Millaista on sisäinen puheesi?

Mitenkähän sitä pääsisi poissa Suomesta. On tämä talvi vaan perseestä.

Puhelen itselleni kuin toiselle persoonalle, lisäksi päässäni on kriitikko joka on välillä äänessä.

En käy. Lopetin sen tietoisesti kymmenisen vuotta sitten. Nykyään ei puhu mitään, tarkkailee vain.

Käyn keskustelua "jonkun" kanssa englanniksi, ei mitään tietoa miksi, äidinkieleni on suomi, eikä arjessa tule muutenkaan käytettyä enkkua säännöllisesti.

Keskustelu on tsemppaavaa ja hyväntahtoista.

Nyt viimeaikoina päässäni on vaan huutanut joku sellainen "En minä mitään hyvää pääse kokemaan koskaan! Pelkkää paskaa vaan sataa niskaan joka nurkalta! Kaikki on niin saatanan vaikeaa eikä mikään voi olla helppoa niinku muilla! Joooooo Eeeeeei pelkkää paskaa vaan mulle!".

Sisäinen puheeni alkoi joskus aikuistuttua. Sitä ennen ajattelin, mutten kuullut mitään. Myös kriittiset ajatukset olivat vain hiljaisesti mielessä. Nykyään miellän usein ajatukset muutaman tärkeän hahmon kertomiksi. Ääni muistuttaa heitä. Arvostettu opettaja, graduohjaaja jota en tuntenut ja josta en pitänyt, ihastukseni rekrytoija, jolta en saanut työtä. Varsinaisesti en kuule ääntä, mutta ajattelen hahmoja muistuttavilla äänillä.

Usein ajattelen kolmannessa persoonassa, välillä voimaudun ajattelemaan itse ja myös lähettämään ajatusviestejä jollekin. Eiväthän ne perille kai mene, mutta pääni sisällä yritän lähettää kosmisia viestejä.

Kiinnostavaa, jos joku varsinaisesti puhuu itselleen päänsä sisällä. Tapahtuuko se omalla äänellä?

Viime aikoina oon alkanut enemmän tsemppaamaan ja rauhoittamaan itteäni tietosesti sisäisellä puheella. Esim "sä selviät kyllä", "kaikki järjestyy vielä", "nyt vaan keskityt yhteen asiaan kerrallaan niin ahdistusmöykky vähän pienenee".  On auttanu enemmän nuo kun "kaikki on paskaa, mistään ei tuu mitään" -lauseet.

Mulla näkyy mielessä kauniit ja rohkeat yleensä.  Sit kuuntelen kun Ridge iskee kaikkia ämmiä.

Tietoisesti pyrin puhumaan itselleni tsemppaavasti, mutta sitten päässäni kiertää tämä oma ajatusratas, joka kuuluu mitä ilmeisimmin sisäiselle kriitikolle, joka epäilee, kyseenalaistaa, odottaa pahinta, suorastaan sabotoi. Tämä nousi pintaan kriisin myötä, ja alkuun jopa ahdistuin, että mikä homma. Mutta oman pään mölyä. hmisessä on useita puolia, joten ei lie tavatonta, että päässä on välillä niin sanotusti useampikin ohjelma auki. 

Vierailija kirjoitti:

Mulla näkyy mielessä kauniit ja rohkeat yleensä.  Sit kuuntelen kun Ridge iskee kaikkia ämmiä.

Jos olen vaikka hommissa niin saan yleensä potkut sen takia kun tulee tehtyä semmosia virheitä kun pakosti aina rupeaa seuraamaan ajatuksia ettei pysty keskittymään realimaailman jutuissa ollenkaan.

Liittyykö tämä jotenkin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan? Itse kävin sellaisessa muutamia vuosia sitten. En edes tajunnut sitä kysymystä "millaista keskustelua sä käyt itsesi kanssa tästä tapahtumasta". Mielestäni en käy itseni kanssa mitään keskustelua, tuli joku skitsofrenia mieleen. Jotenkin en vaan tajunnut sitä ajattelua, että kerron itselleni kertomuksia ja keskustelen itseni kanssa.

Miksi sinä teit näin, miksi et merkinnyt, miksi et muistanut, miksi et puhu, miksi et huomaa,miksi et ajatellut jne list goes on "miksi et" 

Yleensä sisäinen puheeni on itsestäni poissuuntaavaa. Pohdin milloin mitäkin, mutta harvoin mitään itseeni liittyvää. Elämän on nykyään niin tasaista, että ei enää tarvitse keskustella niin paljoa itsensä kanssa.

Toinen, hyvin nolo juttu on se, että minulla "mielikuvitusystäviä", joiden välisiä keskusteluja kuljetan ajatuksissani. Kyseiset henkilöt ovat teini-iässä kirjoittamastani tarinasta. En ole kirjoitellut tarinaa sitten yläasteen, mutta hahmot jäivät elämään päähäni. Nykään he ovat minun tavoin yli 30-vuotiaita ja heidän elämässään on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tämä on luonnollisesti asia, mistä en kehtaa kellekään kertoa :D

Vierailija kirjoitti:

Liittyykö tämä jotenkin ratkaisukeskeiseen psykoterapiaan? Itse kävin sellaisessa muutamia vuosia sitten. En edes tajunnut sitä kysymystä "millaista keskustelua sä käyt itsesi kanssa tästä tapahtumasta". Mielestäni en käy itseni kanssa mitään keskustelua, tuli joku skitsofrenia mieleen. Jotenkin en vaan tajunnut sitä ajattelua, että kerron itselleni kertomuksia ja keskustelen itseni kanssa.

