Lue keskustelun säännöt.
Miten tätä solmua saisi avattua? Mies ei tykkääkään(?) lapsiperhe-elämästä
19.03.2021 |
Me molemmat haluttiin perhe, mies ehkä jopa enemmän kuin minä. Ja saatiin yhdessä toivottu ja suunniteltu lapsi. Ennen raskautta mies ääneen haaveili miten viettäisi lapsen kanssa paljon aikaa, mitä kaikkea tekisivät (jo vauva-aikana) jne. Ja viihtyi hyvin ystäväperheidemme pienten lasten kanssa. Hän teki paljon kotitöitä eikä muutenkaan ollut mitenkään menevä esim. baareissa juokseva mies. Joten luulin, että hänestä tulisi ns. hyvä isä.
No kun lapsemme syntyi, niin alusta asti kävi selväksi, että mies ei kestäkään yhtään eikä koskaan mitään meteliä, ei kestä sitä että vauva sitoo tiettyihin aikatauluihin, sotkua, sitä että minä en ehdi tekemään samoja asioita kuin ennen lasta (koska jompi kumpi meistä oli tietenkin koko ajan sidottu vauvaan eli jos vaikka imetin niin en voinut olla samaan aikaan keittiössä tekemässä ruokaa). Ei kestä sitä, että vauva herättää öisin eikä sitä että minä olen väsynyt niiden yöherätysten takia. Oltiin tietenkin etukäteen puhuttu, että tällaista vauva-arki on, mutta silloin ei mitenkään tullut ilmi että asiassa voisi olla ongelma.
Lapsi on jo neljä. Ja samat ongelmat jatkuu. Mies ei edelleenkään kestä mitään meteliä tai sitä että lapsen takia on tiettyjä aikatauluja eikä mitään sotkua. Hän välttelee kotona olemista siksi. Suostuu viettämään aikaa lapsen kanssa vain pakotettuna ja silloinkin vaatii, että mahdollisimman lyhyen ajan (koska ei kuulemma kestä pidempään).
Alan olla aivan loppu. Olen kuin yksihuoltaja parisuhteessa. Tai kuin äiti kahdelle lapselle. Hän kyllä edelleen tekee puolet kotitöistä kuten ennenkin lasta eikä edelleenkään juokse baareissa tms, eli monen meidän kaverin mielestä hän on täydellinen isä. Vielä mitä. Ihan kuin ei olisi mikään isä ollenkaan vaan kuin minun joku uusiokumppani, joka koko ajan ärsyyntyisi edellisestä suhteestani olevan lapsen melusta ja läsnäolosta ja siitä että lapsi vie aikaani ja huomiotani. Eikä haluaisi sitoutua sen lapsen hoitamiseen yhtään. Olen lapsen takia yrittänyt sietää tilannetta, koska olen useammalta taholta saanut neuvon, että odota ja tilanne kyllä muuttuu paremmaksi. Ollaan käyty juttelemassa asioista ammattilaisen luona, mutta minun mielestä siinä ei ole mitään järkeä, koska mies ei siellä myönnä mitään näistä asioista ja esittää täydellistä ja osallistuvaa isää. Ja antaa vaikka mitä lupauksia olla lapsen kanssa jotta minä vaikka pääsisin säännölliseen harrastukseeni, mutta kotona mikään ei toteudu.
Joten miten tätä solmua lähtisi avaamaan?
Kommentit (186)
Mies on voinut aidosti itsekin uskoa että tulisi olemaan hyvä isä. Tosiasiassa kukaan ei tiedä millainen vanhempi on ennenkuin todella on vanhempi ja joutuu kohtaamaan kaikki siihen liittyvät haasteet. Monelle tulee yllätyksenä kuinka raskasta, sitovaa ja myös negatiivisia tunteita herättävää vanhemmuus on.
