Lue keskustelun säännöt.
Onko ihmisillä useimmiten hyvät ja lämpimät välit vanhempiinsa?
14.03.2021 |
Mietin vaan, että onko se ns. normi, että rakastetaan omia vanhempia ja välit ovat lämpimät ja läheiset. Soitellaan ja pidetään yhteyttä. Tuntuu, että lähes kaikilla tuttavillani on näin.
No joo, muutaman vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta olivat ennen kuolemaa tosi läheisiä ja heitä kaivataan kipeästi.
Olen miettinyt, että me, joilla vanhempiin on etäiset ja jopa kylmät välit, taidamme olla vähemmistössä.. taustalla ei ole alkoholismia, mutta vanhempani ovat eronneet, kun olin lapsi ja tästä asti olemme etääntyneet vuosi vuodelta. Yritän soitella ja pitää yhteyttä vielä joskus, mutta joskus on mennyt kuukausia ilman yhteydenpitoa ja olen huomannut, että vanhemmistani ei kuulu, ellen itse aktivoidu. Lapsistani eivät ole senkään vertaa kiinnostuneita. Tuntuu oudolta katsoa, miten vanhemmat ja lapsuudenperhe ovat monella voimavara ja tärkeä osa elämää.
Kommentit (117)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.
Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.
Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Kannustan sinua katkaisemaan välit vanhempaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Tää on niin totta. Ja yleistäkin, tunnistan. Ja tää on yksi viimeisiä tabuja josta ei puhuta. Että se väkivalta ja alistaminen ja kaltoinkohtelu ei jäänytkään lapsuuteen vaan jatkuu yhä vaan kohdistuen aikuiseen tai keski-ikäiseen lapseen.
Ei se väkivaltainen aggressiivinen lastaan pieksävä muutu lempeäksi ja kärsivälliseksi. Ihan samalla lailla sillä sekunnin sadasosassa kilahtaa, eikä ole mitään pidäkkeitä väkivallan käytölle koska se on toimintamalli. Lisäksi nää pieksäjät kokee oikeudekseen komennella ja määräillä lapsiaan, koska ne on ”alempiarvoisia” kuin hän itse.
Kyllä tosi moni pelkää fyysistä väkivaltaa vanhempien/vanhemman taholta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Kauhea kiusaaja! Mikset hae apua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse koen, että olen ollut äiti omalle äidilleni ja roolit kääntyivät jo nuorena. Äitini ei ole ilkeä tai paha, mutta hänellä oli rakkaudeton lapsuus alkoholistiperheessä ja hän on heiveröinen luonne. Olen itse luonteeltani empaattinen niin päädyin sitten hoitamaan äitiäni, vaikka olisin tarvinnut hoivaa itsekin. On outoa, miten moni ystäväni kääntyy äitiensä puoleen tuen ja avun merkeissä. Ei ole samat lähtökohdat kaikilla.
Mulla ihan sama kokemus. Mun pitää suojella äitiä maailmalta, ei toisinpäin. On tää vähän vääristynyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Kauhea kiusaaja! Mikset hae apua?
Mitä apua? Ei se vanhempi muutu miksikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ihan hemmetin moni aikuinen on vanhempiensa kiusaama, piinaama, alistama.
Kukaan muu katkaissut välejä hulluihin vanhempiin? Menikö samalla koko suku?
Tää on syy miksi itse en uskalla katkoa välejä. Kerran ne oli poikki n. 4-5v ajan ja tuona aikana narsistinen vanhempi käänsi kaikki minus vastaan. Koko lapsuudenperheen, siis sisarukset myös. Ja koko suku meni samalla.
Välit sittemmin jollain lailla palautui (edelleen ovat kylmät ja edelleen se vanhempi perseilee minkä kerkeää) mutta nyt mulla sentään on sukua elämässä mukana ja sisarukset puhui mulle.
Jos taas katkeaa välit niin tiedän mitä siitä seuraa. Se on helppo huudella että katko välit! Kun ei tajua mitä siitä seuraa. Ei teistäkään useimmat haluaisi elää ilman mitäön yhteyttä sisaruksiin ja sukuun.
