Lue keskustelun säännöt.
Miten tätä solmua saisi avattua? Mies ei tykkääkään(?) lapsiperhe-elämästä
19.03.2021 |
Me molemmat haluttiin perhe, mies ehkä jopa enemmän kuin minä. Ja saatiin yhdessä toivottu ja suunniteltu lapsi. Ennen raskautta mies ääneen haaveili miten viettäisi lapsen kanssa paljon aikaa, mitä kaikkea tekisivät (jo vauva-aikana) jne. Ja viihtyi hyvin ystäväperheidemme pienten lasten kanssa. Hän teki paljon kotitöitä eikä muutenkaan ollut mitenkään menevä esim. baareissa juokseva mies. Joten luulin, että hänestä tulisi ns. hyvä isä.
No kun lapsemme syntyi, niin alusta asti kävi selväksi, että mies ei kestäkään yhtään eikä koskaan mitään meteliä, ei kestä sitä että vauva sitoo tiettyihin aikatauluihin, sotkua, sitä että minä en ehdi tekemään samoja asioita kuin ennen lasta (koska jompi kumpi meistä oli tietenkin koko ajan sidottu vauvaan eli jos vaikka imetin niin en voinut olla samaan aikaan keittiössä tekemässä ruokaa). Ei kestä sitä, että vauva herättää öisin eikä sitä että minä olen väsynyt niiden yöherätysten takia. Oltiin tietenkin etukäteen puhuttu, että tällaista vauva-arki on, mutta silloin ei mitenkään tullut ilmi että asiassa voisi olla ongelma.
Lapsi on jo neljä. Ja samat ongelmat jatkuu. Mies ei edelleenkään kestä mitään meteliä tai sitä että lapsen takia on tiettyjä aikatauluja eikä mitään sotkua. Hän välttelee kotona olemista siksi. Suostuu viettämään aikaa lapsen kanssa vain pakotettuna ja silloinkin vaatii, että mahdollisimman lyhyen ajan (koska ei kuulemma kestä pidempään).
Alan olla aivan loppu. Olen kuin yksihuoltaja parisuhteessa. Tai kuin äiti kahdelle lapselle. Hän kyllä edelleen tekee puolet kotitöistä kuten ennenkin lasta eikä edelleenkään juokse baareissa tms, eli monen meidän kaverin mielestä hän on täydellinen isä. Vielä mitä. Ihan kuin ei olisi mikään isä ollenkaan vaan kuin minun joku uusiokumppani, joka koko ajan ärsyyntyisi edellisestä suhteestani olevan lapsen melusta ja läsnäolosta ja siitä että lapsi vie aikaani ja huomiotani. Eikä haluaisi sitoutua sen lapsen hoitamiseen yhtään. Olen lapsen takia yrittänyt sietää tilannetta, koska olen useammalta taholta saanut neuvon, että odota ja tilanne kyllä muuttuu paremmaksi. Ollaan käyty juttelemassa asioista ammattilaisen luona, mutta minun mielestä siinä ei ole mitään järkeä, koska mies ei siellä myönnä mitään näistä asioista ja esittää täydellistä ja osallistuvaa isää. Ja antaa vaikka mitä lupauksia olla lapsen kanssa jotta minä vaikka pääsisin säännölliseen harrastukseeni, mutta kotona mikään ei toteudu.
Joten miten tätä solmua lähtisi avaamaan?
Kommentit (186)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero ei ratkaise mitään. Tai se merkitsee, että todennäköisesti lapsesta tulee isätön. Mitä ap voittaa erolla? Ei mitään. Alkuperäinen ongelma on ja pysyy: mies ei kestä lasta.
Itseolen eronnut ja olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Etukäteen ei voi tietää, mitä eron jälkeen tapahtuu. Mekin erosimme sovussa ja olin satavarma, että kaikki menee hyvin. Lopputuloksena tuli kuitenkin täysi helvetti. Lapset eivät kestäneet isän uusperheessä, äitipuoli inhosi toista lasta, mies ei halunnut maksaa elareita, käytiin oikeudessa asti, lopulta lapsi masentui ymsymsyms.