Erityisesti ne joilla on ollut huono lapsuus haluavat antaa omille lapsilleen parempaa. Se on ikäänkuin haavekuva jota elättelee kunnes löytää itsensä käyttäytymästä kiintymyssuhteen osalta kuin omat vanhempansa. Jotain kiintymyssuhdeongelmaahan miehelläsi on joka näyttäytyy siinä ettei kestä lapsen tarvitsevuutta. Yksilöterapia voisi olla paikallaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kummallinen tarina. Aikuinen mies on ääniherkkä eikä tiedä sitä?
0/5
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tää kuulostaa ehkä vähän kliseiseltä, mutta onko mahdollista, että mies toteuttaa samaa kaavaa, jolla häntä itseään on kohdeltu lapsena? Ennen raskautta oli siis unelmat siitä, kuinka oman lapsen kanssa osaisi olla toisin. Lapsen syntymän jälkeen omat kipupisteet aktivoituvat ja opitut käyttäymismallit tulevat niin automaattisina selkärangasta, että mies ei osaa nyt estää sitä. Jos on kyse tästä, asiaan ei auta, että mies käsittelee suhdetta omaan lapseensa. Ratkaisu on silloin siinä, että mies käsittelee suhdettaan omaan lapsuuteensa (muistelee totuudenmukaisesti millaista se oli, suree menetyksiään, lohduttaa itseään/sisäistä lastaan jne.). Sitten kun mies on käsitellyt nämä, hän pystyy kohtaamaan oman lapsensa ilman, että lapsi muistuttaa kipeästi omista vaillejäämisistä.
Tulipahan vaan mieleen. Voi olla toki kyse jostain muustakin. Joka tapauksessa kuulostaa tosi raskaalta tilanteelta ap:lle. Voimia siis ap:lle, miten ikinä lähdetkin tätä asiaa käsittelemään!
On tuo tietenkin mahdollista mutta mitään tuon suuntaista mies ei ole koskaan sanonut ja kun olen noita asioita kysellyt niin kieltää ehdottomasti että mitään tuollaista voisi olla. Ap
Okei, siinä tapauksessa miehen asenne lasta kohtaan lienee paljon vaikeammin muutettavissa. Vaikuttaa melkein siltä, että mies haluaa pitää yllä kuvaa hyvästä isyydestä ulospäin (puheet ennen raskautta ja puheet terapeutilla), mutta ei ole oikeasti omassa sisimmässään sitoutunut läsnäolevaan isyyteen. Jos hän olisi sitoutunut, hän yrittäisi tosissaan hakea apua ongelmiinsa! Onko mies edes ilmaissut olevansa huolissaan, miten hänen käytöksensä vaikuttaa lapsen psyykkiseen kehitykseen..?
Jos siis mies ei ole oikeasti sitotunut isyyteen ja perhe-elämään, niin sinulle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin tehdä omat johtopäätökset asiasta.
On ilmaissut olevansa siitä huolissaan. Mutta jotenkin saa käännettyä asian niin että se on minun vika. Kun kysyn miten on minun vika, niin ei halua tai osaa selittää miten se minun vika olisi vaan ”hermostuu kun kyselen ahdistavia kysymyksiä joihin ei osaa vastata”. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Minua ärsyttää tässä keskustelussa nämä jotka tarjoavat valmiina reseptinä omia mielipiteitään, kuten "mies on narsisti" tai että "mies ei todellakaan ole erityisherkkä". Kukaan meistä ei tiedä totuutta, joten ei viitsitä kinastella siitä vaan tarjotaan mieluiten erilaisia näkemyksiä lyttäämättä toisiamme?
Näin erityisherkkänä ihmisenä reagoin ylläolevaan tekstiin siksi, että itse ainakin epäröin mahdollista äitiyttä - ei sen takia etten rakastaisi lastani (varmasti rakastaisin) vaan koska sietokykyni melua ja kaaosta kohtaan on niin vähäinen. Stressaannun helposti äänistä ja hälinästä, ja en tiedä miten jaksaisin kuunnella jatkuvaa lapsen kitinää ja teletappien mölyämistä telkusta :( Varmasti näihinkin löytyy ratkaisut jos niitä vain etsii, mutta siis ongelma on ihan todellinen eikä kuviteltu!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh. Taas se sama tarinatäti vauhdissa pitkine ja keksittyineen tarinoineen.