Tää on se syy miksi väkivaltaista perseilevää ilkeää vanhempaa on pakko kestää ja sietää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Kauhea kiusaaja! Mikset hae apua?
Ohis, narsistit nyt vaan on ihmisiä jotka kiusaa läheisiään (puoliso, lapset ym) koko ELÄMÄNSÄ. Nää on aivan sietämättömiä vanhainkodissakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä kanssa ristiriitaiset välit, ei avoimet, en ole koskaan saanut sellaista hyväksyntää ja tukea, tuntuu vaan, että minulta vaaditaan. Emme varsinaisesti ole riidoissa, mutta kun asioita ei voi/saa puhua läpi niin vaikea siinä on läheinen olla. Serkkuni eivät myöskään ole hirveän läheisiä äitiensä kanssa. Toisilla äiti on alkoholisti, vaikka kuivilla kai, ja toisilla semmoinen päällepäsmäröivä hössöttäjä. Ihan mukava ja auttaa lastenlasten kanssa, mutta liikaa tunkeutuu kuulema lastensa elämään helposti, minkä vuoksi osa lapsista halunnut muuttaa kauemmaksi!
Tämä on niin tuttua että asioista ei saa puhua. Jos vähän yrittää puhua lapsuudesta (oli paljin väkivaltaa) niin hirveät raivarit tulee ja mut haukutaan maan rakoon. Kerran jop isä kävi käsiksi ja retuutti ja tukkapöllytti niin että hirveä tukko hiuksia lähti... ja olin 38v tuolloin!
Mistään ei voi puhua ja kaikki ikävä lakaistaan maton alle. Turpaan saa jos yrittää jostain vaikeasta keskustella. Pitää teeskennellä että kaikki pn hyvin ja ongelmia ei ole.
Kaikesta tulee vain arvostelua, haukkua. Mistään ei ole vanhemmilla koskaan mitään hyvää tai kaunista sanottavaa. Varsinkaan lapsistaan.Täällä oli joskus aika vähän aikaakin sitten ketju ”pelkäätkö yhä pahoinpidellyttä vanhempaasi”.
(En muista oliko otsikko sanantarkasti tuo vai oliko vanhempi-sanan tilalla isä?)
No enivei, vastasin itse siihen ja moni muukin vastasl, että se huono vanhempi, lapsena pahoinpidellyt (yleensä isä), on VIELÄ NYKYÄÄN pelottava ja arvaamaton ja sitä saa kusi sukassa pelätä.
Pitää varoa ilmeitään, sanojaan, eleitään, olla valmiina pakenemaan, tai sitten pehmentämään äkkiä tilannetta jos näkee että isällä alkaa hermo kiristyä.
Ylipäätään pitää koko ajan jännittää, kontrolloida toisten tunnetiloja, yrittää keventää tunnelmaa ja saada hyvä mieli sille isälle. Itse on vastuussa koko tilanteen kannattelusta ja pitää stressaantuneena yrittää välttää konflikti. Koska silloin lätty lätisee.Ja se tosian lätisee. Joko tulee saatanallinen narsistinen raivari ja uhkailut miten se hakkaa mut muussiksi. Tai sitten se käy kiinni ja retuuttaa tai tukistaa.
Mistään oikeasta ei voi puhua ja tapaamiset pelottaa ja ahdistaa. Siksi niitä on harvoin, ehkä kerta vuoteen, ja pidän me lyhyenä, pakoreitti valmiina, autonavaimet taskussa, sellaiset kengät mitkä saa äkkiä jalkaan, että pääsee helvetin nopeaan karkuun.
Tää sama lapsuuden väkivaltapaska on erittäin monelle vielä aikuisuuden väkivaltapaskaa. :(
Kauhea kiusaaja! Mikset hae apua?
Ohis, narsistit nyt vaan on ihmisiä jotka kiusaa läheisiään (puoliso, lapset ym) koko ELÄMÄNSÄ. Nää on aivan sietämättömiä vanhainkodissakin.
Tän takia aina 2 hoitajaa hoitaa samanaikaisesti. Arvaamattomia ja vaarallisia ovat vanhuksinakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun omat vanhempani katkoivat suhteet sukulaisiin itse ollessani lapsi.