Ero on täysi venäläinen ruletti.Eron myötä ap voi olla kotona vapaammin eikä tarvi pelätä mistä mies milloinkin suuttuu ja ahdistuu. Ap myös vastaa lapsen hyvinvoinnista lapsen vanhempana ja tällä hetkellä lapsen hyvinvointi ei ole etusijalla, vaan ap:n miehen. Lapsella on oikeus turvalliseen kotiympäristöön. Jos ajatellaan lapsen etua, niin lapsen on parempi olla ilman isää tai olla tekemisissä etäisen etä-isän kanssa, kuin asua sellaisen isän kanssa, joka käytännössä vihaa omaa lastaan. Lapsi kyllä aistii ja näkee tämän, millä voi olla hyvinkin kauaskantoiset vaikutukset lapseen.
Juu, voi se mennä noin. Tai sitten se menee niin kuin meillä meni: lapsi on isänsä kanssa ilman, että minä olen puskurina. Hän aina tietää isänsä luona, että isä vihaa häntä. Sitten tulee äitipuoli, joka vasta vihaakin. Ja puolisisaruksia ja sen myötä tulee tasa-arvo-ongelmia. Tämän jälkeen isä kieltäytyy maksamasta sovittuja elareita. Sitten lapsi masentuu tästä kaikesta ja yrittää tappaa itsensä.
Tai sitten se menee kuten minun lapsuudessani meni: eron jälkeen ja sitä ennenkin isän välinpitämättömyys kyllä paistoi läpi. Sitten tuli mukava välittävä äitipuoli ja tämän edellisen liiton lapset, joiden kanssa oltiin myös hyvissä väleissä. Isä taas saattoi lähteä kesken vierailujeni ties minne ja tulla yöllä baarilta haissen takaisin. Tuo ei ikinä tuntunut isältä vaan enemmänkin joltain oudolta perhetutulta, jolle joutui joskus hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kirjoitin vähän samanlaisen avauksen tänne vuosia sitten. Vastuuntuntoinen mies oli kotona aina pahalla päällä ja stressaantunut, viikonloppuisin ja lomalla odotti vaan että pääsisi töihin. Ihaili sinkkukavereidensa vapautta.
Hän lopulta jätti minut. Halusi vapautta. Samalla kuitenkin löysi isästään iloisemman ja osallistuvamman vuoroisän. Tuntui jaksavan paremmin, kun tiesi, että vuoroviikoin on aina tauko ja saa elää kuin lapseton. Kuvauksesi perusteella teillä voi käydä samoin.
Jos mies ei ole vain välinpitämätön, vaan vaikka tosi introvertti/uupunut/masentunut/erityisherkkä, niin sille voi olla tosi vaikea paikka itselleen käsitellä sitä tunnetta, ettei koekaan pystyvänsä isäksi omalle lapselleen.
Rakastatko miestä? Rakastaako se sua? Millasia järjestelyitä ootte tehneet molempien arjen helpottamiseksi? Uskallatko jättää lapsen ja miehen kahdestaan vai pelkäätkö lapsen puolesta? Onko teillä ulkopuolista lastenhoitoapua? Millon ootte olleet treffeillä kahdestaan?
Vierailija kirjoitti:
Olen kuin yksinhuoltaja...
No et ole
Mies tekee kotitöitä, tuo rahaa ja kuitenkin on lapsen kanssa.
Joten älä vertaa itseäsi yksinhuoltajiin.
Varmasti ymmärsit, että mitä tarkoitin termillä "kuin yksinhuoltaja parisuhteessa". Tiedät kyllä, että en verrannut itseäni oikeisiin yksihuoltajiin vaan käytin eri termiä. Onko oikeasti aivan välttämätöntä tulla pahoittamaan mielensä yksittäisestä sanasta, jonka itse päätti irroittaa asiayhteydestä ja toisesta sanasta, jonka olin siihen kiinteäksi osaksi kirjoittanut? Voin kertoa sinulle, että elämäni on aivan riittävän raskasta ilman teitä tuntemattomia tahallisia tyhjästä mielensäpahoittajia. Menkää muualle pahoittamaan mieltänne, en ole teitä mitenkään loukannut tai haukkunut.