Täyttä moskaa koko aloitus, alusta loppuun asti. Tuon provoilijan tunnistaa vaikka unissaan.
Hänellä on aina hyvin pitkä teksti monien selostusten kanssa. Ja lopuksi hän esittää jonkin kysymyksen tai pyytää vinkkejä, jotta saisi ketjun käyntiin.
Olet sairas ap. Fanaatikko tällä palstalla.
Jaa.. Tai sitten on ihan normaalia ensin esitellä ongelma ja sitten pyytää näkemyksiä ongelmaansa. En oikein tiedä toimisiko keskustelu yhtä hyvin jos aloitus olisi "mies ei jaksa perhe-elämää, älkää kertoko näkemyksiänne". ohis
Tämän trollin tunnistaa juuri tästä pitkään jaarittelusta, kertoo pikkutarkasti ja ylitsevuotavan uhriutuvasti ”kunnon” miehestä, joka ei lopulta olekaan kunnollinen.
Lopuksi kysyy aina: miten tästä eteenpäin, mitä tekisitte tilanteessani, neuvoja, onko muilla kokemusta ym.-ohis
Onpas taas mennyt palstamiehelle tunteisiin. Kuulostaa liian tutulta taas? Tunnistat itsesi? Sanoiko eksä ihan samaa? Sama provonhuutelija jokaisessa parisuhdeongelmia käsittelevässä langassa, joka kerta kauhea yritys peitellä ja puolustella muiden miesten perseilyä, ikäänkuin se menisi kenellekään läpi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin olen sitä mieltä, että on noin monen vuoden jälkeen turha odottaa, että mies jotenkin vain muuttuisi. Varmaan olisi mahdollista siinä ihan pikkuvauvavaiheen shokissa, siis jos vauva olisi jotain parin kuukauden ikäinen.
Itse olen sitä mieltä, että sun tehtävä äitinä on pitää jämäkästi lapsesi puolia ja ajatella hänen parastaan. Jos mies inhoaa OMAN lapsensa kanssa olemista, on hänellä jotain pielessä korvien välissä. Hänen pitäisi sitoutua joko yksilö- tai pariterapiaan ja myös siihen, että työstää siellä avoimesti, rehellisesti ja sinnikkäästi tuota ongelmaansa. Jos mies ei ole halukas muutokseen, eroaisin. Tuosta tilanteesta kärsii kaikki: sinä, joka katkeroidut ja kuormitut. Mies kun inhoaa perhe-elämää. Ja ihan ennen kaikkea lapsi, joka kyllä vaistoaa, ettei ole rakastettu, toivottu ja mieluista seuraa. Se voi jättää todella syvät jäljet lapsen minäkuvaan!
Normaalille ihmiselle oma lapsi on parasta seuraa. Minä ja mieheni olemme molemmat töistä, kotitöistä yms. kuormittuneita, mutta silti joka päivä ihastelemme ja ihmettelemme taaperomme huippuutta. Touhuilemme yhdessä kaikkea ja mieskin ennemmin suree sitä, että töiden takia ei ole niin paljoa aikaa olla lapsen kanssa kuin haluaisi. Omat lapset vain ovat huippuja, ja jos eivät, niin on tehnyt todella pahoja virheitä kasvatuksessa tai sitten on itse todella ongelmainen, kuten miehesi vaikuttaa olevan.
Nyt jämäkkä ote, ajattele lapsesi parasta! Patista mies terapiaan tai jos se ei käy tai onnistu, niin ehkä ero olisi kaikille paras vaihtoehto.
Kyllähän se vauvan tulo mullistaa elämän täydellisesti. Ei sitä kukaan etukäteen osaa kuvitella. Positiivisesti sekä negatiivisesti.
