Missä sun skolioosiasi hoidettiin ja milloin? Kun ihmettelen, ettei hoitavassa sairaalassa kerrottu mitään vammaisjärjestöistä eli sun tapauksessasi Invalidisäätiöstä. 

No mä olin n 6kk ruskeasuolla invalidisäätiön jossain sairaalassa. Siellä olisi pitänyt jalka leikata, mutta vanhemmat ei tulleet sinne palaveriin ja mä itse 13v päätin ettei sitä leikata. Siellä kävin sairaalakoulua, sitten kävin sossutädin kanssa jossain Turun sairaalassa, kun vanhemmat ei viitsineet viedä, mutta sitten se kaikki hoito jäi. Ap

Eli sulla ei ollutkaan skolioosi vaan jokin muu? Skolioosihan on kaula-, selkä tai lannerangassa, ei jalassa. Vai oliko sulla eripituiset jalat ja koska kieltäydyit jalkaleikkauksesta, sulle kehittyi sen seurauksena myöhemmin skolioosi? Skolioosin olisi kyllä voinut leikata vielä 18 vuotta täytettyäsikin, samoin kuin sen jalan. 

Noh, sun tilanteessa joudut syyttämään lähinnä omia vanhempiasi, et muita. 

Joo, mulla on eripituiset jalat ja siitä on kehittynyt skolioosi. Ap

Miksi et sitten täysi-ikäiseksi tultuasi halunnut tehdä asialle mitään? Ymmärrän sen, että alaikäisenä ja varsinkin vasta 13-vuotiaana ei vielä ymmärrä, mitä merkitystä leikkauksella olisi ollut, ja lisäksi ajatus leikkauksesta varmasti pelottikin, mutta täysi-ikäisenä olisit voinut antaa piut paut vanhemmillesi ja varata itsellesi lääkäriajan. 

Ei ole tullut koskaan mieleen hakea tähän asiaan apua. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

17 vuotiaana, kun en enää saanut asua kotona, enkä saanut omaa asuntoa. Menin ekaan avioliittoon 21v. Ap

Ap..otat kenet vaan saadaksesi katon ja ruokaa

Mitä mies saa?

lyödä sinua, alistaa ja r.aiska ta 

Olisit jäänyt kotiin..sama asia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Missä välissä sä avoliitossakin olet ehtinyt olla?

Sähän olit ihan kakara mennessäsi naimisiin ekan aviomiehesi kanssa?

Ja ekan miehesi hautajaispäivän iltana muutit toisen aviomiehesi luo (tämän olet kertonut itse; jäi mieleeni, kun oli niin absurdi yksityiskohta).

17 vuotiaana, kun en enää saanut asua kotona, enkä saanut omaa asuntoa. Menin ekaan avioliittoon 21v. Ap

Ap..otat kenet vaan saadaksesi katon ja ruokaa

Mitä mies saa?

lyödä sinua, alistaa ja r.aiska ta 

Olisit jäänyt kotiin..sama asia?

En mä saanut jäädä lapsuudenkotiin. Olisin jäänyt, mutta se ei ollut mahdollista. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinähän olit lastenpsykiatrisella osastolla hoidossa. Niin olet aiemmin kertonut. Sinulta oli myös kysytty, haluatko jäädä aikuisenakin asumaan psykiatriselle osastolle, mutta olit kieltäytynyt.

Niin olin, kun siellä tutkittiin mun oppimisvaikeuksiani. Kyllä minä ajattelin, että kuitenkin pystyn jonkun ammatin hommaamaan. Ap

Mihin kaikkiin ammatteihin yritit opiskella?

En muihin kuin merkonomiksi ja sitten iltalukioo. Fyysisiin töihin en ole voinut opiskella skolioosin ja jalkavamman takia. Ap

Niinpä, sun olisi pitänyt opiskella johonkin muuhun. Tai sitten  sun skolioosisi olisi pitänyt hoitaa leikkauksella. Sun nuoruudessasi ei vielä esim sairaalan tekstinkäsittelijöiltä edellytetty toisen asteen tutkintoa vaan pelkkä kurssin suorittaminen riitti. 

