Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies on aivan lamaantunut koiran lopetuksesta
19.03.2021 |
Miten tämän sanoisin kauniisti. Kaksi viikkoa on kulunut koiran lopettamisesta ja alunperin koira oli miehen, mutta siitä tuli yhteinen meidän aloitettua seurustelusuhde ja nykyään olemme naimisissa. Ei surulla ole aikaa milloin sen pitää päättyä mutten arvannut että mies menisi näin surulliseksi. Mies makaa sohvalla, ei syö eikä käy ulkona ja töistäkin pyysi sairauslomaa ja aikoo pitää koko kuukauden 30 päivää lomapäivinä jotka on pitämättä.
Minäkin ikävöin koiraa, mutten uskalla ehdottaa uuden hankkimista kun mies on maansa myynyt ja itkee monta kertaa päivässä. Meillä ei vielä ole lapsia mutta mies on sanonut että lapsi oli hänelle kuin oma lapsi jota suree. Miehen uusi miespuolinen kaverikin sanoi että mies on lapsellinen kun itkee lemmikin perään. Mieheni suuttui tästä eikä ole kommentin jälkeen vastannut tälle ja nyt kaveri pommittaa ja kyselee minulta miehen vointia. En jaksa tätä, vaikka miestäni yritän tukea.
Miten voin auttaa miestä toipumisessa?
Kommentit (41)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihana mies. Ja hei pari viikkoa vasta kulunut. Mun koira kuoli 4 vuotta sitten, enkä vieläkään pysty katsomaan sen kuvia enkä puhumaan siitä itkemättä. Koira on ihmisen paras kaveri. Ne eivät koskaan tuomitse. Kuten sinäkin teet.
Miksi olet noin ilkeä? En tuomitse muita kuin miehen kaverin. Kyllä minäkin suren ja olo tuntuu tyhjältä, muttei surulla kilpailla.
Ymmärrän suremisen, mutta siinä vellominen ei ole terveellistä. Tottakai itku tulee ja sen on annettava tulla, mutta tuollainen remmi kädessä sohvalla makaaminen ei edistä sitä surun käsittelyä. Nyt vain on ensinnäkin vaikea keksiä ajatusten tuulettamiseksi menemistä ja tekemistä, kun on korona, ja samasta syystä myös koiran- ja kissanpennut on kortilla, saattaa joutua pitkäänkin odottamaan pentua.
Koiran kuolema on hirveää.
Voi vee, kuka vauva-mies itkee koiraa? Mullekin koirani on hyvin rakas ja suren varmasti kun se kuolee, mutta ei tulisi mieleen itkeskellä sen perään se on kuitenkin eläin. Sano sille miehelle että et kunioita sitä jos vielä parkuu eläimen perään!
M38
Kun oma 15v koirani lopetettiin, noin kuukausi meni, etten olisi ruvennut itkemään aina häntä ajatellessa. Työpäivänkin aikana saatoin pillahtaa itkuun ja hävetti. En ole todellakaan yhtään herkkä ihminen tai muuten itkenyt kenenkään nähden. Ymmärrän täysin, että lemmikistä voi tulla niin tärkeä, että tuntuu omalta lapselta. Etenkin jos ollut pennusta asti rinnalla, kuten oma koirani. Itse en vieläkään ole pystynyt ottamaan uutta koiraa. Tue miestäsi surussa on ainut ohjeeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meidän rakas koiramme kuoli 3 vuotta sitten eikä voida ajatellakaan uutta.
Oli se niin kauhea paikka viedä oma pikkuinen piikille, ettei olisi osattu kuvitellakaan.
Otan osaa. Kamala tunne on ja vielä kamalampi ikävä. :(
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän suremisen, mutta siinä vellominen ei ole terveellistä. Tottakai itku tulee ja sen on annettava tulla, mutta tuollainen remmi kädessä sohvalla makaaminen ei edistä sitä surun käsittelyä. Nyt vain on ensinnäkin vaikea keksiä ajatusten tuulettamiseksi menemistä ja tekemistä, kun on korona, ja samasta syystä myös koiran- ja kissanpennut on kortilla, saattaa joutua pitkäänkin odottamaan pentua.
Koiran kuolema on hirveää.
Tämä. Lemmikin poismeno on kova paikka, mutta tuo että maattu jo kaksi viikkoa hihna kädessä sohvan pohjalla itkien ei kuulosta terveeltä. Myös tuo, että ainakin kuukauden aikoo olla pois töistä koiran kuoleman takia on huolestuttavaa.