Ilmeisesti miehesi ei ole perusluonteeltaan kovin lapsirakas. Toiset on ja toiset ei. En usko että mikään terapia auttaa. Hyvä asia on että tekee edes puolet kotitöistä. Ennen oli äidin vastuulla kotityöt sekä lapsi, vaikka molemmat kävi töissä. Mikä oli tietenkin väärin.
Jos on pakko riidellä päivittäin, niin pitää erota. Ei se siitä muuksi muutu vaikka kuinka riitelisi ja lapsikin kärsii. Toinen asia on, että hyväksyy asian ja niillä mennään. Pitää miettiä, että pääseekö helpommalla kun eroaa.
Sitten tekee ihan itse ne kotityöt joka päivä, kukaan ei hoida enää puoleksi.
Myös sitä voi miettiä, että onko lapsesta kivaa mennä isän luokse kun isä kärsii ja ahdistuu lapsen hoitamisesta ja aiheuttamasta melusta.
Onko lapsesta kivaa kun tulee isäpuolet ja äitipuolet kuvioon.
Näin se vaan menee. Ei kaikki käy niinkuin haaveillaan. Elämä ei yleensäkään ole helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Minua ärsyttää tässä keskustelussa nämä jotka tarjoavat valmiina reseptinä omia mielipiteitään, kuten "mies on narsisti" tai että "mies ei todellakaan ole erityisherkkä". Kukaan meistä ei tiedä totuutta, joten ei viitsitä kinastella siitä vaan tarjotaan mieluiten erilaisia näkemyksiä lyttäämättä toisiamme?
Näin erityisherkkänä ihmisenä reagoin ylläolevaan tekstiin siksi, että itse ainakin epäröin mahdollista äitiyttä - ei sen takia etten rakastaisi lastani (varmasti rakastaisin) vaan koska sietokykyni melua ja kaaosta kohtaan on niin vähäinen. Stressaannun helposti äänistä ja hälinästä, ja en tiedä miten jaksaisin kuunnella jatkuvaa lapsen kitinää ja teletappien mölyämistä telkusta :( Varmasti näihinkin löytyy ratkaisut jos niitä vain etsii, mutta siis ongelma on ihan todellinen eikä kuviteltu!
Koen itsekin olevani hyvin voimakkaasti erityisherkkä (mikään virallisesti tunnustettu ilmiöhän se ei ole, saatika diagnoosi tai vastaava), mutta minunkaan mielestäni miehen ongelma ei ole erityisherkkyys vaan jokin ihan muu. Sitä on mahdoton tietää, mikä. Tunne-elämän ongelmat? Masennus, ahdistuneisuus?
Kieltämättä lapsiperhe-elämä on kuormittavaa, mutta siihenkin voi TODELLA paljon vaikuttaa aivan itse, joten kenenkään on aistikuormituksen takia mielestäni turha pelätä lasten hankkimista. Ei lapset kitise jatkuvasti. Heidät voi kasvattaa kärsivällisiksi. Kitinät ja marinat on usein kasvatuksella aikaansaatuja käytösmalleja. Teletappeja tai muuta roskaa ei ole pakko näyttää ollenkaan. Meillä ei katsota koskaan televisiota, vaan luetaan kirjoja, tehdään palapelejä jne. ja leikitään muita leikkejä. Ja sitten ulkoillaan luonnossa todella paljon. Se vie riehumisenergiat ja rauhoittaa lasta todella paljon. Nuo kitinät ja teletappimölyt ovat ihan turhia pelkoja, koska perhe-elämä on pitkälti sen näköistä kuin siitä itse tekee. Toki lyhyellä aikavälillä voi valita helpon tien ja istuttaa lapset vain aivottomasti katsomaan jotain kamalaa kimitysohjelmaa (itse en kestä YHTÄÄN näitä nykyajan lastenohjelmia koska ääninäyttely on mielestäni maanpäällinen helvetti), mutta jos jaksaa tehdä järkeviä valintoja, voi lapsiperhe-elämä olla oikein mukavaa ja rauhallista. Lisäksi oma temperamentti vaikuttaa lapseen. Rauhallinen vanhempi saa todennäköisesti ihan rauhallisen lapsen.