Ap
Jos haluaisi yrittää korjata miehen ja lapsen suhdetta, niin itselleni tulee mieleen lähinnä ns. shokkihoito. Äiti muutaman kerran viikoksi pois kuvasta ja mies yksin vastuussa lapsesta, niin sen jälkeen mies joko rakastaa lastaan tai on valmis eroon. Aika harva mies esim. antaa lapsiaan adoptioon jos näiden äiti kuolee, kyllä se hoivavietti sieltä löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos mies ei ole vain välinpitämätön, vaan vaikka tosi introvertti/uupunut/masentunut/erityisherkkä, niin sille voi olla tosi vaikea paikka itselleen käsitellä sitä tunnetta, ettei koekaan pystyvänsä isäksi omalle lapselleen.
Rakastatko miestä? Rakastaako se sua? Millasia järjestelyitä ootte tehneet molempien arjen helpottamiseksi? Uskallatko jättää lapsen ja miehen kahdestaan vai pelkäätkö lapsen puolesta? Onko teillä ulkopuolista lastenhoitoapua? Millon ootte olleet treffeillä kahdestaan?
Mies on varmasti uupunut, ehkä masentunutkin (ei ollut ennen lapsen syntymää), voi olla joku ääniherkkäkin tai mikä lie mutta ei sellaista ennen lasta ole koskaan tullut mitenkään esiin. Luulen että ei ole kovin hyvä käsittelemään omia kipeitä ongelmiaan (sekään ei tullut esille ennen lasta vaikka ehdittiin olla useampi vuosi naimisissakin ennen kun päätettiin yrittää raskautta).
Rakkaudesta on vaikea sanoa. Itselläni rakkaus taitaa olla hiipunut tämän aloituksessa kuvaamani ongelman alle jo jonkin aikaa sitten :( . Tunnen miestä kohtaan pääasiassa pettymystä, väsymystä ja jonkinlaista kummastusta siitä miksi käyttäytyy kuin käyttäytyy. En osaa sanoa rakastaako mies minua. En tiedä osaako mieheni oikeasti rakastaa ketään, en itseään :( . Tai kyllähän lastaan rakastaa, omalla erikoisella tavallaan, yrittää sieltä etäisyyden takaa järjestää lapselle hyvän elämän (lähinnä hankkimalla hyödykkeitä). Ap
Itse 50-60 luvulla kasvaneena tämä oli ihan normikuvio. Eivät isät pääsääntöisesti osallistuneet mihinkään perhe-elämään sen kummemmin, tekivät töitä, meillä teki äitikin töitä ja apulaisiakin oli joskus. Silti koen eläneeni ihan kivan lapsuuden ja nuoruuden, , hyvät välit oli/on molempiin vanhempiin, joista toinen tosin jo kauan sitten edesmennyt. Meistä lapsista tuli kaikista ihan normaaleja ja kohtuullisesti menestyneitä ihmisiä. Sama kuvio muillakin lapsuuteni kavereilla. Isät oli ja tuli ja meni, ei niistä kukaan missään hiekkalaatikon reunalla istunut tai osallistunut/kuljettanut harrastuksiin tai muuta. Jos lasten melutaso ylitti sietokyvyn, isä karjaisi kerran ja taas oltiin hetken vähän hiljempää, pihalla mölyttiin ja leikittiin äänekkäästi sitten . En ole yhtään katkera, polkupyörällä pääsi joka paikkaan ja elettiin mukavia iloisia vuodenaikoja lukuisten kavereiden, serkkujen ja kuten milloinkin kanssa. Elämssä opittiin kohtaamaan vastoinkäymisiä, pettymyksiä, loukkaantumisia, iloja ja suruja.