Ei, vaan ihmisenä oloon. Suppea on tietämyksesi, jos suoraan skitsofreniaan vertaat. Mutta kaikki ei toki ajattele tällä tavoin sisäisellä puheella, enemmistö kylläkin.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä sisäinen puheeni on itsestäni poissuuntaavaa. Pohdin milloin mitäkin, mutta harvoin mitään itseeni liittyvää. Elämän on nykyään niin tasaista, että ei enää tarvitse keskustella niin paljoa itsensä kanssa.

Toinen, hyvin nolo juttu on se, että minulla "mielikuvitusystäviä", joiden välisiä keskusteluja kuljetan ajatuksissani. Kyseiset henkilöt ovat teini-iässä kirjoittamastani tarinasta. En ole kirjoitellut tarinaa sitten yläasteen, mutta hahmot jäivät elämään päähäni. Nykään he ovat minun tavoin yli 30-vuotiaita ja heidän elämässään on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tämä on luonnollisesti asia, mistä en kehtaa kellekään kertoa :D

Mielenkiintoista. Onko noiden mielikuvitushenkilöiden elämät olleet jotenkin erityisen menestyneitä tai traagisia verrattuna omaan elämääsi? Millaisia hahmoja olet siis luonut?

Vierailija kirjoitti:

Käyn keskustelua "jonkun" kanssa englanniksi, ei mitään tietoa miksi, äidinkieleni on suomi, eikä arjessa tule muutenkaan käytettyä enkkua säännöllisesti.

Keskustelu on tsemppaavaa ja hyväntahtoista.

Jännä, minäkin keskustelen englanniksi mielessäni jonkun kanssa vaik en arjessa enkkua käytä juuri yhtään eikä se ole äidinkieleni.

Kun puhun ajatuksissani, en osoita puhetta itselleni. Joko käyn keskustelua jonkun kanssa (ja se toinenkin saattaa puhua) tai sitten vain yleisesti puhun kuin yleisölle, vaikken sen tarkemmin yleisöä erikseen kuvittelisikaan. Saattaa olla hämärästi mielessä joku tilanne, esim. selitän asiaa opettajana luokalle tai jonkun ohjelman hahmona katsojalle. Onko se yleistä, että osoittaa puheen kirjaimellisesti itselleen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä sisäinen puheeni on itsestäni poissuuntaavaa. Pohdin milloin mitäkin, mutta harvoin mitään itseeni liittyvää. Elämän on nykyään niin tasaista, että ei enää tarvitse keskustella niin paljoa itsensä kanssa.

Toinen, hyvin nolo juttu on se, että minulla "mielikuvitusystäviä", joiden välisiä keskusteluja kuljetan ajatuksissani. Kyseiset henkilöt ovat teini-iässä kirjoittamastani tarinasta. En ole kirjoitellut tarinaa sitten yläasteen, mutta hahmot jäivät elämään päähäni. Nykään he ovat minun tavoin yli 30-vuotiaita ja heidän elämässään on ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Tämä on luonnollisesti asia, mistä en kehtaa kellekään kertoa :D

Mielenkiintoista. Onko noiden mielikuvitushenkilöiden elämät olleet jotenkin erityisen menestyneitä tai traagisia verrattuna omaan elämääsi? Millaisia hahmoja olet siis luonut?

Kyseessä on kuusi henkilöä, jotka olivat alkuunsa yläasteikäisten muodostama kaveriporukka. Osa hyvistä perheistä, osa lähiölapsia ja yksi lastenkodista. Sittemmin heidän elämässään on tapahtunut vaikka mitä. Traagista, onnen hetkiä, uraohjuksia ja vanhan talon remontoimista. Kaksi henkilöistä ovat muodostaneet pariskunnan. He menivät naimisiin kaksi vuotta sitten ja kärsivät nyt lapsettomuudesta, mikä on heille todella vaikea asia. 

Nyt kun kysymyksesi johdosta asiaa mietin, yhdenkään heidän tarinaan ei liity pahemmin yhtymäkohtia omaan elämääni. Mitä nyt yhdellä on identtinen musiikkimaku kanssani.

Sisäinen ääneni ei osaa puhuu, mut laulaa ja hyräillä se osaa. :) Joskus jonku kappaleen kertosäettä toistan tai sit sellasta typerää dum-dum-dumpi-dum-dum-dam -mölyä. :D Koiran kanssa mölisen sit iha kaikkee tyyliin miks Pluto ei oo enää planeetta ja mitä mieltä hän on miu vaatteista kunaki päivänä. :D

Melkko jyrkkää ja itseäni arvostelevaa on sisäinen puheeni.

Mutta huomaan kylläkin myös positiiviset asiat ja hyvät jutut, joissa olen onnistunut hyvin, esim. työssä.

Sisäisenkin puheen pitää olla monipuolista. Sellaista että huomaa asioista kaikki puolet.

Synkäksi menisi elämä, jos jatkuvasti itseään moittisi, olisi koko ajan tyytymätön omiin tekemisiinsä ja suorituksiinsa.   Aina tulee kyetä hakemaan ne hyvätkin jutut ja syyt siihen miksi kohtelee itseään aina niin ankarasti.