Joo, en tiennyt, että kurssi olisi tuollaiseen riittänyt. Ap

Niin, kun et ottanut asioista selvää. Invalidisäätiön ammattikoulussa (nyk. Ammattiopisto Live)  järjestettiin erilaisia kursseja jo 1940-luvulta lähtien ja skolioosipotilaat ovat tuki- ja liikuntaelinsairaita. Nykyisinhän siellä voi suorittaa toisen asteen tutkintojakin. Et kuitenkaan ollut pyörätuoliin sidottu vaan pystyit kävelemään, vaikka et skolioosisi vuoksi pysytynytkään tekemään fyysisesti raskasta työtä. Missä sun skolioosiasi hoidettiin ja milloin? Kun ihmettelen, ettei hoitavassa sairaalassa kerrottu mitään vammaisjärjestöistä eli sun tapauksessasi Invalidisäätiöstä. 

No mä olin n 6kk ruskeasuolla invalidisäätiön jossain sairaalassa. Siellä olisi pitänyt jalka leikata, mutta vanhemmat ei tulleet sinne palaveriin ja mä itse 13v päätin ettei sitä leikata. Siellä kävin sairaalakoulua, sitten kävin sossutädin kanssa jossain Turun sairaalassa, kun vanhemmat ei viitsineet viedä, mutta sitten se kaikki hoito jäi. Ap

Eli sulla ei ollutkaan skolioosi vaan jokin muu? Skolioosihan on kaula-, selkä tai lannerangassa, ei jalassa. Vai oliko sulla eripituiset jalat ja koska kieltäydyit jalkaleikkauksesta, sulle kehittyi sen seurauksena myöhemmin skolioosi? Skolioosin olisi kyllä voinut leikata vielä 18 vuotta täytettyäsikin, samoin kuin sen jalan. 

Noh, sun tilanteessa joudut syyttämään lähinnä omia vanhempiasi, et muita. 

Joo, mulla on eripituiset jalat ja siitä on kehittynyt skolioosi. Ap

Miksi et sitten täysi-ikäiseksi tultuasi halunnut tehdä asialle mitään? Ymmärrän sen, että alaikäisenä ja varsinkin vasta 13-vuotiaana ei vielä ymmärrä, mitä merkitystä leikkauksella olisi ollut, ja lisäksi ajatus leikkauksesta varmasti pelottikin, mutta täysi-ikäisenä olisit voinut antaa piut paut vanhemmillesi ja varata itsellesi lääkäriajan. 

Ei ole tullut koskaan mieleen hakea tähän asiaan apua. Ap

Tämä taitaa olla suurin syy, miksi et ole saanut apua muiltakaan. Harmillista tietenkin. Mun esikoiseni oli 20v, kun hänen skolioosinsa leikattiin. Iso leikkaus tietenkin, mutta kannatti. 

Mutta jossain vaiheessa perit mummosi ja sait sitä kautta itsellesi omistusasunnon.

Miksi et jäänyt asumaan siihen ja elämään omaa elämääsi?

Kuten aloitusviestiä lukiessani arvelinkin, sinulle on kyllä tarjottu apua, mutta vanhempasi kieltäytyivät vastaanottamasta apua sinulle. Sittemmin kieltäydyit myös itse avusta, jota sinulle tarjottiin.

Olet omaksunut vanhempiesi tavan suhtautua ongelmiin: Kiellät ongelmien olemassaolon, joten koet avun tarjoamisen loukkauksena. Et edes tunnista sitä avun tarjoamiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Mutta jossain vaiheessa perit mummosi ja sait sitä kautta itsellesi omistusasunnon.

Miksi et jäänyt asumaan siihen ja elämään omaa elämääsi?

Eka mieheni halusi että muutetaan ja mä tyhmänä myin sen ja ostin kaukaa pohjoisesta sen homemökin. Ap

Kunpa joku ihmeen taikasauva saisi korjattua Ammattivalittajan elämän paremmaksi, niin heilauttaisin sitä oitis.