Koiran kuolema ei ole rinnastettavissa lapsen tai muun todella läheisen ihmisen kuolemaan. Tämä ei ole koira- tai eläinvihaa, vaikka näin sanoo. Ja kuten heti ensimmäisenä sanoin, niin myös lemmikin kuolema ottaa koville ja sitä saa ja pitääkin ikävöidä. Tuollainen totaalinen lamaantuminen ei vain oikeasti tee hyvää. Miehesi saattaa tarvita apua, jos ei kohta tuosta kykene normaaleja asioita suorittamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika auttaa. Olisi vaikea olla parisuhteessa jossa ei itse itke noin koiran kuolemaa, vaikka koirasta välittää paljon. Tulisi tunne että on itse mies ja mies on naisen roolissa ammatti-itkijänä, eikä tiedä miten tukea kun ei osaa (toisen toivomalla tavalla). Nuorena on kyllä tyypillistä itkeä usein (ei kannata pidätellä itkua noissa tilanteissa). Jonkinasteinen "lamaantuminen" on aika normaalia ja on tietyille ihmistyypeille miltei perustila. Onko hänellä vanhempi joka osaa jutella kivasti koiran poismenosta ja joku toinen kaveri joka voi tukea. Jos et tunne samoin kuin mies, on vaikeaa sanoa mitään, vaikka olisi superempaattinen - koska lemmikki kuolee aina varmuudella joskus ja pitää päästää irti (se ei ole ihmisen ikä). Moni muu asia on helpompi lohduttaa. Ehkä voit sanoa taivaasta jotain ja että koira tarvitsee positiivista energiaa sinne, paitsi jos hän on ateisti.
Vierailija kirjoitti:
Kerrostalokoira=rääkkäystä
Asumme isossa omakotitalossa, jossa koiralla oli paljon tilaa niin sisällä kuin ulkona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihana mies. Ja hei pari viikkoa vasta kulunut. Mun koira kuoli 4 vuotta sitten, enkä vieläkään pysty katsomaan sen kuvia enkä puhumaan siitä itkemättä. Koira on ihmisen paras kaveri. Ne eivät koskaan tuomitse. Kuten sinäkin teet.
Miksi olet noin ilkeä? En tuomitse muita kuin miehen kaverin. Kyllä minäkin suren ja olo tuntuu tyhjältä, muttei surulla kilpailla.
Kyllä minustakin aloituksessa tuomitaan miehen käytös, että pitäisi jo lakata itkemästä. Jokainen saa surra niin kuin itse haluaa, ja niin kauan kuin surettaa. Lemmikki on monelle tosi tärkeä, kissani oli minulle kuin sielunkumppani 8 vuotta, oikeasti!
Mies tarvitsee jäähyväisrituaalin päästäkseen eteenpäin surussa.
Se voi olla tavaroiden keräämistä laatikkoon, hautajaiset tai valokuvahyllyn järjestäminen. Tai vaikka kaikki, jos se auttaa. Olisi tärkeää tehdä jotain konkreettista ja tehdä surulle "oma paikka". Muuten suru jää vellomaan mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies tarvitsee jäähyväisrituaalin päästäkseen eteenpäin surussa.
Se voi olla tavaroiden keräämistä laatikkoon, hautajaiset tai valokuvahyllyn järjestäminen. Tai vaikka kaikki, jos se auttaa. Olisi tärkeää tehdä jotain konkreettista ja tehdä surulle "oma paikka". Muuten suru jää vellomaan mieleen.
Ei sitä tarvitse tehdä tänä viikonloppuna! Itse siivosin heti pois koiran ruokakaapin ja kupit. Pedit vasta viikkojen kuluttua, kun tilanne oli hiipunut sen verran, ettei se enää tuntunut pahalta. Miksi ne pitäisi siivota siinä vaiheessa, kun se viiltää itseä? Jotta täyttäisi jonkun ulkopuolisten laatiman suruaikataulun?
Itsellä ei ole koskaan ollut omaa lemmikkiä (lapsuuden perheessä allergikkoja, nyt mies allerginen).
Mutta lapsena ystävien lemmikit tulivat tosi rakkaiksi, vietin niiden kanssa paljon aikaa ja saatoin hoitaa, kun kaveri itse oli kyllästynyt, käytin koiraa lenkillä tai toimin kissavahtina, kun olivat matkoilla. Lemmikit myös tulivat ovelta tervehtimään minua ja hakeutuivat syliin ja rapsuteltaviksi.
Sitten joskus kun olin parikymppinen nämä kavereiden lemmikit kuolivat yksi toisensa perään vanhuuteen ja mikä mihinkin. Itkin jokaikistä melko kauankin. Ja yhä vieläkin muistan ne kaikki, ja olo on tosi haikea, kun tiedän, ettei niitä enää ole.
En tiedä miten selviäisinkään oman lemmikin menetyksestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa miehesi suruun. Lemmikin menettäminen on aivan valtavan kova paikka. Minullakin ollut aina koiria, joten on selvää, että niitä menetyksiäkin on matkan varrelle jo osunut. Todella kovia paikkoja, suru ottaa aikansa.