En tunne serkkujani, en tätejä tai setiä ja vain yksi isovanhempi oli tuttu minulle lapsuudessani.
En tiedä miksi vanhempani toimivat näin, molempien lapsuuden perheissä ollut ilmeisesti isoja ongelmia. Ja valitettavasti ongelmat periytyivät silti lapsuuden perheeseeni. Muistan hämärästi aika pienenä lapsena joitakin sukulaisia tavanneeni, mutta sen jälkeen ei mitään.
Isääni en ole yhteydessä lainkaan, aikuisena en enää halua pelätä samaa väkivaltaa, jota pelkäsin lapsena. Enkä todellakaan altista omia lapsiani samalle.
Äitiin on ristiriitaiset välit, kohteliaat ja näennäisesti hyvät, mutta pinnalliset. Mistään ei voi äidin kanssa oikein puhua ja tavattaessa joudun olemaan tarkkana että tilanne menee hyvin, eikä kitkaa tule. Se on rasittavaa, enkä kovin usein jaksa.
Tavallaan olen mennyt siihen ansaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi. Miehen vanhemmat molemmat kuolleet suhteellisen nuorina, joten mummoja tai pappoja ei muuten olisi.
Lisäksi äidilläni on ikävä tapa hämmentää ja sekoittaa lastensa keskinäisiä välejä, soittelee meidät sisarukset läpi ja siinä saa olla tarkkana että mitähän kukin on oikeasti sanonut vai onko tämä jotain äidin värittämää ja omaa tulkintaa.
Vanhemmillani oli hyvin selkeästi suosikkilapsi ja sitten vaihtelevasti pari syntipukkilasta ja minä vanhempana selkeästi se syntipukki, jonka silti piti ottaa vastuu ihan pienestä asti pienemmistä sisaruksista, vanhempien väleistä, kotitöistä, vanhempien jaksamisesta ja välillä tuntuu kun asiaa tarkastelee näin aikuisena, ihan päivän säästäkin.
Vanhempien avioeroakin mun olisi pitänyt hoitaa ja äitini sittemin sotkuista suhdesoppaa selvittää, mutta olin tuolloin jo muualla opiskelemassa onnekseni. Tosin siitä on mua myöhemmin syyllistetty.
Ilmeisesti aika yleisiä kuvioita, olen syntynyt 70-luvun lopussa, mutta kuitenkaan ei näistä usein puhuta avoimesti. Ihmiset, joilla on oikeasti ollut kiva ja normaali perhe, eivät voi ymmärtää tälläistä painolastia. Usein myös aikuista lasta syytetään välien rikkoutumisesta.
Nykyisin välit äitiin etääntymässä, se kohtelias ja vähin erin etääntyminen helpottaa omaa oloani, samoin irrottautuminen sisaruksista, joille olen edelleen se vastuunkantaja, mutta samalla syntipukki, jonka niskaan voi kaataa kaiken, helpottaa omaa elämää.
Oma elämä pitää saada elää ja siitä voi jopa nauttia.
Onneksi on oma perhe, josta ehkä ajan kuluessa kasvaa erilainen suku, omat ystävät ja omat työt ja harrastukset. Ihan fyysinen välimatkakin auttaa, muutama sata kilometriä lapsuuden maisemiin ja lapsuuden kotiin on helpottanut.
Muakin kiinnostaa miten hoitajat pärjää näiden kanssa? Ketään hoitajaa vanhuspuolelta joka tietäisi? Nimittäin oma narsistivanhempi on nyt vanhetessaan (76v) muuttunut entistä pahemmaksi ja on aivan sietämätön, ei enää siis mitään sosiaalisia pidäkkeitä vaan käy raivoamaan ja riehumaan ihan pienistä kaikille, ja on käynyt myös vieraiden ihmisten ”kimppuun”(esim joku pysäköi väärin, ukkeli oli nähnyt sen ja mennyt retuuttamaan ja raivoamaan pää punaisena)
Ennen sentään narsistivanhempi osasi muille teeskennellä mukavaa ja lupsakkaa (ja onnistuikin siinä, ulkopuoliset luulivat että on mukava ja kiva ihminen). Mutta jotain on nyt iän myötä muuttunut ja nyt siis näyttää todellisen luontonsa ilman pidäkkeitä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun omat vanhempani katkoivat suhteet sukulaisiin itse ollessani lapsi.