Nämä ovat ihan taas näitä nykypäivän ongelmia, itsekkyys näissä kaikissa on syynä , erityisherkät sun muut kummallisuudet on myös ihan omakeksittyjä. Ainahan meitä ihmisiä on erilaisia ollut ja maailmaan mahtunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni viimein erosi miehestään joka jätti kaikki kotihommat ja lastenkasvatuksen ystävälleni. Kun äiti oli poissa niin mies oli jopa mennyt nukkumaan ja jättänyt pieniä lapsia hereille.
Eron jälkeen ystäväni on mennyt naimisiin uuden miehen kanssa joka jakaa lastenkasvatuksen ja kotityöt. Heillä siis myös yhteisiä lapsia, mutta edellisten liittojen lapset hoidetaan sulassa sovussa. Ero kannatti.
Ap:lle sanon myös, että eroa. Näin voit löytää itsellesi miehenkin joka jakaa yhteisen elämän ja voit saada lisää lapsia, jos haluat. Nykyiseen avioliittoon ei kannata lisää lapsia hankkia. Tämä on vain jokaisen ainutlaatuinen elämä ja sitä ei pidä tuhlata ihmisen kanssa joka saa pahan mielen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Minua ärsyttää tässä keskustelussa nämä jotka tarjoavat valmiina reseptinä omia mielipiteitään, kuten "mies on narsisti" tai että "mies ei todellakaan ole erityisherkkä". Kukaan meistä ei tiedä totuutta, joten ei viitsitä kinastella siitä vaan tarjotaan mieluiten erilaisia näkemyksiä lyttäämättä toisiamme?
Näin erityisherkkänä ihmisenä reagoin ylläolevaan tekstiin siksi, että itse ainakin epäröin mahdollista äitiyttä - ei sen takia etten rakastaisi lastani (varmasti rakastaisin) vaan koska sietokykyni melua ja kaaosta kohtaan on niin vähäinen. Stressaannun helposti äänistä ja hälinästä, ja en tiedä miten jaksaisin kuunnella jatkuvaa lapsen kitinää ja teletappien mölyämistä telkusta :( Varmasti näihinkin löytyy ratkaisut jos niitä vain etsii, mutta siis ongelma on ihan todellinen eikä kuviteltu!
Koen itsekin olevani hyvin voimakkaasti erityisherkkä (mikään virallisesti tunnustettu ilmiöhän se ei ole, saatika diagnoosi tai vastaava), mutta minunkaan mielestäni miehen ongelma ei ole erityisherkkyys vaan jokin ihan muu. Sitä on mahdoton tietää, mikä. Tunne-elämän ongelmat? Masennus, ahdistuneisuus?
Kieltämättä lapsiperhe-elämä on kuormittavaa, mutta siihenkin voi TODELLA paljon vaikuttaa aivan itse, joten kenenkään on aistikuormituksen takia mielestäni turha pelätä lasten hankkimista. Ei lapset kitise jatkuvasti. Heidät voi kasvattaa kärsivällisiksi. Kitinät ja marinat on usein kasvatuksella aikaansaatuja käytösmalleja. Teletappeja tai muuta roskaa ei ole pakko näyttää ollenkaan. Meillä ei katsota koskaan televisiota, vaan luetaan kirjoja, tehdään palapelejä jne. ja leikitään muita leikkejä. Ja sitten ulkoillaan luonnossa todella paljon. Se vie riehumisenergiat ja rauhoittaa lasta todella paljon. Nuo kitinät ja teletappimölyt ovat ihan turhia pelkoja, koska perhe-elämä on pitkälti sen näköistä kuin siitä itse tekee. Toki lyhyellä aikavälillä voi valita helpon tien ja istuttaa lapset vain aivottomasti katsomaan jotain kamalaa kimitysohjelmaa (itse en kestä YHTÄÄN näitä nykyajan lastenohjelmia koska ääninäyttely on mielestäni maanpäällinen helvetti), mutta jos jaksaa tehdä järkeviä valintoja, voi lapsiperhe-elämä olla oikein mukavaa ja rauhallista. Lisäksi oma temperamentti vaikuttaa lapseen. Rauhallinen vanhempi saa todennäköisesti ihan rauhallisen lapsen.