T. Satunnainen palstalla notkuja

Miksi hylkäsit sen ensimmäisen miehen, jonka kanssa asuit avoliitossa 17-vuotiaasta asti?

Vaikea kuvitella, että hän olisi ollut huonompi vaihtoehto kuin se, jonka kanssa sitten 21-vuotiaana menit naimisiin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi hylkäsit sen ensimmäisen miehen, jonka kanssa asuit avoliitossa 17-vuotiaasta asti?

Vaikea kuvitella, että hän olisi ollut huonompi vaihtoehto kuin se, jonka kanssa sitten 21-vuotiaana menit naimisiin.

Hän halusi erota ja lopettaa avoliiton. Ap

Vierailija kirjoitti:

Itse tuossa iässä kärsin mielenterveysongelmista (masennus, ahdistuneisuus, sosiaalisten tilanteiden pelko) ja vaikka yritin hakea apua terveydenhuollosta, jäin vaille tukea. Luulin, ettei apua vain ole saatavilla. Eikä ollut voimia yksin yrittää hakea uudelleen ja eri paikoista. Oireilut jatkuivat pidempään. Olisin tuolloin ehdottomasti kaivannut aikuismaisempaa näkemystä elämääni, opiskeluihini ja ihmissuhteisiini. Moni 18-vuotias voi olla todella pihalla itsestään, arvoistaan, unelmistaan...

Itse taas olin koulukiusattu ja muutenkin kummallisestikin kohdeltu (ei tosin kaikkien taholta kuitenkaan). Missään niitäkään asioita ei kunnolla käsitelty eikä asioita esille nostettu. Joskus juurikin siinä parikymppisenä tai vähän ennen kävin terapiassakin, mutta vaikka tuollaisia kontakteja oli jo silloin, niin ei sitä yhteistä säveltä täysin tuntunut löytyvän. Mutta aika nuorella iällä luottamus auktoriteetteihinkin meni (ei kyllä kaikkiin), ja se asia ei vieläkään ole täysin korjaantunut. Mutta sitä en tiedä, korjaantuuko ne asiat koskaan, kun eräs mokaillut taho yrittää kääntää taas kaikki mua vastaan ja muut lähtevät sitten siihen touhuun mukaan. Että osaa se elämä tai ihmiset joskus olla hyvinkin vaikeita. (Tosin toiset on sitä mieltä, että itse vaan olisin vaikea, kun reagoin vain näihin vääryyksiin, mitä ilmeisesti koitetaan vain peitellä, enkä tiedä, selviävätkö asiat koskaan tällaisen vuoksi. Fyysisesti sairaskin (virheidenkin vuoksi) kun olen, mihin ei kunnollista apua saa (juurikin sen peittelyn vuoksi), niin aika heikoilla on, ja lopulta jää yksin tai siltä pahasti ainakin vaikuttaa, kun ei sitä oikein tunnu konkreettista apuakaan saavan kunnolla näiden asioiden selvittämiseksi.)

Vierailija kirjoitti:

Kuten aloitusviestiä lukiessani arvelinkin, sinulle on kyllä tarjottu apua, mutta vanhempasi kieltäytyivät vastaanottamasta apua sinulle. Sittemmin kieltäydyit myös itse avusta, jota sinulle tarjottiin.

Olet omaksunut vanhempiesi tavan suhtautua ongelmiin: Kiellät ongelmien olemassaolon, joten koet avun tarjoamisen loukkauksena. Et edes tunnista sitä avun tarjoamiseksi.

Apua voi kyllä tulla (siis yleensä), mutta ei välttämättä ole ihan sitä, mitä tarvitsisi, syystä tai toisesta tai jää hyvinkin vajavaiseksi, kun ihan oikeita asioita ei hoideta, syystä tai toisesta. Oikeanlaista apua on aina ilo vastaanottaa, muusta on pakko kieltäytyä. Ennen olin itse heittopussi, ja pieleen meni asioita, mutta sitten kun aloin hieman puoliani pitämään, niin eipä ne asiat siltikään mene, niin kuin pitäisi tai usein muilla menee.

- Eri