Ero?!! Ja sitten jakaisitte huoltajuuden. Ai kamala sitä lapsen tuskaa kun on isällään eikä saa äidistä lohtua. Miten luulette että se isä lapsen hoitaisi omilla "vuoroillaan" kun nytkään ei kestä vaikka on toinen vieressä auttamassa. Ei saa puhua, leikkiä, juosta, sattua, syödä, ulkoilla, vessattaa kun isiä ahdistaa! Juu sinne vaan lapsi yksinään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen tarina. Aikuinen mies on ääniherkkä eikä tiedä sitä?
0/5
Ei ääniherkkyyttä välttämättä huomaa kuin vasta aikuisena. Minäkin huomasin sen vasta pari vuotta sitten ja ikää on jo 24v. Säikähdän äkillisiä ääniä enkä pysty keskittymään pienessäkään melussa, uuvun äänien keskellä nopeasti enkä erota ravintolassa tai työpaikkaruokalassa puhetta muusta taustahälystä.
Vierailija kirjoitti:
Ero?!! Ja sitten jakaisitte huoltajuuden. Ai kamala sitä lapsen tuskaa kun on isällään eikä saa äidistä lohtua. Miten luulette että se isä lapsen hoitaisi omilla "vuoroillaan" kun nytkään ei kestä vaikka on toinen vieressä auttamassa. Ei saa puhua, leikkiä, juosta, sattua, syödä, ulkoilla, vessattaa kun isiä ahdistaa! Juu sinne vaan lapsi yksinään!
Tässäpä se yksi syy miksi en ole oikein eroa halunnut. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mies on voinut aidosti itsekin uskoa että tulisi olemaan hyvä isä. Tosiasiassa kukaan ei tiedä millainen vanhempi on ennenkuin todella on vanhempi ja joutuu kohtaamaan kaikki siihen liittyvät haasteet. Monelle tulee yllätyksenä kuinka raskasta, sitovaa ja myös negatiivisia tunteita herättävää vanhemmuus on.
Erityisesti ne joilla on ollut huono lapsuus haluavat antaa omille lapsilleen parempaa. Se on ikäänkuin haavekuva jota elättelee kunnes löytää itsensä käyttäytymästä kiintymyssuhteen osalta kuin omat vanhempansa. Jotain kiintymyssuhdeongelmaahan miehelläsi on joka näyttäytyy siinä ettei kestä lapsen tarvitsevuutta. Yksilöterapia voisi olla paikallaan.
Olen samaa mieltä, että kyse voisi hyvinkin olla kiintymyssuhdeongelmasta. Mutta jos mies ei myönnä asiaa eikä pysty sitä millään tavoin työstämään, niin onko ap:lla muita mahdollisuuksia kuin ero? Jos siis ap haluaa, että tuo kiintymysongelma ei siirry eteenpäin hänenkin lapselleen.
Minulla on vähän samanlainen tausta, ja omien lasten syntymä nosti pintaan kaikenlaista synkkää ja kamalaa. Mutta minä hakeuduin terapiaan ja olen aktiivisesti työstänyt näitä asioita, olen koko ajan pyrkinyt rakentamaan hyvää suhdetta lapsiin ja ollut läsnä. Huonot lapsuudenkokemukset eivät siis välttämättä pilaa omaa vanhemmuutta, mutta sen eteen täytyy joskus tehdä hartiavoimin töitä. Ja jos olisin itse ollut siinä tilanteessa, että en olisi pystynyt tätä terapiatyötä tekemään, olisin kyllä toivonut, että puolisoni olisi ottanut ja lähtenyt ja siten pelastanut lapset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Minua ärsyttää tässä keskustelussa nämä jotka tarjoavat valmiina reseptinä omia mielipiteitään, kuten "mies on narsisti" tai että "mies ei todellakaan ole erityisherkkä". Kukaan meistä ei tiedä totuutta, joten ei viitsitä kinastella siitä vaan tarjotaan mieluiten erilaisia näkemyksiä lyttäämättä toisiamme?