Kiitos kommentistasi :-) Toivon todellakin että tuo kertomasi voisi päteä, sillä kotona juuri jotkut kirjat ja rauhallinen musiikki olisi kivaa. Ulkoiluakaan en näe ongelmana, mutta ehkä ne suurimmat haasteet tulevat olemaan arki-illoissa kun työpäivän jälkeen on jo valmiiksi väsynyt niin siihen päälle voi olla kovin työlästä jaksaa mitään kiukutteluja...
Olen nuorempana tehnyt paljon lastenhoitohommia ja silloin näki aika selkeitä eroja eri perheissä ja lasten tempperamenteissa. Osa lapsista oli ihania mutta hirveitä mölyapinoita, ja toiset taas rauhallisempia. Itselle toivoisi tietysti semmoisia kärsivällisiä lapsia jotka eivät vaadi jatkuvaa ärsykettä elämäänsä.
Erityisherkkyyteni on aina ollut olemassa, mutta siitä on enemmän ongelmaa nykyään kun työelämä on rankkaa ja olen stressaantunut: saan päivittäisen ärsytysmääräni jo työpäivän aikana, joten iltaisin tarvitsen paljon rauhaa. (Enkä pidäkään tätä termiä diagnoosina vaan lähinnä selitykselle tempperamentistani ja erityispiirteistäni: olen nimittäin etsinyt elämäni ajan syytä sille että koen monet asiat hyvin eri lailla kuin muut, ja tämän termin kautta olen saanut paljon apua monen ongelman kohtaamiseen ja ratkaisemiseen. Lähinnä tästä syystä haluan välillä tuoda esille tätäkin puolta, sillä olen huomannut että monessa ihmissuhteessa haastetta tuovat ymmärrys toisen ihmisen erilaisuudesta tai rajallisuudesta.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Neljävuotias on kyllä vielä aika ärsyttävässä iässä. Jotkut ihmiset ei vain siedä lapsia ja lapsuutta, se muistuttaa heitä omasta lapsuudesta ja ihmisen vajaavuudesta. Mutta tilanne helpottaa ajan kanssa, noin 10-14 vuodessa...
Mun lapsi oli neljävuotias, kun oltiin käyty jossain kaupoissa ostoksilla ja sitten sen jälkeen mentiin syömään lounasta. Siinä kun syötiin lounasta ja juteltiin, niin ihan hätkähdin kun tajusin, että nyt jo ollaan tässä pisteessä että syön lapsen kanssa lounasta ja meillä on ihan mielenkiintoiset keskustelut!
Itsellenikin se vähän isomman lapsen äitiys oli helpompaa kuin pienen lapsen hoivaaminen, vaikka kyllä minä senkin kunnialla hoidin. Mutta juuri tuossa kohtaa kun lapsi oli neljä ja alkoi olla niitä hyviä keskusteluja, vaaka alkoi kallistua vahvasti sen puolelle, että nyt on kivaa olla äiti ja siitä se sitten vain parani.
Meillä ei miehellä ollut koskaan tuon tasoista oman lapsensa hylkimistä kuin ap:n miehellä, mutta kyllä meilläkin se alku oli hieman tahmeaa. Mies oli kyllä vauvasta onnessaan ja hoitikin vauvaa innoissaan. Mutta sitten jossain vaiheessa tuli se, ettei hän halunnut jäädä kahdestaan lapsen kanssa, että minä esim. pääsisin kauppaan. Jouduin ihan rautalangasta vääntämään, miten en voi sovittaa rintaliivejä, kun parivuotias lähtee sillä aikaa karkuteille ja olen siellä sovituskopissa ihan puolustuskyvytön, en voi rinnat paljaana lähteä säntäilemään. Pitkin hampain mies sitten päästi minut ostoksille ilman lasta.
