Mies on aivan lamaantunut koiran lopetuksesta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän suremisen, mutta siinä vellominen ei ole terveellistä. Tottakai itku tulee ja sen on annettava tulla, mutta tuollainen remmi kädessä sohvalla makaaminen ei edistä sitä surun käsittelyä. Nyt vain on ensinnäkin vaikea keksiä ajatusten tuulettamiseksi menemistä ja tekemistä, kun on korona, ja samasta syystä myös koiran- ja kissanpennut on kortilla, saattaa joutua pitkäänkin odottamaan pentua. 

Koiran kuolema on hirveää.

Tämä. Lemmikin poismeno on kova paikka, mutta tuo että maattu jo kaksi viikkoa hihna kädessä sohvan pohjalla itkien ei kuulosta terveeltä. Myös tuo, että ainakin kuukauden aikoo olla pois töistä koiran kuoleman takia on huolestuttavaa.

Koiran kuolema ei ole rinnastettavissa lapsen tai muun todella läheisen ihmisen kuolemaan. Tämä ei ole koira- tai eläinvihaa, vaikka näin sanoo. Ja kuten heti ensimmäisenä sanoin, niin myös lemmikin kuolema ottaa koville ja sitä saa ja pitääkin ikävöidä. Tuollainen totaalinen lamaantuminen ei vain oikeasti tee hyvää. Miehesi saattaa tarvita apua, jos ei kohta tuosta kykene normaaleja asioita suorittamaan.

Tota noin, en nyt ole ihan samaa mieltä kanssasi tuosta rinnastamisesta.  Nimittäin kyllä se voi olla ihan rinnastettavissa läheisen ihmisen kuolemaan, vaikka oman lapsen.  Se riippuu tapauksesta, ei voi kukaan sanella, miten sitä pitää surra.  Suru on suru aina.  Jollekin voi lemmikki olla se ainoa, joka on ollut läheinen tai sitten joku vain kokee sen lemmikkinsäkin yhtä tärkeäksi kuin ihmisen.  

Totaalinen lamaantuminen voi olla jollekin se surutyö, joka on tehtävä, että siitä selviää.  Ulkopuolinen voi lohduttaa ja auttaa surevaa, jos tuntee osaavansa, mutta on väärin sanoa surevalle, että ei lemmikkiä voi tai ei saa rinnastaa ihmiseen.  Miksi ei saisi, jos sen menetys vain tuntuu yhtä pahalta kuin läheisen ihmisen?

Millä toisen tunteita mittaat ja määrittelet?  Kaikenlaisia "järkisyitä" voi luetella, mutta ei tunteet ja järki ole sama asia.  Ei pidä vähätellä kenenkään surua.  Toiset eivät sure ihmistäkään ikinä, toisille jo lemmikkikin on niin tunteissa, että suru on valtava sen menetyksestä.  Et voi määrätä toista suremaan, etkä toista taas olemaan surematta.

Voihan ne jollain tapaa tieten rinnastaa, mutta älä hyvä koiransa menettänyt mene sanomaan lapsensa menettäneelle "Tiedän miltä sinusta tuntuu".

Enkä jaksa uskoa, että kukaan äiti tai isä itkisi vanhan koiran perään samalla tavalla kuin vaikka puolen vuoden ikäisen vauvan. Tätä tarkoitin, kun sanoin että ei voi rinnastaa toisiinsa.

Surutyö on tehtävä tottakai tehtävä, ja saa käyttää niin paljon aikaa kuin tarvitsee, mutta oikeasti, aikuinen ihminen kaksi viikkoa itkee työkyvyttömänä hihna kourassa sohvan pohjalla? Kyllä täytyy olla jotenkin yli tunteellinen tai jotain ongelmia pään sisällä, jos oikeasti ei kykene normaaliin elämään millään tasolla.