En tunne serkkujani, en tätejä tai setiä ja vain yksi isovanhempi oli tuttu minulle lapsuudessani.
En tiedä miksi vanhempani toimivat näin, molempien lapsuuden perheissä ollut ilmeisesti isoja ongelmia. Ja valitettavasti ongelmat periytyivät silti lapsuuden perheeseeni. Muistan hämärästi aika pienenä lapsena joitakin sukulaisia tavanneeni, mutta sen jälkeen ei mitään.
Isääni en ole yhteydessä lainkaan, aikuisena en enää halua pelätä samaa väkivaltaa, jota pelkäsin lapsena. Enkä todellakaan altista omia lapsiani samalle.
Äitiin on ristiriitaiset välit, kohteliaat ja näennäisesti hyvät, mutta pinnalliset. Mistään ei voi äidin kanssa oikein puhua ja tavattaessa joudun olemaan tarkkana että tilanne menee hyvin, eikä kitkaa tule. Se on rasittavaa, enkä kovin usein jaksa.
Tavallaan olen mennyt siihen ansaan, että lapsilla olisi edes yksi isovanhempi. Miehen vanhemmat molemmat kuolleet suhteellisen nuorina, joten mummoja tai pappoja ei muuten olisi.
Lisäksi äidilläni on ikävä tapa hämmentää ja sekoittaa lastensa keskinäisiä välejä, soittelee meidät sisarukset läpi ja siinä saa olla tarkkana että mitähän kukin on oikeasti sanonut vai onko tämä jotain äidin värittämää ja omaa tulkintaa.
Vanhemmillani oli hyvin selkeästi suosikkilapsi ja sitten vaihtelevasti pari syntipukkilasta ja minä vanhempana selkeästi se syntipukki, jonka silti piti ottaa vastuu ihan pienestä asti pienemmistä sisaruksista, vanhempien väleistä, kotitöistä, vanhempien jaksamisesta ja välillä tuntuu kun asiaa tarkastelee näin aikuisena, ihan päivän säästäkin.
Vanhempien avioeroakin mun olisi pitänyt hoitaa ja äitini sittemin sotkuista suhdesoppaa selvittää, mutta olin tuolloin jo muualla opiskelemassa onnekseni. Tosin siitä on mua myöhemmin syyllistetty.
Ilmeisesti aika yleisiä kuvioita, olen syntynyt 70-luvun lopussa, mutta kuitenkaan ei näistä usein puhuta avoimesti. Ihmiset, joilla on oikeasti ollut kiva ja normaali perhe, eivät voi ymmärtää tälläistä painolastia. Usein myös aikuista lasta syytetään välien rikkoutumisesta.
Nykyisin välit äitiin etääntymässä, se kohtelias ja vähin erin etääntyminen helpottaa omaa oloani, samoin irrottautuminen sisaruksista, joille olen edelleen se vastuunkantaja, mutta samalla syntipukki, jonka niskaan voi kaataa kaiken, helpottaa omaa elämää.
Oma elämä pitää saada elää ja siitä voi jopa nauttia.
Onneksi on oma perhe, josta ehkä ajan kuluessa kasvaa erilainen suku, omat ystävät ja omat työt ja harrastukset. Ihan fyysinen välimatkakin auttaa, muutama sata kilometriä lapsuuden maisemiin ja lapsuuden kotiin on helpottanut.
Mulla ihan samanlainen äiti, soittelee sisruksille ja hämmentää välejä ja kertoo toisen siskon haukkuneen minua (ja sille siskolle kertoo mun haukkuneen häntä).
Kylmä, tyly ja välinpitämätön äitinä. Täysin epäonnistunut vanhempi koska salli isän hakata meitä lapsia puuttumatta mitenkään.
Ja ihan sama jännitys ja pelko kaikissa tapaamisissa, itse pitää tilannetta ja tunnelmaa ohjata ja jatkuva pelko että eskaloituu raivariin. Henmetin raskasta.