Näin erityisherkkänä ihmisenä reagoin ylläolevaan tekstiin siksi, että itse ainakin epäröin mahdollista äitiyttä - ei sen takia etten rakastaisi lastani (varmasti rakastaisin) vaan koska sietokykyni melua ja kaaosta kohtaan on niin vähäinen. Stressaannun helposti äänistä ja hälinästä, ja en tiedä miten jaksaisin kuunnella jatkuvaa lapsen kitinää ja teletappien mölyämistä telkusta :( Varmasti näihinkin löytyy ratkaisut jos niitä vain etsii, mutta siis ongelma on ihan todellinen eikä kuviteltu!
Sun ja ap:n miehen välillä on se ero, että sinä aikuisena ihmisenä otat vastuun omista asioistasi, kun taas puolestaan ap:n mies sysää kaiken vastuun muille (= ap:lle, paskalle perhe-elämälle yleensä, jopa lapselle). Aikuinen ihminen pystyy kyllä ratkaisemaan ongelmia ainakin yksi kerrallaan eli jos ei kestä vaikka sitä melua, niin asialle pitää tehdä: hommata esim. vastamelukuulokkeet, tv jätetään taustalta pois huutamasta, lapsen kanssa voi viettää aikaa myös enemmän pihalla, missä äänet ei pääse kaikumaan kuten sisällä, sisällä leikitään maton päällä niin ei kolise lelut lattiaan jne.
Olen itsekin erityisherkkä/ääniyliherkkä, mutta silti vastaan itse siitä, että en kuormitu liikaa. En voi sysätä asiaa esim. mieheni harteille, toki voin pyytää häneltä tiettyjä asioita, jotta minun on myös hyvä olla kotona. Näin siis toimii aikuinen ihminen, valitettavasti ap:n mies on jäänyt jonnekin lapsen tasolle eikä osaa hoitaa omia asioitaan kuntoon. Esim. tuo lapsen takia tehtävistä "aikatauluista" eli ihan normaaleista arkirutiineista valittaminen on kyllä lapsellisinta, mitä oon vähään aikaan kuullut. En tuollaista ukkoa todellakaan kauaa kattelis.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ero?!! Ja sitten jakaisitte huoltajuuden. Ai kamala sitä lapsen tuskaa kun on isällään eikä saa äidistä lohtua. Miten luulette että se isä lapsen hoitaisi omilla "vuoroillaan" kun nytkään ei kestä vaikka on toinen vieressä auttamassa. Ei saa puhua, leikkiä, juosta, sattua, syödä, ulkoilla, vessattaa kun isiä ahdistaa! Juu sinne vaan lapsi yksinään!
En usko, että mies lasta haluaisi nähdä ollenkaan, koskeintaan hetken jossain ulkona.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikea uskoa, että se tuosta muuksi muuttuisi. Mies haluaa vain rusinat pullasta. Aika perinteinen kuvio, jossa mies ei vain tajua missään olevan vikaa, tai jos on, niin se on muualla kuin hänessä itsessään.
Mies voi olla erityisherkkä tms. Ei sille voi mitään, jos normaali lapsiperhe-elämä menee yli sietokyvyn. Toki voi ja kannattaa yrittää siedättämistä.
Minäkään en aluksi ollut äitinä kummoinen, mutta kun oli pakko vaan jaksaa ja kestää, totuin siihen. En kylä koskaan palannut enää omaksi itsekseni, vaikka lapsi on jo aikuinen. Oli se niin rankkaa.Mikä on erityisherkkä? Olen googlannut, olen yrittänyt ymmärtää, mutta en vain tajua tätä määritelmää. Ihmistyyppi, joka ahdistuu jostain (melusta, ihmisistä, stressistä, mistä?) ja jonka tarpeet pitää ottaa huomioon. Jota pitää ymmärtää. Ihan sama, vaikka itseäkin ottaa joku tilanne päähän, ei jaksaisi, väsyttää, mutta erityisherkkä ei nyt vaan voi itselleen mitään. Ihan vain tiedoksi, monilla ihmisillä on rankkaa eikä se auta, että osa ihmisistä kaataa kaiken vastuun toisen päälle ja kuormittaa muita vielä enemmän.