PS. Mielestäni lopettaminen on kyllä karu sana enkä oikein ymmärrä miksi sitä käytät. Inhottava sana, lopettaminen.. mieluummin nukuttaminen/eutanasia tai vastaava muttei mikään lopettaminen.
Laita miehellesi hame päälle, se ei ole mies joka itkee naisen nähden.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän suremisen, mutta siinä vellominen ei ole terveellistä. Tottakai itku tulee ja sen on annettava tulla, mutta tuollainen remmi kädessä sohvalla makaaminen ei edistä sitä surun käsittelyä. Nyt vain on ensinnäkin vaikea keksiä ajatusten tuulettamiseksi menemistä ja tekemistä, kun on korona, ja samasta syystä myös koiran- ja kissanpennut on kortilla, saattaa joutua pitkäänkin odottamaan pentua.
Koiran kuolema on hirveää.
Tämä. Lemmikin poismeno on kova paikka, mutta tuo että maattu jo kaksi viikkoa hihna kädessä sohvan pohjalla itkien ei kuulosta terveeltä. Myös tuo, että ainakin kuukauden aikoo olla pois töistä koiran kuoleman takia on huolestuttavaa.
Koiran kuolema ei ole rinnastettavissa lapsen tai muun todella läheisen ihmisen kuolemaan. Tämä ei ole koira- tai eläinvihaa, vaikka näin sanoo. Ja kuten heti ensimmäisenä sanoin, niin myös lemmikin kuolema ottaa koville ja sitä saa ja pitääkin ikävöidä. Tuollainen totaalinen lamaantuminen ei vain oikeasti tee hyvää. Miehesi saattaa tarvita apua, jos ei kohta tuosta kykene normaaleja asioita suorittamaan.
Tota noin, en nyt ole ihan samaa mieltä kanssasi tuosta rinnastamisesta. Nimittäin kyllä se voi olla ihan rinnastettavissa läheisen ihmisen kuolemaan, vaikka oman lapsen. Se riippuu tapauksesta, ei voi kukaan sanella, miten sitä pitää surra. Suru on suru aina. Jollekin voi lemmikki olla se ainoa, joka on ollut läheinen tai sitten joku vain kokee sen lemmikkinsäkin yhtä tärkeäksi kuin ihmisen.
Totaalinen lamaantuminen voi olla jollekin se surutyö, joka on tehtävä, että siitä selviää. Ulkopuolinen voi lohduttaa ja auttaa surevaa, jos tuntee osaavansa, mutta on väärin sanoa surevalle, että ei lemmikkiä voi tai ei saa rinnastaa ihmiseen. Miksi ei saisi, jos sen menetys vain tuntuu yhtä pahalta kuin läheisen ihmisen?
Millä toisen tunteita mittaat ja määrittelet? Kaikenlaisia "järkisyitä" voi luetella, mutta ei tunteet ja järki ole sama asia. Ei pidä vähätellä kenenkään surua. Toiset eivät sure ihmistäkään ikinä, toisille jo lemmikkikin on niin tunteissa, että suru on valtava sen menetyksestä. Et voi määrätä toista suremaan, etkä toista taas olemaan surematta.
Onko miehen elämässä ollut muita kuormittavia asioita, jotka nyt kaatuvat päälle koiran menetyksen myötä? Mulla on ollut useita koiria, ja toisten menetys on sattunut enemmän ja toisten vähemmän. Olen huomannut, että jokaisen koiran kuoleman yhteydessä olen surrut myös kuolleita läheisiäni kuten isää, mummoa ja nuorena kuollutta ystävääni.
Jouduin lopettamaan tapaturman takia erittäin rakkaan koirani viime keväänä. Koira oli jo 10v. ja oltiin pari kk aiemmin otettu pentu viereen kasvamaan. Jotenkin alitajuisesti aloin syyttämään pentua koiran kuolemasta, vaikkei sillä ollut siihen mitään osaa. On vähän surullista, että nykyisen koiran pentuaika on mennyt ihan sumussa, enkä ole esimerkiksi kouluttanut sitä juuri ollenkaan. Tämän takia sanoisin, ettei kannata ottaa uutta koiraa ennenkuin siihen on valmis. Suru täytyy ensin surra. Jos mies on ihan toimintakyvytön, koittaisin saada lääkäriin.
Millä diagnoosilla miehesi sai sairaslomaa? Huh huh.
Alue: Aihe vapaa
Meidän rakas koiramme kuoli 3 vuotta sitten eikä voida ajatellakaan uutta.
Oli se niin kauhea paikka viedä oma pikkuinen piikille, ettei olisi osattu kuvitellakaan.