Mutta siis jotenkin lohdullista että joku muukin tunnistaa tän tilanteiden kannattelun tuoman stressin.
Kyllä varmasti useimmilla ihmisillä on hyvät ja lämpimät välit vanhempiinsa.
Kun mietin läpi omaa ystävä- ja tuttavapiiriäni, ei tule äkkiä mieleen ketään, jolla näin ei olisi.
Mutta totta kai yleisen elämänkokemuksen perusteella tiedän, että on niitäkin, joilla asiat ovat toisin.
Suku on pahin. Naimakauppa onnistui, mutta turhaa sukua tuli siinä myös kaupan päälle.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmasti useimmilla ihmisillä on hyvät ja lämpimät välit vanhempiinsa.
Kun mietin läpi omaa ystävä- ja tuttavapiiriäni, ei tule äkkiä mieleen ketään, jolla näin ei olisi.
Mutta totta kai yleisen elämänkokemuksen perusteella tiedän, että on niitäkin, joilla asiat ovat toisin.
Kyllä huonot vanhemmat on tosi yleisiä! Itse 70-luvun lapsena varmaan puolella koulukavereista oli huonot vanhemmat, väkivaltaa ja ilkeää kohtelua. Aikuisena tulee sitten perspektiiviharha koska kukaan ei kehtaa puhua asiasta. Siksi luulo että asia on harvinaista.
Yleisesti ottaen on hyvät välit lasten ja vanhempien kesken, se on pääsääntö tässä maassa.
Muut jutut ovat poikkeuksia.
Jos toisin olisi, niin koko maahan olisi täynnä henkisesti sairaita, epätasapainoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan kykene opiskelemaan eivätkä työelämään. Eivätkä itsekään pysty hankkimaan itselleen normaalia, tavallista elämää ja perhettä.
Mutta näin ei ole, joten huonot välit vanhempiin ovat poikkeuksellisia, eikä mikään yleinen tapa ja sääntö.
Vierailija kirjoitti:
Yleisesti ottaen on hyvät välit lasten ja vanhempien kesken, se on pääsääntö tässä maassa.
Muut jutut ovat poikkeuksia.
Jos toisin olisi, niin koko maahan olisi täynnä henkisesti sairaita, epätasapainoisia ihmisiä, jotka eivät koskaan kykene opiskelemaan eivätkä työelämään. Eivätkä itsekään pysty hankkimaan itselleen normaalia, tavallista elämää ja perhettä.
Mutta näin ei ole, joten huonot välit vanhempiin ovat poikkeuksellisia, eikä mikään yleinen tapa ja sääntö.
Olet väärässä. Täysin.
Ensinnäkin koko maa ON TÄYNNÄ lapsuuden vaurioittamia ihmisiä. Erittäin monella, varmaan yli kolmasosalla on huono lapsuus ja huonot vanhemmat. Mitä kauemmas mennään syntymävuodessa sitä enemmän huonoja vanhempia. Esim 70-luvulla tosi paljon huonoja vanhempia.
Toisekseen moni surkean lapsuuden elänyt on TODELLA HYVÄ vanhempi itse. Koska tekee tietoisesti kaiken toisin ja haluaa tarjota lapselleen paremman elämän.
Mulla on ollut hirveä lapsuus ja silmitöntä väkivaltaa, ja olen terve ja normaali (ei koskaan ole ollut mt-ongelmaa). Olen akateeminan ja uralla menestynyt ja omille lapsille lämmin ja rakastava äiti. Koska TIETOISESTI PÄÄTIN että teen ihan kaiken toisin enkä siirrä mitään lapsuudestani.
Tämäpä se onkin, et sinä näe päällepäin millinen lapsuus kullakin oli. Koska huonon lapsuuden omaava näyttää ihan normaalilta. Kuten minäkin. Sinä vaan leimaat itseäsi suojataksesi asian niin että väkivaltaa kokeneet on mt-ongelmaisia tasapainottomia ihmisiä. Kunnon NIMBY-ajattelua.
Olet siis täysin väärässä kirjoituksesi kanssa.
Ja siellä kylmän äidin taustalla on aina iso-iso-äiti, joka oli domina ja myöhemmin Alzheimer.