Ei tämä mies ole erityisherkkä, vaan itsekeskeinen ihminen, joka ei ota vastuuta omasta elämästä. Ja ap mahdollistaa tämän tekemällä kaiken, viemällä miestä terapiaan ja yrittämällä ymmärtää. Aikuinen ihminen, joka on halunnut lapsen, niin ei siinä mitään ymmärtämistä ole. Ei sitä omaa ahdistusta voi jättää vain toisen ihmisen harteille ja paeta itse töihin. Kyllä se lapsi siitä kasvaa, kymmenen vuoden päästä tilanne on ihan eri ja sitten helpottaa.
Minua ärsyttää tässä keskustelussa nämä jotka tarjoavat valmiina reseptinä omia mielipiteitään, kuten "mies on narsisti" tai että "mies ei todellakaan ole erityisherkkä". Kukaan meistä ei tiedä totuutta, joten ei viitsitä kinastella siitä vaan tarjotaan mieluiten erilaisia näkemyksiä lyttäämättä toisiamme?
Näin erityisherkkänä ihmisenä reagoin ylläolevaan tekstiin siksi, että itse ainakin epäröin mahdollista äitiyttä - ei sen takia etten rakastaisi lastani (varmasti rakastaisin) vaan koska sietokykyni melua ja kaaosta kohtaan on niin vähäinen. Stressaannun helposti äänistä ja hälinästä, ja en tiedä miten jaksaisin kuunnella jatkuvaa lapsen kitinää ja teletappien mölyämistä telkusta :( Varmasti näihinkin löytyy ratkaisut jos niitä vain etsii, mutta siis ongelma on ihan todellinen eikä kuviteltu!
Erityisherkkyys on ihan todellinen asia ja tuo omat haasteensa vanhemmuuteen. Sinäkin pystyt pohtimaan näitä asioita jo etukäteen. Minusta kuulostaa vähän hassulta, että mies olisi erityisherkkä ja jotenkin kuvitellut lapsen tulon muuttavan hänen melunsietokykynsä ym. aivan erilaiselle tasolle. Ainakin kaikki ne eritysherkät, joita itse tunnen, eivät oleta tällaisia "ihmeparantumisia" lasten myötä vaan nimenomaan pohtivat etukäteen, miten tulevat toimeen näiden _pysyvien_ ominaisuuksiensa kanssa elämäntilanteiden muuttuessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero?!! Ja sitten jakaisitte huoltajuuden. Ai kamala sitä lapsen tuskaa kun on isällään eikä saa äidistä lohtua. Miten luulette että se isä lapsen hoitaisi omilla "vuoroillaan" kun nytkään ei kestä vaikka on toinen vieressä auttamassa. Ei saa puhua, leikkiä, juosta, sattua, syödä, ulkoilla, vessattaa kun isiä ahdistaa! Juu sinne vaan lapsi yksinään!
En usko, että mies lasta haluaisi nähdä ollenkaan, koskeintaan hetken jossain ulkona.
Samaa mieltä. Eihän mies nytkään jaksa olla lapsen kanssa edes sitä paria tuntia illassa, mitä työpäivän jälkeen aikaa jää olla kotona.
Joka tapauksessa aluksi nuo tapaamiset pitäisi tehdä niin, että ap on mukana myös, jotta näkee miten nuo tapaamiset lähtee sujumaan. Ap:n asemassa alkaisin varmaan jo nyt kerätä kaiken mahdollisen todistusaineiston siitä, että ap käytännössä yksin hoitaa lapsen ja vastaa lapseen liittyvistä asioista. Tämä sen takia, jos mies jostain syystä (= kulissin takia) alkais jotenkin hankalaksi huoltajuusasioissa eron myötä.
