Mua pelottaa ettei mun äidinvaistot ikinä herää... nyt rv38

Se käsittelee juuri sinun tilannettasi ja tunnelmiasi. Olen lukenut siitä vasta parikymmentä sivua, joten en nyt ala analysoimaan maallikkona sinua:-). Mutta sen käsityksen sain lukemani perusteella, ettei tuo ole ihan " normaalia" , vaan ehkä jokin ammattiapu, esim. neuvolasta olisi paikallaan. Se auttaisi kiintymyssuhteen luomisessa lapseesi, sillä nyt on vaara, että vuorovaikutussuhde sinun ja syntyvän vauvan kanssa voi häiriintyä. Millainen on oma äitisuhteesi - se voi vaikuttaa tuntemuksiisi? Millainen on ollut oma lapsuutesi? Pelkäätkö omia kykyjäsi äitiyteen? saatko tukea mieheltäsi?

kysymyksiä ja tunteita joita jokainen äiti miettii, enemmän tai vähemmän.

vauva alkaa näyttää omaltaja tutulta... luulen että olet turhaan huolissasi

Monilla menee muutama kuukausi ennenkuin äidinvaistot heräävät, esim. kun lapsi alkaa hymyillä ja kommunikoida.



Äitimyyttiä tässä vaan pidetään yllä, ei sikiön ja naisen välillä välttämättä ole mitään mystistä yhteyttä ennen syntymää.

Ei sinun vatsassasi ole vielä " äidin pieni kulta" vaan vieras pieni ihminen. Itseasiassa tuo pieni ihminen ei edes ole sinun vaan ainoastaan sinun hoidettavanasi ja huollettavanasi siihen asti että hän pystyy itse kantamaan vastuun elämästään. Varsinkin ensimmäinen raskaus tuntuu helposti vain ajanjaksolta joka alkaa hedelmöityksestä ja päättyy synnytykseen, aika harva itseasiassa osaa sinänsä " varautua" siihen mitä edessä on.



Jos muuttaisit vieraaseen maahan jossa et ole koskaan käynyt miettisit pärjäisitkö siellä, kestäisikö perhe- ja ystävyyssuhteesi, saisitko sieltä uusia ystäviä, millaiseksi elämäsi muodostuisi. Vauvan syntymä on loppujenlopuksi samankaltainen muutos elämässä ja on ihan luonnollista että se pelottaa ja jännittää. Tuota ei todellakaan helpota se että nykyisin ei ole entisaikojen perheyhteisöä jossa pikkulapsielämä tulisi tutuksi ja jossa tukea ja turvaa kokeneemmilta vanhemmilta olisi tarjolla. Nyt on vain kauhutarinoita synnytyksistä ja valitusta vanhemmuuden kamaluudesta. Tunnettuahan on että hyvästä ei tässä maassa puhuta koska se on kehumista, valitus on sensijaan hyväksyttävää. Älä kuuntele sitä miten " miehet pettävät pikkulapsiaikana" tai parisuhde kaatui lapsiin, ei se ole mikään sääntö. Pettävät pettävät ja parisuhteita kaatuu, hyvä suhde suhteeseen sitoutuneen miehen kanssa kestää kyllä ihan hyvin yhteisen lapsen tai vaikka viisi ;)



Jos sinusta tuntuu vielä vauvan synnyttyä samalta (tuskin, synnytyksen jälkeinen hormonimylläkkä herkistää kummasti tunteet ja kiinnittää ajatukset vauvaan ja elämän jatkuvuuteen) niin puhu reilusti neuvolassa asiasta.

Emmä nyt tiedä että tunsinko että vatsassa kasvaa joku vieras olento, mutta en myöskään tirauttanut kyyneliä ultrassa =). Minusta oli vaan lähinnä mielenkiintoista nähdä mitä masussa on. Vitsi en muista mitkä sun viikot oli. Mulla kumminkin raskauden ihan loppupuolella aloin ehkäsuhtautua vatsaan niin kuin siellä olis joku eikä vaan tieteellisenä kokeena :). Ja sitten kun sain ipanan syliin, musta tuli varsinainen leijonamamma, ja uskallan sanoa että hyvä äiti :o!! Suuria tunteita en edelleenkään tuntenut alkuvaiheissa - oli takkuista imetyksen alkua kuukausitolkulla). Mutta sitten kun imetyshässäkkä rupesi sujumaan ja pahimmat yövalvomiset oli takana, ehkä joskus neljän kuukauden iässä, tuli valtavan iso rakkaus lasta kohtaan.



Mulla on kyllä ollut hankala äitisuhde, ja siksi olenkin yllättänyt itseni täydellisesti. En ole IKINÄ ollut äitityyppiä ja siksi lapsentekokin jäi tosi myöhään. Ja tottahan lapsen kanssa usein rasittaa " oman elämän" puute, mutta kyllä se rakkaus sitten sitäkin asiaa paljolti kompensoi. Ja hyvä äiti olen mielestäni edelleen, lapsi kohta 2,5 vuotta.

voi vaatia muutamia viikkoja että lapseen rakastuu. Ehkä kuitenkin rakastut jo synnytyssalissa. Ainakin minä koin yllätyksen, minun sisällä oli ihminen (!) ja niin rakas ja oman tuntuinen.

En tuntenut vauvaa kohtaan mitään.

Sairaalassakin hoidin vauvaa robottimaisesti enkä ajatellut oikeastaan mitään, olin kuin omissa maailmoissani, kuin unessa.

Vasta kun lapsi oli n. parin kuukauen ikäinen äidinvaistoni alkoivat heräämään ja vahvistuivat päivä päivältä.

Nyt kun tämä esikoinen on " iso tyttö" niin tuntuu, että rakastan häntä entistä enemmän koko ajan.

En vaan osannut suhtautua mitenkään vauvaan. Ostin itselleni äitysvaatteita, mutta vauvalle en oikein osannut ostaa mitään. Äitiyspakkausen saatuani tajusin että " Hitto, täällähän on peittokin" . Taatusti olisi jäänyt ostamatta ellei pakkauksessa olisi ollut jne... Kun vauva syntyi, en itkenyt ilosta vaan olin onnellinen että se kipu loppui. Jotain vikaa mun hormoneissa tais tosiaan olla, sillä esim. maito ei noussut rintoihin moneen, moneen päivään. Mutta pikkuhiljaa ne " äidinvaistot" aktivoitui :) Joitakin viikkoja synnytyksen jälkeen itkin useamman kerran päivässä onnesta, tuijotin täysin huumaantuneena nukkuvaa vauvaa jne...



Nyt odotan toista ja tämä on ollut ihan erilaista :) Juttelen vauvalle iltaisin, itken ja raivoan ja kuitenkin haluan kiehnätä illat miehen kainalossa. Ja ihan fyysisestikin tuntuu että olisi enemmän raskaana (mm. rinnat on tuplakokoa, ekassa ei muutosta).



Mä en olisi huolissani etenkin kun itse tiedostat tilanteen. Tämä nyt taisi olla äärimäinen esimerkki, mutta hyvä osoitus taas siitä että oikeasti ei ole olemassa oikeaa tapaa sille, miten ja missä vaiheessa ne äidinvaistot toimii.