Meillä käänne tapahtui oikeastaan sen jälkeen, kun kerran miehen töistä tullessa lapsi hihkui innoissaan eteisessä, että "Isi tuli käymään!" Tuo oli miehelle jotenkin sellainen pysäyttävä kokemus, että oma lapsi ei miellä että mies asuu meillä, kun liian usein lapsi ei näe isäänsä valveillaoloaikana. Mies alkoi tulla kotiin säännöllisemmin ja ajan kanssa, lapsen kasvaessa, hän löysi omat yhteiset juttunsa lapsen kanssa. Sitä ennenkin hän oli kyllä viettänyt aikaa lapsen kanssa kotona, mutta ongelma oli vain se, että hän liian usein lähti töihin lapsen nukkuessa ja palasi kun lapsi oli taas nukkumassa.
Valitettavasti en ap:n tilanteeseen osaa hyviä neuvoja antaa. Kyllä sen muutoksen täytyy lähteä miehestä itsestään. Mutta tuossa kohtaa kun lapsi on jo neljä, niin voi hyvin olla että lapsi on jäänyt miehelle vieraaksi ja senkin vuoksi yhdessäolo on vaikeaa. Miehen ja lapsen suhteen muodostumista pitäisi jotenkin pystyä tukemaan puolin ja toisin, ettei lapsi tukeudu pelkästään äitiin ja myös, ettei mies pelkää olla oman lapsensa kanssa kahdestaan. Ehkä perheen yhteinen aika olisi tässä kohtaa se ensimmäinen askel?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mieheni kyllä tajuaa että asiat on pielessä. Hän myöntää ihan suoraan, että arki ja meidän elämä on hänen mielestä kamalaa, sanoo suoraan että ei kestä olla lapsen kanssa koska se on niin stressaavaa ja sanoo suoraan että sen takia välttelee kotonaoloa eikä halua yhdessä tehdä mitään perheenä koska lapsen tietyt rytmit tekee siitä tekemisestä niin rasittavaa hänen mielestä. Kun kysyn syytä niin sanoo, että ei ole sellainen ihminen joka tykkäisi melusta tai tiukoista arkirytmeistä. Ap
Kehottaisin nyt miestä ensimmäisenä kasvamaan aikuiseksi ja ottamaan vastuuta. Sitä se vanhemmuus on, että välillä joutuu laittamaan pienen lapsen tarpeet omiensa edelle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Harvoin sanon näin, mutta mielestäni sinun täytyy hakea eroa. Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön, jossa hänestä huolehditaan ja häntä rakastetaan. Teette aivan hirveän asian lapselle, jos annatte hänen tuntea olevansa taakka.
Olet jo käyttänyt kaikki keinot. Mies ei puhu sinulle eikä ammattilaiselle. Erityisherkkyys, neuroepätyypillisyydet, kasvutraumat tai mielenterveysongelmat voivat selittää käytöstä osaltaan, mutta ei niiden taakse voi mennä piiloon eikä niihin vedoten vapautua aikuisen vastuusta omista valinnoistaan. . Itsellänikin on kaikkia noita, mutta en ajattele, että se antaisi minulle etuoikeuksia kanssakäymisessä muiden kanssa. Jokaisella on omat taakkansa.
Miten voisit enää koskaan kunnioittaa miestä kumppaninasi? Hän ei pidä perheestänne eikä lapsestanne. Hän sysää sinulle asiat, joita ei itse halua tehdä viittä minuuttia. Hän valehtelee sinulle päin naamaa, kun yrität korjata asioita teidän molempien parhaaksi.
Ei sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin pikainen ero.
Itse en olisi tässä kohtaa näin jyrkkä. Voihan kyse olla siitä, että miehellä on jotain nepsyongelmaa, mutta ei ole siitä tietoinen. Tai noita muita, mutta ei ole niistäkään tietoinen. Mutta ilman muuta pitäisi tietenkin olla avoin sille ajatukselle, että jotain tällaista voi taustalla olla ja sitä pitäisi ehkä tutkia ja löytää sitä kautta keinoja, joilla saa luotua hyvän suhteen omaan lapseensa.