Ero ei ratkaise mitään. Tai se merkitsee, että todennäköisesti lapsesta tulee isätön. Mitä ap voittaa erolla? Ei mitään. Alkuperäinen ongelma on ja pysyy: mies ei kestä lasta.
Itseolen eronnut ja olen ehdottomasti eroja vastaan, jos on lapsia. Etukäteen ei voi tietää, mitä eron jälkeen tapahtuu. Mekin erosimme sovussa ja olin satavarma, että kaikki menee hyvin. Lopputuloksena tuli kuitenkin täysi helvetti. Lapset eivät kestäneet isän uusperheessä, äitipuoli inhosi toista lasta, mies ei halunnut maksaa elareita, käytiin oikeudessa asti, lopulta lapsi masentui ymsymsyms.
Ero on täysi venäläinen ruletti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ero?!! Ja sitten jakaisitte huoltajuuden. Ai kamala sitä lapsen tuskaa kun on isällään eikä saa äidistä lohtua. Miten luulette että se isä lapsen hoitaisi omilla "vuoroillaan" kun nytkään ei kestä vaikka on toinen vieressä auttamassa. Ei saa puhua, leikkiä, juosta, sattua, syödä, ulkoilla, vessattaa kun isiä ahdistaa! Juu sinne vaan lapsi yksinään!
En usko, että mies lasta haluaisi nähdä ollenkaan, koskeintaan hetken jossain ulkona.
Samaa mieltä. Eihän mies nytkään jaksa olla lapsen kanssa edes sitä paria tuntia illassa, mitä työpäivän jälkeen aikaa jää olla kotona.
Joka tapauksessa aluksi nuo tapaamiset pitäisi tehdä niin, että ap on mukana myös, jotta näkee miten nuo tapaamiset lähtee sujumaan. Ap:n asemassa alkaisin varmaan jo nyt kerätä kaiken mahdollisen todistusaineiston siitä, että ap käytännössä yksin hoitaa lapsen ja vastaa lapseen liittyvistä asioista. Tämä sen takia, jos mies jostain syystä (= kulissin takia) alkais jotenkin hankalaksi huoltajuusasioissa eron myötä.
Miten minä voin siitä jotain todistusaineistoa kerätä? Ap
Vierailija kirjoitti:
Kummallinen tarina. Aikuinen mies on ääniherkkä eikä tiedä sitä?
0/5
Ja vain yksi lapsi, kenen kanssa ei voi tehdä retkiä, kun on niin vaikeaa. Ja äiti nyyhkii yöt, kun mies ei ole lapselle sellainen isä, kuin hän kuvitteli.
Omituinen tarina. Jos on tosi, niin ero on paras ratkaisu. Ei noin vaikeaa elämää kukaan jaksa
Harvoin sanon näin, mutta mielestäni sinun täytyy hakea eroa. Lapsi tarvitsee turvallisen ympäristön, jossa hänestä huolehditaan ja häntä rakastetaan. Teette aivan hirveän asian lapselle, jos annatte hänen tuntea olevansa taakka.
Olet jo käyttänyt kaikki keinot. Mies ei puhu sinulle eikä ammattilaiselle. Erityisherkkyys, neuroepätyypillisyydet, kasvutraumat tai mielenterveysongelmat voivat selittää käytöstä osaltaan, mutta ei niiden taakse voi mennä piiloon eikä niihin vedoten vapautua aikuisen vastuusta omista valinnoistaan. . Itsellänikin on kaikkia noita, mutta en ajattele, että se antaisi minulle etuoikeuksia kanssakäymisessä muiden kanssa. Jokaisella on omat taakkansa.
Miten voisit enää koskaan kunnioittaa miestä kumppaninasi? Hän ei pidä perheestänne eikä lapsestanne. Hän sysää sinulle asiat, joita ei itse halua tehdä viittä minuuttia. Hän valehtelee sinulle päin naamaa, kun yrität korjata asioita teidän molempien parhaaksi.
Ei sinulla ole muuta mahdollisuutta kuin pikainen ero.