Tainnut kasvatus mennä vituralleen jos lapsi on mölyapina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tää olis miehen aloitus perhe-elämästä, ni vastaus olis: tee enemmän!!!! Hoivaa vaimoa ja anna sille aikaa, huomiota ja rakkautta! Älä valita! Vaimollasi on kaikki paljon rankempaa.
Näin ihanan reiluja naiset on :)
Kun lapset olivat pieniä, mies käytti joka ikisen mahdollisuuden olla poissa kotoa. No kotona ollessaankaan ei juuri lapsia hoitanut. Nyt kun lapset on isompia, mies taas viihtyy kotona. Onhan se aika syvältä. Olin nuo vuodet todella tiukilla. Yritän nyt selvittää itselleni, pystynkö antamaan miehelle anteeksi, että jätti mut käytännössä yksin lastenhoidon kanssa. Nyt tuntuu, että en ja ero on edessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neljävuotias on kyllä vielä aika ärsyttävässä iässä. Jotkut ihmiset ei vain siedä lapsia ja lapsuutta, se muistuttaa heitä omasta lapsuudesta ja ihmisen vajaavuudesta. Mutta tilanne helpottaa ajan kanssa, noin 10-14 vuodessa...
Mun lapsi oli neljävuotias, kun oltiin käyty jossain kaupoissa ostoksilla ja sitten sen jälkeen mentiin syömään lounasta. Siinä kun syötiin lounasta ja juteltiin, niin ihan hätkähdin kun tajusin, että nyt jo ollaan tässä pisteessä että syön lapsen kanssa lounasta ja meillä on ihan mielenkiintoiset keskustelut!
Itsellenikin se vähän isomman lapsen äitiys oli helpompaa kuin pienen lapsen hoivaaminen, vaikka kyllä minä senkin kunnialla hoidin. Mutta juuri tuossa kohtaa kun lapsi oli neljä ja alkoi olla niitä hyviä keskusteluja, vaaka alkoi kallistua vahvasti sen puolelle, että nyt on kivaa olla äiti ja siitä se sitten vain parani.
Meillä ei miehellä ollut koskaan tuon tasoista oman lapsensa hylkimistä kuin ap:n miehellä, mutta kyllä meilläkin se alku oli hieman tahmeaa. Mies oli kyllä vauvasta onnessaan ja hoitikin vauvaa innoissaan. Mutta sitten jossain vaiheessa tuli se, ettei hän halunnut jäädä kahdestaan lapsen kanssa, että minä esim. pääsisin kauppaan. Jouduin ihan rautalangasta vääntämään, miten en voi sovittaa rintaliivejä, kun parivuotias lähtee sillä aikaa karkuteille ja olen siellä sovituskopissa ihan puolustuskyvytön, en voi rinnat paljaana lähteä säntäilemään. Pitkin hampain mies sitten päästi minut ostoksille ilman lasta.
Meillä käänne tapahtui oikeastaan sen jälkeen, kun kerran miehen töistä tullessa lapsi hihkui innoissaan eteisessä, että "Isi tuli käymään!" Tuo oli miehelle jotenkin sellainen pysäyttävä kokemus, että oma lapsi ei miellä että mies asuu meillä, kun liian usein lapsi ei näe isäänsä valveillaoloaikana. Mies alkoi tulla kotiin säännöllisemmin ja ajan kanssa, lapsen kasvaessa, hän löysi omat yhteiset juttunsa lapsen kanssa. Sitä ennenkin hän oli kyllä viettänyt aikaa lapsen kanssa kotona, mutta ongelma oli vain se, että hän liian usein lähti töihin lapsen nukkuessa ja palasi kun lapsi oli taas nukkumassa.
Valitettavasti en ap:n tilanteeseen osaa hyviä neuvoja antaa. Kyllä sen muutoksen täytyy lähteä miehestä itsestään. Mutta tuossa kohtaa kun lapsi on jo neljä, niin voi hyvin olla että lapsi on jäänyt miehelle vieraaksi ja senkin vuoksi yhdessäolo on vaikeaa. Miehen ja lapsen suhteen muodostumista pitäisi jotenkin pystyä tukemaan puolin ja toisin, ettei lapsi tukeudu pelkästään äitiin ja myös, ettei mies pelkää olla oman lapsensa kanssa kahdestaan. Ehkä perheen yhteinen aika olisi tässä kohtaa se ensimmäinen askel?
Perheen yhteinen aika ja yhdessä tekeminen voisi olla oikeasti hyvä idea. Lapsi on jo sen verran iso, että hänen kanssaan voi tehdä vaikka mitä. Ehkä voisi miettiä jotain missä mies on hyvä ja mitä mies tekee mielellään ja yhdistää siihen yhteistä tekemistä. Esimerkiksi pieni metsäretki, jossa paistetaan makkarat. Luonnossa meteli on erilaista kuin sisällä, joten se on ehkä helpompi kestää. Puheenaiheitakin löytyy, kun voi ihmetellä lintuja ja kiviä. Toki jos mies ei osaa nauttia rauhassa kulkemisesta, niin lyhytkin retki lapsen kanssa voi olla tuskaa.
Moni mies on kertonut, että se yhteys lapseen syvenee tai jopa löytyy siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa kunnolla reagoimaan ympäristön kanssa ja ottamaan vuorovaikutusta. Sitä voi sitten opettaa lapselle asioita ja yhdessä ihmetellä niitä. Ehkä ap:n mies ei ole vielä tajunnut, että lapsi on jo kasvanut. Sitä varten lapsen kanssa pitää viettää aikaa.
Mä sanoisin tässä kohtaa miehelle, että nyt on tilanne se, että en enää tiedä mikä tilanne tällä perhe-elämällä ja parisuhteella on. Olen menossa parisuhdeterapiaan, tule mukaan jos haluat, mutta siellä puhun asioista juuri sillä nimellä kuin ne ovat. Ja siellä teen myös päätökset jatkosta. Näin ei voi jatkua, en sitä kestä ja lapsi kärsii.
Onko mies muuten sellainen, että ongelmien tullessa ei niitä pysty selvittämään? Pää pensaaseen?
Jotenkin tämän suunnan pitää saada muutettua ja katkaistua tämä tyyli. Ns. Paikalla oleva mutta hylkivä isä on lapselle kamalaa. Vaikuttaa kehitykseen. Mielluummin ilman isää kuin kylmiä kokemuksia.
Kaikkesi olet varmasti yrittänyt. Et voi toista pakottaa isänä olemaan. Ajattelen myös, että ei tuo tuosta helpota enää tässä kohtaa. Mies ei ole kehittynyt. Eikä halua?
AP, sinun voisi olla hyvä käydä yksin ammattilaisen kanssa juttelemassa. Siinä olisi isällä myös hyvä harjoitus olla hetki lapsen kanssa kaksistaan. Lautapeliä jos vaika pelaa niin ei tarvitse niin kovin metelöidä.
Minusta kuulostaa myös, että mies hyötyisi jonkin sortin ammattiavusta ihan itsekseen. Jos ainoa miehen ongelma olisi ääniherkkyys, sen saisi kyllä hoidettua. JAksaako mies käydä omissa harrastksissaa tai onko ennen lasta jaksanut käydä?
Jso mies on tosiaan niin rasittunut, voisiko hän älillä käydä viikonlopun jossain reissussa sukuloimassa tms? Alkuun vaikka joka toinen viikonloppu hänelle lepoa voisi auttaa? Ja sinulle luonnollisesti myös lapsenhoitoapua, jos sitä tarvitset. Eli ensin ratkaistavaksi ihan arkiset ongelmat ja vasta sen jälkeen lapse isäsuhde ym muut suuremmat kuviot.
Lapsi katkaisi välit isäänsä teininä, monen vaikean vuoden jälkeen. Siitähän sitten taas kunnon soppa syntyi...minä olin kuulemma se manipulaattori.